XIII

SAIMAAN VESILLÄ

Saimaan laajat vedet lepäsivät aamun suloisessa rauhassa.
Peilikirkkaaseen pintaan kuvastuivat sataisten saarten hymyilevät
lehtorannat, eikä sitä rikkonut muu kuin siellä täällä tuikkaava
kalanen, joka tavoitteli pudonnutta hyönteistä ruoaksensa, tai
molskahtava hauki, joka aamunälkäänsä ajoi takaa hätääntynyttä särkeä.

Kaunista oli katsella luontoa Saimaan salmilla, ja nautinnokseen sitä
silmäilikin kolmihankaisen veneen peränpitäjä, mutta aina uudelleen
hänen täytyi luoda katseensa edessään soutavaan tyttöön, joka siinä
veteli päivän polttamin käsivarsin.

Puhumatta mitään nuorukainen tyytyi ensin vain katselemaan neitoa.
Hänen rintansa oli niin tulvillaan iloa ja onnea, ettei hän tahtonut
uskoa tämän totta olevankaan. Toista vuotta oli hänen sielunsa silmissä
väikkynyt Kuloveden hankien tyttö. Yhäti hän oli ajatuksissaan nähnyt
kultakutrien kehystämät kasvot ja etenkin nuo ihmeellisen loistavat
silmät. Hän oli rukoillut Pyhää Neitsyttä, että hän saisi vielä edes
kerran nähdä nuo kasvot. Ja nyt tämä tyttö oli hänen matkatoverinsa
moniksi päiviksi viikoiksi, — niin, miks’ei koko elämän iäksi!

Saadakseen neidon kohottamaan silmänsä nuorukainen alkoi jutella:

— Ette tulleetkaan silloin sinne saaren kupeelle?

Marja loi suuret, kirkkaat silmänsä kysyjään ja vastasi:

— Minä olin sinä aamuna metsästysretkellä kaukana Näsijärven rannalla,
niin etten voinut saapua. Tyttö naurahti väkinäisesti, hän pelkäsi
Fincken arvaavan kuka hän on. — Mutta hän ei saa sitä vielä tietää.
Auta Pyhä Neitsyt minua!

Martti Fincke katseli kuin lumottuna tyttöä. — Hän on vieläkin
kauniimpi kuin eilen, nuorukainen ajatteli. Saadakseen uuden
valovälkkeen tytön silmistä perämies kysyi:

— Miten metsästysretkenne onnistui?

— Erinomaisesti. Kolkkasimme oravia, pyysimme kettuja, ilveksiä, jopa
karhujakin.

— Isänne taitaa olla oikein uljas metsästäjä, olisipa hauska tavata
häntä.

Marja tunsi sydäntänsä kouristavan, mutta hän pakotti äänensä
levolliseksi vastatessaan:

— Isäni on niin uljas metsämies, ettei hänellä ole vertaista. Ja
tytön silmistä läikähti lämmin katse, joka sai nuoren miehen tuntemaan
huumausta päässään ja rinnassaan.

Keskustelu jatkui. Marja kertoi karhuseikkailun ja ryöstönsä.

— Se ilkiö! Kuoleman hän siitä olisi ansainnut! nuorukainen virkkoi
tuohtuneena.

— Kyllä hän muuten oli hyvä poika.

— Lappalainen, lättänenä!

Marjaa hykäytteli nuorukaisen kiihtymys; hän virkkoi: — Ottihan
Laitinenkin lappalaistytön.

— Sehän on eri asia, jos joku Laitinen nai lappalaisen, mutta
sellainen neito kuin te ei saa ikinä joutua lappalaiselle!

— Mitäpä siitä, kenelle tällainen köyhä tyttö menee! Pääasia että saa
hyvän ja rakkaan.

— Lappalaispoika siis, vaikka olikin hyvä, ei kuitenkaan ollut rakas?

— Ei, ja minä annoin isälleni lupauksen, etten huoli kenestäkään,
josta hän ei pidä.

— Kertokaapa nyt, neito hyvä, miten pääsitte Savoon ryöstäjänne
käsistä.

Marja kertoi seikkailurikkaan savolaisretken, antaen peränpitäjän
kehoituksesta airojensa levätä.

— Kumma, ettei Laitinen tai joku toisista savolaisista älynnyt
kiinnittää neitoa taloonsa.

