Haastelevat eläimet.

Kerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja
jäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään
asti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa
kuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.

Koirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi
toisten puiden juurille.

Mies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin
kuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:

— On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään
elättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen
olisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain
tarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi
joskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.

No, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen
juurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain
sanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan
nousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.

Siellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin
menee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä
ja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen
juurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi
sitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan — sieltä
juurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat
aarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.

— Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie
arkun aittaansa.

Samana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä
naapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.

Siellä on soma tyttönen, joka on kuin luotu hänelle emännäksi.

Sen ottaa hän emännäkseen, ja niin ovat koirain puheet toteutuneet ja
hän elelee kuin uutta elämää.

                                                  ⸻

Mutta onpa eräs puuttuva kohta hänen elämässään. Eukko on alussa hyvä,
mutta pian jo muuttuu pahaksi — komentelevaksi. Hän joutuu oikean
eukkovallan alle. Se hänen elämäänsä häiritsee ja onneaan synkistää.
Jopa hänen elämänsä käy niinkin tukalaksi, että hän mietiskelee ottaa
itsensä hengiltä.

Sitä miettiessään hän eräänä sunnuntaina lavitsalla silmät ummessa ja
hievahtamatta loikoessaan kuulee yhtäkkiä kukon, joka on kanoineen
lattialla herneitä nokkimassa, ylenkatseellisesti ja mahtavasti
kököttävän perheelleen:

— Kot, kot, kot, siinä on mies, hänellä on vain yksi akka eikä jaksa
sitäkään pitää kurissa ja minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki ne
hallitsen!

Senpä kun mies kuulee, niin se käy pahasti hänen luonnolleen. Vai niin,
vai sellaista se haastelee! Eläpäs!

Tuokiossa kavahtaa hän pystyyn, astuu päättäväisesti eukkonsa luo ja
sanoo tälle jyrkästi:

— Lämmitäpäs nyt kyly!

— Kyly! Mitä sinä sillä teet? Mikä kylyn aika nyt on?

— Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!

— Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.

— Lämmitä vain kyly, elä kysele!

Kun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä
lämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee
hän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla
päättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta
muu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu
järjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan
suostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko
näin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko
elämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee
talossa.