Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.

Olipa kerran eräs poika, joka lähti soutelemaan suurelle merelle.
Siellä tapasi hänet kova myrsky. Aallot kaatoivat hänen pienen veneensä
nurin ja hän joutui veteen. Siellä ajelehti, ajelehti hän, kunnes hän
eräänä päivänä joutui erään saaren rannalle, korkean kallion juureen.
Kallion reunalta riippui nuora alas, ollen sen pää käden yletyttävissä
veden pinnasta.

Poika tarttui nuoran päähän ja kiipesi sitä myöten ylös, kallion
päälle. Sieltä lähti pieni polku viemään eteenpäin. Kun hän seurasi
sitä, johtui hän kallionluolalle ja siitä lähtivät kiviset portaat
viemään alas vuoren sisään. Hän lähti astumaan niitä portaita alas ja
ennenpitkää tuli hänen eteensä suuri vaskinen linna. Hän astui tuohon
linnaan. Vanha, ystävällisen näköinen ukko tuli häntä vastaan.

— Mistä matkaat poikaseni? kysyi ukko.

— Meren selkää soutelin, suuri myrsky nousi, vene kaatui, ajelehdin
tämän saaren juureen, siitä korkealle vuorelle nousin ja siltä pieni
polku toi tähän linnaan. Mikä tämän perästä tullee, sitä en tiedä.

— Ka, voihan tiesi tähän päättyäkin. Etkö talooni apulaisisännäksi
jää?

— Miksikä en, jäänhän mielellänikin, jos vain niin sovitaan.

— Hyvä, sinä jäät talooni apulaisisännäksi. Ja tässä jo heti avaimet
käteesi annan, ja näitä avaimia on kaksikymmentä neljä. Ja kaikissa
muissa huoneissa vapaasti liiku, mutta kahdettakymmenettäneljättä voit
karttaakin. Jos käyt siellä, niin itse vastaa. Minä en puutu siihen
asiaan. Huomenna lähden matkoilleni.

Huomenna lähti ukko matkoille ja poika jäi sen suuren vaskisen linnan
isännäksi. Kun hän jäi yksin siihen, niin hän kävelee, kävelee noissa
kahdessakymmenessä kolmessa huoneessa, mutta ei mene viimeiseen. Mutta
kerran hän ajattelee:

— Mitähän tuolla mahtaa olla? Mitähän jos menen siihenkin! Eihän
tuosta mahtane mitään tulla!

Eihän se siitä niin kovin kieltänytkään. Sanoi vain: itse vastaakin!
Tottahan mies aina teoistaan vastaa!

Ja hän väännälsi sen viimeisen huoneen oven auki ja meni siihen.

Korkealla istuimella kauniin seinämän edessä istui siellä nuori kaunis,
neitonen. Se hymyili, yksin istui. Poika hämmästyi ensin, mutta sitten
jo kysyi:

— Mitäs sinä täällä istut?

— Sitä, kun ei ole kukaan tähän asti tullut tänne ottamaan pois minua,
vastasi tyttö.

— Lähtisitkös ja pääsisitkös sitten pois täältä?

— Ken vain tämän huoneen oven avasi, se jo päästikin minut täältä. Sen
mukaan lähden. Sen oma olen.

No poika, joka aivan ensi silmäykseltä mieltyi tyttöön, päästi
mielellään tytön pois ja otti mukaansa. Ja kun tyttö kerran oli
sanonut, että hän on sen oma, joka hänet huoneesta vapauttaa, rupesi
hän sen kera asustelemaan linnassa niinkuin omansa kera ainakin.

Kerran päivällisen syötyä johdatti tyttö pojan linnan suureen
puutarhaan. Siellä kultalintuset laulelivat, elämänpuut kukkivat ja
somat lähteet lorisivat heleän päivän paistaessa. Erään puun juurelle
istuttiin. Kultahedelmiä syötiin, lorisevista lähteistä vettä juotiin.
Yhtäkkiä poika puunjuurelle nukahti.

Kun hän heräsi, oli tyttö poissa.

Hän hätäytyy ja ryhtyy kiireisesti etsimään tyttöä, mutta tätä ei
mistään löydä. Hän on miltei itkuun apeutua kun ei löydä tyttöä.

Samassa se vaskisen linnan varsinainen isäntä, vanha ukko on siinä ja
kysyy pojalta hymysuin:

— No, mitäs itket, poikaseni?

