VIIDESTOISTA LUKU.

1

Pitkä kevätkausi oli vihdoinkin loppumassa. Oli satanut rankasti, minkä
jälkeen aurinko oli paistanut lämpimästi. Kärpäsiä oli ilmestynyt
suutarin seinustalle, jossa keskipäivällä tuntui ihan kuumalta.
Viimeiset jäätiköt olivat sulaneet varjopaikoista ja rekoolin multa
näytti hautovan suuria aikeita. Raparperi nosti jo punaisia, pyöreitä,
lihavia kärkiään, ja samoin muutkin monivuotiset kasvit: leijonankidat,
luutnantinsydämet ja keisarililjat. Tuomi puuhaili innokkaasti
hääpukuaan ja syreenien ummut paisuivat kuin nuoret rinnat odottaessaan
elämän ensimmäistä suurta kevättä. Pastuska oli kunnostanut puutarhaa,
sillä tällainen työ oli hänelle mieluista — kuin eräänlaista runoutta,
jonka kautta muuan hänen vaatimattoman olemuksensa kaunis piirre
löysi ilmaisunsa. Hän oli tuonut sinne tuolin ja istuskeli siellä
leppoisina, lämpiminä hetkinä. Sen nähtyään muitakin tuli tuoleineen:
Eranderin tantti, Rosina- ja Alli-tädit. Emma-täti ei juuri istuutunut
sinne noin vain, sillä häntä ujostutti näiden ”oikeiden” rouvien
joukossa. Saadakseen tulon syytä hän yllätti joskus seurueen tuomalla
kahvia. Sellainen palvelevaisuus oli hänen tapaistaan. Aluksi hän oli
tietenkin ollut toisten arvostelun alaisena, mutta oli vähitellen
voittanut heidän suosionsa. Tämä oli kohonnut korkeimmilleen, kun Emman
pienokainen alkoi vedellä päiväuniaan auringonpaisteessa, rouvain
keskellä. Kyllä siinä saattoi — lapsen heräämättä — jutella vallan
esteettömästi, kunhan ei vain puhunut tai nauraa kikahtanut kovin
äänekkäästi, kuten paha kyllä Eranderin tantilla oli joskus tapana.
Pastuska nauroi väliin koko seurueelle, sillä se oli, hän väitti,
samanlainen kokoelma kuin nuo syreeneissä asustavat varpuset, jotka
juoruilivat pikkuhiljaa pihan tapahtumista istuessaan siinä oksillaan
höyhenet pörhöllään kuin liuta akkoja saalit hartioilla.

Pastuska huoahti istahtaessaan tuolilleen ja taittuessaan
sukankutimeensa. Niin kauan kuin hän muisti hän oli kutonut ja parsinut
sukkia: isälleen, veljilleen, miehelleen, pojalleen... Lakkaamatta.
Mitään muita vaatekappaleita ei tarvittu niin paljon kuin niitä.
Ja nimenomaan miesten sukkia. Pastuska ei — tässä yhtäkkiä sitä
ajatellessaan — muistanut, oliko milloinkaan kutonut naisten sukkia.
Tuntui kuin kaikki Suomen naiset olisivat istuneet näin kuin hän nyt ja
kutoneet tai parsineet vain miesten sukkia. Se oli tietenkin kaunista
ja uhrautuvaista ja siveellistä ja jos mitä, mutta hengetöntä ja
yksitoikkoista se oli. Pastuska, joka oli lukenut Idunia ja Kotia ja yhteiskuntaa
ja Fredrika Bremeriä, rohkeni sanoa sen empimättä. Omat
sukkansa naiset kai kutoivat salaa, miesten tietämättä. Niissä kun piti
olla pitemmät varret, niiden tekemiseen meni enemmän aikaa ja lankaa.
Miehet olisivat nähdessään tämän pian huomauttaneet haaskauksesta.
Mokomatkin säästäjät siinä! Tupakoivat taivaalle monta monituista
sukkaparia vuodessa, puhumattakaan siitä, minkä verran hävittivät
juomalla...

Siinähän se oli talvi mennyt ja uuteen sulaan oli päästy, vaikka se
olikin väliin ottanut lujille. Eiväthän piispan pennit eivätkä muuten
ansaitut pienet rahat enempäänsä riittäneet. Tavalliseen elämään kyllä
— leipään, maitotilkkaan, annokseen huonointa jauhelihaa sunnuntaiksi
—, mutta vaatteisiin ja kenkiin hyvin huonosti, mikäli ollenkaan.
Sellaiset menot tekivät yhdellä kerralla liian ison kolon ja siksi
niitä piti välttää niin paljon kuin suinkin. Mutta jotkut olivat
välttämättömiä, kuten esimerkiksi nyt Laurin tutkintovaatteet. Lauri
oli pitänyt koko kevään enon vanhoista pienennettyjä, joten näitä ei
voinut enää käyttää parempina, jollaiset tutkinnossa täytyi olla.
Lauri ei ollut vaatelias, mutta oli silti ulkoasustaan arka. Häntä ei
saanut nöyryyttää huonolla, sopimattomalla vaatetuksella, sillä siitä
saattoi hänen mieleensä jäädä kalvava naarmu, joka vahingoittaisi hänen
luonnettaan, vääntäen sitä siltä kohdalta kieroon. Lauri ei ollut
puhunut asiasta muuta kuin että Ville oli lahjoittanut Santerille
oikein pukukankaan ja luvannut suorittaa räätälin palkan. Se oli
räätälillä tehtävänä, sillä samalla Korhosen mestarilla, joka oli
pienentänyt Laurille enon vaatteet. Sitä oli jo koetettu. Suutari oli
tehnyt Santerille uudet tutkintokengät...

Pastuska oli täydelleen oivaltanut Laurin ajatukset ja oli säikähtäen
alkanut siinä samassa laskea rahojaan. Kesään oli vielä pari viikkoa.
Vähät pennit tarvittiin siihen mennessä ruokaan. Jostakin oli saatava
lisää rahaa, mutta mistä? No, ensin oli otettava selkoa, minkälaista
oli se kangas, joka oli kaikista tarjolla olevista halvinta, mutta
kelpasi silti, ja mitä Korhosen mestari ottaisi maksua työstä ja
tykötarpeista. Kunhan se olisi tiedossa, niin ehkä löytyisivät
rahatkin. Hätä neuvon keksii.

Ja pastuska oli menetellyt tämän mukaan. Hänen valitsemansa kangas oli
kyllä enimmältä osalta pumpulia, mutta se ei haitannut, sillä kesää
vastaanhan se teetettiinkin. Sitäpaitsi se oli, kun ei pannut huomiota
sen liikaan jäykkyyteen, oikeastaan varsin kaunista: tummansinistä,
aina vähän matkan päässä ohut vaalea raita. ”Tyylikäs puku siitä
tulee”, oli kangaskauppias vakuuttanut kääriessään sitä pakettiin.
”Olkoon menneeksi vielä pari markkaa ja pennit alennukseksi”, hän oli
sitten lisännyt ymmärrettyään kokeneena miehenä, että sanotulla rahalla
oli tuon pienen saaliniekan, köyhän rouvan kukkarossa paljoa suurempi
merkitys kuin hänen omassaan.

