IV LUKU.

— Sinä selvisit aivan kunnialla jutustasi, tuumi poliisituttava
Pertille anniskelussa.

— Niinkuin pitikin.

— Todistustenko puutteessa kanne hylättiin?

— Minkäpä muun. Ja kun itse sanoin olevani syytön. Mutta annetaan olla
jo koko roska-asia. Ja maista!

— Pantiinko sinut puhdistusvalalle?

— Mitä sinä sillä tiedolla teet?

— Kysynpähän vain.

— Entä jos pantiin?

— Ja sinä teit sen.

— Mikä oli tehdessä?

— Niin kun on syytön!

Poliisi nauroi ivallisesti Pertille. Perttiä se sapetti. Muutenkin
häntä hiukan kirvelöi tuo vala. Ja se kirvelöiminen sai häntä tiheämmin
ryyppäämään.

— Huomenna minä jätän tämän häväistyspesän, puhui Pertti uhalla.

— Ethän vain lähde pakoon?

— Ketä?

— Morsiantasi.

— Kuule mies! Kuka sinulle on sanonut että hän on morsiameni? kysäsi
Pertti tulistuneena.

— Itse vain ajattelin. Mutta jos se ajatus on väärä, niin juodaan
lasit pohjaan.

Siihen oli Pertti valmis ja tilasi uutta juomaa,

— Huomenna minä lähden ja sitte — purluikkis!

— Voisithan täälläkin olla. Mutta vanha morsian olisi kai aina tiellä.

— Herkeä jo kiusaamasta! Muuten minä —! uhkaili Pertti.

Poliisi osotti virkapukuaan ja uhosi:

— Elä uhkaile ruununmiehelle. Sitä tietä pääset kuitenkin pian
linnaan. Siinä ei autakaan puhdistusvala.

— Taidat olla humalassa, sika!

Mutta sen kuultuaan nousi poliisi ja osotti Pertille ovea:

— Tuosta on viisi hirttä poikki! Sinä se sika olet, joka tärvelit
tytön, minkä moni sinua parempi mies olisi mielellään ottanut
vaimokseen. Ulos, sanon minä! Ja kysy perään puheestani, jos pystyt!

Häväistynä täytyi Pertin lähteä. Mutta poliisi jäi, Pertin tilaaman
juoman ääreen muistelemaan itsekseen Toivosen Maijun koreita kasvoja,
jotka olivat hänetkin ennen lumonneet. Ja hän olisi nyt ollut valmis
antamaan Pertille selkään.

Ravintolasta kuljeskeli Pertti tarkkaamatta, minne kulki. Häntä
harmitti poliisin puhe. Sittenkin ne olivat ihmiset varmat siitä, että
lapsi oli hänen. Kahta suurempi syy on hänellä lähteä täältä pois — —
uusiin oloihin.

Syyssade putosi taivaasta virtana. Katuojat norosinaan tulvivat vedestä
ja kattoputkista se koskena putosi alas. Tällaisessa roskailmassa
sivuutti Pertti vain harvan kulkijan, jonkun kotiinsa kiirehtivän,
helmojaan kantavan sateenvarjoniekka ompelijattaren, öljykkäissään
purjehtivan poliisin tai kumikappaisen herrasmiehen.

Nyt hän huomasi olevansa apteekin punervan värilyhdyn alla. Siitä
hän kääntyi suureen puistoon, joka oli pimeä ja synkkä. Ainoastaan
puistossa olevasta ravintolasta säteili tulta ympäristöönsä kuin
raketista, joka on laskettu kohti pimeää avaruutta. Sadetta pitääkseen
istahti Pertti penkille pyöreään kioskiin, joka siihen oli rakennettu
kesäisiä kävelijöitä varten. Se oli lähellä ravintolaa. Sieltä Pertti
hämärästi erotti lasien kilinää, kahvelien helinää ja sekanaista puheen
porinaa.

