oli nyt lopettanut mittaustyönsä. Sen saman viikon lauantai-aamuna,
joka oli alkanut tuona vaiherikkaana sunnuntai-yönä,
hän oli kartoittanut alueen nurkkauksessa olevan Huhdan torpan maat
ja istui nyt tyytyväisenä torpan tuvassa, odotellen Huhdan eukon
kahvin valmistumista. Sikäli kuin mittaus oli edistynyt, hän oli
piirtänyt karttansa puhtaaksi, maalannut sen ja numeroinut kuviot;
loppuviikolla jo alkaisi jyvitys, ja niin olisi pian lähtö käsissä.
Häntä ihan poltti halu päästä pois suurempaan maailmaan, Helsinkiin,
aloittamaan sitä elämää, joka oli varsinaisesti hänen. Tämä täällä
oli hänelle kuulumatonta sivuhommaa, jota hän teki vain toistaiseksi.
Mielikuvituksessa välähteli jotakin selittämättömän kaunista,
epämääräistä, mutta silti pehmeästi, kimaltelevasti hulmuavaa,
sellaista, jota nuoret näkevät unelmissaan, voimatta täsmällisesti
sanoa, mitä se on. Mutta lähelle totuutta osutaan, jos myönnetään,
että tuossa valkoisessa pilvinäyssä ovat keskeisinä kauniit neidon
kasvot, sädehtivät silmät, valkoiset hampaat, että se, mikä siinä
hulmuaa, on valkoista silkkiä kauniin vartalon ympärillä. Ja taustana
on kunnia, joka kultaa koko maiseman, ja voiman myrsky, joka lakaisee
kaikki tieltänsä. Nuoren miehen silmiin avautuva näky, kun hän näin
seisoo Nebon vuorella ja katsoo maahan, joka on hänelle luvattu, on
niin täynnä elämän rikkautta ja kauneutta, etteivät sanat kykene sitä
ilmaisemaan.
Hän oli varmaan ajatuksissaan ollen vastaillut hajamielisesti Huhdan
ukolle, joka istui pöydän takana valtiaspaikallaan ja silloin tällöin
aatteili ja järkeili elämän menosta. Huomattuaan näet jäävänsä
kunnon vastausta vaille ukko vaikeni ja vaipui hänkin ajatuksiinsa,
odotellen vieraansa heräämistä. Eukko vilkaisi heihin molempiin ja
poikaansa puuhaillessaan takan ääressä, jossa musta kahvipannu alkoi
kihistä yhä äänekkäämmin, ja se huolen ja rakkauden sekoitus, joka
vakinaisesti täytti hänen sydämensä ja jonka ainaisina kohteina
olivat hänen poikansa ja miehensä, purkautui kuuluville ja näkyville
pienenä huokauksena ja silmien kuumana vesikiehteenä. Vanhojen äitien
kyyneleet ovat uskomattoman herkässä: ei tarvitse muuta kuin että
ajatus silmänräpäykseksi unohtuu johonkin menneeseen onnen hetkeen,
tuollaiseen kohtaan aikoja sitten kuljetun elämänpolun varrella, jossa
on niityn kukkasten väriä ja tuoksua, kimalaisten unettavaa surinaa,
auringonpaistetta ja henkäys lämmintä suvituulta, niin heti kyyneleet
kohoavat silmiin ja kurkkua ahdistaa surumielisen nautintorikas
onnenitkun puristus, joka samalla nielaistessa rauhoittuu ja jättää
mieleen hartautta. Eikä ole vanhojen isienkään syytä ylpeillä
lujuudestaan, sillä heti kun heidänkin sielussaan valkenee menneen
onnen hetki, tärähtää leuka ja silmät kostuvat väkisin. Ja varsinkin
ne ovat valmiit täyttymään silloin, kun katsellessa omaa uljasta
poikaa huomaa salaisella ilolla, että kaikki se, mitä oli kerran
hänestä kuvitellut, on ilmeisesti toteutumassa — että se, millaiseksi
on toivonut oman itsensä, on muuttunut hengeksi ja ruumiiksi tuossa
uljaassa nuoressa miehessä. Huhdan ukon sielun täyttää salaperäinen,
selittämätön onnen ja ylpeyden tunne, kun hän katsoo ikkunan ääressä
istuvaa Akselia; hän ei tiedä sen olevan ihmisen itsetiedotonta iloa
ja tyydytystä siitä, että on saanut luoduksi oman itsensä uudelleen,
vieläpä parannetussa muodossa, taatuksi syvimmän olemuksensa
jatkuvaisuuden ja sikäli kuolemattomuuden.
Yrjön katse osui seinällä riippuvaan viuluun ja hän sanoi äkkiä
Akselille:
— Soitappas hiukan tuota konettasi, että saan kuulla, minkälainen
pelimanni olet. Eliina kehui sinua parhaimmaksi näillä seuduilla.
Kesällä kylässä muutamana joku soitti oikein vikevästi polkan
pätkää, jota olen sitten turhaan muistellut — lienetkö ollut sinä?
Akseli meni hämilleen, liikahteli hiukan vaivautuneesti ja sanoi:
— Olleeko se kunnoskaan, kun ei oo tullut pitkähän aikahan soitetuksi.
