VI

Sattui jälleen sateinen päivä, minkä vuoksi Yrjö jäi sisätyöhön. Se
oli sitäkin hauskempaa, kun oli lauantai. Talvitien käynnistä oli
kulunut viikon verta ja sen alakuloiseksi tekevä vaikutus oli alkanut
hälventyä: isäntä ei ollut kai puhunut Johannalle mitään sitä koskevaa,
sillä Johannan surullinen muoto oli taas kirkastunut ja hän hyppeli
töissään keveästi ja joskus naurahti Eliinan ja Yrjön pilanteolle. Vain
Akseli oli muuttunut: Yrjö oli huomannut hänen olevan hajamielisempi
kuin ennen, niin että toinen vitjamies, perässä tuleva meheväsanainen
hulivili Vasarus-Kustaa, sai väliin herättää hänet ryppyotsaisista
mietteistä ihan ärjäisemällä. Vaiteliaampi hän oli myös ja pyyhkäisi
joskus otsaansa kuin karkoittaakseen kiusallisia ajatuksia. Nyt hän
oli mennyt kotiinsa, sillä maanantai-aamusta työ alkaisi siitä päästä.
Asunnoksi oli Yrjölle määrätty Talvitie, joka oli lähin sopiva paikka,
mutta sunnuntaiksi ja sitten kun mittaus siellä loppuisi hän palaisi
Ylitaloon.

Hän piirsi karttaansa, johon oli ensin vetänyt alueen ulkorajat ja
mittauslinjat, otti passarillaan pituudet kaava-asteikosta, merkitsi
ne paikoilleen luonnoksensa mukaan ja tunsi onnistuneen työn tuottamaa
mielihyvää nähdessään, kuinka rakennukset, pihat, solat, tiet, rajat
ja pellot vähitellen kasvoivat näkyviin ja järjestyivät täsmällisiksi
kuvioiksi. Vaikka työ oli melkein koneellista ja sujui itsestään, siinä
kuitenkin oli jotakin, joka tyydytti Yrjöä: suorituksen alusta alkaen
perusteellinen tarkkuus, joka tieteellisellä varmuudella johti oikeaan,
pätevään lopputulokseen. Kun hänen kerran täytyi tehdä tätä työtä, hän
muutti sen jännittäväksi ja nautittavaksi koettamalla suorittaa sen
matemaattisen tarkasti ja hienosti.

Eliina siinä taas istui ääressä, kutoi sukkaa, kertoi kylän asioista
ja katsahti joskus Yrjöön loistavin silmin. Hänellä oli nyt yllään
vaaleanharmaa villapusero — kai kostean ilman ja alituiseen vaivaavan
yskän vuoksi —, jossa oli isoja mustia vaatenappeja ja leukaan
saakka ulottuva musta samettikaulus. Tätä reunusti valkea, poimutettu
harsokankaan liuska. Yrjö ajatteli siinä kumarassa piirtäessään ja
aina välillä katsoessaan Eliinaa, että tämän pää oli kaunis, melkein
ylimaallinen, kohotessaan tuosta valkoreunaisesta kaulantiestä. Hänen
hiuksensa olivat kuin kullanväristä pilveä, piirteet hienot, silmät
avaruudensiniset ja iho rusottavasti herkkä ja läpikuultava. Ohuet,
valkeat sormet pitelivät ja liikuttelivat sukkapuikkoja sirosti ja
nopeasti.

