istui karttansa ääressä ja laski ahkerasti sen kuvioiden
pinta-aloja. Hän mietti siinä, työskennellessään melkein koneellisesti,
että jos nuo viivat ja kuviot kertoisivat kaikki, mitä hän niitä
tehdessään oli ajatellut, niin siitä syntyisi kokonainen kirja, nuoren
lyhyen kesän romaani. Kartta ei sisältänyt ainoastaan peltojen,
niittyjen, metsien, kallioiden, kankaiden ja soiden kuvia, vaan myös
salaperäiset merkinnät ajatuksista ja tunteista, kauneista näyistä,
surumielisistä päätelmistä ja murheellisista välttämättömyyksistä,
jotka nyt hienon kimaltelevana utuna väräjöivät hänen silmissään, kun
hän tuijotti työhönsä haaveillen, mitään näkemättä. Hän ei erottanut
hetkeen aikaan todellakaan mitään, sillä eteispirtin hämy oli valjun
auringon äsken kadottua syventynyt salaperäisen tummaksi.
Hän nousi työnsä äärestä ja katsahti ympärilleen. Tämä vanha
talonpoikaistupa oli hänelle nyt niin tuttu, että se oli tullut jo
kodikkaaksi. Siinä oli päiväiseenkin aikaan jotakin miellyttävää,
eheätä ja tyylikästä, joka hämärässä sulautui vielä eheämmäksi
kokonaisuudeksi ja sai näin hiljaisuudessa melkein äänen. Yrjö ajatteli
usein, katsellessaan sileiksi höylättyjä orsia, ikkunalautoja,
laatikkolavitsoita, uunin muotoja, kerrosvuodetta ja astiahyllyjä,
niitä vaatimattomia maalaismestareita, jotka olivat luoneet tuon kaiken
oman tiedottoman kauneuskäsityksensä mukaan ja saavuttaneet tuloksen,
jonka rinnalla — se oli Yrjölle näinä viikkoina valjennut — uusi
rakennustyyli tai paremminkin tyylittömyys oli ala-arvoista. Hänen
mielensä askarteli usein kiinteästi siinä kysymyksessä, mistä noille
oppimattomille, tuskin omalta paikkakunnalta muualla käyneille miehille
oli tullut pyrkimys käsitellä kaikki, mitä tekivät, yksinkertaisin
tuoli, uunin peltien sulkulaitos, orresta riippuva lapsen kiikku,
rukin kuontalon lapasin, puolainkori, kangaspuut, niin, etteivät ne
vain tyytyneet täyttämään varsinaista käytännöllistä tarkoitustaan,
vaan edustivat linjoillaan ja koristeillaan kauneuden iloa? Yrjö ei
ymmärtänyt tätä — ei ollut sitä milloinkaan aikaisemmin ajatellut —,
mutta hän nautti siitä, oli ylpeä noiden vanhojen timperien puolesta ja
tunsi pitävänsä heistä.
Hän tuijotti hämyisen tuvan uunia kohti ja vaipui katselemaan eilisen päivän
kuvia. Hän näki Johannan puuhaavan reippaana ja palavissaan
leipomishommissa, kiidättävän lapiollaan leipiä uuniin ja ottavan
kypsyneitä sieltä pois. Happaman leivän väkevä mutta miellyttävä tuoksu
tuntui pirtissä vieläkin. Johannassa oli jotakin hentoa ja liian nuorta
kantamaan emännän vastuuta, vaikka hän oli yritteliäs ja urhoollinen.
Kun hän liikkui tuossa touhuissaan ja vilkaisi väliin ujoilevasti
Yrjöön, jonka katse liian kernaasti riistäytyi hänen puoleensa,
herkähti tämän sydämessä valveille hieno, osanottoinen sääli. Ja kun
Yrjö joskus katsahti Eliinaan, joka istui karsinaikkunan ääressä
kutoen, ja kuuli sisarten vaihtavan jonkin sanan, niin tuo sääli
tuli yhä kipeämmäksi. Miksi? Ehkä siksi, että hän tiesi kummallakin
olevan sydänsurun, joka saatteli heitä kaikkiin askareihin, oli mukana
Johannan viedessä leipää uuniin ja kietoutui joka silmän mukana Eliinan
kudelmaan. Heidän työnsä oli samanlaista kuin Yrjön kartta: siihen
liittyi näkymättömänä osana kertomus heidän sydämensä tilasta, sen
ajatuksista, tunteista, ilon, murheen, pelon ja toiveen säpsähdyksistä.