Taisin minä joskus kyläs yrittää. Enhän minä parempien pelimannien
korvalle...
— No, älä nyt kursaile, vaan riipaise tulemaan, mitä parasta osaat!
Huhdan ukko puuttui asiaan järkeillen:
— Kun täs oikein muistelen, niin ethän oo soittanut viikkomäärihin. Ja
ennen oli peli hyppysis aina, ihan liiaksi. Koetahan nyt, että isnööri
saa kuulla, saatko rukallas ääniä irti.
Akseli nousi haluttomasti, otti viulunsa ja alkoi viritellä sitä ja
napsutella peukalon kyljellä kieliä. Saatuaan sen vireeseen hän puristi
sen leukansa alle ja heilautti käyräänsä kuin ruvetakseen soittamaan,
mutta ei ruvennutkaan, vaan jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä
lattiaan. Hän näki kymmenet hyppytilaisuudet, hämärät riihet, avarat
tuvat, pimeät ladot ja etehiset, kuuli kiihkeitä kuiskeita, vielä
viattomina säilyneiden tyttöjen siveätä, pelkäävää hätäilyä, irstasta
naurua, juopuneiden kirouksia ja törkeäsanaista loilotusta, näki
itsensä soittamassa hurjinta rytkypolkkaansa, terästäen tahtia jalan
poljennolla, ja joukon karkeloimassa vimmatusti, uupumatta, hikisenä ja
palavin poskin, lattian kumeasti jyskyessä.
Yrjö luuli hänen miettivän, mitä soittaisi, ja sanoi kehoittavasti:
— Soita sitä kesällistä polkkaasi, jos et muuta tällä hetkellä muista.
Se oli juuri tuo riihitanssien kiperä polkka, joka hypitti
uupumattomasti. Sitä hän oli äsken nähnyt itsensä soittamassa. Mikä
oli aiheuttanut sen, että se nyt tuntui vastenmieliseltä, että koko
hänen mielialansa, hänen sielunsa vire, oli sen muistamiseenkin aivan
haluton, kerrassaan taipumaton. Johannan asiasta se oli alkanut,
saanut lisäyllykettä silloin, kun hän ensimmäisen kerran heitti
Talvitien tantereeseen, tullut tuskaksi Johannan lapsellisesti
rukoillessa heidän asiansa puolesta, ja hulmahtanut tuleksi heti sen
jälkeen, kun hän oli uudelleen joutunut lannistamaan kilpakosijansa.
Se oli alituista vaivaa, hiljaa kalvavaa tautia, joka jäyti ontoksi
sisältä päin ja piti ajatukset aina kääntyneinä sinne. Olevaisuus oli
muuttunut unikuvaksi, ulkoinen maailma näkyi kuin lasin lävitse, ja
sen äänet kuuluivat epäselvinä kaukaa. Vaikka mitä olisi tehnyt, niin
rauhattomuus vain eneni, niin että se nyt jo tuntui peloittavasti
hätäännyttävältä ahdistukselta, joka pakotti silmäämään ympärilleen,
että mistä apua? Milloinkaan aikaisemmin Akseli ei ollut tällaista
kokenut — ei ollut osannut kuvitellakaan, että ihmisen voisi vallata
tällainen ulkonaisesti arvostellen aiheeton ja käsittämätön hätä, jossa
äsken niin runsaina kuohahtelevat nuoruuden voimat eivät tuntuneet
merkitsevän mitään. Oliko tämä — sitä Akseli oli alkanut pelätä —
jonkinlaista ”herätystä”, joka lopuksi veisi hänet körttiläisten
joukkoon? Jumalako oli siis ruvennut etsimään häntä sytyttämällä rovion
hänen rintaansa? Mutta hän ei tahtonut alistua sellaiseen — hän voisi
olla rehellinen, oikeamielinen mies ilmankin.
Hän havahtui ja huomasi kaikkien odottavan hänen soittoansa. Äiti
vain oli tarkalla vaistollaan uumoillut, ettei hänen poikansa ollut
entisellään, ja katsoi häneen huolestuneena, köpitellessään siinä
pannuineen ja kuppeineen pöydän, takan ja astiahyllyn väliä. Akseli
miehisti itsensä, ettei kukaan huomaisi mitään, ja vetäisi käyrällään
ensimmäiset tahdit. Ja vaikka tuo polkka tuntui hänestä nyt suorastaan
inhoittavalta, loihtien ilmieläviksi kaikki ne asiat, joita hän ei
tosin ollut milloinkaan hyväksynyt, mutta joihin hän oli hurjalla
soitollaan lukemattomia kertoja myötävaikuttanut, ja oli sävyltään
hänen mielialalleen niin vastakkaista, että jokainen ääni kihelmöi
tulisena viiltona, hän antoi sen tulvia viulustaan ihan uhmaillen, niin
raisusti, että äänet remahtivat kaikumaan pölyisen katon alla kuin
paholaisen nauru. Kaikukoot, naurakoon paholainen! — hän ei välitä,
vaan soittaa uhallakin, soittaa, soittaa...