— Eivätpä älynneet. Olisiko ollut toivottavaa, että minut pikku Ailen
sijasta olisi liitetty Laitiseen? Marja kysyi naurussa suin.

— Silloin tämä matka tuntuisi hyvin ikävältä.

— Eikö olisi hauskempi, jos tässä minun sijastani soutaisi joku
huoveistanne, silloin venekin kulkisi kovemmin? Marja alkoi taas soutaa
voimakkain vedoin.

Fincke jatkoi: — Silloin ei päivä olisi näin kirkas, vesi näin tyyni,
tuoksu näin ihanaa, eikä elämällä tätä nautintoa.

— Nyt ei muuta kuin esittäisitte sen laulaen, silloin olisitte kuin
Lipiäinen, Marja virkkoi nauraen.

— Joku savolais-ihailijoistanneko?

— Niin juuri. Sääli poika parkaa!

— Miksi ette mennyt hänelle?

— Kun tiesin, etten ole otettu hänen kylkiluistansa. Tahtoen estää
nuorukaista jatkamasta Marja kysyi:

— Mitä piispa niillä Ailen kaulaketjuilla tekee, eihän hänellä ole
puolisoakaan?

— Piispa lähettää ne minun mukanani Suomen kuninkaan puolisolle.
Eiväthän kuningattaren kaulaketjut olisi sopineetkaan tuollaiselle
pienoiselle tytön tyllerölle. Se on toista, jos sinä olisit onnistunut
saamaan ne kaulaasi.

— Onhan niitä minulle tarjottu kahdestikin. Ensi kerralla Ailen veli
tarjosi ne minulle, mutta kun minä olisin ollut hintana, niin en
tietenkään voinut ottaa niitä vastaan.

— Ja toisen kerran?

— Ne olivat savolaisjoukon päällikön käsissä, ja hän tarjosi niitä
minulle, mutta en huolinut, koska ne olivat rosvottua tavaraa.

— Kuinka ne sitten Ailelle joutuivat, vai oliko Laitinen joukon
johtaja?

Marja kertoi, miten kävi ensimmäiselle johtajalle ja tämän murhaajalle
juuri noiden samaisten kaulakäätyjen vuoksi ja kuinka sitten Lipiäinen
antoi ne Ailelle Marjan vaatimuksesta.

— Kun savolainen ei onnistunut niillä sitomaan sinua itseensä?

— Niin.

— Hyvä, ettei päässyt tarkoituksensa perille!

— Nyt herra ohjaa päin mäntyä! huusi kokkatuhdolla soutava
savolaisopas. — Tuonne, herra, tuon saaren vasemman puoleista kylkeä
kohti, hän neuvoi ja osoitti suuntaa kädellään. — Ja eikös siellä
haukatakin, päivä on jo korkealla ja tuntuu tuo mahakin mainitsevan,
että ruoka-aika on käsissä?

Saaressa oli runsaasti mansikoita, joista saatiin oivallinen kalakukon
jälkiruoka.

— Tässä saaressa olisi hauska asua. Tähän laittaisin pienen mökin ja
tuossa olisi venevalkama, lausuili nuori Fincke.

— Ei suinkaan tätä kukaan omista. Olkaa hyvä, ottakaa ja asukaa!

— Mutta ihmisen ei ole hyvä yksinään olla, hän tarvitsee avun.

— Onhan niitä apuja tännekin tulemaan.

— Kunpa Pyhä Neitsyt soisi, että se olisi juuri hän, jota olen
ajatellut. Näin sanoessaan Fincke katsoi hellästi solakkaa neitoa,
joka luonnon lapsen vapaudella puheli ja seurusteli ujostelematta
hänen kanssansa. Martti Fincke tunsi rakastavansa tätä tyttöä, jota
hän kylläkään ei ollut tuntenut kuin muutamia hetkiä, ja kuitenkin
hänestä tuntui, että hänen suloinen matkatoverinsa oli jo vuosien vanha
tuttu. Olihan hän jo moniakin neitoja ulkomailla, Ruotsissa ja Turussa
katsellut ihailevin silmin, mutta kukaan ei ollut häntä näin lumonnut.
Tässä salon immessä oli jotain erikoisen luonnonraikasta, puhdasta,
melkein pyhää. Tyttö on välttänyt vaaroja, kestänyt koetuksia, joita
ainoastaan puhdassydäminen, mutta samalla terästahtoinen voi särkymättä
kestää. Hänen täytyy olla itse Neitsyt Marian lemmikkejä. — Siunattu
piispa, joka annoit minulle tämmöisen aarteen hoivatakseni, ajatteli
nuori mies ja vannoi sydämessään pyhän valan, että hän antaa vaikka
henkensä, ennenkuin sallii Marjalle tulla pienintäkään harmia tai
ikävyyttä.

