Aina soittavaa kannelta etsimässä.

Sattuipa kerran mies olemaan metsällä oravaa ampumassa. Ampui samaa
oravaa kolme päivää peräkkäin, ei osannut siihen, ei saanut sitä alas.
Arveli vihdoin kolmantena päivänä:

— Mikäpä orava sinä lienet, kun en saa sinua ammutuksi!

Vastasi orava miehen arveluun:

— Mikähän lienenkin, mutta päästähän minut elävänä alas eläkä ammu!

No, mies arveli, että kun en tuota ole saanut kolmeen päivään hengiltä,
niin antaapa tulla elävänä alas.

Maahan tultuaan muuttui orava kauniiksi neitoseksi ja pyysi päästä
pojan morsiameksi.

— No, enpä tuota tiedä, mitä äitimuori sanonee, arveli poika.

— Mitä sinä muoreista! Itsehän sinä jo olet itsesi isäntä; suostu pois
vain ottamaan minut!

— No, olkoon menneeksi!

Mies suostui ottamaan neitosen, meni kotiinsa ja rupesi siellä hänen
kanssaan elämään. Ja hyvähän olikin elää. Toimelias, taitava oli
emäntä. Ja kaunis kuin päivänpaiste.

Kuulipa sen kuninkaanpoika, jolta juuri oli entinen puoliso kuollut.
Hän kutsui kauniin emännän omistajan luokseen ja sanoi hänelle: —
Annapa minulle morsiamesi!

— Kuinka antaisin, säikähti mies.

— Anna vain pois, minä tahdon hänet!

Mies rukoilemaan ja pyytämään, ettei kuninkaanpoika ottaisi häneltä
hänen hyvää ja niin erikoisella tavalla saatua emäntäänsä.

— Minkä erikoisella tavalla saa, siitä pitää erikoiset lunnaatkin
maksaa! Meneppä nyt ja hanki minulle sellainen kannel, joka aina
soittaa, mutta ei pidä erityistä iloa eikä erityiseen suruunkaan mieltä
paina, vaan aina vain kohtalaisesti soittaa, sillä ilman sitä en minä
voi elää ja sinä taas menetät emäntäsi, jos et sellaista saa!

Mies tuli yhä surullisemmalle mielelle ja pyysi kuninkaanpojalta, että
tämä asettaisi hänelle helpomman ehdon. Ei kuninkaanpoika hellittänyt.
Ja sentähden kauniin emännän omistavan miehen piti, vaikkakin ylen
raskaalla mielellä, lähteä tällaista kannelta hakemaan.

Astuttuaan monta päivää, tuli hän erääseen taloon, jossa ei ollut
kotona muita kuin pieni tyttönen.

— Oletko sinä talon väkeä? kysyi mies.

— Olen, vastasi tyttönen; — mutta mikä sinä olet ja mitä sinä etsit?

— Olen mies, joka etsin sellaista kannelta, joka aina soittaa; mutta
sen pitäisi soittaa vielä aivan erikoisella tavalla.

— Meidän talossa osataan tehdä kanteleita, sanoi iloisesti tyttönen.
Olehan iltaan, niin miehet kun tulevat kotiin, niin kysytään,
rupeisivatko he tekemään sinulle kanteletta.

No, odotellaan!

Miehet tulivat kotiin illalla ja olivat merkillisen näköisiä. Ken oli
suden, ken ilveksen kasvoinen, ken koiran kuonolainen. Mutta he olivat
iloisia, hyväluontoisia miehiä ja rupesivat pian ja ilomielellä
tekemään sellaista pyydettyä kanteletta. He kantoivat tupaan suuria
kokkohonkia, ikipetäjäin ja kuusten tyviä ja mitä puita vain sattui
pihalla olemaan. Mutta se ei haitannut mitään, juuri niistä he saivat
kohta kokoonkyhätyksi kapineen, joka oli kuin olikin kantele ja heti
rupesi soimaan sekä ei näyttänyt siitä lakkaavankaan.

Siinähän kapine!

Mutta sillä oli yksi paha vika. Se soitti ylen iloisia kappaleita,
oikein hurjia hyppy- ja tanssikappaleita, ja sehän ei sopinut
kuninkaanpojalle. Ei siis siitä ollut hyötyä etsijämiehelle, ja
sentähden hän apeana, alla päin lähti talosta matkalle, uutta parempaa
paikkaa etsimään.

Toisessa talossa oli niinikään tyttönen kotona. Tämäkin sanoi samat
sanat ja mies jäi sen talon miesväkeä illalla kotiin saapuvaksi
odottamaan.

Kun nämä tulivat kotiin, olivat ne ihmisen näköisiä. Mutta
heidän silmiensä alla olivat syvät juovat ja heidän kaikesta
käyttäytymisestään osottautui raskaus, apeamielisyys.

Kun he rupesivat kanteletta tekemään, niin he toivat sisälle tavallisia
puita, mutta ne olivat kovin rosoisia, vettyneen näköisiä, raskaita
hakoja; ja kun he niistä pyydetyn esineen saivat valmiiksi, niin se
rupesi soittamaan kovin surumielisiä kappaleita, että aivan itkettämään
rupesi heti, kun se rupesi soimaan.

Se ei sopinut miehelle sekään enempää kuin se toinen, ja sentähden hän
lähti tyytymättömänä edelleen.

Kolmannessa talossa istui kaksi vanhusta pöydän päässä, mies ja vaimo.
Keskenkasvuinen poikanen askarteli lattialla ja suurempi rakenteli
jotain lavitsan reunamalla.

— Mitä tuo poikanen tekee? kysyi mies tultuaan sisään.

— Rakentaa kanteletta!

— Minkälaista kanteletta?

— Aina soivaa!

— Mutta sellaistahan minä tarvitsisin ja antaisin vaikka mitä, jos
sellaisen saisin! Sillä siitä riippuu minun elämäni, kotionneni ja muu,
ja vieläpä armollisen kuninkaanpoikammekin kotionni! Mutta sen pitäisi
olla sellaisen ja sellaisen — —

— Meidän kanteleemme ei pidä suurta hälinää. Se vain hiljalleen soi.
Niitä meillä on paljonkin, ja jos tahdot kuunnella, niin kuulet niiden
ääntä kaikkialta. Kas, et kuullut tullessasi, et tähän asti, mutta
aina, aina ne vain silti soivat. — Ne ovat olemassa ja ikäänkuin eivät
olisikaan...

— Juuri sellaisen minä tahtoisin, juuri sellaisen, huudahteli mies
nousten seisoalleen ja nostellen käsiään. — Kas, jo kuulen! Noin,
noiden pitää soittaa! Mitenkä minä voisin saada yhden sellaisista ja
millä voisin sen maksaa!

— Ei niitä tarvitse millään maksaa ja saat niitä vaikka useampia.
Meidän poikamme niitä tekee ja minäkin tässä joudan niissä häntä
ohjailemaan! Meillä on vielä vanhempikin poika ja hän meitä elättää. Me
tässä vanhimmat ja nuorimmat joudamme hiljaisuudessa näistä
kantelepuolista huolta pitämään. Ota niitä vaikka kymmenkunta, —
katso, orret täydet!

Mies otti orrelta pari kanteletta, toisen itselleen ja toisen
kuninkaanpojalle, ja lähti iloisena kotimökkiään kohden rientelemään.