Mutta mikä oli, että sormet tuntuivat jäykistyvän ehtimättä iskeä
kieliin juuri sekunnilleen sillä kohdalla, jolloin olisi pitänyt, että
käyrää kuljettava käsivarsi puutui ja rannetta rupesi omituisesti
väsyttämään? Jousi ei hypellyt kielillä niin keveästi ja suihkavasti
kuin ennen, eikä ääni ollut täyteläistä ja pyöreästi lujaa, vaan
kirskahteli pikkaisen kitisevästi. Ja rinnassa oli ahdistava tunne ihan
kuin olisi ollut tukehtuminen uhkaamassa. Akseli hiljensi soittonsa
loppuun ja alkoi taas napsutella kieliä, vaipuen ajatuksiinsa ja
tuijottaen lattiaan.
Yrjö oli ilahtuen kuunnellut hänen repäisevän tahdikasta soittoansa
ja hänen silmiinsä oli ilmestynyt sarja eloisia lähikuvia seudun
nuorison tanssi-illoista. Mutta hän ei huomannut niissä mitään, joka
olisi tuntunut arveluttavalta, vaan kaikki oli nuoren elämänhalun
luonnollista, voimakasta, kuumaa ilmenemistä. Vilisten hänen silmäinsä
editse kiisi joukko nuoria pareja, voimakkaita vartaloita, hulmuavia
hameita, syvästi ja kuuman kosteasti loistavia silmiä, ja repäisevän
tahdikkaana kaikui taukoamatta tulinen, kiihdyttävä, hypittävä sävel.
Mutta sitten hän oli todennut rytmin kompastelevan ja oli katsahtanut
Akseliin, huomaten nyt tämän kasvoilla hätääntymistä, melkeinpä tuskan
ilmettä. Ja kun Akseli sitten lopetti soittonsa ja napsutteli otsa
rypyssä viulunsa kieliä, Yrjö ajatteli sitä samaa kuin joka päivä viime viikkojen
aikana, että näet Akseli oli huomattavasti muuttunut siitä,
minkälainen oli ollut heidän tutustumisensa alkaessa.
Hajamielisesti, yhä ajatuksissaan ja huolestuneen näköisenä Akseli nyt
melkein kuin tietämättään nosti viulun leuan alle ja alkoi soittaa
hiljaa matalaa, surumielistä säveltä. Joka ei olisi tuntenut siihen
kuuluvia sanoja, olisi luullut sitä virreksi, sillä niin vakava ja
syvämietteinen se oli, mutta Yrjö tunsi ne sanat ja tiesi sävelen
olevan juomalaulu. Hän ihmetteli siinä kuunnellessaan sielunrakennetta,
kun se saattoi valita juomalaulukseenkin raskaan, jykevän mollisävelen,
joka kulkee aluksi kuolemantotisena kuin ”Tuomion päiv’ on kauhistava”
ja parkaisee sitten tuskansa kuuluville epätoivoisena huutona kuin
haavoitettu. Suru ja ikävä ne saavat miehen juomaan — tuska, joka
syttyy palamaan sydämessä näillä alakuloisilla, rannattomilla
lakeuksilla, tuulen riehuessa esteettömästi ja haukan kiljuessa pilvien
alla. Täällä asui ilmassa jotakin, joka säikähdytti ihmisen, pakotti
hänet katsomaan sieluunsa, ravisti hänet hereille, herätti hänessä
outoja, valtavia voimia ja pyrkimyksiä.
Mutta nyt Yrjö totesi, ettei Akseli soittanutkaan enää tuota äskeistä
jykevää, kuin kuolemaan tuomittujen miesten vielä kerran elämässään
laulamaa juomalaulua, vaan oli huomaamattaan muuttanut sen toiseksi.
Yrjö oli seuratessaan ja aavistellessaan Akselin sielunkamppailuja
näinä minuutteina vähitellen aristunut ja jännittynyt, ja aivan
säpsähti nyt kuullessaan, kuinka viulusta alkoi tulla hartaasti ja
alistuneesti, syvällisen vakaumuksen sävyllä, se maakunnan kansan
sävel, joka kuljettaa sen vaivaisena matkamiehenä kehdosta oikeaan
isänmaahan ja ikuisen rauhan kätköön. Liikutuksen puristusta tuntui
yhtäkkiä hänen kurkussaan. Vaikka olikin vain nuorukainen, Yrjö silti
saattoi joskus välähdyksittäin tuntea päivänselvänä tosiasiana kaiken
turhuuden ja todeta sielussaan kaukaista aavistusta kuin hienoa
tuoksua ikuisen rauhan ihanuudesta. Hiukan ujostellen hän vilkaisi
Akselin isään ja äitiin ja näki näiden katsovan poikaansa säikähtäneen
näköisinä, oudoksuen hänen säveltänsä. Eivät varmaankaan olleet
tottuneet kuulemaan hänen viulustaan tällaista.
Sitten Akseli säpsähti ja lakkasi äkkiä soittamasta kuin olisi tavattu
teosta, jonka oli aikonut salata. Hän vilkaisi Yrjöön hämillään, nousi
ja vei viulun naulaan mutisten, ettei nyt soitto tuntunut sujuvan.