Kun Talvitie pysähdytti vaahtoavan hevosensa Ylitalon porttisolan
kohdalle ja itse maassa käymättä jätti Yrjön tavaroineen siihen sekä
läksi hyvästiä sanomatta ajamaan takaisin, Yrjö aluksi viivähti tiellä
ja katsoi hänen jälkeensä. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan
koko matkalla, lukuunottamatta Yrjön hillitsemisyritystä taipaleen
alussa, ja Yrjö jäi ihmettelemään Talvitien kummallista käytöstä ja
syvällistä, aatteellista humalatilaa. Sitten hän otti tavaransa ja meni
sisään, todeten, ettei kukaan ollut nähnyt hänen saapuvan. Tultuaan
eteispirttiin hän huomasi Eliinan istuvan karsinaikkunan ääressä,
ompelutyö sylissä, ja suurin, sädehtivin silmin tuijottavan häneen,
verilaineiden kulkiessa hänen valkealla ihollaan. Mutta siinä samassa
hän jo pienensi ja pimensi katsettansa kuin olisi saanut itsensä
kiinni luvattomilta teiltä, pisti ompeluksensa esiliinan taskuun —
se näytti olevan jotakin pientä korutyötä — ja tervehtien iloisesti
alkoi haparoida sauvojaan kuin lähteäkseen pois. Mutta Yrjön jännitys
oli lauennut hänen vapaasta, iloisesta tervehdyksestään ja hän sanoi
estellen:
— Miksi lähdet!
Hän meni Eliinan luo, antoi kättä ja istui viereen ikkunan toiseen
pieleen, katsoen milloin ulos, syysruskealle lakeudelle ja hiljaa
virtaavalle joelle, milloin vilkaisten kysyvästi ja ujosti Eliinaan,
joka ei nostanut silmiään lattiasta. Yrjö oli kyllä hämillään, mutta
tunsi toisaalta, kuinka tuon yöllisen kokemuksen kautta, niin pieni
kuin se olikin — vai oliko se pieni? — paljon sellaista, mikä oli
pidättänyt heitä lähentymästä toisiaan, oli kaatunut heidän väliltään.
Hän tunsi onnea katsoessaan Eliinan kaunista päätä ja kysyi sanoakseen
jotakin:
— Mitä ompelet?
— Ei se erikoista...
— Näytä — tuollako se on esiliinan taskussa?
Yrjö koetti siepata sitä sieltä, mutta Eliina esti. Silloin hän tarttui
Eliinan käsiin ja aikoi ottaa sen väkisin. Eliina vastusti, jolloin
hänen käsiensä valkea voimattomuus herätti Yrjön säälin. Hän päästi ne
irti ja sanoi lepyttelevästi:
— Suo anteeksi! Eihän vain koskenut?
Eliina purskahti äkkiä kirkkaaseen nauruun ja sanoi ottaen sauvansa:
— Ei se koskenut. Nyt mun täytyy mennä.
Hän läksi, siirrellen raskaasti sauvojaan. Ovelta hän katsoi Yrjöön,
mutta nyt hänen silmistään ei enää loistanut naurun ilo, vaan
vesikiehteiden kimalle. Hän sanoi kuitenkin tyynesti:
— Tuvassa on kaffia, mutta kun en voi tuora sitä tänne eikä Johanna
ole sisällä, täytyy sun tulla sinne.
Yrjö meni Eliinan jäljessä. Hänen teki mieli kaapata tyttö syliin ja
kantaa hänet eteisen läpi tupaan, mutta Eliinan olemuksessa oli jotakin
arvokasta ”älä koske”, joka kielsi. Eliina istuutui pöydän ääreen ja
sanoi nyt taas hymyillen:
— Ota kupit, sokeri ja maittila kaapista ja tuo ne tänne. Siellä on
koris tuoresta nisua, jota Johanna on leiponut sua varten. Ja pannu on
tuos takan reunalla.
