KOLMAS LUKU.

1

Helga-tädin muutettua pois Lauri oli ollut äidin palkkaaman nuoren
apulaispastorin ohjattavana. Paavo hänen nimensä oli. Pian asui isän
entisessä kamarissa, jonka äiti oli sisustanut uudelleen häntä varten.
Hän oli vankka, lihava, hyväntuulinen savolainen, josta pian tuli
Laurin ystävä. Enimmäkseen hän istuskeli kirjoituspöytänsä ääressä,
poltteli paksuja beirutskipaperosseja, häämöttäen savun seasta kuin
mustapartainen enkeli pilvistä, valmisteli saarnaansa, jonka piti
vuorollansa voimallisesti ja pontevasti, ja puhutteli ystävällisesti
ja neuvovasti hurskastelevia akkoja ja vanhojapiikoja, joita alkoi
äidin ihmeeksi käydä pikkupappilassa pitäjän peräkulmilta saakka,
pahimmankin rospuuton aikana. Tuntikausia ne istuivat Paavon huoneessa
haikeasti puhua niekutellen ja kaakatellen uskon asioista, joita Paavo
koetti selittää heille minkä osasi, väliin haukotellen kyllästyneesi.
ja ilmeisesti toivoen akkojen menevän ”hornantuuttiin”. Äiti ne
usein toimitti ulos, joko pyytämällä Paavon saliin tai sanomalla
suoraan, ettei pastorilla ollut enempää aikaa heitä varten. Lauri oli
päässyt ymmärtämään siitä, mitä oli kuullut äidin puhuvan ruustinnan
kanssa, ettei kumpainenkaan hyväksynyt tätä Paavon osaksi koitunutta
naisten ylenmääräistä ihailua, koska siitä saattoi aiheutua juoruja.
Paavon tultua ruokailemaan saliin, jonne äiti aina kattoi hänelle
erikseen, Lauri tuli usein saapuville kirjoineen ja alkoi järkeillä
hänen kanssaan kullakin kerralla erikoisesti hautomistaan asioista.
Tämä huvitti Paavoa, joka järkeili vastaan, kertoi ja selitteli
kaikenlaista. Laurin mielestä Paavo tiesi paljon ja osasi selittää
rauhallisesti. Lauri totesi kyllä, että Paavolla oli koko ajan
tärkeimpänä asiana syöminen — Lauri ei ollut vielä siihen saakka
tavannut toista, jonka suussa ruoka olisi näyttänyt maistuvan niin
hyvältä —, mutta kuten sanottu hänelle jäi suupalojen väliin niin
paljon aukkoa, että ehti pudottaa siitä muutamia sanoja. Kalastamaan
ja metsästämään Paavo ei lähtenyt, mutta kyllä muuten soittelemaan ja
uimaan. Hän souti niin, että kokassa kohisi, ja ui kuin jättiläiskala.
Renki-Pekka sanoi, että ihmekö tuo, kun on silkkaa rasvaa koko mies:
eihän se pääsisikään uppoamaan. Erikoisempaa jumalisuutta tai hartautta
Lauri ei Paavossa huomannut. Lieneekö tuo edes ruokaansa siunannut,
vaikka oli pappi. Virkaansa hän kuului hoitaneen hyvin.

Paavo tuli neuvoneeksi Lauria tämän lapsellisissa lukupuuhissa
siihen saakka, kunnes kylässä alkoi toimintansa kansakoulu. Se toimi
rovasti-sedän rakennuttamassa Tähtelässä vapaaehtoisin voimin,
varsinaisena opettajana ja johtajattarena isonpappilan Aina-neiti ja
tämän apulaisina itse rovasti ja kanttori. Lauri oli saanut äidin ja
rovastilaisten puheista sen käsityksen, että tässä oli kysymys suuresta
ja kalliista asiasta, jonka hyväksi oli uhrattava niin paljon kuin
suinkin, koska siten varustauduttiin parhaiten jonkin tulossa olevan
”pahan päivän” varalle. Se uhkasi koko Suomea, isänmaata, tuo ”paha
päivä” — miten, sitä Lauri ei käsittänyt. Hänen mielikuvitukseensa
maalautui vain outo, peloittava näky viimeisestä tuomiosta, jolloin maa
ja taivas ”hukkuvat”.