Muuan issikkamies torkkui rattaillaan ravintolan edustalla odottamassa
jotakuta sisällä-olijaa. Siinä mustissa öljykkäissä kumarassa
nuokkuessaan näytti se ravintolan sisältä heijastavassa valossa
kiiltelevältä möhkäleeltä, joka nöyränä otti selkäänsä taivaan veden
koko runsauden.

Pertti katsoi ravintolaa kohti ja hänessä heräsi ajatus, että siellä
herrain kapakassa olisi olo toisellaista kuin likaisessa anniskelussa,
jossa hän oli istunut poliisituttavansa kanssa. Hänenkin pitäisi saada
istua tuollaisessa paikassa kahveleja helistelemässä ja issikoilla
itseään odotuttamassa...!

Se nyt oli puolihumalaisen miehen unelma, mutta silti se tuntui
Pertistä aivan mahdolliselta. Miks’ei maailmassa hänkin, kuten muutkin?

Sade hiukan lakkasi, Pertti nousi ylös ja lähti kohti Toivoskan
asuntoa. Oli jo myöhäinen ilta. Kun hän pääsi perille, oli Toivosen
lesken asunto lukossa. Eikä tulia näkynyt.

— Nukkukoot!

Pertti tiesi naapuriasukkaan heinäliiterin pihan perällä ja sinne oli
nyt paljon turvallisempi mennä kuin lesken luokse. Ensi kertaa ei hän
suinkaan heinissä nukkuisi.

Helposti hän pääsikin heinävajaan. Siellä hän pimeässä kopeloi
itselleen sijaa. Ensin osui hän olkiläjään ja silppukoneeseen. Sitte
sattui hänen kätensä jollekin suuremman laatikon päällä olevalle
puuesineelle. Sen hän otti kainaloonsa ja lähti hapuilemaan edelleen.
Hän pääsi heinäläjään, asetti kainalossaan kantamansa esineen
päänaluseksi ja heittäytyi pitkälleen heiniin.

Sade ropisi katolle, viereisessä tallissa liikuskeli hevonen ja
rottien vikinää kuului joka loukosta. Mutta heinissä oli lämpöistä ja
pehmoista. Pertti pian kuorsasi kuin aito ylimaalainen, joka saa unta
yhtä hyvin heinäsuovassa kuin sisäänlämpiävän pirtin pankolla.

Aamulla heräsi hän viluun ja yökötykseen. Hänen päässään takoi ja
suussa tuntui ilkeä näljä. Hän hyppäsi ylös ja puhdisteli itsensä
heinistä. Sitte astui hän ulos niin salaa ja huomaamatta kuin
mahdollista, kurkistettuaan sitä ennen, näkyisikö kartanolla ketään.
Talossa näyttiin vielä nukkuvan. Pertti lähti lurvailemaan kadulle.

Jonkun ajan takaa palasi hän Toivoseen.

— Tulinpa ottamaan tavaroitani, sanoi hän sisään tullessaan
huolettomasti Maijulle, joka näkyi yksin olevan tuvassa.

Pertti huomasi, että Maiju oli läpi-itkenyt. Tyttöparan silmät olivat
sameat, kasvot tavallista kalpeammat ja koko liikunto nöyrän arkaa.
Hän heitti Perttiin väsyneen katseen, mikä todisti, että se lähti
unettomista silmistä.

— Voi, elä heitä minua, Pertti-kulta! Elä hylkää minua, joka sinua
rakastan...!

Maiju puhuessaan siirtyi aivan lähelle Perttiä ja kuiskasi hänelle
viimeisen kuumasti, vaikeroivasti kuin olisi veren syöksy ollut tulossa
hänen rinnastaan.

— Olethan nyt valmis etsimään itsellesi uusia sulhasia, sanoi Pertti
kylmästi ja hän kohosi ylös aikeessa erota kohta.