Yrjö laittoi varusteet pöydälle kuten käsketty oli ja istuutui Eliinan
viereen. Vasta silloin tämä sanoi itseään toruen:
— No mutta liinahan tähän olis pitänyt levittää! Mua
talonpoikaistollukkaa, kun en sitä havainnut! On näet niin harvoin
herroja vierahina, jotten oo tottunut sellaisiin hienouksihin. Mene
ylähä meirän kamarihin ja avaa vasemmas ovinurkas oleva arkku. Siinä on
päällimmäisenä sopiva liina — tuo se tänne. Mutta älä kaivele arkkua
sen enempää.
— Miksi ei?
— Se on mun arkkuni eikä sun sovi sitä mullistaa. Taitaa olla parasta,
ettet menekään, sillä kelpaahan tämä näinkin. Mutta mene sentään —
onhan niin hauskaa, kun on vähän siistimpää. Ethän juo täällä kaffia
enää monta kertaa.
Yrjö meni. Hän oli kuullut Eliinan viimeisistä sanoista hienon
värähdyksen, joka herätti hänen sielussaan sarjan surumielisiä
aaltorenkaita. Hän kiipesi ullakolle, avasi neuvotun arkun ja jäi
hetkiseksi seisomaan sen ääreen.
Se oli täynnä pellavavaatteita, mitä lienevät olleetkaan, ja
päällimmäisenä kuin käytäntöön otettuna se liina, jota Eliina varmaan
oli tarkoittanut. Arkusta leyhähti hieno hajuheinän tuoksu ja sen
mukana niiden haaveiden ja unelmien ilo, joiden vallassa rampa tyttö
oli vuosien kuluessa valmistanut kapioitansa. Varmaankaan hän ei ollut
voinut tehdä niitä siinä tarkoituksessa, että todella olisi odottanut
jonkun tulevan kysymään häntä, vaan ainoastaan kokeakseen elämästä
edes tämän ilon, haaveillakseen sulhosta kuin nunna, joka kirjailee
koruompelukseensa unelmoidun ritarin tarinan.
Tultuaan tupaan hän huomasi Eliinan ponnistautuvan iloiseksi ja
touhuten siirtävän kahvivarusteet syrjään, että Yrjö voisi levittää
liinan. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän sanoi huoaten:
— Muuten olis hyvä, mutta kukkia puuttuu. Herrasväes kuuluu olovan,
jos se on muutoin mahrollista, kahvipöyräs kukkia. Onko teillä niin?
— On joskus, ainakin kesäiseen aikaan, kun kukkia saa ja sattuu
olemaan vähän juhlallisempaa. Mutta minäpä juoksaisen hakemassa tuolta
rantahaavasta kellastuneita lehtiä — ne ovat kauniita.
Eliina nauroi.
— Mene, hän virkkoi, ne sopivat meille hyvin.
Vihdoin kaikki oli valmista. Eliina kaatoi kahvia kuppeihin ja sanoi:
— Herra isnööri on hyvä ja ottaa! Sopii kastaa pullaa enemmältäkin.
He nauroivat ja tunsivat olonsa hauskaksi. Tupa oli risahtamattoman
hiljainen, katsoen kuin hengitystään pidättävä, piilossa oleva ihminen,
näitä kahta nuorta, vielä lasta. Poika oli kuin itse terveys, posket
ahavan rusketuttamat, ylähuulella ja leuassa ensimmäisen parran tummaa
untuvaa, silmissä terävästi tuikahtava katse; tyttö tuossa rinnalla,
pöydän takana, niin että alaruumis oli näkymättömissä, kaunis kuin
päivänkukka, iloinen ja samalla ujosti punehtuva, naurava ja kohta
liikutuksesta hiljentyvä. Pojan sydämessä ailahti rakkauden onni, jonka
rinnalla asui alituinen varmuus pian lähestyvästä eron hetkestä ja
moite siitä, että oli vastoin parhaita päätöksiään päästänyt sellaisen
tunteen heräämään itsessään ja Eliinassa. Olisi pitänyt olla vieras,
ylpeä. Silloin Eliina olisi ruvennut vihaamaan häntä ja säästynyt
monilta tuskilta. Tyttö vaistosi hänen ajatuksensa ja tunsi, kuinka
kylmä pilvi laskeutui heidän välilleen. Häntä värisytti ja hän liikahti
hiljaa poispäin. Silloin Yrjö heräsi ristiriitaisista mietteistään,
katsoi häneen ja puolestaan ymmärsi äskeisten ajatusten siirtyneen
Eliinaan ja sumentaneen hänen ilonsa. Sääli valtasi hänet ja pehmensi
hänen pidättyväisyyttänsä: voimatta hillitä itseään hän kumartui tytön
puoleen ja suuteli häntä — taas, muistamatta päätöstään ja kuulematta
tuntonsa nuhteita. Eikä Eliina vastustellut, ei työntänyt häntä pois,
vaan sulkien silmänsä vaipui hänen syleilyynsä, ollen siinä samanlainen
kuin silloin yöllä kuutamossa — kaunis, suloinen, ujosti ja puhtaasti
värisevä. Yrjö tunsi omituista huimausta, miehisti itsensä ja sanoi,
päästäen Eliinan irti, hämillään sopertaen:
— Suo anteeksi — emme saa... Olkaamme järkeviä... Sinähän ymmärrät...