Korhosen mestari sattui pastuskan tullessa juuri heräämään
ruokalevoltaan ja oli pahalla tuulella, sillä hänen silloin ottamansa
pieni nokkauni oli muuttanut kohmelon pään ja niskan säryksi. Hän alkoi
tämän johdosta purkaa pahaa tuultansa pastuskaan ja juonitella kireällä
äänellä, että ”kaikenlaisia kankaita niitä räätälille tuodaan” ja
”mitä minä teiltäkään ottaisin maksua, kun saan tehdä ilmaiseksi koko
maailmalle — pötöh!” Hän sylkäisi halveksivasti ja ylpeästi ja levitti
kätensä kuin olisi pitänyt sylissään maapalloa ja alkanut leikata sille
takkia. ”Mitä nyt Korhonen tuolla tavalla!” pastuska oli ihmetellyt
pahastuneena; ”ettehän te ennen ole juonitellut ettekä vanhoja tuttavia
loukannut; tiedättehän, ettei minulla ole varaa ostaa seviotteja tai
muita sellaisia varsinaisia kankaita, vaan että saan olla iloinen, jos
saan irti tällaistakaan”. — ”No-no, pastuska!” suhditti jo säikähtäen
hyväsydäminen mestari; ”kyllähän tästä tulee pikkupojalle oikein hyvä
puku, niin kaunis, että on kuin ruununrinssillä. Enkä minä suuria
palkkoja... Köyhä tässä vyörää toista köyhää eteenpäin. Otetaanpas
mitat”. Ja Korhosen mestari aloitti tuon salaperäisen toimituksen,
jonka kuluessa räätälimestari kohoaa jonnekin korkealle, ammattinsa
tutkimattomiin mysteerioihin, tulkiten nämä salaistieteellisillä,
kabbalistisilla numeroilla, jotka piirtelee paperille ilmeisesti ilman
tavallisella järjellä havaittavissa olevaa järjestystä. Otettuaan mitat
Korhosen mestari lopuksi tapansa mukaan kumarsi juhlallisesti kuin
ehtoollista jakava pappi ja sanoi, että ”valmis on, kiitoksia paljon!”
Sitten hän alkoi vanhaan tapaansa muistella ja kehuskella, keille
kaikille suurille herroille ja oppineille miehille oli tehnyt pukuja
— niillekin rovastin pojille, jotka Helsingissä hoitelevat korkeita
virkoja. ”Kyllähän puvun tekee melkein kuka tahansa, mutta ne ovat vain
harvat, jotka räätälin nimen ansaitsevat — pötöh!”

Mistä pastuska hankki rahat tähän pieneen leikkaukseen, oli hänen ja
Stenvikin maisterin yhteinen salaisuus. Hänelle oli näet johtunut
mieleen, että kun hän nyt lähtee etelään sukulaisiin ja saa siellä
istuutua toisten kattamaan puuttumattomaan pöytään, hän koettaa käyttää
näin säästyvää lepoa ja aikaa sepitelläkseen maisteri Stenvikin
sanomalehteen pieniä ”kesäkirjeitä”. Hän oli rohkaissut mielensä ja
mennyt esittämään aatettaan maisterille, jolle oli talven varrella
kirjoitellut pientä palstantäyttöä. Ja maisteri oli hyväksynyt
tuuman, vieläpä mennyt niin pitkälle luottamuksessaan pastuskan
kirjailijakykyyn, että oli antanut noita kirjoituksia vastaan etukäteen
50 mk. Sanotaan, että leivosella on keveä sydän, kun se nousee
liverrellen kevättaivaalle, mutta hyvällä syyllä voidaan kysyä, onko se
milloinkaan niin keveä kuin pikku pastuskalla tällä hetkellä.

Laurille pastuska kuitenkin ilmoitti, mistä oli saanut pukuun
tarvittavat rahat, ja Lauri katsoi häneen ihmetellen ja ihaillen. Ei
ollut tämä ensimmäinen kerta, jolloin hän ymmärsi, että hänen pieni
äitinsä oli epätavallinen, sankarillinen olento. Lauri luotti äitiinsä
niin, ettei vähimmässäkään määrässä pelännyt elämää, sillä olihan äiti
hänelle täysi turva.

2

Koitti sitten suuri ja hartaasti toivottu ja odotettu, mutta toisaalta
myös hiukan pelätty tutkintopäivä. Se oli tietenkin huikaisevan kirkas
ja lämmin, sillä sateella ja kylmällä tuulella ei sopinut tällaista
merkkipäivää pilata. Santeri oli pukeutunut varhain ja ihasteli
tuossa ulkorappusilla uusia vaatteitaan ja kenkiään, aina silloin
tällöin oikaisten ja venytellen jalkaansa ja käännellen nilkkaansa.
Tuontuostakin hän varmistautui siitä, että povitaskussa — hänellä
oli sellainen molemmilla puolilla, vieläpä liiveissäkin — olevat
koulutodistus, papinkirja, paperiarkki ja kynä olivat tallessa.
Räätälimestari Korhonen, joka oli kuuluisan ammattitaitonsa lisäksi
vielä tunnetusti viisas mies, oli sanonut Santerille, että povitaskut
ovat hyviä olemassa siltä varalta, että täytyisi ”pitää päällään”
isompia summia samalla kertaa.

Ville oli noussut varhain, kuten nykyisin aina teki, suorittanut
aamupesunsa ja rukouksensa silmät kosteina hartaudesta, toivottanut
Santerille onnea ja pistänyt salavihkaa kouraan 50-pennisen, ”jotta
saat tutkinnosta selvittyäsi ostaa asian kunniaksi paakelseja ja
limonaatia”. Sitten hän oli mennyt, sillä hänellä oli kiire tuon
seitsenhaaraisen kynttiläjalan valmistamisessa, kyseessä oleva
merkkipäivä kun oli lähestymässä.

Suutari itse siinä juuri peseskeli naamaansa ja partansa juuria sekä
hankaili kynsistänsä pois pikeä. Sitä ei kovin paljoa enää ollutkaan,
sillä enimmän hän oli irroittanut edellisenä päivänä, jolloin oli
käynyt rovastin kansliassa ottamassa Santerille papinkirjan kouluun
menoa varten. Olipa vähän kuin olisi hiukan pullistuttanut rintaa, kun
hän oli kävellyt siinä pappilaan päin, yllään pyhätakki ja jalassa
paremmat kengät. Housuista ei kyllä ollut paljoa sanomista, mutta
välipä niillä; ihmiset näkivät kuitenkin hänen takistaan, että hän
oli paremmalla asialla. Hän oli ylpistynyt niin, että oli mennyt
ujostelematta herrain katua, vieläpä sitä puolta, joka oli vähän
niinkuin pidätetty kauppaneuvosten, maisterien ja muiden sellaisten
mahtimiesten käyttöön. Ei tietenkään virallisesti, vaan kuitenkin
sikäli, etteivät nuo herrat juuri muualla kävelleet. Siitä suutarikin
oli mennyt, vieläpä rohkeasti, sillä aikoihan hän viedä poikansa isoon
kouluun, lukemaan tutentiksi ja sitten, kuka tietää, vaikka papiksi ja
— piispaksi!

