Hiiri morsiamena.

Olipa kerran kuninkaalla kolme poikaa, joista kolmas oli Tuhkimus.
Kutsuu isä kerran heidät kaikki eteensä ja sanoo heille:

— Te olette nyt kaikki aikamiehiä ja sentähden pitäisi teidän kaikkien
saada itsellenne jo morsiamet. Ajatelkaapas asiaa tämä ilta, ja
huomenna kello yhdeksän on teillä kaikilla oltava morsiamet
tiedossanne.

Se oli ankara määräys. Veljet kävivät sitä miettimään. No, kahdella
heistä oli helppoa saada morsiamet itselleen, he kun olivat komeita ja
pitkiä poikia, he saivat ne jo sinä iltana, mutta kolmas kun oli
Tuhkimus, niin hänen oli paljoa vaikeampi saada. Hän oli pieni
ja ruma. Hän joutuikin sen vuoksi suureen suruun, kun ajatteli tätä
morsian-asiaa, ja veljet siitä vielä pilkkasivat häntä.

Suruissaan lähti hän illan suussa astuskelemaan pitkin tietä metsään
päin ja arveli, että mitä nyt tehdä.

Tien varrella oli pieni mökki. Ajatuksissaan hän astui siihen.

Mökissä ei ollut ketään kotona, pieni hiiri vain istua nökötti pöydän
nenässä, etujalat ristissä, huivi päässä.

— Terve tähänkin taloon!

— Terve, terve, mitäpä kuuluu? Näin hiiri vastasi.

— No, onpa tuokin tervehtijä, arveli poika ja istuutui lavitsalle.

— Taitaa olla suru mieltä painamassa, virkkoi hiiri.

— Ka, mikäpä ei olisi!

— No, mimmoinen se apea on?

— Mimmoinen lienee.

— Kerro pois vain!

— Lähteneekö apua!

— Lähtee siitä, kerro pois vain!

Kertoi hän hiirelle surunsa. Kuultuaan sen tokaisi hiiri terhakasti:

— Ota minut morsiameksesi!

— Ohoh, sinutko! virkkoi hämmästyen poika.

— Minut, — mitäs kummaa siinä! Vaikka olenkin vain hiiri, niin ota
vain. Taidan pitää taloa, laittaa oluet, leivät paistaa, — ota vain!

— Mutta kun veljilläni on toisella senaattorin, toisella piispan tytär
morsiamena, niin kuinkapa minä silloin —

— Elä huolehdi, ota minut vain!

No, mikäs siinä, Tuhkimus otti hiiren morsiamekseen, sen pienen hiiren.

Aamulla kello yhdeksän ilmotti hän isälleen, että hänelläkin on jo
morsian.

— Kukapa se? kysyivät veljet irvistellen.

— Kukapa tuo lienee! — Metsällä illalla kävin, sieltä sain, — metsän
anteja!

— Metsän anteja, hahahaa, nauroivat veljet.

Seuraavana päivänä sanoi isä pojilleen:

— No, kun teillä nyt on kaikilla morsiamet, niin tuokaapa huomisaamuna kello yhdeksän
kukin morsiamenne laittamaan olutta maisteltavakseni!

Ohoh, ajatteli Tuhkimus. Miten saisi hän hiiren laittamaan olutta ja
minkälaista se olisi! Astui hän kuitenkin sinne metsä-mökkiin ja puhui
hiirelle asiansa. Tämä lausahti:

— Elä ole milläsikään! Johan kerran sanoin: taidan laittaa oluet,
paistaa leivät. Nuku vain yö rauhassa mökissäni ja aamulla on oluet
valmiina.

Poika kävi nukkumaan, — hiirellä oli aamulla olut valmis.

Tuhkimus ajatteli, että mitähän tuo lienee, mutta vei sen kuitenkin
isälle.

Isästä se oli parhainta poikain morsianten laittamista oluista.

Seuraavaksi aamuksi käski isä tuoda morsianten leipomaa leipää
maistettavakseen.

Siitä Tuhkimukselle uusi huoli. Meni hän kuitenkin taas sinne mökkiin
ja kertoi hiirelle asiansa. Se leipoi hänelle aamuksi leipää, ja se
Tuhkimon morsiamen leipäkin oli isästä paras.

Isä määräsi silloin.

— Nyt on teidän kaikkien tuotava morsiamenne nähtävikseni; tahdon
nähdä, kenen morsian on kaikkein kaunein.

Tuhkimus tuosta aivan säikähti. Miten hän voisi viedä hiiren
morsiamenaan isän eteen! Mutta eihän siinä auttanut, piti vain viedä —
mennä metsämökille hiirtä isän luoksi tuomaan.

Hän ei siellä metsämökillä tahtonut mitenkään ilmaista asiaansa.
Vihdoin hän sen lausui:

— Tuota nyt murehdin, kun minun pitäisi nyt viedä sinut isäni luo,
morsiamena näytettäväksi! Se minusta on kaikkein vaikeinta! Kuinka minä
voin viedä sinut isäni ja veljieni nähtäväksi!

— Elä veikkonen, selvitään siitäkin! Lähdetään vain ajamaan kuninkaan
linnaan — sinä edellä, minä omalla valjakollani sinun perässäsi!
Sittenpähän nähdään!

No, mikäs auttoi. Piti lähteä. Ja lähdettiin: Tuhkimo edellä, pieni,
mitätön hiiri perässä, pienellä omalla pikku valjakollaan.

Ajettiin, tuli joki vastaan. Sen yli ajaessa sattui tulemaan vastaan
eräs mies. Nähtyään sellaisen merkillisen ajajan kuin hiirivaljakko
oli, räjähti tämä ensin kovalla äänellä nauramaan ja sitten potkasi
koko valjakon sillalta jokeen.

Se oli rohkea teko. Mutta vielä hämmästyttävämpää tapahtui. Niinpian
kuin valjakko oli joutunut jokeen, kohosi sieltä yhtäkkiä kolme
uljasta, kullassa ja hopeassa välkkyvää oritta, niiden perästä kullassa
ja hopeissa välkkyvät vaunut, ja niissä istui nuori, kaunis neitonen,
punasiin ja sinisiin puettuna, kruunu päässä.

Itse Tuhkimuskin ällistyi. Mutta vaunuissa istuva neito ehti
rauhottamaan:

— Elä säikähdä, sulhaseni, olen sinun morsiamesi — se pieni hiiri.
Tähän asti olin noiduttu tuoksi pieneksi hiireksi, mutta nyt tuon
miehen potkusta tuolla joessa muutuin takasin siksi, mikä ennen olin
— kuninkaan tyttäreksi. Tämmöinen minä olen oikeassa muodossani ja
kysyn: joko nyt julkeat näyttää morsiantasi isällesi?

— Jo, jo, anna anteeksi, en tätä aavistanut, pyyteli Tuhkimus
tuhannesti anteeksi ja siirtyi morsiamensa ajoneuvoihin, joissa lähti
ajamaan isänsä linnaa kohti.

Isä ihastui ikihyväksi ja julisti Tuhkimon morsiamen kaikista
kauniimmaksi; ja kun veljesten häät olivat ohi, tehtiin hiiren
sulhasesta kiireisesti isän valtakunnan perijä.