Mutta Eliina helähti kirkkaaseen nauruun. Hänen poskensa hehkuivat ja
silmissä oli autuas, hurmaantunut ilme. Hän ojensi kätensä ja painaen
sen Yrjön huulille sanoi:
— Älä pyyrä anteheksi äläkä selitä mitään! Minä ymmärrän kaikki,
kaikki! Mutta mehän emme muista juora kaffia! Kas niin — herra isnööri
on hyvä ja kastaa! Eikö meillä ole nyt hauskaa!
Hän taputti käsiään ja nauroi taas kirkkaasti ja vallattomasti, niin
että ääni helisi tuvassa kuin pääskysen viserrys. Mutta kesken kaiken
hän sattui sysäämään pöydän nojassa olevia kainalosauvoja, jotka
kaatuivat kolisten. Nauru katkesi ja hän jäi säikähtyneen näköisenä
tuijottamaan niihin. Sitten hän painoi kädellään sydämensä kohdalle
ja supisi itsekseen. Yrjö oli kuulevinaan hänen sanovan: ”Minä rampa
hupsu!”, ja ojensi hänelle osaaottavasti kätensä. Eliina laski
niihin omansa, katsoi häntä silmiin pitkään, vakavasti, tutkivasti,
ja ratketen itkemään kallistui kuin apua anova Yrjön puoleen. Ja
silloin ei tämäkään voinut hillitä tunteitaan, vaan suuteli taas
hänen vapisevia huuliaan ja tunsi hänen suolaisten kyyneliensä
maun. Rauhoituttuaan hetkisen kuluttua Eliina irtautui hänestä kuin
säikähtäen, katsoi sauvojaan surumielisesti ja kuiskasi: ”Rakkaat,
rakkaat sauvat!” Pian hän sitten alkoi hymyillä, antaen aurinkoisen
luonteensa taas päästä voitolle.
Näin he viettivät harvinaista hetkeä vanhassa tuvassa, kuulematta edes
tahdikkaasti astelevan könniläisen ääntä, kun se pienin mutta nopein
annoksin mittasi heille määrättyjä autuuden minuutteja. Kumpainenkaan
ei ollut milloinkaan katsonut tytön tai pojan silmiin näin läheltä, ei
tuntenut ihon tuoksua eikä huulien lämpöä, ja molemmat olivat siksi
kuin ujoilevia lapsia, jotka ovat löytäneet oudon, kauniin esineen
eivätkä oikein tiedä, saisiko siihen koskea ja uskaltaisiko sitä ottaa
käteensä.
⸻
Yrjö heräsi mietteistään. Hän vaipui niihin aina ollessaan yksin ja eli
uudelleen kaikki ne tilanteet, joihin oli joutunut seurustellessaan
Eliinan kanssa. Hän oli ensin nuhdellut itseään kevytmielisyydestä
ja pelännyt tuottavansa Eliinalle parantumattoman surun, mutta oli
vähitellen rauhoittunut ja alkanut ymmärtää hänen hienoa ajatustapaansa
ja kirkasta, jaloa sieluansa. ”Ei ole tapahtunut mitään, joka kaipaisi
selityksiä. Ei unia voi selittää eivätkä ne merkitse mitään. Ne ovat
vain kauniita, kestävät hetken ja haihtuvat pois. Niiden valtaan voi
vaipua ja toivoa, että ne kestäisivät aina, mutta niinhän ne eivät tee.
Kerran me heräämme ja toteamme, että unemme on kadonnut kuin varjo.
