Ryöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.

1.

Olipa eräällä kuninkaalla nuori, kaunis puoliso, mutta tämä katosi
kerran salaperäisesti ollessaan kävelyllä puutarhassa. Eikä häntä
mistään löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Kuninkaalla oli kolme pientä
poikaa.

Kun nämä kasvoivat suuriksi, kysyivät he kerran isältään:

— Isä, missä on meidän äitimme?

— En tiedä, poikaseni; katosi kerran ollessaan kävelyllä puutarhassa.

— Me tahdomme hänet etsiä!

— Jospa löytäisitte!

— Kyllä me löydämme!

Ja niin lähtivät vanhin ja keskimäinen poika etsimään äitiään. Olisi
lähtenyt nuorinkin, mutta hän oli veljiensä mielestä niin kovin
mitätön, ettei häntä otettu mukaan.

Mutta kun vanhemmat veljet olivat lähteneet, suorisi nuorin veli yksin
samoille teille.

Kun vanhemmat veljet olivat kulkeneet kappaleen matkaa, tuli eräs ukko
heitä vastaan.

— Minne menette, poikaset? kysyi hän.

— Mitä sinulla on siitä tekemistä?

— Ei mitään, mutta kun ajattelin, että olisitte kuninkaan poikia ja
menisitte äitiänne etsimään, niin arvelin antaa teille erään neuvon.

— Minkä neuvon sinä voisit meille antaa? Mene matkoihisi!

Huusi ukko kuitenkin heidän jälkeensä:

— Kuulkaahan kuitenkin, että siinä tiepuolessa on vanha, suuri tammi,
ja jos onnistuisitte ampumaan jousillanne sen latvaan, niin kenties
löytäisitte äitinne.

— Viis sinun neuvoistasi!

Korskeasti pojat jatkoivat matkaa eivätkä välittäneet vähääkään
tiepuolessa olevasta tammesta. Nauroivat vain koko puulle ja ukon
neuvolle. Mutta niinpä he sotkeutuivatkin heti jäliltä ja eksyivät
suureen metsään.

Nuorin veli otti heti vaarin ukon neuvon. Hän pani mieleensä tammen ja
tultuaan sen kohdalle rupesi tähtäämään sen latvaan. Hän osuikin
siihen. Se oli hyvä seikka. Heti paikalla saapui siihen se sama ukko,
antoi hänelle tarpeelliset matkaneuvot ja antoipa vielä pienen
ihmeellisen sauvankin, sanoen: Hädän tultua tätä maahan kopahuta!

Lähdettyään matkaan tuli nuorin veli erään suuren vuoren luo, jonka
kyljessä oli omituinen, vuoreen vievä onkalo ja sen perällä
rautaportti. Hän rupesi kolkuttamaan portille. Heti paikalla ilmestyi
siihen nuori tyttönen, joka kysyi pojan asiaa. Tämä pyysi avaamaan
portin. Tyttö ei tahtonut avata. Sanoi, että portin avaaminen on aina
kielletty, mutta nyt on vielä isäntä, vuorenpeikko, kotona.

No, kun asia oli niin, ei poika enempää puhunut, kysäsi vaan:

— Onko siellä vuoressa ketään vankeudessa?

— On eräs kuninkaanpuoliso, vastasi tyttö.

— Hyvä on.

Ja hän lähti astuskelemaan pois vuoren luota. Kuljeskeltuaan jonkun
aikaa saapui hän siihen metsään, johon hänen veljensä olivat eksyneet
ja kysyi näiden kokemuksia. Ne eivät tienneet mitään. Silloin kertoi
hän omat kokemuksensa heille ja vei heidät sen vuorenaukon luo, jonka
luona oli käynyt.

Hän kolkutti hiljaa rautaportille ja samassa oli se nuori tyttönen
siinä portin toisella puolella.

— Onko nyt vuoren isäntä kotona? kysyi nuorin veli tytöltä.

— Ei; lähti juuri kolmipäiväiselle matkalle.

— No, silloinhan voit päästää meidät sisään, — päästä, — emme me
tahdo pahaa!

— En voi, sillä johan sanoin, että se on kielletty, ja sitäpaitsi tämä
portti on semmoinen, että jos sen aukaisee, niin soipi sen päällä oleva
rautakello, ja vuorenpeikko kuulee samassa hetkessä sen kaikkialle ja
tulee kotiin.

— Mutta onhan tässä portin pielessä pieni aukko, — tästähän me
pääsemme ilman porttiin koskemista. Auta meitä sisään ja isäntäsi
linnaan, sillä kuninkaanpuoliso, joka on siellä vankeudessa, on —
meidän äitimme.

Kun nuorin veli näin kauniisti puhui, antoi tyttö luvan tulla sisään,
ja pojat pujottautuivat siitä portin pielessä olevasta aukosta portin
toiselle puolelle. Tytön johdattamina laskeutuivat he sitten kaarteisia
portaita myöten alas vuoreen, vuorenisännän valtakuntaan.