Mieli oli ollut hyvä ja kiitollinen, niinkuin oli vieläkin. Rovasti oli
sattunut itse kansliaan ja tullut puristamaan kättä. Alhainen mies, se
rovasti! Täytyi totisesti tunnustaa. Se muisti suutarin nimen kysymättä
aivan kuin olisi oltu läheiset tuttavat. Ja niinhän sen puolesta
oltiinkin, niin läheiset kuin rovastin ja tällaisen vaatimattoman
seurakuntalaisen sopi. Jumalan edessä oltiin aivan yhdenvertaisia,
selviä veljiä. Sen rovasti aina ilmaisi saarnoissaan. Että tarkkaan
riisuutuvat maalliset arvomerkit pois silloin, kun noustaan kuolleista
viimeiselle tuomiolle. Ei jää lankaakaan ylle, vaan siinä seisovat
rovastit ja suutarit rinnakkain samanlaisina ja yhdenarvoisina. ”Mitä
varten nyt Santerille papinkirjaa?” — ”Isoon kouluun olisi aikomus
yrittää”. — ”Vai niin on lahjakas poika?” — ”Sanovat — eihän minun
sovi sitä kehua”. — ”Tässä tapauksessa papinkirja ei maksa mitään.
Sivistykseen täytyy köyhänkin pyrkiä. Ei tiedä, mikä Jumalan salaisuus
tässä aikeessa piilee. Paljon onnea ja menestystä. Muistanhan minä
pikku Santerin. Sellainen ruskeasilmäinen, älykkään näköinen poika.
Ehkä Jumala nyt aikoo korvata Koskiselle sen, että on ottanut teiltä
pois niin monta lasta. Villestähän kuuluu tulleen ensiluokkainen mies
ja mitä tuleekaan Santerista, jos elää saa. Niin on, niin on! Hyvästi
vain, Koskinen, ja Jumalan siunausta!”

Näin rovasti oli puhellut ja se oli ollut kuin pumpulia sydämelle.
Rohkeasti suutari oli palannut kotiin sitä samaa herrain katua, jota
oli mennytkin. Ei hän ujostellut, vaan kulki vapaasti ja uljaasti,
sillä oikea asiahan hänellä oli. Ja eikös käynyt niin mukavasti, että
siinä tuli vastaan kauppaneuvoksen Rikiina-tytär, jolle Koskinen
oli ommellut ne peukalonmentävät hääkengät. Ei muuta kuin pyörähti
äkkiä poikkikadulta eteen. Sama entinen taivaallinen rinsessa se oli
— muhkeampi vain siksi, että oli lihonut... Leningin alla tutisi
joka paikka kuin olisi ollut alatoopia. Suutari oli ollut kompastua
säikäyksestä, mutta oli sitten rohkaissut mielensä ja tapaillut
hattukuluaan. Voi taivas, miten kauniisti Rikiina-rouva oli naurahtanut
ja hövelisti nyökännyt. Että se oli heti tuntenut Koskisen, näkyi
siitä, että se oli lähettänyt Ristiinalle terveisiä. Pyykille piti
tulla niin pian kuin ehti. Huomenna Ristiina jo sinne meneekin.
Rikiina-rouvan vanhin poika taitaa jo olla isossa koulussa...

Suutari sai peseytymisensä tehdyksi ja veti nyt ylleen liivit ja takin.
Tällä kerralla hänellä oli yllään pyhähousut. Hän vilkaisi kelloa —
aikaa oli vielä ainakin tunti. Täytyi lähteä pistäytymään pastuskan
puolelle, sillä suutarilla oli sinne tähdellistä asiaa, jota ei voinut
enää siirtää tuonnemmaksi. Hän otti ikkunalaudalta ruskean paketin ja
vaelsi juhlallisesti pihan poikki. Monet sattuivat näkemään sen ja
muistivat sen.

Tultuaan sisään ja tervehdittyään pastuskaa, joka katsahti häneen
kysyvästi ja kummastuneena, suutari huomasi heti, ettei talossa
ollut nyt kaikki niin kuin olla piti. Lauri oli niin murheellisen
näköinen, että olisi luultavasti itkenyt, jos olisi miehisen arvonsa
puolesta kehdannut, ja pastuska oli hermostunut ja katsahteli
alituiseen portille päin kuin olisi odottanut jotakin. Lauri oli vielä
alusvaatteissaan. Pastuska mutisi itsekseen, että ”kyllä tämä oli
harmi!”, että ”kun se vielä eilen vannoen lupasi lähettää vaatteet
ajoissa!” Ääneensä hän sitten sanoi Laurille:

— Näyttää tosiaankin siltä kuin sinun pitäisi ottaa vanhat vaatteesi,
sillä tuskin Korhonen enää saa toimitetuksi uutta pukuasi ajoissa. Olen
harjannut ja silittänyt ne hyvin, niin että kyllä ne nyt ovat siistit.
Oliko Koskisella jotakin erikoista?

— On kyllä, vastasi tämä ja avattuaan pakettinsa otti siitä uudet
kengät, jotka ojensi Laurille. Hän selitti:

— Vain pieneksi palkinnoksi siitä, että Lauri on koko
ajanut viisautta Santerin kalloon. Kun ryhdyin tekemään Santerille
tutkintokenkiä ja muistin Laurin kippasseen koko talven kevään ja
niillä syksyllisillä luistinkengillä, niin ajattelin, että tarpeen
taitaisivat olla tutkintokengät Laurillekin ja tein ne hänelle.
Santerilla ja Laurilla on täsmälleen yhtä iso jalka.

Sitten suutari meni rappusille ja huusi Santerille:

— Mene äkkiä Korhosen mestarin luo ja sano tulleesi hakemaan
Laurin pukua! Ellei se ole valmis, niin pinkaise kiireesti takaisin
ilmoittamaan, ettei turhaan odoteta!

Hän palasi sisään, laski hattukulunsa viereensä lattialle ja alkoi
rauhallisesti ryyppiä kahvia, jota pastuska oli tiristänyt pannun
pohjasta edes jotenkin kiittääkseen tätä kunnonmiestä. Hän puheli
samalla tyynesti:

— Ei heitetä vielä kirvestä järveen, vaan odotetaan. Kello on nyt
kymmentä yli. Jos puku saapuu vaikkapa vasta puolen kohdalla, niin
sittenkin jää aikaa riittävästi. Parissa minuutissa hyppäät housuihisi
ja olet menossa. Eivät näy vielä Elsa eikä Lahja olevan lähdössä.
Äitinsä vasta kampaa Elsan hiuksia. Laitahan kaikki valmiiksi — kengät
jalkaan ja tarpeelliset paperit pöydälle. Ei Korhonen voi olla niin
julma, että tällä tavalla pettäisi vanhan kuntinsa...