Tiedäthän, kuinka hartaasti joskus toivomme, ettemme olisi heränneet,
että olisimme saaneet nähdä tuon unen edes loppuun. Mutta sitä ei
sallita: kauniit unet loppuvat aina kesken”. Yrjö oli ymmärtänyt, että
Eliinan sydämessä asui jalo urheus ja suuri viisaus, ja tunsi sikäli
saaneensa lahjan, jonka kirkas puhtaus liikutti häntä. Muutenkin Eliina
osasi pitää heidän pienen suhteensa korkealla, vaikeasti kauniilla ja
runollisella tasolla, kuin se olisi ollut poimulehden kourassa väräjävä
kastehelmi, johon taivas kuvastuu ja jonka pieninkin varomaton kosketus
karkoittaa. Ne suudelmat, joita he joskus joutuivat vaihtamaan,
olivat aamun raikkaassa ilmassa liiteleviä perhosia, väikkyen kaiken
aistillisuuden yläpuolella kuulaassa, pyhässä ihannemaailmassa. Ja
Eliina väisti niitä nyt, nostaen torjuen kätensä ja katsoen Yrjöön
kummallisen sädehtivästi. Yrjö ei muistanut nähneensä kenelläkään niin
omituisen kirkkaita, timantin tavoin säihkyviä silmiä. Hän saattoi
kiintyä tutkimaan niitä ulkokohtaisen uteliaasti: niiden valkoista
helmiäisloistoa, ihmeellistä, läpikuultavaa, puhdasta siniharmautta,
terän syvää sädettä ja vaaleiden ripsien tiheätä, pitkää rikkautta.
Aitan hämyssä, jossa Yrjö oli nyt ollut Eliinan vieraana, ne ihan
näyttivät valaisevan.
Hänen mietteensä keskeytyivät isännän tullessa sisään. Ylitalo oli
tottunut viettämään illat Yrjön seurassa, jolle oli vähitellen yhä
enemmän paljastanut käsityksiään elämän menosta. Ja tavallista
oli, että ennenpitkää tulivat saapuville Eliina ja Johannakin,
viimeksimainittu vain sikäli kuin pääsi ainaisilta askareiltaan.
Silloin kun Yrjö oli tultuaan ollut pirtissä kahden Eliinan kanssa,
tämä oli kysynyt, oliko Akseli tullut kylään, ja saatuaan kieltävän
tiedon tuuminut, että olisi se saanut nyt tulla. ”Tuskinpa isä häntä
enää pois ajais”, hän oli naurahtaen huomauttanut. Siitä ja Eliinan
muista vihjailuista sekä Johannan kirkkaista, samalla toivorikkaasti ja
pelkäävästi isään suuntautuvista katseista Yrjö oli päässyt ymmärtämään
hänen asiassaan tapahtuneen onnellisen käänteen. Hänen oli monta kertaa
tehnyt mieli ruveta Akselin puhemieheksi, mutta oli onneksi jaksanut
hillitä itsensä: hän, poikanen, puhemieheksi! Ylitalo olisi voinut
pitää sitä sekaantumisena asiaan, joka ei kuulunut Yrjölle.
Isäntä istahti raskaasti pöydän ääreen ja alkoi, kun Yrjö oli
sytyttänyt lamppuun tulen, tarkastella siinä olevaa, nyt jo aivan
valmista karttaa. Mutta tällä kerralla hän ei ruvennut puhumaan siitä
eikä muista maanmittaustaidon salaisuuksista, vaan kysyi:
— Onko tyttöjen tullut sanotuksi isnöörille, jotta meillä on
huomen-iltana seurat?
Oli lauantai ja eilinen tavallista suurempi leipomatouhu oli aiheutunut
juuri sunnuntaiksi määrätyistä seuroista. Yrjö tiesi sen ja vastasi
myöntäen. Isäntä jahkaili edelleen:
— Tuloo vähän kaukaisempiakin seuraystäviä, jotka tavallisesti ovat
ollehet yötä ja lähtenehet kotia vasta aamulla. Ovat nukkunehet täs
erustuvas. Niin jotta olisko isnöörillä mitään sitä vastahan, että
ootte sen yön vaikka tuolla Yllin talon paapankamaris, joka on tyhjä?
Kysyin siitä Ylliltä ja se sanoi, että sopiihan se.
