heräsi raskaasta juopuneen ja äärimmilleen rasittuneen ihmisen
tainnostilasta, jota oli kestänyt kauas sivu puolen päivän. Hän oli
nähnyt unensa lopummalla jo keventyessä kauniita näkyjä, jotka olivat
täyttäneet hänen sielunsa syvällä onnen tunteella. Kaikki raatelevat
intohimot ja rumat, rikolliset mielikuvat olivat hävinneet ja sijaan
oli tullut seesteinen pouta. Hän oli niinkuin ennenkin — puhdas
ja reipas, mutta erona oli se, että hänen rinnallaan asui lisäksi
uudenlainen elämä, nuori ja kuuma kosketus, uskollinen huokaus,
sanomaton hellyys. Siihen hän olisi tahtonut vaipua ainaiseksi.
Avattuaan silmänsä hän sulki ne säpsähtäen heti ja makasi sitten
liikkumattomana. Herätessään kaiken sen tietoisuuteen, mitä oli
tapahtunut ja mistä hänen viinaiset aivonsa muistivat räikeimmät ja
inhoittavimmat puolet, ja tuntiessaan ellottavan oksennuksen löyhkän
vaatteistaan hänestä oli kuin hän olisi saanut huumaavan iskun tai
painunut umpisukkeloon johonkin äärimmäisen kuvottavaan aineeseen. Hän
toivoi, että kuolema olisi temmannut hänet pois tästä sietämättömän
todellisuuden nöyryytyksestä.
Mutta sitäpä se ei tehnyt. Päinvastoin hänen tuskasta porottavat
aivonsa työskentelivät mahdollisimman kirkkaasti, näyttäen, vaikka
silmät olivat kiinni, hänet itsensä, kamarin, tuvan, vanhan Tiinan,
Kertun — koko talon niin tarkoin, ettei pieninkään piirto unohtunut.
Ja Tiina ja Kerttu pyrkivät kääntämään hänelle selkäänsä, edellisen
joskus pyyhkäistessä itkusta punoittavia silmiänsä ja jälkimmäisen
väliin heittäessä häneen leimahtavan, nuhtelevan, kirkkaan silmäyksen.
Väen kasvoilla asui alakuloinen, kummasteleva ilme; vain irstas
karjakko oli sen näköinen, että kunhan vielä jatkat tällaista muutaman
ajan, niin varmasti lankeat pauloihini ja minusta tulee tämän
talon emäntä. Vasarus-Kustaan naurunhohotus sitten sekaantui hänen
näkyihinsä: hän kuuli pitäjän suruttomien yhteen ääneen ja kahta
kämmentä polviin lyöden pauhaavan, että jopahan erehtyi herännytkin
ja lankesi syntiin niin että mätkähti. Kuului yrittäneen raiskata
piikaansa, mutta tämä sattui olemaan siksi tomera tyttö, että oli
heittänyt hänet päältänsä lattiaan kuin tyhjän säkin. Ja sitten se oli
vaaninut Huhdan Akselia ja tavoittanut puukolla, mutta oli ollut niin
päissään, että oli kaatunut tielle kesken kaiken. Ja välillä kuuluu
veisanneen virsiä ja rukoilleen kuin urakalla, mutta lopuksi oli taas
tullut kirousten ja viinan vuoro. Hah-hah-hah-haa! räikkyi pilkkanauru
Talvitien korviin ilkeästi kuin satojen variksien rähinä, ja hän tunsi
niin suurta ja kipeää häpeää, että hänen täytyi öristä tuskasta.
Varmaan pirtissä vartioiva Kerttu kuuli sen, sillä hän tuli nyt
kamariin piimätuoppi kädessä, katsoi isäntäänsä pitkään, sekä
halveksien ja suuttuneena että myös säälien ja kuumasti rakastaen, ja
sanoi komentavasti, melkein tylysti:
— Siinä on — nouse ylähä ja juo! Muutoin vielä sytyt palamahan kuin
viinahan kastettu rasu!
Talvitie katseli häntä rakoisin silmin ja näki hämärästi Kertun
puhtauden ja terveyden. Hänelle juolahti mieleen kummallinen ajatus:
että tuollainen tyttö on Jumalan kuva. Niinkuin Johanna selvästi on
— ja Kerttu. Mitä hän yritti tehdä Kertulle viime yönä? Muistaakohan
tyttö sitä — se oli jo raakaa! Tuossa se vain seisoo, vääntelee
käsiään ja väliin huokaa ja siunaa murheellisesti. Talvitie ärähti:
— Pääsetkö tupahan siitä!