Juotiin kahvia vaiti ollen, sillä pienessä tuvassa vallitsi vakava
tunnelma. Akseli vain tuijotteli lattiaan pitkät tovit, muistamatta
ryypätä kupistaan. Enempää ei sitten tapahtunutkaan. Yrjö sanoi
hyvästit ja läksi Talvitiehen, josta hänet piti hevosella saatettaman
Ylitaloon. Akseli jäi kotiinsa, sillä mittauksen päätyttyä hänenkin
työnsä oli lopussa. Mennessään pihalla Yrjö tunsi Huhdan ukon
katsovan hänen jälkeensä tuvan pienestä ikkunasta ja ajattelevan
häntä ystävällisesti. Hän totesi hyvänoloa siitä ja kääntyen vilkaisi
taakseen: niinpähän oli, siellä oli ukko ikkunassa vakavan ja
arvokkaan näköisenä, kessupiippu tupsahdellen toisessa suupielessä.
Yrjö heilautti kättään ja katosi samassa tuvan näkyvistä kuopan
kummun ja sen juurella kasvavan haapavesakon taa. Hän ajatteli siinä
kulkiessaan, että sinne jäi Huhdan ukon tupa ja että se on nyt täynnä
omituista ilmaa, vanhempien arkaa, kyselevää odotusta ja Akselin
vaikeata, selittämätöntä oloa, joka tekee hänet umpimieliseksi ja
harvasanaiseksi. Yrjö arvasi tämän johtuvan Johannan asiasta, jossa
oli nyt varmaan tapahtunut tai oli tulossa ratkaisu. Omituista,
että Johanna oli päästänyt Akselin luhtiinsa. Sitä Yrjö ei voinut
käsittää. Hän ei olisi kehdannut edes vihjaista Johannalle sellaista,
että hän haluaisi tulla Johannan luo yöllä, sitten kun kaikki muut
nukkuisivat. Jos hän tekisi niin, niin Johanna varmasti kääntäisi
hänelle ainaiseksi selkänsä. Miten nuo talonpoikaiset nuoret miehet
saattoivat vain rauhallisesti mennä tyttöjen luhtiin ja kuinka tytöt
voivat sallia sellaista? Mutta olihan Yrjö suudellut Eliinaa. Oliko se
sitten vähemmän ujostuttavaa? Yrjö tunsi sitä muistaessaan omituista,
kaihoisaa, pehmeää lämpöä. Ei hän ollut ajatellut silloin mitään — ei
ujostelemista eikä muuta. Eliinan kasvot olivat olleet niin kauniit
siinä hänen käsivarrellaan, ja kun hän kamariin tultua oli hymyillyt,
niin että huulien välistä oli hiukan kuultanut hampaiden hohdetta, Yrjö
oli äkkiä painanut huulensa niitä vastaan, ensin huomaamattakaan, mitä
teki. Vasta muutamaa sekuntia myöhemmin hän oli todennut, mitä oli
tapahtunut. Se asia oli nyt hänen ja Eliinan yhteisenä salaisuutena.
Yrjö oli miettinyt sitä koko viikon vaeltaessaan vitjamiestensä
perässä ja ollut sekä onnellinen että surullinen. Hän ei ollut
myöntänyt itselleen sitä, mitä todella tunsi tai ainakin pelkäsi
tuntevansa Eliinaa kohtaan, mutta totuus ponnisteli ja kolkutti hänen
sisimmässään, pyrkien tulemaan lausutuksi julki. Mutta se ei saanut
tapahtua. Yrjö ei tahtonut ajatella Eliinaa sellaisin tuntein — hän
halusi vain sääliä häntä, olla hänelle hyvä, ihmetellä ja ihailla
hänen enkelimäistä päätänsä, sädehtiviä tähtisilmiänsä ja surullista
kohtaloansa. Ja nyt, kun hän tiesi muutaman tunnin kuluttua tapaavansa
Eliinan, hänen mielensä täytti iloinen, onnellinen odotus.
Syyspäivä oli kirkas ja raikas, täynnä sänkien ja kynnettyjen
sarkojen sekä kuloutuvan ruohon tuoksua. Siinä oli oma erikoinen
sävynsä, tyytyväisesti, työnsä loppuun saattaneesti levolle laskeva,
mielessä salainen voimantietoisuus ja tulevaisuuden odotus. Ilmassa
oli elinvoimaa, joka virkistäen siveli ihoa ja hermoja sekä herätti
halua ponnistelemaan. Yrjön sielussa väreili jotakin kirkasta,
jossa oli vivahdus helliä, omituisesti kiehtovia haavetunteita ja
häivähdys häntä nyt ympäröivästä lakeuden rajattomuudesta ja taivaan
korkeudesta. Tuo kirkas auer hulmusi kuin loistava hopeaharso ja ylensi
kauneudellaan hänen mielensä omituisen hartaaksi kuin hän olisi ollut
ryhtymässä johonkin suureen tehtävään. Mietteissään hän tapansa mukaan
vihelteli huomaamatta ollenkaan, mitä, ja melkein säpsähti todetessaan
hyräilevänsä tuota Akselin äsken soittamaa ”vaivaisen matkamiehen”
säveltä. Hän koetti muuttaa sitä, mutta vaipui taas mietteisiinsä
heräten hetken perästä toteamaan viheltävänsä nyt tuota ”vihan päivän”
tuomioilmeistä juomalaulua. Sitten hän jo saapui Talvitiehen.