Yrjö myönsi, ettei hänellä ollut siihen mitään sanomista. Isäntä jatkoi:
— Ei oo tarkoitukseni ajaa teitä pois, mutta kun arvaan, jottette
jaksa kuunnella jumalansanaa niin myöhäisehen kuin me ja veisuu
herättäis teirät meirän yliskamaris, niin onhan mukavampaa mennä
nukkumahan rauhallisehen paikkahan silloin kun mieli teköö.
— Mikä sen nätimpää on, arveli Yrjö, — kiitoksia vain isännälle.
Johanna tuli ilmoittamaan saunan olevan valmiina ja laski samalla
molempain eteen pöydälle puhtaat alusvaatteet. Sitä tehdessään hän
vilkaisi Yrjöön ujosti ja Yrjöstäkin tuntui jollakin kaukaisella,
hienolla tavalla — hän ei ymmärtänyt miksi — miellyttävältä, että
Johanna näin kodikkaasti hoiti hänenkin vähiä vaatteitaan. Pesu pesulta
ne olivat siirtyneet Johannan haltuun, tuonne seinäkaapin laudalle,
vieläpä tarkoin korjailtuina ja parsittuina. Viimeksi-mainitun työn oli
kyllä tainnut suorittaa Eliina, mutta hän oli tehnyt sen Yrjöltä salaa,
tämän ollessa ulkotyössä.
Isäntä nousi raskaasti pöydän äärestä, otti vaatteensa ja todeten, että
taas oli siis tullut lauantain siunattu saunahetki läksi menemään ja
pyysi vierasta mukaansa. He laskeutuivat pihalle, astuivat peräkkäin
saunapolkua ja tunsivat viileän syysillan raikkaan kylmyyden ihollaan.
Saunan edessä molemmat seisahtuivat tietämättä miksi, katselivat
vaiti ollen mahtavana, syvänä ja tummana kaartuvaa taivaanholvia,
joka jo säkenöi miljoonin tähdin, ja kuuntelivat kuin jännittyneinä
läpitunkemattomaan himmeyteen ja lauantain savuntuoksuiseen
saunarauhaan vaipuneen kylän ääniä. Ne olivat tuttuja ja kotoisia:
kaivonvintin narinaa, lasten kilkatusta saunatieltä, eukkojen
keskustelua raja-aitojen molemmin puolin, mutta juuri siksi mieluisia
ja mieleenpainuvia, edustaen kaiken tämän takana asuvan, rakkaaksi
ja tutuksi käyneen elämän onnelliseksi tekevää todellisuutta. Tätä
he vaistosivat siinä illan viileydessä saunan edustalla, isäntä
kokeneesti, nöyrästi ja kiitollisesti, nuorukainen aavistelevin, elämän
suurille arvoille vähitellen avautuvin tunnoin.
Riisuutuessaan isäntä katseli salavihkaa nuorta herrasystäväänsä. Kesän
kuluessa hän oli oppinut tuntemaan hänet ja alkanut pitää hänestä. Sen
Yrjö oli huomannut. Jo ennen, muualla ollessaan, hän oli todennut, että
kun hänen työtoverinaan ja apulaisenaan oleva vaatimaton jätkä, mikä
nimi ei sisältänyt Yrjön kielenkäytössä halveksintaa, alkoi ajatella
nuorta esimiestään ystävällisin tuntein, tämä samalla ilmeni hänen
sanoistaan, äänestään, katseistaan ja teoistaan. Ei ollut mitään,
jota olisi voinut pitää mielistelynä ja lähteneenä epärehellisistä
tarkoituksista, vaan kaikki oli naivin sydämen välitöntä, usein juuri
kömpelyytensä vuoksi liikuttavaa ystävyyttä, joka olisi vaaran tullen
ollut valmis antamaan vaikka henkensä. Se sekä ujostutti Yrjöä että
teki hänet kiitolliseksi, se antoi lämmintä, humaanista sisällystä
hänen ”kansa”-käsitteelleen ja opetti hänet tajuamaan, mikä onni asuu
ihmisten sydänten veljeydessä säätyyn katsomatta. Tuo sama, tuttu
ilme oli ruvennut kuvastelemaan Ylitalon kasvoilta, kun he olivat
syventyneet yhä laajempiin keskusteluihin ja Yrjö oli puolestaan
innostuen isännän esimerkistä rohjennut selitellä niitä asioita, jotka
olivat hänen nuorina ihanteinaan. Ylitalo oli iästään ja kokemuksistaan
huolimatta hänkin välitön, tunteellinen kansanmies, jonka sydämen
herkkyys helposti, aivan huomaamatta, värähti lämpönä hänen sanoissaan
ja pehmensi hänen päällikönpiirteensä lempeäksi paisteeksi. Yrjö oli
omituisen ujouden vallassa tuntenut, kuinka hänen elämänsä Ylitalossa
oli tästä ja muistakin syistä saanut viime aikoina yhä tiiviimpää
tunnetaustaa.
