Kadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.

Katosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty.
Apeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan
haihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan.
Mutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan
laivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä,
aivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka
mitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:

— Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!

— En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy,
vastaa vuori.

— En lupaa.

— Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!

— En tahdo seista, lähde pois edestäni!

— Suostu ehtooni!

— No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas
lohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai
vasikka tai koiranpentu.

Mutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin
meren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin
vuorenpeikko.

                                                  ⸻

Luvattu kuninkaan poika kun joutui vuorenpeikon valtoihin — suureen
vuorilinnaan kaukana maiden ja merten takana —, niin kasvatettiin
häntä aluksi lellitellen, parasta syöttäen ja juottaen, ilman mitään
työtä ja tointa, vuorenpeikon linnan paraissa huoneissa, parailla
ruuilla. Mutta kun hänestä kasvoi suuri, vanttera poika, pantiin hänet
erään vuorenpeikon hevosen hoitajaksi.

Poikanen ei aluksi kääntänyt mitään huomiota hevoseensa, kuten ei juuri
muuhunkaan, elelihän vain omia aikojaan, omissa mietteissään. Mutta
kerran, eräänä yönä, hänen ollessaan hevosensa luona tallissa, kääntyi
tämä hänen puoleensa ja kysyi häneltä:

— Kuule, etkö sinä kaipaa pois täältä?

Silloin poikanen säikähti ja sanoi hevoselleen:

— Mi-mitä sinä tarkotat?

— Sitä vain, mitä kysyin. Tunnetko olevasi täällä oikeassa paikassa?

— E-en, en käsitä sinua!

— Olet liian nuori ja liian nuorena tänne joutunut, et oivalla
kohtaloasi, lausui vakavasti hevonen ja jatkoi:

— Kuule, olet vuorenpeikon vankeudessa syntymästä saakka ollut
kuninkaanpoika. Et ole täkäläistä väkeä. Siksi kysyin, etkö koskaan ole
halunnut pois täältä.

Silloin kuninkaan pojalta putosivat suomukset silmistä, hän ravisti
päätään, hieroi silmiään ja rupesi itkemään.

Hevonen rientää lohduttamaan:

— Elä itke; ei sillä pitkälle päästä. Suostu tuumaani, niin pääset
pois täältä.

Kuninkaanpoika kysyy ilahtuen:

— Mitä tarkotat?

— Sitä, että pakene pois täältä!

— Mutta kuinka se on mahdollista? Miten sinä sellaista neuvot? Kuka
sinä itse olet?

— Sen saat tietää myöhemmin; nyt sanon vain, että jos ehdotukseeni
suostut, niin pääset täältä. Minä rupean auttajaksesi!

Kuninkaanpoika ihastuu ikihyväksi ja tahtoo lähteä heti matkaan.

— Ei vielä! Ensin on tehtävä muutamia valmistuksia. — Mene aluksi
katsomaan, nukkuuko isäntämme vai onko valveilla.

Kuninkaanpoika rientää vuorenpeikon huoneeseen ja lausuu tultuaan:

— Nukkuu.

— Hyvä. Nyt mene ja koeta hänen huoneestaan saada käsiisi pöydällä
oleva havu, kivi ja vesimalja ja sängyn viereltä pitkä miekka. Jos
miekka ei rupea kohoamaan paikoiltaan, niin kasta kätesi siinä vierellä
olevassa ammeessa, niin se nousee. Riennä!

— Koetan.

Poika rientää uudestaan peikon huoneeseen ja ottaa sieltä pöydältä
havun, kiven ja vesimaljan ja vuoteen vierestä koettaa sitä pitkää
miekkaa. Saatuaan senkin tulee hän hevosen luuksi talliin.

— Tässä ovat,

— Hyvä; nyt — nouse selkääni!

Poika nousee hevosen selkään, ja samassa ollaan matkalla, huimalla,
kiihkeällä pakomatkalla vuorenpeikon linnasta.

                                                  ⸻

Mutta vuorenpeikko ei kauvan nuku, kun miekka ja ne muut mahtiesineet
ovat poissa hänen luotaan. Hän herää silmänräpäyksessä ja lähtee
pakenijoita takaa-ajamaan.