— Sitä, kun siihen viimeiseen huoneeseen menin, siellä kauniin
tyttösen näin, sen otin sieltä ja rupesin sitten sen kera yhdessä
elelemään tässä linnassa kuin omani kera vain... mutta kas, kun sitten
menimme tuonne puutarhaan puun alle istumaan, niin siihen nukahdin ja
herättyäni oli tyttö poissa.

— Hehehee, hohohoo! Niin käy, kun siellä käy, minkä voisi jättää
käymättäkin, nauraa ukko hyväntahtoisesti.

— Mutta olenhan jo aikamies ja ethän tuohon huoneeseen käymästä niin
kovin kieltänytkään. Sanoit vain, että jos käyt, niin vastaakin.

— Ka, vastaapa nyt!

— Elä pilkkaa minua, vaan neuvo, miten saisin tytön takaisin!

— No, saadaanhan se.

— Mitenkä?

— Kyllä se saadaan, vaan selviätkö sitten sen jälkeen hänen kanssaan?

— Olen jo vahingosta viisastunut.

— No, kun olet, niin tuossa on tyttö!

Se olikin siinä, punaposkisena, naurusuisena.

— Joko tuli ikävä? kysyi se pojalta.

— Et saa enää koskaan paeta luotani, sanoi poika.

— Voinet sinä paeta minulta, etten sinua mistään löydä, niin en
sinulta enää koskaan karkaa!

Poika hämmästyi. Mitä tyttö tarkoitti! Miten se tulisi käymään päinsä?

Saapui siihen se vanha ukko ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Pakene juoksevan jäniksen sydämeen, niin nähdään, löytääkö!

Poika lähti kulkemaan, kulki, kulki, tuli niitty vastaan, kulki taas,
tuli kaunis mäenkumpu vastaan, kulki, tuli kaunis aho; sitä juoksi
harmaa jänis, ja hän piilottautui sen sydämeen.

Aamulla kun vaskisen linnan tyttö heräsi, katsahti hän kirjoihinsa,
näki, että poika on kulkenut, kulkenut, tullut häntä niitty vastaan,
kulkenut taas, tullut kaunis mäenkumpu vastaan, kulkenut taas, tullut
kaunis aho vastaan; sitä juossut jänönen ja poika piilottautunut sen
sydämeen. Aivan heti hän löysi pojan jäniksen sydämestä.

— Etpä voinutkaan paeta löytämättömäksi, sanoi hän sille, kun se
saapui vaskiseen linnaan. Koetapas uudelleen!

— Pakene nyt karjuvan karhun sydämeen, neuvoi ukko.

Poika lähti ukon neuvosta kulkemaan, kulki, kulki, tuli metsä vastaan,
kulki, kulki, tuli suuri vuori vastaan; vuoren takana oli rikeä korpi
ja siellä mörisi karhu. Hän pakeni sen mörisijän sydämeen.

Aamulla kun linnan tyttö katsoi kirjoista, näki hän heti, minne poika
oli piilottautunut. On kulkenut, kulkenut, tullut metsä vastaan,
kulkenut taas, tullut suuri vuori vastaan, sen vuoren takana ollut
rikeä korpi, siellä mörisevä karhu, ja sen mörisijän sydämeen on poika
paennut. Aivan heti hän löysi sieltäkin pojan.

— Etpäs taaskaan voinut paeta löytämättömäksi!

— Pakene nyt omaan sydämeesi, neuvoi ukko.

Poika pakeni omaan sydämeensä. Kulki, kulki, tuli meri vastaan, merellä
joutui hän veden varaan, ajelehti korkean rantakallion juureen, nousi
sen päälle, astui polkua, joutui suuren vuoren sisään, siitä vaskiseen
linnaan, siitä omaan nuoreen sydämeensä.

Aamulla kun tyttö katsoi kirjoihin, niin eipä havainnutkaan, minne
poika oli paennut. Alkumatkan kyllä havaitsi: on kulkenut, kulkenut,
tullut meri vastaan, joutunut meren aaltoihin, ajelehtinut korkean
kallion viereen, noussut kalliolle, astunut polkua, tullut vuoreen,
vaskilinnaan, mutta minne sitten joutunut, sitä hän ei huomaa.

— Ahaa, etpäs löytänytkään, huudahti poika sydämestään.

— Mitä, sinäkö olet paennut?

— Tänne!

— Kuka sinut sinne johdatti?

— Sinä!

— Mikset minun sydämeeni paennut?

— Siksi, että sieltä olisit minut kaikkein nopeimmin löytänyt.

Ja sen jälkeen poika ja tyttö elelivät saaressa kuin kaksi kultapoikaa,
kultakäkien saaren kummuilla kukkuessa.