Odotettiin jännittyneinä, katse kellossa. Suutari arvioi:

— Nyt Santerin pitäisi olla jo suunnilleen perillä. Olen näkevinäni,
kuinka hän kiskoo Korhosta parrasta ja tivaa Laurin pukua. ”Tässähän
tämä on!” tuskittelee Korhonen, jonka päässä porottaa kova kohmelo,
”tässähän tämä nuoren rinssin univormu on! Ei puutu enää muuta kuin
yksi nappi. Tuossa on sekin jo paikallaan. Vain viimeinen sujaus
rässiraudalla”. Santeri kiirehtii ja yrittää siepata puvun, mutta
Korhonen sanoo tulevansa itse. Tuossa ne jo hölkkäävät tänne päin.
Korhosella on pitkät sääret, niin että Santeri saa juosta hänen vain
kävellessä. Nyt ne jo ovat Arkmanin nurkassa. Saattepa nähdä, niin ne
törmäävät pian pihalle hätäisinä kuin myöhästyneet matkustajat... Ahah!

Suutarin aikataulu oli oikea. Korhosen mestari todellakin harppoi
siinä samassa pihaan kuin kameelikurki, rinnalla Santeri tiitteränä
poikasena. Hänen ilmeensä oli niin hengästyneen säikähtynyt ja
huolestunut, että Lauria ja pastuskaa alkoi naurattaa. Nyt ne jo
tulivat portailla. Korhonen pistää punaisen nenänsä oven raosta
sisään ja ryömii itse jäljestä notkeana ja kavalana kuin käärme
ja lempeänä kuin kyyhkynen. Huomattuaan Koskisen hän kysyy heti
ihastuneena, olivatko tältä tilatut kengät olleet myöhästyä. Sitten
Lauri alkaa pukeutua kiireesti ja Korhosen mestari nyppii pois
viimeisiä harsimalankoja ja silittelee pukua Laurin päällä. ”Puku
se on!” hän arvostelee hyväksyvästi, mihin Koskinen lisää samaan
tyyliin: ”Ja kengät näkyy pojalla olevan jalassa!” Lauri on valmis,
pistää povitaskuunsa tarpeelliset paperit ja pinkaisee siistinä ja
iloisena poikana hyppien menemään. Hän, Elsa ja Lahja lähtevät yhdessä
kouluunsa, josta heidät viedään tutkintoon kahtena juhlallisena
marssirivistönä, pojat lyseoon, tytöt naiskouluun. Santeri sensijaan
lähtee isänsä saattelemana suoraan lyseoon. Ristiina jää katsomaan
heidän jälkeensä sydän kipeänä huolesta ja rakkaudesta, että ”siellä
se nyt menee, Santeri-riepu! Hyvä isä nähköön sitä ressukkaa! Ihan
isoon kouluun! Jumala armahtakoon! En olisi uskonut, ellen olisi itse
nähnyt. Elänenkö niin kauan, että hän tulee tutenttina tuosta portista,
josta nyt lapsena meni? Jumala tietää. Kyllä se olisi onnen päivä! En
ymmärrä, millä olen ansainnut kaiken tämän onnen, joka nyt lämmittää
rintaani. Ei se olekaan ansiota, vaan armoa, armoa vain. Santeri-riepu!
Vaan kyllä se on siksi viisas poika, että korentona se menee läpi
näistä tutkinnoista!”

Pastuska oli rientänyt portaille katsomaan Laurinsa lähtöä ja
samoin vastaavassa asiassa Rosina- ja Alli-täti. Voi, kuinka
tytöt olivat sööttejä vaaleissa leningeissään, hiuksissaan korkea
silkkinauharuusuke. Heistä oikein uhkui hienoutta ja kauneutta, Elsasta
ylhäistä, hiukan ”älä-koske-minuun”-tyylistä, Lahjasta pehmeämpää,
herttaisempaa, äidillisempää. Emma-rouva hymyili taustalta ja mietti,
että täytyy juoksaista ostamassa safrania, sillä vain sen avulla
lätyistä tulee oikein hyviä. Kerma ja hillo hänellä on varattuna. Nyt
lapset ovat jo menneet ja kaikkien kasvoille palautuu tavallinen ilme.
He poistuvat sisään ja piha jää autioksi. Varpuset vain tiuskuvat
toisilleen, kertoen ja arvostellen kaikkea, mitä olivat nähneet, ja
väitellen, kumpi oli kauniimpi, Elsa vai Lahja. Mirri tulee arvokkaasti
alas Koskisen portaita ja vaiennettuaan yhdellä silmäyksellä varpusten
juoruamisen kellahtaa kyljelleen keskelle pihaa, uhmaavasti aivan
portin suulle. Tellu tulee portille ja katsahtaa sisään, mutta ei
uskalla tulla enää lähemmäksi. Sen vallan aika on mennyt. Huomattuaan
Mirrin se laskee hännän koipien väliin ja luikkii matalana, nolona,
tiehensä, omien laillisten rajojensa piiriin.

3

Tutkinto oli suoritettu. Pojat olivat päässeet lyseoon ja tytöt
tyttökouluun. Kaikki oli mennyt hienosti. Se oli uskomatonta, mutta
silti totta. Lättypidot oli pidetty rekoolissa, jonne jokainen oli
tuonut oman tuolinsa. Insinööri ja tuomari olivat olleet siellä,
tuomarikin keventyneen ja iloisen näköisenä pitkästä kotvasta. Olipa
hän jo hullutellut ja laskenut leikkiä entiseen tapaansa. Emma-rouva
oli asettanut tuolinsa ujosti miehensä viereen. Suutarimestari Koskinen
ja Ristiina oli myös käsketty, mutta he eivät kuitenkaan olleet
tulleet aidan sisäpuolelle, vaan nauttineet annoksensa seisaaltaan
sen ulkopuolella. Suutari ei ollut eläissään syönyt mitään niin
maukasta. Paistoihan Ristiinakin joskus lättyjä, mutta mitäpä köyhän
paistoksista, kun ei ole aineita.

Nyt oli jo ilta ja rekooli oli jälleen luovutettu varpusille, jotka
päivällä olivat saaneet paeta vieraiden tieltä räystäälle. Ne istuivat
syreenien latvoissa ja pohtivat tiuskuttaen kaikkea, mitä olivat
nähneet ja kuulleet. ”Levoton päivä, totisesti!” marmatti muuan.
”Saisi vähän ottaa huomioon muidenkin mukavuutta!” napisi toinen ja
pörhisteli vihaisesti. ”Sietäähän tuota nyt sentään, kun sitä tapahtuu
näin harvoin!” lepytteli kolmas. ”Nämä ovat verraten kilttejä lapsia!”
oli neljäs halukas silittelemään. ”Isoon kouluun mennään vain kerran
elämässä!” niekutteli viides. Keskustelu vaikeni Mirrin ilmestyessä
portaille kysymään, mikä oli hätänä.