Kansakoulu oli uutta ja erikoista. Lauri meni sinne aluksi arkana
ja pyhällä mielellä kuin kirkkoon. Useimmat kouluiässä olevat
kylän lapset oli tuotu sinne ja istuivat penkeillään säikähtyneen
näköisinä. Mutta vähitellen tottumus karkoitti pelon ja mielikuvitus
alkoi askarrella Aina-tädin esittämissä asioissa. Maailma, joka oli
siihen saakka rajoittunut kotiin ja kirkonkylään, alkoi vähitellen
Aina-tädin karttakepin avulla laajentua, ulottuen pian Suomen ja
siitä koko Euroopan ääriviivoihin, meriin, vuoriin, jokiin ja suuriin
kaupunkeihin. Laurihan oli tuosta kaikesta jo jonkin verran selvillä,
mutta silti, ehkäpä Aina-tädin sattuvien kuvausten johdosta, maailman
suuruus ja siihen mahtuvien asioiden suunnaton paljous nyt valkenivat
hänelle niin aavistamattoman jylhinä, että hän tunsi masentuvansa
ajatellessaan niitä. ”Kuka voi oppia kaiken, mitä niihin kuuluu?” hän
kysyi itsekseen ja tunsi hämärää halua paeta jonnekin syvään korpeen,
jossa ei tarvitsisi tietää mitään tällaista, vaan saisi olla onnellinen
eläessään rikkumattomassa rauhassa kesät, talvet, ja asuessaan lahden
poukamaan, lirisevän korpipuron suuhun, rakennetussa savupirtissä.
Vaistomaisesti Lauri oli tuntenut pelkäävänsä suurta maailmaa, mutta
samalla myös kiihkeästi kaipaavansa sinne.

2

Lauri oli selvillä suuresta maailmasta siksi, että oli ensimmäisenä
armovuosikesänä yhtäkkiä päässyt äidin mukana pitkälle matkalle, joka
ulotettiin kauas etelään, aina Viipuriin saakka. Lähimpänä aiheena oli
jokin vararikosta johtuva asia, johon äiti tahtoi saada selvityksen
itseltään vanhalta tuomarilta. Nimismies-sedän neuvot tuntuivat
riittämättömiltä; ilmeisesti oli kysymyksessä pulma, jonka kykeni
ratkaisemaan vain itse vanha tuomari, sama, joka piti käräjät. Se oli
äidin vakaumus ja siksi hän teki äkkipäätöksen ja lähti tapaamaan tuota
lähimmässä kaupungissa, 120 km:n päässä, asuvaa ylimmän lainopillisen
viisauden edustajaa. Samalla hän tahtoi ulottaa matkansa meren rantaan
ja rautatielle saakka, mennäkseen tervehtimään vanhaa äitiänsä,
veljeänsä ja sisartansa, jotka asuivat Viipurissa. Lauri oli kuullut
äidin puhuvan ruustinna-tädin kanssa, että hänen täytyi päästä hiukan
”tuuluttelemaan”.

Heti saatuaan tietää pääsevänsä mukaan Lauri tunsi kohenevansa
sekä omissa että muiden silmissä. Paikatessaan hänen pieksujaan —
sen hienompia kenkiä Laurilla ei näet ollut — renki-Pekka puheli
kunnioittavaisesti, että ”lieneekö tässä pitäjässä ainoatakaan, joka
olisi käynyt Viipurissa asti” ja että ”kun sieltä palaat, niin saat
sanoa olevasi eri mies”. Karjakko-Kustaava hirvitteli, että ”niinkö
kaukana se Viipuri on!” Vaikka molemmat olivat ihan vakavia, Lauria
silti vaivasi pieni epäilys, että he tekivät hänestä pilaa. Se oli
elokuun päivä, ei vielä syksyinen, mutta sinne päin. Tuuli kohisutti
pihan isoja haapoja ja koivuja; väliin satoi, mutta sitten taas aurinko
paistoi. Oli sellainen sää, jolloin metsot istuvat haluttomasti
puissa, koska eivät pidä niiden huojumisesta, ja joutuvat helposti
satimiin, jos nämä ovat oikeissa paikoissa. Kesken valmistuskiireiden
Lauri muisti tätä ja hänen halutti juosta katsomaan niitä kahta uutta
sadinta, jotka hän oli Pekan kanssa saanut viritetyiksi edellisenä päivänä
maantien länsipuolella pitkin suon rantaa järveä kohti vievälle
polulle. Ei hän tietenkään nyt sinne joutanut — jännityksissään vain
sellaista kuvitteli, että aika olisi kulunut huvennuin ja lähdön hetki
pian koittanut.