Silloin Maiju valittaen ja itkien käpertyi Perttiin lujaan kuin käärme.

— Meidän välimme on lopussa! puhui Pertti painolla ja työnsi Maijun
pois luotaan.

Samassa ilmestyi Toivoska viereisestä huoneesta.

— Sinä... sinä... roisto! kiljasi Toivoska Pertille.

Maiju pyörtyneenä putosi lattialle irti Pertistä.

— Mitäs emäntä nyt —, alkoi Pertti hätäyneenä.

— Kyllä minä annan sinulle emäntää, sen lurkki! Phtyi!

Toivoska nousten varpailleen osasi sylkiessään aivan sattuvasti Pertin
sieviin kasvoihin niinkuin oli tarkoittanutkin.

Pertti peräytyi eteiseen.

— Ja nyt ulos minun huoneestani! kiljui Toivoska uhmaillen Pertin
kantapäillä hiilihanko kourassa.

Pertti ei ymmärtänyt, miten hänen olisi pitänyt käyttäytyä, sillä
tämä oli kerrassaan äkkirynnäkköä. Hän oli aivan hämillään. Arasti
viittasi hän tavara-arkkuunsa, joka oli eteisen loukossa. Mutta siinä
samassa ehätti Toivoska arkun kimppuun ja viskasi sen kartanolle,
jonne pudotessaan se pahasti rämähti. Sitte hän työnsi Perttiä selästä
ja synkästi kiroten survasi hänet alas rappusia. Paiskasi sitte oven
lujasti lukkoon ja salpasi sisäpuolelta sen.

Pertti purasi hammastaan.

— Niin ne potkivat minua nyt ulos joka paikasta kuin koiraa. Eilen jo
hyvästi, mutta tänään vielä paremmasti.

Pertti puhdisteli kasvojaan parhaan mukaan. Nosti sitte arkkunsa
olkapäilleen ja lähti kävelemään satamaan. Ainoa hyvitys hänen
mielessään oli, että tuossa paikassa hän on irti tästä kaupungista.

Salvattuaan oven palasi Toivoska tupaan, minkä lattialla Maiju vielä
pyörtyneenä makasi. Siellä hän lankesi valtavaan itkun puuskaan, ensin
jalallaan potkaistuaan Maijua. Hän oli vihasta aivan poissa suunniltaan
ja itki sentähden, ettei voinut muuta tehdä.

Päästyään satamaan etsi Pertti muutaman syrjäisemmän alaslaskeumapaikan
kivilaiturissa ja huuhtoi siinä naamansa niin kirkkaaksi, että hän
itsekin taas ihasteli sitä pyöreässä taskupeilissään, mikä hänellä
aina oli mukana. Ne olivat oikeastaan naiset, jotka alkuaan olivat
havauttaneet Pertin huomaamaan kasvojensa kauneutta. Siellä ylimaassa
oli ollut pappilassa kotiopettajattarena muuan hurjapää tyttökoulun
käynyt neitonen, joka asiasta alkaen oli renkipojassa herättänyt
itseihailun tunteet. Se yhtenään oli kehunut Pertin kiharaisia
mustalaishiuksia, poskien koreaa verekkyyttä ja kulmakarvojen kaarevaa
kauneutta. Pian Pertti itsekin ymmärsi, että hän omisti jotain
sellaista, mitä ei ollutkaan joka pojalla. Jo tuon tyttöhoilakkeen —
kotiopettajattaren — kanssa oli Pertillä ollut rakkauskohtauksia.
Ja tytön herkkä Pertin ihailu oli syynä siihen, että tyttö sai pian
heittää hyvästit pappilalle.

Pertti laittautui laivaan. Hyvillään hän oli, kun laivan keula irtautui
laiturista kolmannen vihellyksensä jälkeen. Pertti heilautti lakkiaan
lähdettäessä. Sinne ne nyt jäivät kaikki roskat!