Kuluneella viikolla posti oli tuonut Yrjölle pakettilähetyksen, jonka
hän oli avannut tässä karttansa ääressä, Eliinan istuessa tuossa
samassa paikassa. Yrjö tiesi avaamattakin, mitä lähetys sisälsi:
siinä olivat hänen ylioppilasvalokuvansa, jotka hän oli keväällä
Helsingissä otattanut ja tilannut, kuten muutkin toverit. Kai ne
olisivat joutuneet jo aikaisemmin, ellei hän olisi samalla äitiä varten
tilannut suurennusta. Hän hymyili ajatellessaan ja katsellessaan
sitä: äiti oli nimenomaan pyytänyt sellaista voidakseen kehystää
sen ja asettaa seinälle. Hän oli jo malttamattomasti kirjoittanut
sieltä pohjoisen kaupungin pienestä kodista, että eikö valokuva jo
tule, että kysymyksessä on varmaan erehdys tai unohduksesta sattunut
viivytys. Saattoipa niin ollakin. Yrjö oli varmuuden vuoksi työntänyt
Helsinkiin tiedustelukortin ja hetipähän olivat kuvat tulleet. Hän ei
ollut ihmetellyt äidin malttamattomuutta, sillä äitihän ei ollut vielä
nähnyt häntä ylioppilaana. Rahanpuutteen vuoksi Yrjö oli Helsingistä
palattuaan jäänyt tähän välille, kesätyöpaikkaansa, jatkamatta matkaa
koulukaupunkiin, näyttämään lakkia äidille. Hän oli vain kirjoittanut
tulevansa sitten joskus syksyllä, kun saisi kootuksi vähän rahaa ja
selvitetyksi, mistä saisi varat Helsinkiin menoa varten. Äiti oli
tyytynyt siihen lausumatta ainoatakaan nuhteen sanaa — kaiho ja ikävä
vain loisti kirjeiden iloisten rivien välistä. Nyt, noita kuvia hiukan
ujostellen katsellessaan, Yrjö vasta oivalsi, mikä raskas pettymys se
oli äidille ollut.

Hän oli hymyillyt katsellessaan kuvaansa, ja Eliina, joka polttavin
poskin ja loistavin silmin oli seuraillut paketin aukaisua, nähnyt
siellä olevan valokuvia ja saanut niitä katseltavakseen, kysyi
uteliaasti, mille hän hymyili ja muisteliko hän ehkä sitä, joka
oli antanut nuo rinnassa olevat kauniit kukat. Ja Yrjö vastasi
todenmukaisesti tekevänsä juuri niin. Eliina kysyi jännittyneesti,
melkein mustasukkaisesti:

— Onko hän kaunis?

Yrjö mietti hetken ja vastasi sitten varmasti ja päättäväisesti:

— Ei ole, ei edes sievä!

— Minkä värinen tukka?

— Tummanruskea, karhea, ihan pystyyn kammattu.

— Silmät?

— Myös tummanruskeat, kirkkaat ja iloiset.

— Entä suu?

— Sellainen tavallinen... Huulet melko mehevät ja punaiset, mutta
mitäpä niistä, kun ylähuulella on vahvat viikset.

Eliina ihan tyrmistyi:

— Kamalaa! Se on sitten aivan mahrotonta, jos naisella on viikset!
Mikä sen nimi on, jos saa kysyä?

— Saa toki — ei se salaisuus ole. Hänen nimensä on Frekke.

— Frekke? Eikö se sitten ookkaan nainen?

— Ei. Luokkatoverini.

Eliina torui:

— Ettes häpeä huiputtaa noin! Mutta miten se tuli antaneheksi kukkia
sinulle?

— Satuimme näet valokuvaajaan samalla kertaa ja kun Frekke näki, ettei
minulla ollut rintapielissäni edes ruohonkortta, hän vallan äimistyi
ja sanoi, että hittojako se sinun heilasi on ajatellut, kun ei ole
toimittanut kukkia, että toimittipahan minun, vaikka on yhtä kaukana
kuin sinun. Pistähän nämä rintaasi, niin menee yksillä kukilla ja saman
likan rakkaudella kaksi komeaa poikaa. Mukava äijä, se Frekke. Niin
että ne ovat siis hänen morsiamensa kukkia nuo tuossa rintapielessäni.

Eliina tarkasti kuvaa innokkaasti. Hän yritti sanoa jotakin, mutta
pidätti. Yrjö oli arvannut hänen ajatuksensa ja virkkoi:

— Saanko tarjota sinulle kuvani? Jäisihän muistoksi tästä ajasta ja
ystävyydestämme. Ottaisin mielelläni sinun kuvasi, jos sinulla sattuisi
olemaan?

Eliina punastui. Hän katsoi Yrjöön kirkkaasti ja kuvaa pitelevä käsi
alkoi vavista. Ujolla, hämmästyneen iloisella äänellä hän vastasi:

— Kiitos! Ei mulla nyt oo. Isä on luvannut vierä mun joskus, ehkä
pikoohin, kaupunkihin. Siellä käyn oikias valokuvaajas, jotta saan
onnistunehia niinkuin tämä. Kirkonkylän valokuvaaja ei osaa — niistä
tuloo kaikista niin suttuisia. Sitten annan tai lähretän sulle.