Se koitti. Oma, pieni, ruskea, uskollinen, iäkäs ruuna Laukki alkoi
vetää vanhoja, mutta nyt erikoisen hyvin rasvattuja kiesejä merenrantaa
kohti, etuistuimella pieni tarmokas rouva ja tämän pieni, utelias,
vaitelias, kaikkea tyystin tarkasteleva poika, ja takaistuimella pieni,
kesakkonaamainen, punatukkainen, uskollisista uskollisin kyytipoika
Alpe, jonka hevosmiestaidon ja neuvokkuuden varaan koko matkue oli
oikeastaan uskottu. Vain kiesit olivat normaalia kokoa — muu kaikki:
hevonen, ihmiset, matkatavarat, normaalia pienempää. Mutta sehän ei
haitannut, sillä he eivät tienneet sitä itse. Alpe, joksi käytäntö
oli supistanut hienon Albert-nimen, oli äidin ylin luottamusmies
kotioloissakin. Lauri oli huomannut äidin aina puolustavan Alpea
ja syrjäyttävän Pekkaa, mikä ehkä johtui siitä, että Alpe oli yksi
äidin monista ja monenlaatuisista turvateista, peritty äskeisiltä
hallavuosilta. Kyytipojaksi hän oli erikoisen sopiva pienuutensa ja
laihuutensa vuoksi. ”Ei Laukkia voi vaatia raahaamaan raskasta Pekkaa
ensin merenrantaan ja sieltä vastamäkeen takaisin”, äiti oli selittänyt
Laurille tämän tiedustaessa, miksi Alpe eikä Pekka. Äiti puhui
Laukista kuin ihmisestä, jonka mielipidettä oli kuultava ja oikeuksia
kunnioitettava. Laukki oli hänen morsiuslahjansa isänkodista, jostakin
rovastilasta, jossa myös he nyt tulisivat käymään, ja siksi sillä oli
Laurin kotona suuri sananvalta, jota se kuitenkin käytti vain joskus
harvoin äksyillessään.

Nuo loppumattoman pitkät vastamäet... Ennenkuin alkoi mennä junnata
niitä ylös, Laukki seisahtui juurelle, katsahti äitiin kuin
olisi nuhdellen kysynyt, ”oliko sinne tuomariin lähtö todellakin
välttämätön?”, pudisti päätänsä, niin että vanhat pislaipäitset,
suitset, silat ja mäkivyöt helähtivät, puhalsi korskuen ja sitten...
Laurista tuntui ihan epätoivoiselta, mutta mikä auttoi. Mäen
laella seisahduttiin taas huokaamaan ja katsomaan näköalaa. Se oli
huikaisevan laaja — silmänkantamattomiin sinisiä saloja kuin pehmeitä
jättiläisaaltoja.

— — —

Siellä koulussa, maantieteen tunnilla, Lauri ikäänkuin tunsi seisovansa
tuollaisella korkealla mäellä ja katsovansa kauas, hyvin kauas suureen
maailmaan, ”luvattuun”. Niinkuin Mooses Nebon vuorella,
kahden kesken Jumalan kanssa. Lauri tunsi hämärästi, että tuollainen
yksinäinen hetki kuin Mooseksella silloin oli jotakin vakavaa, pyhää.
Sääli, ettei Mooses päässyt ”luvattuun maahan”. Sitä ei riittänyt
korvaamaan se, että itse Herra hautasi hänet. Rovasti-setä selitti
tuota ”luvattua maata” ja oli vakavan, melkein murheellisen näköinen
sanoessaan, että ylen harvat ihmisistä pääsevät sinne. Se häämöttää
kyllä kauniina katsoessamme sitä sydämen Nebo-vuorelta, mutta pakenee,
haihtuu pois virvatulena, kun lähdemme tavoittamaan sitä. Kädet ojossa
riennämme sen jäljessä, kun yhtäkkiä kompastumme ja putoamme...

Rovasti-setä oli empinyt ennenkuin oli sanonut, minne putoamme... Eikä
hän ollut sanonutkaan sitä, vaan oli kuin heräten hymyillyt ja alkanut
puhua leikkiä, jotakin aivan muuta. Mutta Lauri oli ymmärtänyt hänen
tarkoituksensa. Hauta se on, johon ihminen putoaa kesken kiireensä.
Niinkuin Einar-setä, seppä ja isä olivat tehneet.

Tuollaisilta korkeilta paikoilta Lauri katseli historiaakin, kuuluisia
tapahtumia, ensimmäistä ristiretkeä ja Kupittaan, jossa
suomalaisia pakanoita kastettiin. Kun Aina-täti selitteli niitä ja
hän luki niistä Maamme-kirjasta, ne valkenivat hänelle kuin taulut.
Tuomas-piispan miekka välähti jossakin Nevajoella päin kuin salama.
Laurin mielikuvitus ja pienet ajatukset ponnistelivat saadakseen
selkeän käsityksen jostakin tärkeästä, viehättävästä, suuresta asiasta,
johon kaikki nuo kuvat kuuluivat, mutta hänen voimansa olivat siihen
vielä riittämättömät. Saavutukseksi jäi vain hämärä, onnea tuottava,
miehekäs, uljas tunne.