Mutta hän ei tiennyt, mikä seikka varsinkin oli herkistänyt Ylitalon
mielenkiintoa häntä kohtaan ja mikä nytkin asui hänen tutkivan mutta
arvoituksellisen katseensa pohjalla. Sinä päivänä, jolloin hän oli
istunut Eliinan vieressä kahvipöydän ääressä, luullen olevansa tämän
kanssa turvallisesti kahden, Ylitalo oli sattumalta lähestynyt taloansa
siltä suunnalta, josta ei tavallisesti kuljettu, ja itse näkymättömänä
joutunut näkemään Yrjön ja Eliinan lapsellisen kisailun. Se oli
ensiksi jysähdyttänyt hänen sydäntänsä ja ajanut äkkisuuttumuksen
kipenöitsevät veret liikkeelle, mutta sitten hän oli onneksi jaksanut
hillitä itsensä, painunut rantatörmän suojaan ja istahtanut sinne
miettimään, mitä pitäisi tehdä. Ylimpänä kuohui vihaava, melkein inhon
sekainen epäilys tuota nuorukaista kohtaan siitä, että tämä kenties
oli houkutellut hänen tyttärensä kevytmieliseen leikkiin, mikä teko
oli jollakin tavalla vielä edesvastuuttomampi siksi, että tyttö oli
rampa. Mutta kuta kauemmin Ylitalo siinä pohti asiaa ja tarkasteli sitä
kaikilta puolilta, sitä pienemmäksi hänen suuttumuksensa kutistui.
Varmaan Yrjöllä ei voinut olla mitään moitittavia aikomuksia, sillä
sellaiseen hän oli luonteensa ja vielä lapsellisen ujoutensakin
puolesta aivan kykenemätön; sen Ylitalo oli hänestä huomannut. Hän ei
ollut tarkoittanut mitään — oli, poika poloinen, ihastunut Eliinan
sievään ulkomuotoon ja olentoon, enää huomaamattakaan, että tyttö
oli raajarikko. Ja Eliinan rakastumisessa Yrjöön ei totisesti ollut
ihmettelemistä. Mitä tässä siis oikeastaan oli suuttumista? Ei mitään!
Ainoa, millä oli asiassa todella sijaa, oli sääli, kipeä sääli.
Ylitalo oli varma siitä, että Eliina ymmärsi tunteidensa
toivottomuuden, rakentamatta minkäänlaisia tuulentupia. Hän oli pitänyt
tytärtänsä salaa silmällä ja nähnyt, kuinka rakkaus lämmitti hänen
pientä sydäntänsä. Se tuikahteli hänen silmistään hellänä, kirkkaana
säteilynä ja paloi hänen poskillaan rusottavana hohteena. Yrjön
ollessa saapuvilla hän ei voinut irroittaa hänestä katsettaan, samalla
ilmeisesti koko ajan peläten, että muut saattaisivat huomata jotakin.
Ja jos Yrjö oli poissa, hän oli levoton, raahautuen pirtin ja erustuvan
väliä ja seisoen ikkunain ääressä polttavan kaihon kiusaamana. Ja
joskus Ylitalo oli joutunut kuulemaan, kuinka sisarukset puhuivat
huoliaan ja salaisuuksiaan, ja lohduttivat toisiaan. Tai Eliina teki
sitä, sillä lopuksi hänellä sittenkin oli uljaampi luonne, mikä ehkä
johtui siitä oman kohtalon varmuudesta, jonka kainalosauvat antoivat.
Väliin Eliina näytti niin iloiselta ja onnelliselta, livertäen kuin
pääskynen, että olisi luullut hänen siinä samassa lähtevän lentoon.