Yrjö otti häneltä kuvan ja kirjoitti siihen nimensä, sanoen naurahtaen:

— Ettet unohtaisi, kuka olen.

Eliina tuijotti kuvaan vakavasti ja virkkoi hiljaa:

— En minä unohra — enhän toki, mutta miten käynöö sun, sillä ethän
tietenkään tule enää koskaan tänne, kun syksyllä lähret.

Hän muutti väkisin äänensä alakuloisen sävyn iloisemmaksi ja koetti
sanoa leikillisesti:

— Varsinkin kun sulla on heila siellä johnakin, mihnä lienöö. Hieno
herrastyttö tietenkin. Mitäpä sellaisen seuras enää muistelisit
tällaisia maalaistollukoita kuin Johannaa ja mua, ja erittäinkin mua,
joka oon rampa. Ei, älä vakuuttelekkaan, s’oon aivan turhaa. Sinä
et saakkaan muistella meitä, sillä sun elämäs menöö toista linjaa
kuin meirän. Mutta mitä me nyt näistä tällaisista ikävistä asioista.
Kuinka tulivatkaan puheeksi. Jutellahan ja ollahan iloisia. Huomenna
on nuorisoseuran talossa iltama — kuuluu olevan näytelmä —, menetkö
sinne?

Yrjö oli levottomana tajunnut sen syvän katkeruuden, joka kaikui
Eliinan äänestä hänen teeskennellystä iloisuudestaan huolimatta, sen
syytöksen, mikä siihen sisältyi, että näet hän istui tässä syrjäkylän
talossa ja tyytyi viettämään aikaansa näiden vaatimattomien ihmisten
parissa, kun ei ollut muka parempaa seuraa. Tullaan tänne, kävellään
metsäpolkua ja nypitään tien ohesta kukkanen, syödään hajamielisesti,
muuta ajatellen, niityn pientarelta mesimarja. Hän oli aamulla
ollessaan kirkonkylässä huomannut sillankorvan talon seinässä, kylän
yhteisessä ilmoituspaikassa, tiedoituksen iltamasta ja päättänyt mennä
sinne, koska nuorekas huvinhalu oli äkkiä herännyt. Mutta jo silloin
hän oli samalla hiukan levottomana ajatellut, että Eliina tulee siitä
varmaan pahoilleen, koska jäisi yksin sunnuntai-illaksi, jotka he
olivat tavallisesti viettäneet yhdessä, jopa kahden, Johanna ja isäntä
kun usein menivät seuroihin. Hiukan hämillään hän vastasi, kumartuen
piirtämään palstalla harhailevan puron mutkittelevaa rantaviivaa:

— Kyllähän se on mielessäni ollut, mutta ihan varmaan en ole
päättänyt. Miten tuo nyt olisi? Näin ilmoituksesta, että siellä
tanssitaan yhteinen purpuri. Sitä pitäisi nähdä. Sehän kuuluu eläneen
tässä pitäjässä katkeamatta vanhoilta ajoilta ja kansanpelimannit
osaavat vielä soittaa kaikki tuurit?

Eliinan posket punoittivat. Hän tuijotti kutimeensa ja sanoi:

— Niin on elänyt. Tynjälän häis sitä hypeltihin, jotta minäkin sain
kerran nährä sitä. Ylioppilahat täällä sitä kovasti harrastavat ja
ovat ruvennehet menemähän sitä häis ja iltamis. Vanhat pelimannit ovat
opettanehet tuurit nuoremmille. Akseli varsinkin vetelöö niitä kuin
olis voirellut rukansa — tulopelinkin eri hyvin. Sitä ei kaikki saa
oikein nuotillensa — kuuluu olovan tahti ja trillit vaikeampia kuin
muis kappalehis.

Hän huokasi, vaikeni hetkiseksi, katsahti Yrjöön ja jatkoi puoleksi
itsekseen:

— Olis se mukavaa, kun sais mennä joukos. Se näytti niin sopivalta,
varsinkin silloin, kun tytöt ymmärsivät tanssia keveästi kuin
liitämällä. Kaikki eivät osaa, vaan menöövät raskahasti ja kömpelösti,
jotta aivan palkit natajavat. Pojat eivät oo juuri sen parempia —
toiset aivan köntyksiä, jotka ei saa koskaan polvenmurtumiansa aivan
suoriksi. Mutta Akseli kun menee oikein reippahas tahris, niin on
kuin katsoisi kuningasta. Ajattelin silloin Tynjäläs, jotta kun olis
Akselilla parina Johanna ja vielä puettuna valkoisihin tai muuhun
oikeahan morsiuspukuhun.