Hän puhui näin tuimasti vain peittääkseen omaa tuskaansa. Oikeastaan
hänen olisi pitänyt heittäytyä tuohon lattialle suulleen ja kuolla
siihen häpeästä kuin päälle polkaistu mato.
Kerttu ei totellut hänen käskyään, vaan sieppasi seinältä pienen
kuvastimen, toi sen Talvitien eteen ja komensi katsomaan. Talvitie
näki sieltä veripunaiset silmät, pörröisen tukan ja siivottomiksi
parroittuneet kasvot.
Hän viskasi kuvastimen menemään ja hyppäsi lattialle, Kertun poistuessa
pirttiin. Mikä päivä tänään oli? Sunnuntai varmaan, koska pirtistä
kuului Tiinan kimakka veisuu. Mitä se lauloi? Tietääpä sen — oli
löytänyt Vanhasta virsikirjasta oikein sopivat värssyt, joita nyt
Talvitielle parannukseksi veteli tärisevällä, pistävän kimakalla ja
soinnuttomalla vanhan naisen äänellä:
Vesitaudit, ruumiin tuskat,
rinnan ahdistus, pään pakko,
pahat puuskat, häijyt yskät,
posken rypyt ja jako;
kätten väristys, kasvoin kohistus,
hengen myös häijy haju,
silmäin puna, paha pullistus,
näin ylönjuomisest’ hajoo.
Rikas mies joi tääll’ mettä, viinaa,
pois pääsit hänelt’ hyvät päiväns’;
hän helvetiss’ täärää piinaa,
suu tulta, tulikivee päänäns.
Se mahtaa kallis olu olla,
kuin raha ei voi maksaa;
sun helvetiss’ täytyy its’ ijät olla
piinass’ katkerass’ kitumassa.
Talvitietä hävetti ja harmitti. Vaikka tunsi viinaa kohtaan mitä
syvintä inhoa, hän silti päätti akkain uhallakin ottaa kohmeloryypyt,
jotka muuten tiesi tässä tilassaan tuiki tarpeellisiksi. Hän katsahti
pöydälle — se oli tyhjä, meni kaapille — samoin, ja yhä enemmän
ärsyttyen huusi Kerttua. Tämä ilmestyi ovelle ja katsoi vakavasti.
— Mihnä viina?
— En tierä.
— Tierät kyllä — oot vienyt potin ja kätkenyt sen?
Talvitie oli puhuessaan mennyt hänen luokseen ja tempasi hänet nyt
kamariin ja sulki oven. Hän puristi tyttöä käsivarsista ja sanoi:
— Jonset hae viinaa, saat nährä kummia!
Kerttu katsoi häneen lujasti ja pelkäämättömästi sekä vastasi:
— Vaikka tappaisit mun tähän paikkahan, en anna sulle viinaa — en
vaikka paistaisit mun roviolla, josta päästäisit pois, kunhan saisit
eres yhren tipan tuota paholaisen myrkkyä kielelles. Niin että nyt sen
kuulet!
Talvitie puristeli hänen pyöreitä, kimmoisen pehmeitä, nuoria
käsivarsiaan. Kerttu salasi sen, että niihin koski, katsoi häntä
silmiin ja purskahtaen itkemään sanoi:
— Juho, mikä suhun on mennyt, kun oot tuollainen? Lopeta jo! Tuon
sulle ruokaa tänne, että saat syörä. Sitten ajat partas ja peset, ja
niin lähretähän Ylitaloohin seuroihin. Sieltä on tullut pyyntö. Tokko
oot eres selvillä siitä, mistä kaikesta Jumala on sua varjellut?
Talvitien sameisiin silmiin ilmestyi kirkas älyn välähdys ja hän näki
itsensä tuossa sillankorvassa örisevänä, taidottomaksi juopuneena,
muisti heräävänsä lähestyvien askelien äänestä, oivaltavansa tulijan
Akseliksi ja ryntäävänsä puukko kourassa hänen jälkeensä, kun samassa
outo kirkaisu oli säikähdyttänyt hänet hervottomaksi ja hän oli
lysähtänyt siihen pyörryksiin. Mikähän huuto se oikein oli ollut?