Se oli tuossa hänen edessään ihan aution näköisenä: väki oli arvatenkin
töissä. Kotona oli kai vain vanha Tiina, jonka suosioon Yrjö oli jo
ehtinyt päästä, päättäen eukon osoittamasta tavattomasta huolenpidosta.
Yrjö meni tupaan ja jäi hämmästyneenä, yllätettynä, seisomaan ovelle.
Tupakamarista näet kuului voimallisena ja synkkänä tuon äskeisen
juomalaulun sävel ja sen seuraavat yksinkertaiset sanat:
Olut on kaljan kaltaista,
mutta viina se menöö päähän —
no, eihän sitä viinaa nautita
kuin suruhun ja ikävähän...
Vanha Tiina askarteli takan ääressä hätääntyneen näköisenä, vilkaisi
Yrjöön häpeilevästi ja alkoi ääntä hiljentäen selittävästi sopottaa:
— Mikä lienöö tullut isännälle, joka ei oo tähän saakka eres
maistanut, kun nyt ratkes juomahan. Oon koko viikon sitä epäillyt,
kun se ei oo mennyt työhön, vaan on päiväkauret vain istunut tuolla
kamaris ja ähkinyt raskahasti kuin sillä olis ollut kova tuska. Ja
kerran tunsin sen hengen tulovan viinalta. Jokin asia sitä vaivaa yötä
päivää, en tierä mikä — vaikka kyllähän sen tieränkin, vaikka en
rohkene sanoa. Saa peljätä, jotta kuinka siinä käyrähän, jotta jos se
menettää järkensä, poika poloinen. Se on hänen sukunsa sellaista, jotta
mihnä kerran vain sen mielihalu kiintyy, niin siitä se ei voi irtaantua
muutoin kuin Jumalan imehen kautta. Kun aamulla isnöörin työn loputtua
toinen vitjamies, Vasarus-Kustaa, ilmestyi tänne — viinan haju kai
sitä veti, mokomaa hyväkästä —, niin heti ne alkoivat ryypätä tuolla
kamaris ja sitä ovat siitä pitäen tehnehet. Vasarus-Kustaa osaa laulaa
ja siksi isäntä otti sen seuraksensa. Mutta kyllä se saakin nyt näyttää
konstiansa, sillä isäntä ei kuulu kyllääntyvän ollenkaan. Ja kun hän
käsköö, niin Kustaan on parasta totella niin kauan kuin ääni edes
hiukan kurkusta pihisöö, sillä muutoin voi käyrä huonosti. Kuulkaa nyt
— tuota samaa sille pitää alvaria veisata...
”Olut on kaljan kaltaista...” — sitä Vasarus-Kustaa lauloi taas
kirkkaalla, heleällä äänellä, jonka viina oli voidellut ja päihtymys
pehmentänyt tunteelliseksi, ja kun hän ehti loppuun, jossa suru ja
ikävä selitetään viinan nauttimisen syyksi, siihen yhtyi Talvitie
matalasti ja kumeasti, syvän epätoivon ja kipeän synnintunnon
ilmeisellä ahdistuksella. Vanha Tiina huokasi:
— Kyllä sen kuuloo, jotta sillä on tunto vereslihalla. Kun se tuosta
häpiästä kerran selviää, niin vielä vaikka itsensä menettää.
Kamarista kuului Talvitien jyrkkä ääni:
— Laula, mies! Mikä on, jottet laula, vaikka istut siinä sitä varten?
Eikö kurkkus kestä — häh! Tuos on voiretta — kaara se menemähän! Etkö
älyä totella — pitääkö mun auttaa!
Kuului tuolin ryminää ja raskaita askeleita sekä Vasarus-Kustaan
humalainen, mutta hätäilevä ja pelkäävä pyytely:
— Kyllä, kyllä, isäntä, kyllä minä juon — on vain liika iso ryyppy
kerraksensa. Piretähän hiukan väliä... Mitä nyt laulettaisihin —
ei suinkaan tuota äsköistä enää? Se on niin surullinen. Otetahan
iloisempaa, kun ollahan näin hauskalla päällä.
— Ei, sanoi Talvitie jyrkästi, ei iloista, vaan surullista. Valitse
kaikista murheellisin veisusi ja laula se, niin ehkä pääset eres
aavistamahan mun suruni synkkyyttä. Laula Talapakan Nikolaista, joka
sai olla murhasta syytettynä kaunihimman kesän Vaasan linnas. Kuule,
sinähän oot ollut puukotuksesta valtion hoiros? Mitä varten sinä löit
sitä miestä ja miltä se tuntui?
Vasarus-Kustaa meni arvattavasti hämilleen tästä odottamattomasta
kysymyksestä, koska natisutti tuolia hetken ajan ennenkuin vastasi:
— Mitäpä niistä mennehistä — eihän mies sentähän onneksi kuollut.