— Tai sinä.

Yrjö katui silmänräpäyksessä, mitä oli sanonut, mutta se oli myöhäistä.
Eliina meni valkoiseksi ja nosti kuin tukehtuva kättänsä sydämelleen,
hengittäen raskaasti. Hetken kuluttua hän sanoi väkinäisesti naurahtaen:

— En tiera itsestäni, minkälainen olisin. Kai kömpelö kuin ainakin
maalainen. Sen vain tierän, että hauskaa se olis.

— Kuule, Eliina, lähde sinäkin iltamaan, niin saat nähdä näytelmän ja
purpurin ja kaikki.

Eliinan silmät säteilivät, mutta hän vastasi epäröiden:

— Minä? Enhän toki voi kainalosauvoilla niin pitkää matkaa kulkea.

— Etpä tietenkään, mutta onhan teillä hevonen ja hyvät kiesit. Nostan
sinut niihin, kannan juhlasaliin paikallesi ja tuon taas kotiin.
Ajetaan komeasti niinkuin ainakin tämän maakunnan kansa. Vai etkö luule
minun jaksavan?

— Kyllä kai — enhän paljoa painakaan. Mutta eikö sua hävettäis kantaa
mua koko juhlaväen nähren sisälle ja ulos ja vielä istua vieresnäni?

— Mitä siinä olisi ujostelemista? Tottahan jokainen ymmärtää sinun
kohtasi. Tekisin sen niin mielelläni. Ja sitten katsoisimme yhdessä
purpuria.

— Ei! Sun pitäis mennä mukahan. Haluaisin nährä sun tanssivan purpuria
— ja muutakin.

— Mutta kun en ole milloinkaan edes nähnyt sitä.

— Ei se mitään! Kyllä siihen heti oppii. Teköö samoin kuin
erellämenevät. Näin Tynjäläs, jotta ol’sin osannut heti. Mutta tämä
on turhaa puhetta, sillä en minä tuu sinne sun rasituksekses eikä isä
sitäpaitsi anna lupaa.

— Mutta minä otan hankkiakseni luvan ja silloin varmasti lähdet.
Oletko ollut milloinkaan tuollaisessa iltamassa tai nähnyt teatteria?

— Tiatteria? Siunakkohon! Sehän vasta kuuluu olovan kauhiata syntiä.
Jos isä saa tietää, jotta siellä tiatteria pelatahan, niin silloin on
tie tukos.

He vaikenivat. Eliina kutoi niin että puikot kilahtelivat ja Yrjö
piirusti tuota kylän alueen poikki polveilevaa puroa, jonka kartalle
saamisessa oli ollut melkoinen touhu, se kun oli siksi leveä ja
vielä savirantainen, ettei sen yli tehnyt mieli hypätä. Sade lotisi
ikkunoihin ja silloin tällöin kuului ovenkäyntiä ja askeleita.
Etehisen palkit natisivat raskaasti, käsi hamuili hiukan lukkoa ja
sisään tuli isäntä, vähän niin äkkiä kuin olisi kuunnellut heidän
äskeistä keskusteluaan. Eliina kääri sukkansa kerän ympärille, pisti
sen puikolla kiinni ja tarttuen sauvoihinsa läksi raahautumaan
vaivalloisesti pois, sanoen menevänsä tupaan. Ylitalo istahti raskaasti
hänen äskeiselle tuolilleen, katseli hetkisen karttaa, jota Yrjö
vaieten kumarassa edelleen piirusti, ja sanoi:

— Isnööri se on ystävällinen, kun sallii Eliinan olla täällä. Se on
sille suuri hupi. Kunhan ei vain olisi häiriöksi, kun on niin puhelias?

— Ei hän häiriöksi... Pitkäksi tulee varmaan hänen aikansa —
kesäpäivinä esimerkiksi, jolloin koko talo on tyhjä ja ruoka
valmistetaan tuolla alakeittiössä?

— Tuloo niinkin. Siksi se kai on harrastunut noihin lorukirjoihin,
jotka eivät kyllä sovi herännehen taloohin, mutta joita en oo saattanut
kieltää, kun se viihtyy niin hyvästi niiren ääres.