Olisikohan joku ollut vartioimassa häntä? Kerttu ehkä juossut hänen
jäljessään, peläten hänen puolestaan? Talvitie katsoi tytön silmiin
tutkivasti, huomaamatta muuta kuin että niistä loisti rukoileva,
murhemielinen hellyys. Hän sysäsi tytön tylysti pois ja sanoi:
— Tuo sitten ruokaa!
Hän alkoi ajaa partaansa, mikä onnistui huonosti, kädet kun vapisivat.
Raitis vesi virkisti ja harikko vaimensi sietämätöntä janon poltetta.
Mutta tämä kaikki oli ulkonaista puuhaa, ikäänkuin mullan heittämistä
sysimiiluun, jonka sisusta hehkuu palavana ahjona. Syötyään ahneesti
hän lähti ulos, pyytämättä mukaansa Kerttua, joka jäi valmiiksi
pukeutuneena surullisin silmin tuijottamaan hänen jälkeensä. Hevosta
hän ei ottanut, vaan alkoi mennä kylään päin jalan, niin ajatuksissaan
ja tuskissaan, että väliin kompasteli sileällä tiellä. Tuossa portilla,
jossa Akseli oli voittanut hänet, hän pysähtyi ja muisteli asian, ja
tuoreena taas viha ryöpsähti hereille. Mennessään siitä eteenpäin
hän jonkin aikaa hekumoi kostonkuvitelmilla ja hautoi suunnitelmaa,
joka veisi ne perille. Mutta sitten viha taas vaimeni, jo hämärtyvän
lakeuden yksinäisyys ja päivän viimeisen kajon alakuloisuus herätti
murheen ja kipeän sovituksen kaihon hänen sydämessään. Hän kulki
ja seisahteli, viivytteli ja mietti, ja lähti aina vain painumaan
seurataloa kohti. Sinne häntä veti vastustamaton, salaperäinen voima —
sinne hänen täytyi mennä, vaikka perille saapuessa olisi jo myöhäinen
yö.
⸻
Seurat olivat loppumaisillaan. Luoman paappa oli innostunut
lausuilemaan vielä kerran syviä kokemuksen sanoja ihmisen huonoudesta
ja avuttomuudesta ja Jumalan suoman armon ihmeellisestä, herättävästä
vaikutuksesta, joka kykenee muuttamaan murhamiehenkin — niinkuin
hänet — entisen elämänsä inhoajaksi. Tunnelma oli herkimmillään,
korkeimmillaan, ja laulu väreili pimeän lakeisen alla innostuneena,
uskovana. Silloin ovi aukeni ja sisään tuli joku. Olihan siitä kuljettu
pitkin iltaa kenenkään kääntymättä katsomaan, kuka tuli ja meni, mutta
nyt sen aukeamisessa oli jotakin, joka sai kaikki vilkaisemaan sinne
päin. Säpsähtäen silloin todettiin, että tuo pitkä, kalmankalpea
mies, jonka mustista silmistä loisti outo tuska, oli Talvitie, sama,
jonka puolesta täällä oli äsken palavasti rukoiltu. Ylitalo nousi ja
meni häntä vastaan, ojentaen kätensä, mutta Talvitie ei huomannut
sitä, vaan käveli väsyneesti ihmisjoukon halki perälle, istuutui
Luoman paapan viereen ja painaen pään käsiinsä huokasi raskaasti.
Paappa laski ystävällisesti kätensä hänen harteilleen, kumartui ja
alkoi kuiskailla. Koko tuvassa vallitsi risahtamaton hiljaisuus,
sillä kaikki ymmärsivät jännittyneinä nyt käytävän taistelua siitä,
särkyisikö sydän, murtuisivatko lankeemuksen ja synnin patorakennukset
syvältä pulppuilevan ja yhä voimakkaammaksi paisuvan puhdistumisen
virran tieltä. Silloin jännitys laukesi ja hiljaisuus rikkoutui
odottamattomalla tavalla.
Ovi lensi auki ja pirttiin ilmestyi Johanna silmät kauhusta pyöreinä,
huutaen:
— Yllin talo palaa ja isnööri ja Huhran Akseli nukkuvat yläkerras,
paapan kamaris!
Silmänräpäyksessä kaikki tömähtivät liikkeelle. Ylitalon voimakas ääni
kuului komentavan:
— Naiset hakemahan sankoja ja kiiruhusti vesiketjuhun! Miehet mun
mukanani! Ottakaa meirän tikat ja keksit!
Huhdan ukko oli ensimmäisenä ovella, jossa syntyi hetkiseksi tungosta.