Ei siinä ollut sen kummempaa syytä kuin että se alkoi liikuskella
sen aitan ympärillä, johon mulla oli mielestäni paree oikeus, ja kun
se ei totellut hyvää sanaa, vaan ryppyili ynsiästi, niin ajattelin,
jotta laskenpahan vähemmäksi ylpeitä veriäs, ja vetelin siltä
hiukan pintaa halki. Ei siitä olis kannattanut asiaa tehrä, mutta
se silloinen vallesmanni oli turhantarkka mies, jonka piti haastaa
ihmisiä käräjihinsä kaikesta joutavastakin. Että miltäkö tuntui? En
minä häntä muista — oothan tehnyt lahtia ja tierät siis, mitenkä
lämmin liha halkiaa terävän puukon alla. Miksikö en sitten nainut sitä
tyttöä? Olihan mulla kyllä sellainen aikomus, mutta siitä ei tullut
mitään sen vuoksi, että tyttö tuli vahvaksi ja hajos kahreksi kesken
riijaamisen. Kun tiesin olovani viaton tähän lisääntymisehen, arvelin,
jotta tottapahan korjaa se, joka on tielle purottanutkin, ja siirryin
krossottelemahan toisten likkain aittoihin. Ei oo kuitenkaan korjannut
— ne kuihkivat, jotta tytön kimpus on ollut isäntämies.
Vasarus-Kustaan irvokkaan-hävytön muistelu keskeytyi äkkiä ja muuttui
hätääntyneeksi kirkunaksi. Talvitie oli ilmeisesti karannut hänen
kimppuunsa ja karjui nyt kumealla juopuneen äänellä:
— Valehtelet, elukka! Sinä itse viettelit tyttöparan ja jätit sitten.
Te ootte aina piikain kimpus kuin kärvinkoirat ettekä hellitä ennenkuin
ootte saanehet mitä haluatte. Mutta nyt maksan tekojes palkan!
Kamarin ovi rysähti sepposen selälleen ja siitä tulla rojahti
Vasarus-Kustaa voimakkaan käden heittämänä kuin halko. Kustaa ei
pysähtynyt vaatimaan isäntää tilille tästä kovakouraisesta kohtelusta,
vaan vilkaisten säikähtyneenä ympärilleen pakeni kuin jänis suinpäin
ulos. Mutta Talvitie jäi seisomaan kamarinsa ovelle tuijottaen Yrjöön,
jonka näkeminen oli hänelle ilmeinen ja vastenmielinen yllätys. Häpeä,
suuttumus ja uhma kuvastelivat hänen kasvoillaan, kun hän seisoi siinä
paidanrinnus auki, tukka villisti valahtaneena otsalle ja silmät
palaen. Yrjö tunsi, että tilanne saattoi muodostua jännittäväksi, ja
koetti johtaa sitä rauhalliselle suunnalle sanomalla tyynesti:
— Päivää, isäntä! Odottelen tässä, milloin sopisi tulla kyytiin, kun
näet pitäisi lähteä kirkonkylään. Työ loppui täältä tällä kerralla,
kuten kai jo tiedättekin.
Talvitie ei vastannut mitään, tuijottihan vain Yrjöön synkästi
ja huojui edestakaisin. Tuon työvaatteissakin aina siistin
herrasnuorukaisen näkeminen herätti hänessä eloon jokaisen talonpojan
sielussa asuvan herravihan, joka leimahti nyt liekkiin sitäkin
halukkaammin, kun siihen yhtyi sokea, kaikkiin Johannan läheisyydessä
oleviin nuoriin miehiin kohdistuva mustasukkaisuus. Hurjat mielteet
virtailivat pitkin hänen hermojaan houkutellen häntä ryntäämään Yrjön
kimppuun ja hakemaan tyydytystä väkivallanteosta. Yrjö aavisti jotakin
tällaista ja tuntien pirtin ilman ikäänkuin latautuvan jännityksestä
herkisti ruumiinsa nopeaan puolustukseen. Tilanteen pelasti kuitenkin
vanha Tiina, joka nyt vasta selvisi tyrmistyksestään ja sanoi kiireesti:
— Totta kai isnöörille hevonen! Isäntä itte lähtöö kyytihin, sillä
sullahan on asiaa säästöpankkihin. Kun lährette heti, ehritte parahiksi
aukiolo-aikahan.
Tiinan hätääntyneessä puheessa oli jotakin sellaista sävyä, että se
käänsi Talvitien mietteet toisaalle. Hän hymähti hiukan ällistyneenä ja
kysyi Tiinalta:
— Mullako asiaa pankkihin?
— Niinhän tuota aamulla sanoit. Mene nyt valjastamahan, että jourutte.
— Mutta ei oo kotona muita levännehiä hevosia kuin oris ja se on liian
vauhka.
— Joko nyt Talvitien isäntä on ruvennut hevosta pelkäämähän — menetkö
siitä heti taikka muutoin!
Tiina oli vihoissaan ja peloissaan. Talvitien silmät välähtivät, kun
hän ulos mennessään sanoi:
— Enhän minä pelkää, vaan miten lienöö isnöörin laita, kun ei oo
tottunut hevosihin. Kootkaa tavarat, niin lähretähän, sillä taitaa
mulla sittenkin olla asiaa pankkihin, kun oikein muistelen.