— Eihän Eliina käytä heränneiden pukua.

— Ei. Se on sitä samaa ramman lohrutusta se, että oon sallinut
sen pitää minkälaista pukua tahtoo. Ei oo körttiröijy pakollinen
Johannallekaan — itse se on sen valinnut. Syrän on sillä herkkä sinne
päin. Eihän puku Eliinaa sen syntisemmäksi tee — Jumala ei katso
sellaisehen — syrämehen vain. En usko Eliinan puhtauren samentunehen
hänen pukunsa kauniista färiistä enkä hänen suruttomuutensa
lisääntynehen noista kirjoista, niin joutavia kuin ne ovatkin.

Ylitalo vaikeni ja Yrjö ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus ottaa
puheeksi äskeinen asia. Hän aloitti epävarmasti:

— Tässä oli meillä Eliinan kanssa keskustelua huomisesta iltamasta.
Aion mennä siihen ja tulin ajatelleeksi, että siitähän olisi Eliinalle
pitkäksi aikaa hauskaa muistelemista. Hän kuitenkin sanoi lähtönsä
riippuvan siitä, lupaako isä.

Ylitalo tuijotti ulos harmaisiin sadepilviin ja puheli ajatuksissaan:

— Eliina tuloo äiteehensä, jonka ilmetty kuva se on. Jos sillä olis
tervehet jalat, niin sen askelehet olisivat köykäiset kuin perhosen
lento. Mutta juuri se, jottei sillä niitä oo, jotta sen täytyy jäärä
vaille nuoren ihmisen liikkumisen iloa, riisuu mun asehettomaksi hänen
eresnänsä ja viiltää syräntäni joka. Kun kattelen, kuinka
se tuos koittaa liikkua ja olla iloinen, ja kuinka se varsinkin viime
aikoina on ruvennut näyttämähän riutunehelta, minusta tuntuu kuin
Eliina olis Jeftan tytär, jonka on sallittu iloita vuorilla ystäviensä
kans vielä jonkin aikaa, ennenkuin kuolema korjaa pois. Satuin
kuulemahan äskösen puheenne ja tulin sanomahan, jotta saatte toki
mennä ja jotta isnööri teköö jalosti, kun sillä tavalla tarjourutte
rampa-raukkaa saattelemahan. Kyllä Eliinan syrän sihvilöittee pois sen,
mitä silmät ja korvat siellä jumalatonta näköö ja kuuloo, eikähän sitä
muuallakaan voi maailmasta aivan erillensä airata.

Hän vaikeni ja tuijotti eteensä. Yrjö näki hänen kasvoillaan sen
hajamielisen ilmeen, joka varastautui niihin aina, kun ulkonaiset
seikat eivät kiinnittäneet Ylitalon huomiota. Hän oli kuluneiden viikkojen
aikana ruvennut aavistamaan, että tämä päältä nähden niin
lujan ja varman näköinen pohjalainen kantoi rinnassaan herkkää sydäntä.

Kun sitten Eliina tuli taas sisään ja Yrjö sanoi karttansa äärestä
kuin ohimennen, että ”kyllä me sitten huomenna menemme iltamaan,
koska isälläsi ei kuulu olevan mitään sitä vastaan”, seurasi ensin
punastuminen ja kalpeneminen, sitten kiitollinen silmäys isään
ja lopuksi hätäinen huuto, että ”Johanna-aa!” Ja Johannan tultua
saapuville kävi muka selväksi, ettei Eliinalla ollut minkäänlaista
sellaiseen tilaisuuteen sopivaa pukua. Sisarukset menivät etehiseen,
josta alkoi kuulua toiseen kerrokseen vievien portaiden natinaa. Kun
sitten pian Eliinan sauvat kolahtelivat tyttöjen huoneen eli alakerran
tupakamaria vastaavan suojan lattialla, Yrjö ymmärsi Johannan kantaneen
sisarensa sinne. Siellä alettiin kai kiireesti penkoa arkkujen
vaatevarastoja ja puhua taukoamatta, Johanna matalammalla, muka
toruvalla äänellä, mutta kuitenkin äidillisen kiinnostuneesti, Eliina
heleällä sopraanollaan, tuon tuostakin puhjeten kirkkaaseen naurun
lirahdukseen. Sitä kuunnellessaan Yrjö oli näkevinään hänet valkoisessa
suvileningissä, ihan terveenä, keveänä kuin kukkien terillä karkeloiva
hengetär, ja heräsi alakuloiseen todellisuuteen kuullessaan taas pian
kainalosauvojen raskaat kolahdukset.