Pastuska istui kirjoittamaan pitkää kirjettä Helgalle, kertoakseen
tälle Laurin tutkinnosta, joka kiinnosti Helgaa kovasti. Sillä aikaa
Lauri pujahti Santerin luo, jossa hänen aikansa kului kaikista
parhaiten. Hänen sydämensä oli erikoisen keveä, sillä nythän tuo
tutkintopainajainen oli kestetty. Lisäksi tuotti hyvää mieltä se,
että Santeri oli taas saman koulun ja luokan oppilas kuin Lauri.
Oli kadonnut tuo kiusallinen ero, jonka molemmat olivat tunteneet
nousseen välilleen siitä hetkestä, kun Lauri oli mennyt ”herrasväen
kouluun”. Santerin koulusta oli tullut toinenkin toveri isoon kouluun:
Arvi, sepän poika. Hän ei ollut kuitenkaan ollut Santerin eikä Laurin
luokalla, vaan ylempänä. He tunsivat häntä hyvin vähän senkin vuoksi,
että hän asui toisessa päässä kaupunkia. Sanottiin hänellä olevan
sisua ja nasevat nyrkit. Maalta oli tullut useita poikia. Tuo kaikki
oli siirtynyt syksyyn, jolloin siihen kyllä ehtisi perehtyä. Nyt
sai ikäänkuin ummistaa silmänsä ja levätä, olla puukkotikalla tai
linnapallosilla tai tehdä mitä halusi. Se oli luvallista ja laillista,
kun oli suorittanut tutkintonsa. Santeri oli vastannut kirkkaasti ja
reilusti ja osannut laskentoa paremmin kuin Lauri. Tämä ei ollut siitä
pahoillaan, vaan päinvastoin hyvillään, sillä siten hän oli tavallaan
saanut rangaistuksen, koska oli pitänyt Santerin koulua huonompana kuin
omaansa. Lauri nautti Santerin menestyksestä ja kehui häntä missä vain
saattoi.

Nyt he istuivat kamarissa Santerin pienen pöydän ääressä, jonka Ville
oli yhtäkkiä lyönyt kokoon pakkilaudoista. Ville vasta oli kätevä, jos
tahtoi, ja työ siltä sujui kuin leikki. Pöydässä oli oikein laatikko,
johon mahtuivat Santerin kaikki aarteet, eritoten postimerkkialbumi.
Senkin Ville oli lahjoittanut. Se oli oikein iso Schaubek — oli
maksanut 12 mk. Ville kun teki kultasepälle tärkeitä ylitöitä,
joista sai suurta palkkaa, eikä toiselta puolen tuhlannut enää, niin
hänellä oli aina rahaa. Se oli suuresti parantanut Koskisten elämää,
sillä Ville maksoi nyt riittävästi ja säännöllisesti asunnostaan ja
ruoastaan sekä auttoi Santeria hankkimalla hänelle vaatteita ym.
tarpeellista. Villeä ei voinut tuntea samaksi, mikä hän oli ollut.
Tuon albumin hän oli ostanut siksi, että hänen tuntonsa oli yhä kipeä
sen postimerkkijutun vuoksi. ”Eikä sen tarvitse parantua milloinkaan”,
Ville oli sanonut isälleen. ”Päinvastoin sen pitää olla aina sairas,
sillä muuten olen langennut pois, turtunut ja paatunut”. Suutari luuli
ymmärtävänsä Villeä ja kannatti häntä. Santerin pöydälle Ville oli
kiinnittänyt ison imupaperin ja asettanut siihen kuin ainakin herroille
kirjoitustelineen ja -tarpeet. Se näytti hyvin hienolta ja ihan usutti
istuskelemaan ja lukemaan. Lampun Ville oli luvannut hankkia sitten,
kun sitä alettaisiin tarvita.

Pojat katselivat ja vertailivat kokoelmiaan. Täytyihän myöntää, että
Laurin kokoelma oli monipuolisempi ja laajempi kuin Santerin, vaikka
tälläkin tosin oli puolensa. Ville näet oli huomaamattaan innostunut
poikain postimerkkiasioihin ja tuonut Santerille pelastusarmeijasta
joitakin merkkejä, joita oli ollut Kiinasta ja muista kaukaisista
maista saapuneissa sisarten ja veljien tervehdyskirjeissä. Eiväthän
ne erikoisemman harvinaisia olleet, mutta eivät silti täällä
tavallisiakaan. Muuten Laurin tunnelma oli hiukan sekava hänen
lehteillessään albumiaan. Huolimatta näet kaikista ponnistuksistaan
ja varovaisuudestaan liikeasioissa Lauri oli todennut joutuneensa
kevätkauden loppuessa, jolloin täytyi tehdä jonkinlainen tilinpäätös,
velkaan eräälle postimerkkikaupan sisärenkaan huomattavalle jäsenelle.
Suoritukseksi ei kelvannut tavara, vaan velkoja vaati puhdasta, kovaa
rahaa, muistuttaen saatavastaan epähienosti ja tunteettomasti joka
kerta, kun tavattiin, ollenkaan ottamatta huomioon, oliko saapuvilla
kuulijoita vai ei. Kun rahaa ei kuitenkaan ollut niin paljoa, että tämä
huomattava velka — kaikkiaan 75 penniä — olisi saatu suoritetuksi, se
oli lykkäytynyt näihin saakka ja uhkasi siirtyä kesän yli. Syksyllä se
siis olisi edessä kuin vuori. Lauri kuitenkin toivoi voivansa hankkia
kesän aikana ansiota sen verran, että saisi taas isän muistikirjaan
— oikeammin lompakkoon — sisällystä. Hän oli suunnitellut noiden
vanhojen suomalaisten myyntiä, mutta äiti oli kieltänyt, sanoen niiden
siten menevän omasta edestään. Äidille Lauri ei puhunut velastansa.
Kylläpähän selviäisi syksyllä. Sen karhuaja lähtisi näinä päivinä
maalle eikä siis olisi enää saapuvilla aina tuosta saatavastaan
muistuttamassa.