Matkaa jatkettiin, puheltiin ja tutustuttiin yhä enemmän, mutta
piispan sanansaattajan käytös saaresta lähdettyä muuttui paljon
kunnioittavammaksi; hän ei enää käyttänyt puheessaan rohkeata
lähentelemistä, vaan keskusteli tytön kanssa kuin vertaisensa. Hän
kehui piispa Hemminkiä, joka, vaikka ankara, oli oikeudenmukainen ja
hurskas mies. Vielä kertoi Martti kuninkaista Maunu Eerikinpojasta ja
Eerikki Maununpojasta, joka nyt oli Viipurissa.

— Meillä on nyt keväästä alkaen aivan oma kuningas, sillä viime keväänä huhtikuun 28 päivänä
Maunu kuningas luovutti Jönköpingissä
pojalleen Eerikille koko Suomen ja kaakkoisen Ruotsin. Mutta on
toivottavaa, että kuninkaamme jää nyt Suomeen asumaan, ja silloin tulee
Turusta kuninkaan kaupunki. Minäkin rupean taas kuninkaan mieheksi.

— Voitteko jättää hyvän piispan? Marja sanoi nuhtelevalla äänellä.

— Piispa on sentään jo niin vanha, kuningas taas nuori kuin minäkin.
Ja vaikka piispa on mahtava herra, niin kuningas on aina kuningas.

— Vanhatpa juuri tarvitsevat nuorten turvaa. En minä vain teinä
jättäisi hyvää piispaamme.

— Mutta jos piispa itse toivoo, että minä suomalaisena miehenä menisin
nuoren kuninkaan palvelukseen?

— Silloin on kyllä hänen toivomustansa noudatettava. — Saankohan
minäkin Viipurissa nähdä kuninkaan?

— Aivan varmasti. Saatte mahdollisesti puhutellakin häntä.

— Osaako hän Suomea?

— Ei, mutta kyllä minä olen tulkkina.

— Voi, kuinka hauskaa! Minulla onkin eräs pyyntö kuninkaalle.

— Mikä se on?

— En voi vielä sanoa sitä.

— Mutta täytyyhän se tulkille ilmoittaa!

— Minun pitää saada silloin toinen tulkki.

— En siis saa luottamustanne?

— Kyllä, kun kuningas on ensin kuullut minua.

— Siinä on siis jotain salaperäistä, mutta en ole utelias. —
Kas niin, nyt on saatu tuultakin, onkin melkein myötäinen. — Hei
kokkamies, masto pystyyn!

Nyt lasketeltiin hyvällä purjetuulella Saimaan saarista vettä pitkin.
Soutajat saivat hetkiseksi panna aironsa pois, mutta perämiehellä oli
sensijaan kovempi työ, sillä tuuli oli laitamyötäinen.

Hetkinen oltiin perässä puhelematta, kuunneltiin vain savolaisoppaan
meheviä leikkipuheita. Viimein Martti virkkoi tytölle:

— Turusta on vielä pitkä matka Sastamalaan ja Näsijärven rannoille.
Kai minä saan tulla teitä saattamaan?

— Puhutaan siitä, kunhan Turkuun päästään. Se olisi kuitenkin
kaikitenkin teille liian suuri vaiva. Osannenhan minä sieltä
kotipuolelle yksinkin.

— Mutta minulla olisi sielläpäin tehtäviä. En ole vielä tavannut isäni
surmaajaa!

Marjalta pääsi tahtomatta tuskaisa: ah!

— Mikä teille tuli? Martti kysyi hätääntyneenä.

— Ei mikään, ajattelin vain tuota mies parkaa, joka ehkä on kovastikin
katunut tekoansa ja kuitenkin on vieläkin siitä vastuussa. Säälin häntä.

— Mutta se kosto on jätetty minulle perinnöksi. Isäni ei saa haudassa
rauhaa, ennenkuin täytän hänen pyyntönsä.