Täällä mentiin vuorenpeikon linnaan ja siellä tyttö neuvoi heille,
missä heidän äitinsä oli. Linnan viimeisessä, hopealle hohtavassa
huoneessa tämä istui mekoissa, kultaisissa vaatteissa, kultakengät
jaloissa, kultakruunu päässä. Mutta hän oli aivan kokonaan muuttunut,
ei osannut enää edes ihmisen äänellä puhuakaan, vaan koiran äänellä
räkytti.

Nuorin pojista, nähtyään tämän, rupesi itkemään.

Siiloin tuli opastyttö hänen luoksensa ja sanoi, että jos vangittu
voitaisiin säikähdyttää, niin tulisi se heti ihmisen kaltaiseksi,
alkaisi ihmisen äänellä puhua.

Silloin nuorin veli särki äkkiä suuren peilin huoneen seinältä. Se
säikähdytti vangitun, ja hän rupesi ihmisen äänellä puhumaan.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän pojilta.

— Tahdomme vapauttaa sinut, vastasi nuorin veli.

— Ketä te sitten olette?

— Etkö tunne meitä, — lapsiasi?

Silloin äiti tunsi poikansa ja riisti päältään korut ja pyysi heitä
saattamaan hänet heti pois vuoresta.

Pojat saattoivat hänet vuoren onkalon kohdalle sekä siitä
kaarreportaita myöten ylös rautaportille. Mutta kun oli tultu tänne ja
äiti ja vanhemmat veljet olivat päässeet aukosta ulos, vierittivät
vanhemmat veljet äkkiä suuren kiven aukon suulle ja nuorin veli jäi
vuoreen, eikä päässyt ulos. Vanhemmat veljet, jotka muutenkin vihasivat
nuorinta, tahtoivat, että ansio ja kunnia äidin pelastuksesta lankeisi
yksin heille.

2.

Vuoreen jäätyään ei nuorin veli tiennyt alussa, mitä tehdä. Mutta
samassa muisti hän sen vanhan ukon antaman sauvan ja kolahutti sitä
maahan.

Samassa tuli mies peukalon pituinen hänen luoksensa ja kysyi:

— Mitä armollinen herra tahtoo?

— Avaa tuo portti, että pääsisin ulos.

Peukalon pituinen avasi portin ja poika pääsi siitä ulos.

— Hankippas nyt tähän hyvät syömiset ja juomiset, sillä minulla on
nälkä!

Peukalo-ukko hankki pojan eteen syömistä ja juomista, mitä parasta
tiesi.

— No, nyt saat mennä, kunnes kopahutan.

Ukko hävisi, poika kävi syömään.

Syötyään kävi hän miettimään, mitä tehdä. Jos lähtisi veljien jälestä,
ei heitä ehkä tapaisi enää matkalla, ja jos he olisivat ehtineet ennen
häntä kuninkaan linnaan, niin olisivat he tosiaankin panetelleet ja
parjanneet hänet pahanpäiväiseksi kuninkaalle, ja niin olisi hänen
kiirehtimisensä aivan turha. Niinpä hän ei lähdekään heitä tavottamaan,
päätteli hän.

Hän lähti kulkemaan omia teitään ja tuli parin päivän päästä mökkiin
kuninkaan linnan lähellä, jossa asui eräs suutari. Poika pyrki tälle
oppipojaksi.

Mielellään otti suutari hänet oppipojaksi. Näyttihän hän näppärältä
pojalta ja suutari oli apulaisen tarpeessa.

Poika jäi pitemmäksikin aikaa suutarin apulaiseksi.

Eletään, ollaan, niin jonkun ajan perästä rupeaa kuninkaan puoliso
halajamaan niitä koruja, joita hänellä oli ollut vuoren vankeudessa
ollessaan. Hän sanoo kerran kuninkaalle:

— Kuuleppas, hanki minulle sellaiset kengät jalkoihini, millaiset
minulla oli vuoressa ollessa.

Kuningas hätäytyy tuosta, ei tiedä millaiset ne kengät oli, mistä ne
saada. Vihdoin menee hän hädissään sen mökissä asuvan suutarin luo ja
kysyy siltä, eikö se voisi toimittaa hänelle sellaisia kenkiä.

— Mistä minä se sellaiset, hätäytyy suutari ja rupeaa ajattelemaan,
että mitä nyt tehdä tällaisessa pulassa. Pitäisihän ne toki kuninkaalle
puolisonsa haluamat kengät hankkia! Mutta mistä ne semmoiset!

Hän miettii koko illan asiaa, vihdoin menee oppipoikansa luo.

— Etkö sinä voisi hankkia kuninkaalle sellaisia kenkiä, jollaiset
kuningattarella oli vuoressa ollessaan jaloissa?

— Ka, jospa olisi koettaa. Tulehan aamulla tiedustamaan.

