Paimenpoika ja hänen sisarensa.

Oli ennen ukko ja akka ja heillä oli poika ja tytär; ja ylen kauniita
nämä olivat molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen, ja siellä pantiin
hänet paimeneksi, mutta sisar jäi vanhaan kotiinsa.

Veli ikävöi sisartansa, yhä muistui entinen koti hänen mieleensä.
Kerrankin paimenessa ollessaan piirsi hän sisarensa kuvan kepin päähän
ja vei kepin kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään
kuvan kepissä, ihastui heti tyttöön ja sanoi pojalle:

— Tuo heti siskosi tänne. Minä otan hänet morsiamekseni, ja sinäkin
saat paremman toimen.

Poika lähti kotiin ja sanoi sisarelleen:

— Nyt pitää sinun, siskoni, lähteä linnaan. Kuninkaan poika tahtoo
sinut morsiamekseen. Lähde!

Mutta tytär teki vastusta, sanoi:

— En lähde, ennenkun tämän isoni ja emoni antaman jauhinkiven
jauhamalla rikon.

Silloin veli särki salaa kiven niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.

Kun sisar ryhtyi työtään jatkamaan, hajosi kivi kappaleiksi. Veli
kysyi:

— Jokos nyt lähdet, siskoni?

— En, ennenkun tämä emoni antama rukki polennasta särkyy.

Veli särki salaa sen rukinkin niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.
Kun sisar rupesi kehruutaan jatkamaan, meni rukki kappaleiksi.

— Jokos nyt, siskoni, lähdet?

— En, ennenkun taattoni pirtin kynnyksen helmoillani kulutan.

Veli silloin sisarensa tietämättä hakkasi pirtin kynnyksen kirveellä
matalaksi ja kysyi sisareltaan:

— Joko nyt lähdet?

— Jo, nyt lähden. Paraat vaatteet otan aitasta ja kiirehdin veljeni
matkaan!

Linnoille oli mentävä meritse. Kun oltiin juuri lähtemässä, tuli tytön
nimikkokoira siihen ja pyrki mukaan. Eipä tyttö hennonnut jättää sitä,
vaan otti sen matkaan veneeseen. Vasta sitten lähdettiin soutamaan.

Vähän matkaa soudettuaan näkivät he Syöjättären tytön seisovan erään
niemen nenässä, ja se huuteli sieltä:

— Ottakaapa, ukon poika ja tytär, minutkin venheeseenne!

— Otammeko, sisko? kysyi veli.

— Emme, se on pahan ihmisen sukua, vastasi sisar.

Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Siellä se sama
Syöjättären tyttö taas seisoi ja huuteli:

— Ottakaa, ukon poika ja tytär, minut veneeseenne!

— Otammeko, sisko?

— Emme ota, paha pahasta tulee.

Soudettiin taas vähän matkaa, tultiin kolmannen niemen kohdalle.
Sielläkin se Syöjättären tyttö seisoi niemen nenässä ja huhuili:

Ei olisi sisar vieläkään tahtonut ottaa sitä mukaan, mutta veli jo otti
sen veneeseen.

Syöjättären tyttö kun pääsi veneeseen, teki se kohta tekojaan: saattoi
sisaren kuuroksi.

Jonkun matkaa mentyä alkoi kuninkaan linna kuumottaa edestä. Sanoi veli
veneen perästä sisarellensa:

— Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristuksiasi. Kuninkaan linna jo
kuumottaa.

Mutta tyttö kun oli kuuro, ei kuullut veljensä puhetta, sanoi vaan:

— Mitäs, veli veikkoseni, sanot?

Syöjättären tyttö ehätti selittämään:

— Sanoo, että: herkeä soutamasta ja hyppää mereen!

Tyttö ei kuitenkaan hypännyt mereen, herkesi vain vähän soutamasta.

Soudettiin siitä vähän matkaa, taas sanoi veli:

— Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristeitasi. Kuninkaan linna jo
kuumottaa.

— Mitä sanot, vieno veikkoseni? kysyi sisar.

— Sitä sanoo veikkosesi, että riisu vaatteesi ja hyppää mereen.
Syöjättären tyttö taas ennätti veneen keskeltä.