— Eikö pyhässä kirjassa sanota: Kosto on Jumalan.

— Kyllä, mutta Hän käyttää ihmistä välikappaleena, ja minä tunnen
tunnossani, että Jumala itse käskee minua suorittamaan tämän työn.

Marjan teki mieli langeta nuoren miehen jalkoihin, rukoilla isänsä
puolesta ja pyytää anteeksiantoa, mutta hän ei uskaltanut, hän pelkäsi
Fincken heti alkavan inhota häntäkin, ja hän tahtoi edes tämän matkan
säilyttää uuden, ihanan ystävyyden, jollaista hän ei ennen ollut saanut
tuntea.

Puhelu taukosi, tuuli alkoi tyyntyä. Marja laski aironsa veteen, toiset
noudattivat esimerkkiä, ja kohta kokka kohisi veneen kiitäessä päin
etelän ilmoja. Kuljettiin suurta Saimaata. Illan varjot laskeutuivat jo
vesille tuottamatta silti pimeyttä Pohjolan kesäyöhön.

Viimein, kun puoliyö jo alkoi lähetä, perämies laski erään lehtevän
saaren nurmiseen rantaan, johon asetuttiin nauttimaan tarpeellista
lepoa.

Mutta kauan meni, ennenkuin Marja sai unen päästä kiinni. Monenlaiset
mietteet myllersivät nuoren neidon mielessä. Kun hän vihdoin nukahti,
ajoivat Hakkarainen ja Lipiäinen häntä takaa. Hän juoksi ja juoksi,
hyppi yli kaatuneitten petäjien, yli kivien ja kantojen, mutta
takaa-ajajat lähenivät yhä kummallakin pitkä keihäs kädessä. Hän läheni
väkevää virtaa ja ajatteli: — Kun vain saavutan tuon virran, olen
turvassa, sillä miehet eivät uskalla hypätä virtaan minun perässäni.
Mutta vaikka hän kuinka juoksi, niin tuo pelastuksen vuo ei lähentynyt.
Viimein hänen jalkansa sotkeutuivat risuihin ja hän kaatui. Siinä hän
odotti kauheiden keihäiden lävistävän ruumiinsa ja sulki silmänsä.
Mutta ei kuulunut mitään ääntä eikä liikettä; hän avasi silmänsä ja
nousi seisoalleen. Hakkarainen ja Lipiäinen olivat kadonneet, sensijaan
tuli esille Martti Fincke hymyillen ja katsellen häneen rakkaasti, ja
pian tunsi Marja olevansa voimakkaiden käsivarsien syleilyssä. Ihanan
onnen hurmiossa hän loi silmänsä nuorukaisen silmiin; ne tuntuivat
niin kummasti lämmittävän ja aivan häikäisivät häntä, niin että hänen
täytyi sulkea silmänsä. Mutta nuoren miehen silmät säteilivät hivelevää
lämpöä hänen silmäluomiensakin läpi. Marja virkkoi: — Sinullapa on
ihmeelliset silmät, kun ne niin lämmittävät!

Marja heräsi. Taivaan kultapyörä paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän
hypähti pystyyn, sillä Martti seisoi sivulla katsellen häntä. Miehet
olivat jo lähtövalmiina, Martti odotti vain immen heräämistä. Hän ei
mitenkään hennonnut herättää neitoa ajatellen: — Piispahan itse käski
hoitaa tyttöä huolella ja ritarillisesti.

— Hyvää huomenta! Martti tervehti. — Näitte kai kaunista unta, kun
olitte niin onnellisen näköinen nukkuessanne?

— Hyvin kaunista!

— Saan kai kuulla sen veneessä?

— Ette saakaan, ei kaikkia tyttöjen unia miehille kerrota.

— Toivon kuitenkin, että saan vielä kuulla sen. Saanko? Näin
kysyessään hän ennätti ajatella: jos tyttö vastaa myöntävästi, voitan
hänen rakkautensa.

— Enhän minä voi estää toivomasta. Toivokaa vain!

Nuoret olivat eilisiltasesta täydellisesti rauhoittuneet. He puhelivat
taas rattoisasti keskenään, kumpikin tuntien, että he olivat tänään
toisillensa enemmän kuin eilen. Ihana oli Martin Marjan ja vesimatka;
se kului pian kuin siivillä lentäen.