Yrjö nosti vähät sälynsä portaille ja katseli siinä, kuinka isäntä veti
kiesit pihalle ja lähti noutamaan Intoa, oritta, joka oli pellossa
navetan päässä. Se oli iso, musta, kiiltäväkarvainen, täynnä voimaa
ja hurjuutta, joka oli yltynyt kiihkeäksi kiimaksi siksi, että tamma
oli työssä aidan takana ja ettei sitä oltu pitkään aikaan käytetty
varsinaiseen tarkoitukseensa. Tuntien hevosensa Talvitie oli ottanut
kiesien seviltä ruoskan ja meni nyt oritta kohti. Tämä alkoi jo kaukaa
hirnua kimakasti ja kohosi takajaloilleen, iskien ilmaa etukavioillaan
ja leiskuttaen tuuheaa harjaansa. Voi olla, että se vaistosi
isännässään jotakin outoa — oli ehkä ollut joskus juopuneen ajettavana
ja tunsi viinan hajun. Yrjö totesi yhtäkkiä säikähtäen isännän olevan
hengenvaarassa ja rientäen pellolle päin huusi häntä tulemaan pois.
Mutta Talvitie ei ollut kuulevinaan, vaan meni vain pystyssäpäin
hevosta kohti, joka milloin ryntäsi hurjaan laukkaan, kiertäen hänen
ympäritsensä laajaa piiriä kuin valtava musta tiikeri, milloin taas
hyppi pystyyn, hirnuen villisti ja iskien etukavioillaan. Nyt Talvitie
oli jo aivan lähellä — näytti kauempaa siltä kuin sortaisi ori
tuossa tuokiossa hänet kavioihinsa —, kun samalla kuului hänen oudon
terävä, jyrkän tiukasti käskevä karjahduksensa: ”Into!” ja mäjähti
kipeä, viiltävä ruoskan isku hevosen silkkimustaan turpaan. Nahkainen,
palmikoitu siima teki tulisen, polttavan jäljen ja isännän ääni ilmaisi
ihmisen selittämätöntä, outoa mahtia: hevosen etukaviot putosivat
maahan ja sen ruumis alkoi täristä sekä tuskasta että pelosta. Talvitie
ärjäisi uudelleen yhden lyhyen kerran, pujotti nopeasti päitset päähän,
kääräisi marhaminnan kireästi alaleuan ympäri ja läksi taluttamaan nyt
jo nöyrää eläintä pihalle. Sanaa sanomatta hän valjasti sen kiesien
eteen, sitaisi kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen ja virkkoi
Yrjölle:
— Mennähän juomahan lähtökaffit. Eikös Tiinalla ollut juuri pannu
selviämässä.
He menivät suoraan tupakamariin. Isännän pöydällä seisoi leveä, iso,
musta pullo. Hän katsoi Yrjöön arvoituksellisesti, samalla häpeissään
ja uhmaillen, ivallisesti ja ylimielisesti, ja kysyi:
— Ryyppy?
Yrjö ei ollut tehnyt raittiuslupausta — päinvastoin hänellä oli
ylioppilaskekkereistään sekava ja ikävä muisto — ja oli siis
sikäli esteetön vastaamaan isännän tarjoukseen miten tahtoi. Mutta
nuoruudestaan huolimatta hän oli kuitenkin ehtinyt saada tältä
alalta erään tinkimättömän vakaumuksen: hän halveksi herroja, jotka
antautuivat ryyppäämään talonpoikien kanssa, ja talonpoikia, jotka
tuppautuivat herrojen juomaveljiksi. Hän oli ehtinyt huomata, kuinka
edelliset viinan voimasta vähitellen menettivät sen aseman ja
arvokkuuden, minkä sivistys oikein hallittuna omistajalleen tuottaa, ja
kuinka talonpojat viekkaasti odottivat sitä humalan astetta, jolloin
tuo äskeinen ”herra” olisi samanlainen sika kuin hekin. Samoin hän
oli huomannut, kuinka talonpoika makeillessaan herroille kerrassaan
menetti sen arvon, mikä kuului hänelle maailman jaloimman elinkeinon
itsenäisenä harjoittajana. Muistaen kotipitäjänsä pientä nimismiestä,
joka, vaikka ei kyllä sylkenyt lasiin, ylpeästi kieltäytyi ottamasta
ryyppyä, jota hänelle talonpoika rohkeni tarjota kievarin pihalla,
jaellessaan viinaansa miesjoukolle, Yrjö vastasi isännän kysymykseen
lyhyesti: ”Ei”.
— Kun ei, niin ei, sanoi Talvitie, kaatoi itselleen puoli
juomalasillista ja oli viemässä sitä huulilleen, kun Yrjö laski kätensä
hänen käsivarrelleen ja sanoi:
— Kuulkaa, isäntä, älkää maistako enää.