— Todellako voit sellaiset saada!

— Tule aamulla!

Suutari menee aamulla tiedustamaan, ja pojalla ovat ne pyydetyt kengät
valmiina. Hän oli vain yöllä kopahuttanut keppiään ja heti saanut
kengät peukalo-ukon avulla.

Suutari ihastuu iki-hyväksi ja lähtee tanssiaskelin kenkiä kuninkaalle
viemään.

Yhtä iloiseksi tulee kuningas, ja kuningatar saa kengät. Seikasta on
selvitty. Mutta jonkun ajan perästä tahtoo kuningatar saada itselleen
sellaisen hameen, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päällä.

Kuningas tulee taas suutarin luo.

— Voi, voi, mistä minä sellaisen saan, enhän minä ole mikään
hamemestari, päivitteli suutari.

Mutta eihän hänen auttanut nytkään ruveta kieltäytymään.

Ja kun ei hameita muualta saanut, meni hän taas oppipoikansa luo ja
selitti hänelle pulansa.

— Ole huoleti, ehkä nekin saadaan!

— Koeta veikkonen!

Aamulla oli hame hankittuna. Sen pikku-ukon avulla oli poika taas
saanut ihmeitä aikaan yöllä.

Mutta vähän ajan perästä tahtoi kuningatar saada vielä sellaisen
kruununkin, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päässä.

No, sekin saatiin suutarin oppipojan avulla.

Kaikki oli jonkun aikaa hyvin, mutta nyt rupeaa kuningas epäilemään,
että mistä se suutari semmoiset esineet niin äkkiä sai. Hän tahtoo
panna tiedustelun toimeen ja kutsuu suutarin luokseen.

— Kuuleppas sinä kenkämestari, mitenkäs ja mistä sinä ne ihme-esineet
hankit? Äsken uskon sinun oikealla tavalla ne saaneesi, jos tähän
linnani viereen huomenaamuksi kohotat toisen samanlaisen linnan ja olet
aamulla siinä kuninkaallisissa vaatteissa minua vastaanottamassa!

— Nyt se viimeisen teki, arveli suutari ja tunsi kauhua. Hätäytyneenä
riensi hän kotiinsa ja kertoi asian oppipojalle.

Oppipoika sanoi rauhallisesti:

— Elä ole milläsikään, kyllä tämäkin asia selvitetään. Anna se minun
huolekseni.

Mielellään suutari antoi sen hänen huolekseen.

Yöllä oppipoika kopahutti taas sauvaansa, ja aamulla oli se komea linna
valmiina kuninkaan linnan vieressä. Sitten kopahutti hän itselleen
komeat kuninkaalliset puvut ja kävi niissä suutarin sijasta
odottelemaan kuningasta uuden linnan komeimmassa huoneessa.

Kun kuningas aamulla herää, niin ei hän ole uskoa silmiään. Mitä, saiko
se ukko linnan siihen! Katsohan kummaa! Sitä kummastuneemmaksi tuli
hän, kun näki — uuteen linnaan seurueineen mentyään — siellä oltavan
myöskin vastaanottamassa vaatimuksen mukaan.

— No, tuota, si... sinä... oletko sinä todella se suutari, joka tälle
minun puolisolleni hankit ne koruesineet ja joka tämän linnankin olet
tähän kohottanut? Sinäkö?

— Minä, vastasi poika nousten seisoalleen ja vetäen vieraat korut
päältään sekä ilmestyen seurueen eteen siinä asussa, jossa hän oli
ollut silloin, kun lähti äitiään etsimään.

Silloin kuningas seurueineen tyrmistyi ja kuninkaanpuoliso lankesi
poikansa kaulaan.

— Sinä, sinäkö se olet, joka minut pelastit ja puhumaan saatoit,
lausui hän itkien ja iloiten.

— Minä, äitiseni.

— Tuota, jotta, sinäkö se olet se minun nuorin poikani, tapaili
kuningas:

— Minä, ukkoraukkaseni!

— Entä nämä toiset pojat — mitä ne ovat tehneet äitinsä
pelastukseksi?

— Ne eivät olisi päässeet hänen luokseenkaan, ellen minä olisi
opastanut heitä, mutta kylläpä he osasivat jättää minut vuoreen, kun
oli päästy vuoren portille, vastasi pelastajapoika.

— Vai niin! suuttui kuningas ja pyysi nuorinta poikaansa määräämään
rangaistuksen vanhemmille pojilleen.

— Olkoot he täst’edes tallirenkejämme, hevostemme hoitajia, vastasi
kuningaspukuinen poika ja ojensi kätensä kuin kuningas ainakin.

Kuningas hänestä tulikin, ensin puolen valtakunnan ja sitten, isänsä
kuoltua, koko valtakunnan.

Ja veljistä tuli tallirenkejä. Mutta siitä suutarista tuli sen uuden
linnan hoitaja. Ja siinä se taitaa asua mahtailla vieläkin.