Ville siinä harjoitteli puhaltamaan torvellaan. Tuut-tuut! Se ei
häirinnyt poikia erikoisemmin, sillä heillä oli hyvät hermot.
Sitäpaitsi Ville oli jo oppinut lurauttelemaan aika mukavasti, niin
että toisin ajoin häntä kuunteli. Hän soitti armeijan soittokunnassa.
Isä pistäytyi armeijan kokouksissa silloin tällöin Villelle mieliksi,
mutta ei hän kyllä armeijan menoa oikein hyväksynyt. Hän oli vanhan
kansan mies ja kävi mieluiten kirkossa. Siellä oli rauhallista ja
tunnelmallista, virrenveisuu leppoisasti venyvää ja urkujen soitto
kuin tuulen huminaa. Sitäpaitsi kirkossa tiesi, mitä oli tulossa,
kun sitävastoin armeijassa oli yllätyksiä. Soitto oli mitä hän oli
— torven räikkinää, hanurin rupsutusta, kitaran pimputusta —,
laulu nuotiltaan aivan maallista ja saarna vähän sellaista heppäistä
puhetta ja todistamista siitä, miten onnellisia nyt oltiin. Kyllä
suutari huomasi ja myönsi Villessä tapahtuneen niin suuren muutoksen,
ettei moista ollut kuultu kirkkouskon juuri saaneen aikaan; samoin
hän ymmärsi, ettei tämä olisi kyennyt siihen, minkä Villen todistus
ja armeijan henki olivat suorittaneet tässä eräänä iltana eli näet
kääntäneet nurin ja lyöneet katumuspenkkiin itsensä Parkkisen;
mutta silti armeijan meno oli eräänlaista jumalista sirkusta. Ei
suutari kuitenkaan armeijaa vastustanut, kaukana siitä, vaan arveli
päinvastoin ajan ja ihmiskunnan tulleen siihen kohtaan, että sekin oli
tarpeellinen. Se Parkkisen kääntyminen oli eri rojaus. Suutari oli
ollut silloin saapuvilla. Lankana oli äijä venynyt maassa ja ähkinyt
tuskasta. Villen kanssa se oli sitten asiaansa selvitellyt. Armeijan
illoin marssiessa ulkoilmakokouksiin Ville kantaa lippua ja Parkkinen
lyö rumpua niin, että talot hypähtelevät. On se vain, Parkkinen
näet, sellainen ristitty, että; kyllä armeijan kokouksissa tämän
jälkeen jumalattomien sakki pysyy koreasti siivolla. Parkkinen kuului
sanoneen, että mikäli hänelle valta annettaisiin, niin äkkiä makaisi
katumuspenkillä koko kopla... Suutarimestari huomasi ajatustensa
siirtyvän leikin puolelle ja hymyili partaansa. Hänellä oli sellainen
luonne. Jumala oli antanut sen hänelle huviksi yksitoikkoisessa
suutarintyössä. Santeri se sitten oli päässyt isoon kouluun ja lähtisi
kiipeämään ylös niitä portaita sinne ”parempain ihmisten” puolelle. Se
on väärin sanottu, mutta oikein tarkoitettu, sillä tottahan lisääntyvä
tieto tekee ihmisen paremmaksi. Kun ei vain tule ylpeäksi ja ala pitää
itseään Jumalana. Kas rohvessoreita, kun tulevat tänne tavallisten
ihmisten joukkoon!

Santeri ja Lauri tulivat pois kamarista, sillä Ville oli aloittanut
uuden kappaleen harjoittamisen ja se oli sentään liian räikeätä.
Muutenkin pojat istuivat mielellään suutarin pöydän ääressä, sillä
suutari osasi jutella niin mukavasti ja kodikkaasti, että sitä
unohtui kuuntelemaan kuka vain saapuville tuli. Sekin vaikutti
viihtyisyyteen, että Ristiina istui näin illoin kuten nytkin omalla
paikallaan astiapöydän vieressä ja piti sieltä lasiensa yläpuolitse
silmällä ukkoansa, ettei tämä muka päässyt kirmaamaan puheissaan ihan
valtoimenaan. Ikäänkuin suutari olisi milloinkaan sitä tehnyt! Mutta
Ristiinalla oli nyt kertakaikkiaan sellainen auttamaton käsitys, että
ellei hän pidä ukkoaan joka suhteessa silmällä, saattaa tapahtua vaikka
mitä. Vartioitavakseen ja hoitaakseen hän oli tuon karvaköllin ja
körilään ottanutkin, kun oli nähnyt, ettei sen elämästä muuten tullut
mitään.

Suutari silmäili siinä jotakin Santerin lukukirjaa ja oli unohtunut
lukemaan semmoista hullua juttua, jonka nimi oli sinne päin,
että ”Siihen aikaan kun isä lampun osti...” Ääneen sille täytyi
hörähtää, sillä niin siinä oli mukavasti ja täsmälleen sanottu
kaikki. Kyllä olivat suutarin nuoruudessa vielä kaupunkipaikoissakin
valaistusvälineet huonot. Pärettä köyhät polttivat ja vain juhlina
talikynttilää, joka oli niin kirkas, että tottumattomia silmiä
huikaisi. Täytyi koettaa elää päivän rinnalla ja tehdä työnsä sen
valossa. Jos kiire pisti työskentelemään pimeän aikana, piti koettaa
taikapallolla keskittää valovähäistä naskalin reikään. Hätäkö olikaan
sitten, kun alkoi tulla öljylamppuja. Ihan kuin taivaan salissa.
Vanhat sokenivat ylenmääräisestä kirkkaudesta ja väittivät, että
syntiähän tuo tuollainen on. Mutta ei se ole mitään sähkön rinnalla.
Pari vuotta tämä oli jo loistanut kaduilla korkeiden pylväiden päässä,
hiilikärkien välissä. Suutari oli nähnyt näitä pylväiden juurella,
johon lamppujen hoitajat olivat viskelleet niitä, kun ne olivat
palaneet liian lyhyiksi. Pojat kokoilivat niitä ja tekivät niistä
pattereita, joista saivat tuota samaa voimaa. Se oli ihmeellinen
asia. Ei suutari ymmärtänyt sitä enempää kuin sitäkään, miten
merikoulun johtaja sai äänensä kuulumaan lankaa pitkin. Puhui vain
kouluhuoneessaan torveen, niin selvästi kuului ääni monen sadan metrin
päähän. Sähkön sanovat kuljettavan ääntä lankaa pitkin. Sen kulun näkee
selvästi katulampuista, kun ne sytytetään: ensin syttyy yksi ja sitten
järjestyksessä muut. On kuin tuliorava hyppisi pylväästä toiseen.
Ristiina väittää lentsun eli sellaisen uudenaikaisen romuskan tulleen
tänne sähkön mukana. Totta on, ettei suutari muistanut aikaisemmin
olleen sellaista häijyä tautia. Mutta entiset ajathan ovat aina
paremmat.

— Jaa että mitä nyt herroille rohvessoreille kuuluu?

Suutarimestari antoi jokaiselle auliisti mahdollisimman korkeat
arvonimet. Rautatieläisharjoittelija oli hänelle inspehtori,
apteekkipoika proviisori, aliperämies kapteeni, ylioppilas maisteri,
ensimmäisen luokan pikku vekara rohvessori, työnjohtaja vaprikööri. Ei
hän ollenkaan siinä suhteessa kitsastellut...

— Älkää te siinä aina...! nuhteli Santeri.

— Ka mitä aina — enhän minä ole mitään tehnyt, puolustautui suutari.
— Taitaa olla herroilla rohvessoreilla hyvä mieli, kun on yhtäkkiä
auennut tie opin ja viisauden korkeimmille huipuille saakka...
Katsotaanpas, mitä taikapallo sanoo tällaisella tärkeällä hetkellä.
Ei ole muistettukaan kurkistaa siihen pitkiin aikoihin. Ilmanko tässä
onkin eletty aivan säkissä. Avaappas, Santeri, tuo ikkuna, ettei
pallon ja iltaruskon välille jää minkäänlaista maallista lasia, sillä
se himmentää ja estää taikapallon valovoimaa. Kaikki maallinen on
tällaisessa tulevaisuuden tarkastelussa haitaksi...