Talvitie katsoi häneen yllätettynä, mustissa silmissä pohjaton
ilme. Oli hiuskarvan varassa, suuttuisiko hän, jolloin oli edessä
hirvittävä paini ja tappelu, vai taipuisiko vieraansa pyyntöön. Mutta
Yrjön äänessä oli ollut vilpitöntä, sydämellistä sävyä, ja se auttoi
Talvitien paremman luonnon voitolle. Hän laski lasin pöydälle ja kysyi:
— Miksi ei?
— Siksi, että heränneen ryyppääminen on kovin ruman näköistä.
— Onko suruttoman ryyppääminen sitten kaunihimpaa?
Yrjö meni hämilleen, sillä hän tunsi asemansa ristiriitaiseksi, kun ei
itsekään ollut raitis. Hän vastasi vältellen:
— Ei ole kehumista siinäkään, mutta likaisessahan ei uusi lika näy
niin selvästi kuin puhtaassa ja valkoisessa. Syntisen rypemistä ei
kukaan kummeksi, sillä siihen ovat kaikki tottuneet, mutta annahan
kun jumalinen lankeaa, niin sitä juoksevat katsomaan kaikki. Eihän
Johannakaan pitäisi siitä, että käytätte väkijuomia.
Viimeinen huomautus oli erehdys. Talvitien silmät välähtivät ja hän
kaatoi äkkiä ryypyn suuhunsa, mutisten, että vähät hän Johannan
pitämisistä. Sitten hän painoi pään käsiinsä ja istui liikahtamatta,
vastaamatta Tiinan kahvitarjoukseen. Yrjö katseli häntä siinä
juodessaan kahvia ja näki hänen hartiainsa nytkähtelevän. Hänet valtasi
lämmin sääli ja hän nousi:
— Lähdetäänkö jo?
Talvitie veti ylleen körttitakkinsa ja otti naulasta mustan hattunsa.
Hänen liikkeensä olivat liioitellun varmoja kuten ainakin juopuneen,
joka siten koettaa salata tilaansa. He menivät pihalle, jossa ori
jo kuopi malttamattomana. Yrjö istui vasemmalle puolelle, Talvitie
oikealle, ja siinä samassa oltiin lentäen ja räikkyen menemässä. Kun
oli tultu isolle tielle johtavalle portille, Yrjö hyppäsi aukaisemaan
sitä. Kiivettyään takaisin kieseihin hän huomasi Talvitien vaipuneen
melkein kuin nuokuksiin, tuijottaen sivulleen maantielle. Sitten hän
yhtäkkiä heräsi, puri hammasta kuin olisi tuntenut kipeää tuskaa ja
ärjäisten komensi hevosen liikkeelle. Ja vaikka ori juoksi halusta,
niin että harja hulmusi vauhdin viimasta ja silmät säihkyivät, Talvitie
karjahteli tuon tuostakin, kiihdyttäen juoksijansa ihan lentoon. Yrjö
huusi hänen korvaansa:
— Pakahdutatte hevosenne! Hiljentäkää!
Mutta Talvitie ei ollut kuulevinaan, vaan ahdisti oritta yhä, ja
taival katkesi vilisten. Ensin Yrjö pelkäsi, mutta huomasi hevosen
pian talttuvan rasituksesta, ja vaipui rauhoittuneena katselemaan
syysautiota lakeutta ja taivaan valkoisia pilviä, jotka jatkoivat
ikuista matkaansa. Ja hän ymmärsi täydelleen, että tuota hänen
vieressään istuvaa miestä vaivasi kova sieluntuska, että hän itse,
Talvitie ja Akseli, Johanna, Eliina ja Ylitalo, olivat kokeneet paljon
sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, kokeneet ja
muuttuneet. Ja tästä hänen ajatuksensa kohdistuivat Eliinaan, ikäänkuin
sitä itselleenkään tunnustamatta nauttimaan siitä sydämen sykinnästä,
jota hänen kuvansa katseleminen, hänen viattomien huuliensa äkkiä
tunnettu ja muisteltu lämpö herätti. Koko viikon Yrjö oli miettinyt
sitä ainoata asiaa, että mitä Eliina oli ajatellut tuosta yöllisestä
kohtauksesta — oliko ottanut sen kovin vakavasti, nähnyt siinä enemmän
kuin tuollaisen säälinsekaisen tai muuten tytöltä siepatun suudelman
tarvitsee sisältää? Yrjö halveksi itseään näiden ajatusten johdosta,
sillä hän tiesi ne valheellisiksi. Jokin kuiskasi hänelle, etteivät
nuo suudelmat suinkaan olleet niin keveitä ja helposti unohtuvia
pikkuasioita kuin kirjoista tai nuorten puheista saattoi päätellä,
vaan että päinvastoin niistä jokainen oli ainaiseksi sieluun painuva
elämänkokemus, polttava sesam-sana, joka aukaisee siihen saakka
suljettuna pysyneen portin. Siten oli varmaan Eliina käsittänyt
huuliinsa painuneen kosketuksen ja silloin auenneet tunteet ja mietteet
olivat täyttäneet hänen sielunsa kuluneella viikolla. Miksi hän olisi
erilainen kuin Yrjö itse, joka ei ollut tuon yön jälkeen ajatellut
ketään eikä mitään muuta kuin Eliinaa ja hänen murheellisen hentoa,
rampaa kauneuttansa?