Hän vietti illan isännän seurassa ja oli hänen kanssaan saunassa.
”Istukaahan tuohon pallalle”, puheli isäntä harvakseen, matalalla,
melkein hellällä äänellä, ”niin pesen selkänne, sillä se on täs talos
isännän rakkaurenpalvelus vierahillensa”. Ja kun Yrjö sanoi, ettei se
sovi, että hänen on ainakin ensin pestävä isännän selkä, tämä jatkoi
puoleksi itsekseen, että ”kyllä se sopii”, että ”pesihän Vapahtaja
opetuslapsiensa jalat”. Ylitalo ei ollut tähän saakka puhellut Yrjön
kanssa juuri muusta kuin välttämättömistä asioista, mutta nyt, ehkä
Eliinan kohtalon ja saunahetken herkistämänä, hän alkoi haastella
harvakseen, kuin itseksensä, syvimpiä mietteitänsä ja uskonnollisia
kokemuksiansa. Isäntä ei näyttänyt odottavankaan vastausta, joten Yrjö
ei puhunut mitään, vaan kiintyi yhä tarkkaavaisemmin kuuntelemaan hänen
filosofiaansa, joka liukui asiasta toiseen, mutta palasi aina Eliinaan,
vaikka olisi kierrellyt kuinka kaukana. Se oli se kipeä kohta, jota
hänen täytyi tuon tuostakin koskettaa.

— Kun se herra, mikä sen nimi taas olikaan, ampui kesäkuus siellä
Helsingis sen ryssäin päämiehen, niin oli se semmoinen paukaus, jotta
se kuului kaukaisimpahankin korpehen. Olin panemas perunoita tuos
maantiepellolla, kun naapuri ajoi kirkolta ja ohi mennesnänsä huusi
tullehen tieron, jotta Poprikoffi on ammuttu. Kysyin, jotta aivanko
kuoliahaksi, jolloin naapuri sanoi, jotta kyllä siinä vielä kuuluu
henki olovan, mutta että hyviä toivehia on. Minkälaisia toivehia,
tinkasin minä, jolloin naapuri sanoi, jotta tottakai sellasia, jotta
siitä nyt varmasti henki lähtöö. Jäin aivan tyrmistynehenä seisomahan
aurankurjen nojahan ja ajattelin, jotta mihinkä oonkaan nyt joutunut?
Vaikka murha on murha ja Jumala on sanonut, jottei sun pirä tappaman,
niin siltä outo riemu täyttää mieleni enkä osaa muuta kuin iloita
siitä, että se mies on vihroinkin saanut tuomionsa. Ja kun tuo
”tuomion” sana tuli ajatelluksi, niin silloin mulle valkeni, jotta
tämä oli tietenkin Jumalan erikoisen tuomion toimehenpano. Niitä voi
olla niin suuria ja kavalia rikollisia, jottei niihin yllä tavallisen
vallesmannin eikä poliisin käsi — sellaisia, jotka raiskaavat ja
murhaavat kokonaisen kansan — niinkuin nyt Poprikoffi tämän Suomen
kansan — ja joita varten tarvitahan toisellaiset oikeusistuimet
kuin tavalliset raastuvat ja kihlakunnanoikeuret. Jumala kulkoo omia
teitänsä tarvitsematta ihmisten lakeja ja käsirautoja. Mikä täs asias
ollee perimmäinen tarkoitus, sitä ei voi tietää, mutta mun ainakin
oli mieleni hyvä. Tuntui kuin olis yhtäkkiä taivahan holvi avaantunut
entistä korkiammaksi ja silmä ruvennut näkemähän kaukana taivahanrannas
uutta aikaa, joka on toisenlainen kuin tämä. Ristihin siinä menivät
käteni ja pyhällä mielellä, niinkuin olis Jumala yhtäkkiä kääntänyt
minuhun katsehensa, kiitin häntä palavasti siitä, mitä oli tapahtunut.
Ja se on täällä kansan pohjimmainen mielipire huolimatta siitä,
mihin puolueehin kuuluvat ja miten muutoin keskenänsä kinasteloovat.
Kulkivathan ne kehoitukset, että pitäis kansan lausua paheksumisensa,
jotta ei sortaja suuttumuksesta virmapäisenä tekis ihan hirmutöitä,
mutta eipä noihin papereihin kuulu juuri nimiä kertynehen. Miten
kertyis, kun teon paheksujia ei oo.