Pojat hihittivät. Tämä oli heille tuttua pilaa, mutta silti
he seurasivat sitä jännittyneinä. Suutari oli toiselta puolen
eriskummallinen, salaperäinen mies, josta ei kaikiste saanut selvää.
Poikia vaivasi aina hieno epävarmuus, että jospa sittenkin suutari
näkee pallostaan enemmän kuin muut...

— Ruskoa vastaan taikapallo oikeastaan on tähdättävä, jos sen
mieli kirkastaa syvimmät salaisuudet, puheli suutari ja muka
asetteli palloaan silmät sirrillään. — Hulmuaa, hulmuaa kovasti,
aaltoilee kirkkaasti ja leimahtelee punaiselta, kauniilta. Tiettypä
se tällaisella hetkellä. Nyt asettuu, taikarenkaat rauhoittuvat,
tulevaisuuden maisema tyyntyy, satulinnut alkavat laulaa suloisesti.
Niinpä niin! Sama entinen valtakunta täältä näkyy, korkea portti,
kaupunki ja lasivuorella ihana linna. Nyt portti on auennut ja sen
edustalla seisovat ne entiset nuorukaiset, jotka olivat lähteneet
valloittamaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa. Toinen on
suutarin, toinen papin poika, tiedättehän. Selvää on, että kun
kuninkaalla on ainoastaan yksi tytär, vain toinen pojista voi saada
hänet ja päästä puolen valtakunnan perilliseksi. Mutta kumpi se heistä
on, sitä ei täältä näy, sillä se on salaisuus. Mitä nyt? Hulmuaa
taas, hulmuaa tavattomasti. Linnut laulavat hurjasti. Nyt jo selviää
uudelleen. Kuulenko vai näenkö, mutta niin täällä vain nyt julistetaan,
että se pojista, joka jää ilman kuninkaan tytärtä, saa korvaukseksi
koko valtakunnan. Mitä sillä tarkoitetaan, sitä en ymmärrä, mutta pojat
näyttävät ymmärtävän, koska seisovat nöyrinä, pää alas painuneena...

Suutari herkesi katsomasta, hieraisi silmiään ja siirsi pallon syrjään.
”Selvää ja kirkasta se on olevinaan, mutta hämärää kuitenkin. Mikä
lienee tullut, kun yhtäkkiä vihlaisi sydäntäni ja lasilinnan päälle
laskeutui varjo kuin murheen pilvi. Kai se oli taikapallon vihje siitä,
ettei ihminen milloinkaan saavuta täyttä onnea täällä ajallisuudessa.
Kuka hänet tietää... Kuule, Ristiina, jospa näin suuren päivän
kunniaksi kiehauttaisit teetä ja tarjoaisit sitä ja vesikorppuja näille
rohvessoreille, joista toinen on saapa puolen valtakuntaa ja toinen
kokonaisen. Vähempääkin juhlitaan kuin sellaisia ruunajaisia”.

4

Suutari istui tynnyrinsä syvennyksessä kuin muna kupissa, paikkasi
vanhoja kenkärajoja ja mietti, että kesä oli tullut. Kaikki oli
niin raukeata, yksinäistä ja sanomattoman hiljaista, ettei sydän
tahtonut rohjeta lyödä, kun pelkäsi häiritsevänsä. Ristiina oli poissa
kauppaneuvoksen huvilassa pesemässä kesän suurta valkaisupyykkiä.
Hän viipyisi siellä monta päivää, kun kaikki mankeloitaisiin ja
silitettäisiin valmiiksi. Ristiinalla oli kuitenkin siellä rattoisa
ja hyvä olo, ruoka, kahvi puuttumaton, runsas. Levähti hän siellä ja
puheli kauppaneuvoksettaan ja Rikiina-rouvan kanssa kuin vertainen
ikään. Siksi suutari oli hyvillään, kun Ristiina sai olla niin kauan
sellaisessa pyykkipaikassa.

Ville oli enimmäkseen poissa: päivät ahkerassa työssä, illat
ulkoilmakokouksissa. Selvästi kuului tänne saakka, milloin kulkue läksi
armeijan talolta rantapuistoon tai muualle pitämään iltahartautta.
Parkkinen kun näet jysäytti rumpua, niin naapuripitäjissäkin talot
hypähtivät säikäyksestä ja paholaiset räpsähtivät pelästyneinä
riippumaan kynsistään räystäisiin. Oli se sellainen ristitty, se
Parkkinen. Ja Ville toinen samanlainen. Siinä pojassa asui tulinen
henki. Minkä se teki, teki koko sielustaan. Yhtä julki jumalaton
kuin oli ennen, oli nyt julki ja pelkäämättä jumalinen. Jos
parannuksen tehnyt ryöväri olisi saanut laskeutua ristiltä ja ruveta
pelastusarmeijalaiseksi, niin se olisi ollut ilmetty Ville. Sillä on
kova halu päästä kokonaan armeijan palvelukseen. Kaikki armeijalle
— kaikki Ristukselle! Siinä Villen tunnussana. Suutari hyväksyi
sen kyllä, mutta olisi puolestaan tyytynyt sanomaan vain: Kaikki
Ristukselle! Siinä oli riittävästi ohjelmaa tavalliselle ihmiselle. Ei
ollut hätää, jos vain jaksoi sen vaatimuksen täyttää.

Santerille Laurin ja pastuskan lähtö oli ikävä asia, mutta näkyy hän
sen jo unohtaneen. Leikkailee tässä pikku ansiokseen muutaman tunnin
päivässä kantoja, kunnes häipyy muiden poikain joukossa seikkailemaan.
Vosmestarinna ja Elsa ovat matkustaneet sinne kauas Elsan isän
haudalle. Kuuluvat kohentavan Laurinkin isän hautaa, joka on samassa
paikassa. Saaressa siellä on kirkkomaa. Vainajat soutelevat ulapan
rauhassa ja kuuntelevat aaltojen loisketta ja petäjien huminaa.
Orjanruusut kukkivat rantakivien välissä. Suutari ymmärsi tuon kaiken
hyvin. Elämä saattoi olla senkin väristä.