Tyttö riisuikin jo vaatteensa ja heitti ne veneeseen sekä aikoi hypätä
veteen. Mutta ei sentään vielä hypännyt.

Kuljettiin vähän matkaa, hoputteli veli:

— Pane, sisko, vaatteesi takasin päällesi ja laita entistä paremmin.
Kuninkaan linna jo aivan lähellä on.

— Mitä sanot, vieno veikkoseni?

— Hyppää mereen, hyppää mereen, yllytti Syöjättären tyttö.

— No, hyppäänpä tuonne, kun kerran oma veljeni käskee, arveli sisar ja
syöksyi veteen.

Samassa ehätti syöjättären tyttö airoihin ja tempasi veneen
voimakkailla vedoilla loitos paikalta. Kun veli hätäytyneenä yritti
sisartaan tavottamaan, oli tämä jo kaukana ja veden alla.

Veli vaipuu suureen suruun. Sisar on mennyt ja kenenkä nyt viet
morsiameksi kuninkaan pojalle. Mitä kuninkaanpoika sanoo!

Syöjättären tyttö ennättää häntä lohduttelemaan:

— Vie minut kuninkaanpojalle sisaresi asemesta. Sillähän pulastasi
pääset ja surusi sisarestasi kyllä ajan kera katoo.

Poika kun ei tiedä tuskassaan muuta neuvoa, niin suostuu tuumaan.
Syöjättären tyttö pukeutuu sisaren vaatteisiin, ja sitte lähdetään
linnaan päin.

Kohta päästään perille. Kuninkaan poika tulee jo rantaan heitä vastaan,
morsiantaan näet tervehtimään. Mutta kun hän huomaa pojan mukana olevan
niin ruman ja riettaan näköisen ihmisen, niin hän kovin hämmästyy,
kysyy pojalta:

— Mitä, tämmöinenkö se sinun siskosi on?

— Tämmöinen, vastaa poika.

No, kun se on pojan sisar, niin ottaahan kuninkaan poika tytön
morsiamekseen ja saattaa hänet linnaansa. Mutta veljelle hän antaa
rangaistuksen ja sanoo henkivartijoilleen:

— Koska tämä mies on pettänyt minut, niin ottakaapa hänet ja viekää
hänet kyiden, käärmeiden sekaan!

Miehet ottavat pojan ja vievät hänet kyiden, käärmeiden sekaan pahaan
rotkoon.

                                                  ⸻

Pojan sisar mereen jouduttuaan ei kuole, vaan eloon jää, ja hänet ottaa
siellä merenkuninkaan poika morsiamekseen. Muuten menettelisi hänen
elämisensä siellä jotenkuten, mutta suru on veljeänsä. Hän suree sitä,
että veljeä petoksen johdosta kenties miten rangaistaan.

Kerran hän ompeli kullalla ja hopealla koristellun kauniin liinan ja
tahtoi viedä sen lepyttimiksi kuninkaanpojalle.

Mutta hän ei pääse mitenkään sitä viemään, hänet on sidottu kahleisiin.
Tosin ne ovat kauniit hopeakahleet, mutta kahleet kuitenkin. Sallivat
mennä vain meren rantaan asti, ei etemmä.

Eräänä yönä tapaa hän merenrannassa rakkaan nimikkokoiransa ja antaa
sen viedä lahjansa kuninkaanpojalle.

Koira viekin lahjan perille, juoksee hiljaa linnaan, pujotteleikse
kuninkaanpojan makuuhuoneeseen ja pistää kauniin liinan kuninkaanpojan
päänpohjiin. Juoksee sitte takaisin emäntänsä luoksi ja kertoo, että
niin kävi.

— Tule vielä, halliseni, kahtena yönä tähän rannalle, tarvitsen vielä
silloin sinua!

Sitten vaipuu sisar takasin mereen, aaltojenalaiseen olinpaikkaansa.

On aamu sen jälkeen. Kuninkaanpoika kun nousee makaamasta, niin keksii
hän kauniin liinan päänpohjissaan. Hän oudostuu sitä ja kysyy:

— Mistä tämä kaunis liina on tähän joutunut?