Yrjö otti tällä kerralla osaa perheen iltahartauteen. Oli jo niin
hämärää, että Johanna toi isänsä eteen tuijulampun, jotta hän olisi
voinut lukea. Vaisulla yksinäisellä liekillään se valaisi juuri kirjan
kohdan ja isännän otsan, jota kahtaalle jaettu harmahtava tukka
kauniisti reunusti, mutta teki muun tuvan melkeinpä pimeämmäksi.
Raamatusta, psalmeista, Ylitalo jotakin luki — sellaista kaunista,
jykevää, miehen totista mieltä ilmaisevaa sanaa, joka vaikuttaa
jo pelkällä komealla kaiullaan ja tahdillaan, ilman syvällistä
aatepohjaansakin. Yrjö oli aina nauttinut noista muinaisen runouden
korkeista, suurista kuvista, jotka kuvastuivat mieleen mahtavina kuin
salama olisi piirtänyt ne tulen-eläviksi taivasholviin ja ukkonen
selittänyt niitä jylinällään. Kun hänen rehtorinsa oli iltarukouksissa,
päivän työstä väsyneenä ja ikäänkuin inhimillistyneenä, lukenut
jonkin psalmeista, oli hänen äänensä sävy ilmaissut sen sanojen ja
ajatusten tuottavan hänelle mitä suurinta, rauhoittavinta lohdutusta
ja tyydytystä. Lukiessaan lopuksi Herran siunauksen ja luodessaan
katseensa edessänsä hiljaisena ja nöyränä seisovaan poikaparveen hänen
sielunsa oli ilmeisesti salaperäisen, korkean jumalterhenen vallassa,
joka avasi hänelle suuria näkyjä tutkimattomaan tulevaisuuteen. Tuo
pyhä auer välittyi rehtorin miettivästä katseesta, hänen syvästi
tuntevasta äänestään ja Jumalan sanasta oppilaisiin, niin että nämä
sävähtäen ja hiljentyen tunsivat oudon hartauden koskettaneen sieluaan.
Joskus tuollaisena hämärtyvän talvipäivän iltahetkenä laskeva aurinko
saattoi lähettää lännen ikkunoista punaista, surumielisesti hehkuvaa
rusotusta, joka ihmeellisellä tavalla ikäänkuin vahvisti rehtorin
sanojen herättämää tunnelmaa. Ensimmäiseltä luokalta asti Yrjö oli
tämän oivaltanut ja kätkenyt sen sydämeensä kouluaikansa kauneimpana,
hienon runollisena muistona. Nyt hän oli tavannut saman terhenen
täältä, tästä yksinkertaisesta maalaiskodista, todennut hämmästyen kuin
uutena asiana sen lehahtavan hereille lakeuden tuhansissa taloissa,
olevan jotakin keskeisesti tärkeätä koko tämän kansan elämässä. Hänen
ajatuksensa haparoivat pyrkiessään selkeästi käsittämään sitä, mistä
tässä oli pohjaltaan kysymys, ilmaisemaan kirkkain, loogillisin
lausein näiden ihmisten uskon, että kuulumme iankaikkisuuden emmekä
katoavaisuuden piiriin.

Pirtin hämäryys oli viihdyttävää ja isännän vakava ääni teki sen
koruttomuuden pyhäksi kuin seimen. Eliinan vaalea pää näkyi tuolta
toiselta puolen, vuoteelta, jossa hän tapansa mukaan oli puoleksi
makuullaan. Valonsäde sattui hänen silmäteriinsä, heijastuen niistä
kirkkaasti Yrjöön päin. Eliina hymyili ja oli kaunis. Johanna istui
karsinaikkunan pielessä huivi hartioilla, puhtaana ja punaposkisena,
mutta kasvoilla huolestunut ilme. Hän tuijotti eteensä lattiaan. Renki
ja piika odottivat isännän luvun loppumista päästäkseen ulos, jonne
heitä kutsui lauantai-illan viekoitteleva, hämyinen salaperäisyys.