Sitten pirtti tyhjeni, jääden kuin kummastuneena miettimään äskeisen
ja nykyisen säikähdyttävää vastakohtaisuutta. Pihalta kuului huutoja,
ja Huhdan ukko ja Luoman paappa tuntuivat saaneen nuoruutensa voimat
takaisin tarratessaan raskaisiin tikapuihin ja lähtiessään touhuten
kuljettamaan niitä tulipalopaikalle. Punainen tervasroihun kajastus
levisi jo syyspimeään yöhön, valaisten aavemaisesti rakennuksia
ja pihoja. Väliin sen välke sattui kasvoihin, joilla asui kalpea,
säikähtynyt ilme.
Ainoa, joka jäi tyrmistyneenä paikalleen, oli Talvitie. ”Yllin talo
palaa — isnööri ja Huhdan Akseli — vaarassa siis?” Hän nousi mielessä
omituinen turtumus, joka vähitellen alkoi selvitä kaukaisen, viekkaan
kiusauksen ääneksi. ”Entäpä Huhdan Akseli menehtyy tuonne — on jo
menehtynyt? Minkä minä sille voin? Kyllä siellä on miehiä, jotka
pystyvät pelastamaan heidät siinä kuin minäkin. Sitten Johanna on
vapaa...”
Häveten ajatuksiaan hän horjui ulos ja kiirehti tulipalopaikalle.
Maantien puoleinen, paapankamaria vastapäätä oleva osa roihusi jo
sakean savun ja liekkien vallassa, jotka punaisina kielinä pursusivat
alakerran ikkunoista ja hulmusivat peloittavan ahnaina kuin olisi
kammottava jättiläispaholainen tuhon nautinnon hekumassa nuoleskellut
ylähuultansa. Etehisessäkin valkea jo riehui, joten pääsy yläkerrasta
sitä tietä oli mahdotonta. Pirtissä ja paapankamarissa ei vielä näkynyt
tulta, mutta sinne oli tunkeutunut savua, jota pursusi jo seinien
saumoista. Oli vain minuuttien kysymys, milloin tämäkin pää hulmahtaisi
ilmivalkeaan. Paapankamarista ei kuulunut minkäänlaista vastausta
miesten karjuviin huutoihin eikä näkynyt elonmerkkiä: oli pelättävä,
että molemmat nukkujat olivat pyörtyneet häkään ja savuun. Erustuvan
nukkujatkin, Yllin vaimo ja nuorimmat lapset, jotka vain olivat olleet
kotona, pääsivät pelastautumaan viimeisellä hetkellä.
Pihalla vallitsi huimaava, hätäinen vilske, mutta ei neuvottomuus.
Ylitalo oli ottanut kuin yhteisestä sopimuksesta komennon, saanut
nopeasti vesiketjun toimimaan, vähäiset ruiskut syytämään vettä paloa
kohti, ja pyörämiehen kirkolle kiirehtimään apua. Kaikkea tätä hoputti
tekemään äärimmäisen nopeasti joka sekunti lisääntyvä ihmishenkien
vaara. Ylitalon mielestä kaikki tuntui sujuvan sietämättömän hitaasti
ja hän sieppasi jättiläisvoimin miesten käsistä raskaat tikapuut,
kaatoi ne ikkunaa vastaan ja oli juuri kirves kädessä lähdössä ylös,
kun joku tempasi hänet syrjään. Hän kääntyi melkein raivostuneena,
kun totesikin, että tempaaja oli Talvitie ja että tämä oli jo tuolla
ikkunan luona iskemässä rikki ruutuja ja välipuuta. Kun sitten tällä
samalla sekunnilla alakerta hulmahti palamaan kuin räjähtäen ja
valtavat tulikielekkeet alkoivat pursuta ikkunoista ryömien ahneesti
seinää pitkin yläkertaa ja Talvitietä kohti, Ylitalo komensi karjuen
ja vimmaisen kiihtyneenä: ”Ruisku tänne! Vettä! Ruiskuttakaa hänen
päälleen vettä — kiireesti!” Mutta silloin, kun suihku nousi
ikkuna-aukkoon, Talvitie oli jo ehtinyt käydä sisässä ja ilmestyä
taas näkyviin sankan savupilven keskeltä, sylissään tainnoksissa,
hervottomana retkottava Yrjö. Hän laski taakkansa poikkipuolin
tikapuille, karjaisi käheästi: ”Ottakaa vastaan!” ja päästi hänet
pyörimään liekin läpi kuin halon. Kymmenet kädet olivat Yrjöä vastassa
ja sammuttivat hänen vaatteensa, jotka olivat syttyneet suihkulta
kuiviksi jääneistä kohdista.