Syöjätär-morsian sanoo silloin:

— Minähän sen yöllä sinulle ompelin.

Kuninkaanpoika ei kuitenkaan sitä usko, vaan miettii mielessään:

— Ei tämä ole hänen käsialojaan! Eikä tämmöistä yössä tehdä.

Hän panee toimeen kuulustelun linnan väen keskuudessa. Mutta kukaan ei
osaa sanoa mitään.

Toisena yönä saa hän vielä koreamman liinan päänpuoliinsa, kolmantena
kolmannen. Merenkuninkaan vankeudessa oleva tyttö ne hänelle koiransa
avulla lähettää.

Kuninkaanpoika joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä. Hän menee vihdoin
tietäjäeukon luo asiasta selvää saamaan.

— Sano minulle, eukko hyvä, mistä minulle tulevat ne koreat kulta- ja
hopealankaliinat päänpohjiini öisin, sano, en saa muuten rauhaa!

— Oo, poikaseni, sanoo tietäjäakka, mielelläni sen sanon. — Yöllä
nousee merestä nuori kaunis neitonen meren rannalle. Hän kullassa
kulajaa, hopeassa heläjää ja on niin kaunis, ettei voi virressä vetää,
ei saarnassa sanoa. Hänellä on mukanaan tuollainen kaunis liina ja
koiransa avulla lähettää hän sen sinun päänpohjiisi. — Hän on sinun
oikea morsiamesi, se entisen paimenpoikasi sisar. Sen paimenen panit
kyiden ja käärmeiden sekaan, mutta hän on syytön, samoin hänen
sisarensa. Matkalla sinun luoksesi, meren selällä, tapasivat he
Syöjättären tytön niemessä, se saattoi paimenpojan sisaren mereen, itse
asettui hänen sijaansa. Paimenen sisar, tietäen sinun kostoksi
petoksesta heittäneen veljensä kyiden ja käärmeiden sekaan, lähettää
sinulle noita koreita kulta- ja hopealiinoja lepyttimiksi. Niin ovat
asiat. Syyttä rankaiset paimenta; Syöjättären tyttö on kaiken alku ja
juuri. Ja se Syöjättären tyttö on sinun morsiamenasi.

Kuninkaanpoika kuultuaan tämän joutuu aivan raivoihinsa ja tahtoo mennä
heti kostamaan Syöjättären tytölle semmoisesta ilkityöstä. Mutta
tietäjäakka pidättää häntä ja sanoo:

— Elä vielä mene, vaan jää tänne. Kohta tulee tuo ihmeellinen meren
neitonen neljännen kerran tuomaan lahjaansa meren rannalle. Katso,
hänen koiransa jo juoksee tänne. Jää sitä katsomaan. Ja jos sinä voisit
tähän saada suuret timanttiset sakset, niin niiden avulla voisit saada
tytön omaksesikin. Voisit leikata poikki ne hopeaiset kahleet, jotka
ovat hänen ympärillään yöllisillä matkoillaan. Hanki ne, saat hänet
morsiameksikin!

Kuninkaanpoika noutaa neuvoa ja rientää kohta kotiinsa noita suuria
timanttisia saksia hakemaan. Sitten hän tietäjäakan kera menee meren
rannalle vuottelemaan sen kuulun neidon tuloa.

Ei aikaakaan kun impi hopeassa heläjävä, kullassa kulajava, tulee,
vedestä nousee. Samassa jo rientää kuninkaanpoika hänen luokseen ja
ilmaisee hänelle itsensä sekä katkaisee hänen kahleensa saksillaan.
Sitten kutsuu hän siihen komeimmat hevosensa ja vaununsa ja lähtee
niillä sen meren valloissa olleen neitosen kera ajamaan linnoihinsa. Ja
siellä hän julistaa hänet oikeaksi morsiamekseen, vapauttaa veljen
vankeudestaan ja sen Syöjättären tyttären sidottaa villin hevosen
häntään ja antaa sen sillä kyydillä mennä niin pitkälle kuin tietä
riittää.