Pojan hevonen kyllä juoksee niin, että neljällä hyppäyksellä on virsta
katkaistu, mutta yhtäkaikki on vuorenpeikko kohta heidän kintereillään.
Jo kuuluu humu ja kohina heidän takanaan. Poikanen hätäytyy, mutta
hevonen sanoo pojalle:

— Katsoppas, kuinka lähellä se jo on.

— Aivan jo tuossa perässä, vastaa poika.

— Viskaa se havun lehvä tielle!

Poika viskaa havun tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä
kasvanut suuri suunnaton metsä, niin suuri ja sakea, ettei sen läpi
mitenkään pääse. Paha lähteä myös sitä ympäri kiertämään. Peikko
laskeutuu sen luona hevosensa selästä ja rupeaa kirveellään hakkaamaan
sitä. Mutta aikaahan siinäkin kuluu. Sillä välin kerkiävät pakenijat
päästä aika pitkälle hänestä.

Mutta pian on peikko selvinnyt metsästä ja taas on hän heidän
kintereillään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle.

— Katso, kuinka lähellä on.

— Aivan kintereillä jo tuossa.

— Viskaa se kivenpala tielle jälkeemme!

Poika viskaa kivenpalan tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä
kasvanut vuori semmoinen, ettei siitä yli voi mitenkään päästä. Paha
lähteä myös sitä kiertämään. Vuorenpeikko rupeaa sitä vuorta hakkaamaan
kirveellään. Mutta aikaahan siihenkin kuluu. Sillä aikaa kerkiävät
karkulaiset taaskin päästä pitkälle hänestä.

Mutta pian on se taas heidän jälessään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle:

— Katsoppas, miten lähellä se on.

— Tuossa aivan jo kintereillä.

— Viskaapas se vesimalja tielle jälkeemme!

Poika viskaa vesimaljan tielle ja samassa on siihen suuri meri heidän
taakseen syntynyt.

Vuorenpeikko kun tulee meren rannalle, niin ei näe muuta keinoa kuin
ruveta juomaan sitä merta. Mutta ylen paljon on siinä vettä, ja kun
vuorenpeikko juo, juo sitä, niin hän lopulta siihen veden paljouteen
halkeaa ja kuolee.

Se on vuorenpeikon loppu, ja poika ja hevonen pääsevät rauhassa
jatkamaan matkaansa kuninkaan linnaan.

Mutta kun he tulevat linnan pihaan ja poika pyytää päästä kuninkaan
puheille, vastataan hänelle kopeasti, ettei siellä häntä tunneta, eikä
sitä kaikkia maankiertäjiä päästetä kuninkaan puheille.

Poika kertoo tämän hevoselle.

Hevonen vastaa:

— Hyvä on, pannaan mieleen! Menkäämme nyt tuonne metsikköön, ja pane
sinä minulle heiniä eteeni ja sitten odota määräyksiäni.

Poika tekee niin.

Syötyään sanoo hevonen pojalle:

— Niinkuin itsekin tiennet, on nyt isälläsi suuri sota erästä
vihollisvaltakuntaa vastaan. Tämä sota on tähän asti ollut isällesi
tappioksi. Nyt alkaa taas uusi taistelu. Kun se alkaa, niin asetu
tuohon sotatien varteen jonkun konin selkään ja ole muka kiirehtivinäsi
sinäkin sotaan. Hevosesi on huono eikä se pääse mihinkään.
Sotaankulkijat pilkkaavat sinua. Anna heidän pilkata. Mutta kun he ovat
ohi, jätä se koni siihen ja tule tänne, niin minä lennätän sinut
sotatanterelle ennen muita ja tällä miekallasi sinä kaadat yksin kaiken
vihollisjoukon.

Poika tekee neuvon mukaan. Sotajoukko kun kulki hänen ohitsensa,
pilkkasi se häntä ja huusi, ettei hän tuolla hevosella pääse ikinä
sotatanterelle. Mutta kun joukko oli mennyt ohi, jätti hän koninsa
siihen ja riensi oikean hevosensa luo ja huristi sillä ennen muita
sotatanterelle ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken
vihollisjoukon. Kuninkaan väellä ei ollut siellä enää mitään tekemistä.
Työnsä tehtyään palasi hän samalla vauhdilla takasin, vei hevosensa
metsikköön ja istuutui sitten sen saman konin selkään, ollen yhä
pyrkivinään sotaan.