Talvitie tunsi olevansa tukehtumisen äärimmäisellä rajalla. Yrjön hän
oli jaksanut kaapata helposti syliinsä ja kantaa ikkunan luo, sillä
siihen hänen keuhkojensa ilma vielä riitti. Mutta kun hän ei saanutkaan
ikkunasta raitista ilmaa, siinä kun pilveili sakea, pistävän tervainen
savu, hän tunsi joutuvansa taistelemaan ei vain Akselin vaan omastakin
hengestään. Ajatukset työskentelivät salamannopeina kuvina. ”Mihnä se
nukkuu? Koittelen seiniä pitkin. Täs. Pyörtynyt on — ihan tajuton. Nyt
ikkunalle, lattia on jo tulikuuma. Mihnä on ikkuna — minä oon sokia.
Tuos välähti lieska — siinä on ikkuna. Nyt sitä kohren — viimeinen
ponnistus! Voi, kun tulis vettä. Nyt päästän Akselin Jeesus tuosta...
Ottanevat kai vastahan. Heittäännyn ittekkin — Herra — nyt
en enää voi mitään — mun täytyy palaa ja kuolla tähän — Johanna — Kerttu — Jumala -
- oli toki hyvä, jotta sain pelastetuksi heirät...”
Talvitie koetti heittäytyä tikapuille luistaakseen niitä myöten alas,
mutta voimat loppuivat ennen ja hän jäi taintuneena ikkunanpenkille,
pää ja yläruumis retkottaen ulkopuolella. Korkealle hulmahtava liekki
kärvensi hänen kasvonsa ja hiuksensa. Mutta samassa jo tulen läpi
ylös kiiruhtaneen Ylitalon voimakas käsi tempasi hänet tikapuille,
joita myöten he yhdessä luisuivat alas siellä kiihkeästi odottavien
käsivarsien turviin. Ja silloin Huhdan ukon leuka alkoi tutista ja
hän itki kuin lapsi istuessaan siinä vaimonsa kanssa tainnuksissa
makaavan poikansa ääressä. Eikä kukaan kummastellut sitä, että Johanna
oli heidän vieressään, hänkin itkien, mutta nyt jo pelastuksen riemun
tunteella, onnellisena, salaamatta rakkauttaan. Eliina ei voinut
kumartua eikä koskea maassa makaajaan, joten hänen täytyi tyytyä
olemaan vain ääressä ja peläten ja kärsien katsomaan, kuinka raitis
ilma ja miesten ahkerasti antama tekohengitys vähitellen saivat
elontoiminnan virkoamaan. Se oli ollut katkeamaisillaan ja syvän yön
uni alkamassa, kun sallimus antoi sen vielä jatkua. Kipeä, suloinen
tunne asui Eliinan sydänalassa, kun hän seisoi siinä Yrjön vieressä,
väristen vilusta ja hermojen järkytyksestä ja toimittaen miehiä
kantamaan pyörtyneitä suojaan.
Sitten Huhdan ukko nousi poikansa vierestä ja meni Talvitien luo, joka
makasi Luoman paapan turvissa vähän syrjempänä. Oli kuin hän olisi
muistanut jotakin, sillä hän nousi äkkiä, kuin säikähtyneenä. Kumartuen
Talvitien puoleen hän otti lakin päästänsä ja pani kätensä ristiin. Sen
nähtyään Luoman paappa katsoi häneen kirkkaasti ja ymmärtäväisesti.
Mutta palo sai pian lopullisen vallan. Katto ja välilattiat humahtivat
sisään, miljoonat kipinät lennähtivät taivaalle, syyspimeä yö valkeni
kuin päiväksi. Tulen peloittava humina, turvaan kuljetettujen nautain
säikähtynyt, römeä ammuminen, hevosten korskuminen, naisten kimakka,
huutava puhe, lasten itku ja sammutusväen herkeämätön, karjuva ja
hälisevä taistelu läheisten rakennusten varjelemiseksi sulautuivat
kammottavaksi näyksi ja tämän synkäksi, oudosti epäsointuiseksi ja
juuri siksi syvästi koskevaksi säestykseksi.