Ylitalo tapasi itsensä silloin haaveilemassa sellaisesta ihmeestä,
että kainalosauvat kaatuisivat pois ja Eliina tuntisi voivansa seisoa,
kävellä ja juosta. Ylitalo oli usein nähnyt unta siitä. Jo silloin,
kun Eliina tuli rammaksi eikä päässyt omin voimin mihinkään, kun
hän ojenteli pieniä käsivarsiaan jokaista saapuvilla olevaa kohti,
silmissään rukoileva, tuskastunut pyyntö, Ylitalon mieleen oli syntynyt
hänestä terveen lapsen kuva. Aina ajatellessaan Eliinaa hän näki hänet
kävelevänä, karkeloivana, ja niin myös unissa, se vain erona, että
tällöin kaikki muukin maallinen näytti pudonneen pois ja hän liiteli
keveästi kuin valkoinen kukanhöytyvä. Ja joka kerta, kun kainalosauvan
kopsahdus herätti hänet näistä haaveista, repi uusi tuska hänen
sydäntänsä kuin hänen tyttärensä olisi tullut rammaksi vasta sillä
hetkellä, jonkin äkillisen onnettomuuden kautta. Kun nyt oli tapahtunut
se, jota Ylitalo oli isän huolin usein peläten ja ihmetellen ajatellut,
että näet rakkaus oli tavoittanut Eliinan sydämen, hän nyt mietti,
oliko tämä onneksi vai onnettomuudeksi. Oliko sallimus tahtonut tuottaa
hänelle kuin kainalosauvojen kevennykseksi elämän suurimman ilon,
rakkauden, ja siksi johtanut tuon oudon, polkuansa aloittelevan nuoren
miehen menemään tästä ohi? Hän oli tullut, pysähtynyt ajatuksissaan,
nähnyt edessään kukkasen, jonka varsi oli polkaistu poikki, ja ihaili
nyt sen kauniita terälehtiä, kosketellen niitä huulillaan. Mutta
pian hän heittäisi kukan pois ja jatkaisi matkaansa — miten silloin
Eliinan kävisi? Vaikka hänen täytyisi ymmärtää, että näin olisi käyvä,
niin voisiko hän silti alistua kohtaloonsa? Jos voisi, niin silloin
tämä rakkaus olisi hänen elämänsä ihanin muisto, kuin valkoinen pilvi
kuljetun taipaleen yllä.
Ylitalo havahtui mietteistään siihen, että Yrjö, joka oli jo
riisuutunut, löi löylyä, niin että kiuas kohahti ja kivet ritisivät.
Katsoessaan häntä siinä Ylitalo muisti yhtäkkiä Raamatun sanat
Saulista, jonka ruumiissa ei niiden mukaan ollut ainoatakaan virheä.
Nuoruuden, voiman ja miehuuden kauneus ilmestyi kajastuksena Ylitalon
vanhenevaan sieluun ja hän muisti yhtäkkiä itseään, vaimoaan, joka oli
joskus samoin kuin Yrjö nyt selin häneen puuhannut kiukaan ääressä
valkeana, ujona ja siveänä.
He kylpivät, nauttien kuumuudesta ja vastojen tuoksusta. Ja sitten
Ylitalo taas pesi vieraansa selän, mihin Yrjö hymyillen suostui,
koska ymmärsi sen kuuluvan isännän rakkaudenpalvelukseen ja
nöyryydenharjoitukseen. Sitä tehdessään Ylitalo yhtäkkiä muisti
Johannaa ja Akselia sekä tämän nuorta, uljasta kauneutta, ja hänen
sydämessään heräsi häntä kohtaan lämmin rakkaus. Mennessään pirttiin
hän tunsi puhdistuneensa myös sielullisesti ja hänen äänensä
vapisi liikutuksesta hänen suorittaessaan aina siunatun lauantain
iltahartautta. Eliina oli entisellä paikallaan, vuoteella, puoleksi
makuullaan, ja katsoi sieltä salavihkaa Yrjöön, joka ilmeisesti oli
ajatuksissaan harhautunut jonnekin kauas. Johanna istui jakkaralla
takan edessä ja piti silmällä illalliskeittoa, jonka tuoksu tuntui
pirtissä. Sisaret olivat olleet saunassa: heidän hiuksensa olivat vielä
vähän kosteita ja poskilla oli lämmin, puhdas, pehmeä puna.