Kuningas ja kuninkaan väki sai ihmettelemällä ihmetellä sellaista
sodasta-selviytymistä ja aprikoitsi, kuka se oli sellaisen urotyön
tekijä. Mutta eiväthän he voineet arvata eikä aavistaa, että se olisi
ollut tuo konin selässä istuva poika. Sitä he pilkkasivat.

Kuninkaalla oli muitakin vihollisia kuin tuo yksi, ja kohta kun
ensimäinen sota oli päättynyt, nosti toinen vihollinen sodan kuningasta
vastaan. Taas oli riennettävä sotatanterelle.

Hevonen neuvoi poikaa taas lähtemään apuun, ja poika teki neuvon
mukaan. Taas istuutui hän sotajoukon lähtiessä konin selkään sotatien
varrella ja antoi itseänsä pilkata, ja sitten kun joukko oli mennyt
ohitse, riensi hän oikean hevosensa luo ja huristi sillä
sotatantereelle ennen muita ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan
yksin kaiken joukon.

Tällä kerralla sai hän sodassa haavan käteensä, ja kun hän sotatieltä
palattuaan istui taas koninsa selässä, oli hänen pakko hoidella siinä
haavaansa.

Kun sotaväki saapui hänen kohdalleen, pilkkasi se taas häntä ja lausui:

— No, nyt on jo toinenkin sota voitettu, ja sinä yhä tässä olet!

Mutta kuningas sattui huomaamaan, että poika hoiteli haavaa kädessä ja
lausui hänelle:

— Mitä haavaa sinä sidot?

— Haavaa kuin haavaa.

— Taitaa olla tämänkin pojan kera niin kuin ennen, että toiset
tappelun tappelee, toiset haavoja saavat, virkkoi pilkallisesti eräs
sotapäälliköistä.

— Elähän pilkkaa, sanoi kuningas ja lähestyi poikaa.

— Oletko sinä ollut sodassa? kysyi hän.

— Missäpä minä, vastasi poika. — Mutta paholaiselle luvattu poikasi
on siellä ollut ja sen voittanutkin, sanoi poika uljaasti saatuaan
haavansa sidotuksi. Tahdotko nähdä hänet?

— Tahdon, tuo hänet nähtäväkseni! lausui kuningas.

Samassa poika kutsui metsikössä olevan hevosensa luokseen, nousi
reippaasti sen selkään ja välähytti esiin miekkansa, jolla oli
voittonsa saanut.

— Tunnetko nyt, vai vieläkö ajat hänet maankiertäjänä linnasi pihalta?
sanoi hän.

— Mitä! oletko sinä se, joka olet nämä voitot saanut? Ja oletko sinä
se sama, jonka hoviherrani äskettäin ajoivat pois linnani pihalta?

— Odotahan, sanoi silloin pojan hevonen pojalle, — laskeudu nyt
selästäni ja lyö sillä miekallasi pääni poikki. Elä estele, et tee
sillä mitään pahaa minulle. Tee se pian!

Poika empi ensin, mutta löi sitten miekallaan pään poikki hevoseltaan.
Samassa katosi hevonen ja sijaan tuli kaunis nuorukainen. Se lausui
kuninkaalle:

— Ja tässä on sinun toinen kadonnut poikasi, joka on ollut saman
isännän valloissa kuin nuorempikin poikasi. Tunnetko nyt sotiesi
voittajat ja linnaasi pyrkijät?

— Tunnen, tunnen, lausui kuningas liikutettuna ja syöksi poikainsa
kaulaan. Hän ei voinut puhua ilosta ja kyynelistä.

Suurenivatpa sotaväeltäkin silmät, kun he huomasivat tämän, ja he
rupesivat kaikin tavoin pyytelemään pojilta tekoaan anteeksi. Pojat
antoivatkin anteeksi, ja sitten heidät saatettiin suurella ilolla ja
juhlallisuudella kuninkaan linnaan, jossa pantiin toimeen
viikkokautiset ilojuhlat heidän saapumisensa johdosta.