Menneet olivat insinööri ja hänen kaunis Emmansa sekä lapset jonnekin
minne lienevät kauas insinöörin työmaalle. Huoneisto oli autio ja
tyhjä, hiljainen. Kukat, joita Ristiina kävi kastelemassa, olivat
peloissaan ja rukoilivat kääntyneinä ikkunaan päin apua kadulla
kulkevilta. Ristiinan ollessa poissa suutari kävi siellä kastelemassa
kukkia. Häntä ujostutti kävellä toisen huoneissa, jopa makuukamarissa
saakka, ja hän liikkui varpaisillaan. Toisekseen häntä pelotti, sillä
hän ei voinut olla kuvittelematta pikku Lennart — vainajan olevan
täällä saapuvilla. Tuossa olivat hänen taulunsa ja siinä ääressä
tietenkin näkymättöminä Sammukka ja Kännykkä, Marita, Maidan poika ja
Koulun. Suutari muisti ne vielä hyvin. Lennart osasi nyt kävellä
ja liikkui hiljaa tässä hänen rakkaassa maailmassaan, josta Jumala oli
ottanut hänet pois. Hänen hartain toivonsa oli ollut tulla terveeksi
ja oppia kävelemään. Nyt hän oli saavuttanut kaikki: oli terve ja
osasi kävellä, vieläpä lentääkin. Suutari oli joskus tuntevinaan hänen
pienen kätensä hipaisun ja siipien leyhähdyksen. Sellaista siellä
yksinäisessä huoneistossa oli: Alli-rouvan ja Elsan puolella niin
puhdasta, valkoista ja neitseellistä kuin nunnaluostarissa, Emma-rouvan
puolella rehevää, tulista elämää, maallisuuden onnea korkeimmassa
mitassaan. Suutari ymmärsi sen kyllä. Emma-rouva punasteli aina päivin
muistaessaan onnenhetkiensä ylenpalttisuutta.

Suutari unohtui miettimään pikku Lennartin elämää, että miten paljon
siihen oli mahtunut, vaikka sitä oli kestänyt vain niin vähän aikaa.
Elämä on rikasta, totisesti! Yhteen silmänräpäykseen se voi mahduttaa
enemmän kuin voi ostaa koko maailman aarteilla. Se italialainen oli
tullut kevään mukana kuten ennenkin ja soitellut uutta, kaunista
posetiivia ja uusia lurituksia. Mutta kun se oli mennyt Söderholmin
mummun luo hakemaan Hännykkää, niin tätäpä ei enää ollutkaan. Ei ollut
mummuakaan, sen puolesta, sillä hän kuoli pois siinä kevään korvalla,
rospuuton aikana. Oli sairastunut yhtäkkiä, paneutunut vuoteeseen ja
sanonut naapurin eukolle, jota oli pyytänyt hoitajakseen, että hänen
täytyy nyt valmistautua pitkälle matkalle, sillä hänen miehensä ja
poikansa tulevat vihdoinkin häntä hakemaan. Sillä oli ollut tavaton
lähdön touhu, niin kova levottomuus, ettei se ollut tahtonut millään
pysyä vuoteessaan. Lopuksi se oli rauhoittunut, voimat kun loppuivat,
maannut vain silmät ummessa ja hymyillyt. Sitten se oli yhtäkkiä
pyrkinyt istumaan, koettanut ojentaa käsiään kuin ottaakseen vastaan
jotakuta, aukaissut silmänsä autuaallisen ilon vallassa ja kuollut.
Musta kissa oli hoveerannut sen ympärillä häntä pystyssä ja naukunut
surkeasti. Kun sitä oli koetettu ottaa kiinni, se oli sähähtänyt
kuin ruutipanos ja paennut ulos. Eikä sitä ole saatu kiinni, vaan
se asustaa jossakin emäntänsä tuvan alla tai lähisolissa, elättää
itseään rotilla ja itkee öin kolkolla äänellä ikäväänsä. Italialainen
oli ottanut selkoa, mihin mummu oli haudattu, ja käynyt soittamassa
posetiiviaan sen haudalla. Parastansa hän sillä tarkoitti, vaikka ei se
tainnut oikein olla rovastin mieleen, koska tämä oli asiasta kuultuaan
torunut hautausmaan vartijaa, että kun sallii tuollaista. Vartija oli
puolustautunut, ettei hän tiennyt italialaisen aikomuksesta. Hänen
rientäessään paikalle soitto oli jo loppunut ja ukko seisonut haudan
ääressä lakki kädessä ja rukoillut hiljaa. Hännykän haudasta, joka oli
mummun pihalla, hän oli myös ottanut selon ja soittaa luritellut senkin
ääressä.

Suutari huokasi, sillä tässä oli murheen vivahdusta. Niinkuin sen
puolesta elämässä aina. Kyllä hän oli jo ehtinyt sen moneen kertaan
huomata. Tuomarin huoneistossa ei tarvinnut käydä, sillä siellä ei
ollut mitään. Se ei ollut enää tuomarin, sillä hän oli muuttanut pois
eikä uutta asukasta ollut vielä kuulunut. Tulisi vasta elokuussa.
Oli se ollut koko tapaus, kun siinä asemassa oleva mies oli tehnyt
konkurssin. Lyönyt eräänä kauniina päivänä rukkaset pöytään ja
sanonut, että ”saatte nämäkin!” Kyllähän suutarilla oli ollut omat
aavistuksensa, mutta mitäpä hän toisten asioista. Se siinä omituisinta
oli, että Rosina-rouva ja Lahja, vieläpä tuomari itsekin, olivat
vararikosta huolimatta iloisempia ja onnellisempia kuin ainakin näöstä
päätellen moniin vuosiin. Oli kuin he olisivat löytäneet kätketyn
aarteen ja saaneet siitä enemmänkin kuin korvauksen kaikesta, mitä
olivat menettäneet. Lahja kuului tulevan syksyllä asumaan Elsan
toveriksi. Niin maailmassa aina asiat järjestyvät.

Kuten pastuskankin kohdalla. Eilispäivän lehdessä oli jo ollut
”Kesäkirje T—lta” ja alla merkkinä —a—n. Siitä ja muutenkin tiedettiin
sen olevan pastuskan kirjoittama. Maitokaupan muija oli huomannut sen
heti ja kertonut toimessaan maidon hakijoille, että jo on lehdessä
pastuskan kirjoitus, että lukekaa se. Terveisiä se siinä lähettää
kaikille tuttaville. Kun tuota lehteä ei ole läheskään kaikilla, niin
sitä lainattiin niin, että se oli pian repaleina. Olihan se mukavasti
kirjoittaa rapsuteltu niinkuin olisi ommellut päällisnahkakoneella
oikein hyvää poksia. Sileästi se meni ja veikeästi siinä vihjattiin
yhteen jos toiseen, kerran kauttarantain suutariinkin. Ne osaavat
sellaista ne, joilla on rohvetoimisen lahja.

Näin oli käynyt piha tyhjäksi — jätetty kokonaan varpusille, Mirrille
ja suutarille itselleen. Yksitoikkoista oli kaikki ja yksinäistä
kuten ainakin vanhalla vaarilla, kun väki on heinässä. Suutarista
tuntui, että pihan asukkaat olivat vähän niinkuin hänen perhettään,
josta hänen oli pidettävä huolta. Hän tässä oli ainoa liikkumaton ja
muuttumaton napa, jonka ympärillä kaikki pyöri ja jossa ne riippuivat
kiinni silloinkin, kun olivat hajonneet kesälaitumille. Syksyllä hän
vetäisi ne takaisin luokseen ja niin sitten taas alkaisi entinen elämän
karuselli, oikea hoijakka, joka kiitäisi vilisten napansa ympäri.
Vuorollaan lopuksi jokainen, vanhat ensin, nuoret sitten, irtoaisi ja
kirpoaisi iankaikkisuuteen.