Hän oli puhunut asioista parhaan ystävänsä, kestikievarin Ilmarin
kanssa ja he olivat ymmärtäneet toisensa. Ilmari oli osannut täyttää
Laurin sydämen syvällä onnella. Lauri ei osannut selittää, miksi
Ilmari oli hänestä niin ”mukava poika”, vaan antautui kokonaan sen
viihtymyksen valtaan, jota tunsi hänen seurassaan. Ilmarin hento
olemus, nauru, puhe, katse ja liikkeet olivat Laurista erikoisesti
miellyttäviä. Hän tunsi ollessaan Ilmarin seurassa jonkinlaista
autuasta uhraavaisuudenhalua ja olisi ollut hänen puolestaan valmis
vaikka mihin. Tästä ystävyydestä oli itsekkyys kaukana, sillä sen
suurin onni oli juuri kaiken luovuttamisessa toisen hyväksi. Voileipä,
vehnäspala, taskussa likaantunut kivikova karamelli maistuivat vasta
silloin oikein hyvältä, kun sai jakaa ne Ilmarin kanssa, joka taas
puolestaan oli täysin onnellinen ainoastaan, jos sai jakaa kalleimman
aarteensa Laurin kanssa tai lahjoittaa sen hänelle kokonaan. Antamisen
ilo, uskollisuus, valmius astumaan rintamaan toisen puolesta — kaikki
nämä korkeat inhimilliset ominaisuudet lämmittivät pienten miesten
mieltä, rikastuttaen heidän elämäänsä tältä kohdalta sädehtivän
kauniiksi.

Tähän toveruuteen, lasten puhtaaseen, onnea tuottavaan ystävyyteen,
tuli lisäksi vieno, salaisesti suloinen, kuin sokerin makuinen
tunnelma, jonka tyttöjen läsnäolo herätti. Se asiahan sisältyi elämään
ja luontoon, joiden mukana lapset uivat kuin virrassa ajattelematta ja
kyselemättä, miksi tuo oli noin ja tämä näin. Ei Lauri enempää kuin
muutkaan pojat tai tytöt tulleet ajatelleiksi, mikä herätti tuollaisen
tunnelman; he vain joutuivat tietämättään sen valtaan. Siitä syntyi
koko olemuksen hyvänolon tunnetta, joka teki onnelliseksi ja aiheutti
väliin voimannäytön halua ja miehekästä uljastelua, kovaäänistä puhetta
ja ylimielisyyttä.

Tämä Laurin ensimmäinen varsinainen koulu painui niin tarkoin hänen
mieleensä, että hän aiheen tullen saattoi vaipua katselemaan sitä
kuin kuvaa, jossa yksityiskohdatkin erottuvat selvästi. Hän näki
vanhan rovastin opettamassa uskontoa ja kuuli hänen hyväntahtoisesti,
rauhallisesti, hiukan leikillisesti selittelevän, mitä ”härän
nostamisella kaivosta” tarkoitetaan. Aina-täti opetti kirkkaalla
äänellä ja kirjoitteli numeroita rautapellinkappaleelle, jonka oli
nostanut uunin edestä sen reunalle, mustaa taulua kun ei ollut varojen
puutteessa vielä saatu hankituksi. Kanttori opetti laulua, lyöden
ääniraudalla peukalon kynteen, hyräillen sointuvasti ja hymähdellen
lasten ujoille ja epävarmoille yrityksille. Kevättutkinnossa Ilmari
lausui pontevasti Vänrikin markkinamuiston aivan ulkoa, tarvitsematta
kirjaa ollenkaan. Katsellessaan ensimmäistä todistustaan Lauri tunsi
hämärästi, että se oli arvokas paperi, ja pyysi äitiä tallettamaan sen
huolellisesti.

3

Tullessaan kaupungin isoon kansakouluun Lauri siis tiesi, minkälaista
koulu on, eikä hämmästellyt muuta kuin oppilaiden paljoutta ja pihalla
vallitsevaa tavatonta vilinää ja ääntä. Sen hän myös huomasi, että
kaupungin lapset olivat paljoa vilkkaampia ja — hänen teki mielensä
sanoa — häijympiä kuin Tähtelän koulun hiljaiset, arat pikku miehet ja
naiset. Kaupungin pojat olivat lujanyrkkisiä, halukkaita tappelemaan
ja kärkkäitä nolaamaan uusia, tuntemattomia tulokkaita. Heillä oli
syövyttäviä, purevia haukkumasanoja ja he osasivat nauraa ja hihittää
harmittavan pilkallisesti. Ja kaupungin tytöt olivat vilkkaampia,
sievemmin puettuja, ujostuttavampia kuin Tähtelän tytöt. Laurilla oli
aluksi omat vaikeutensa toveriensa joukossa, jotka eivät voineet olla
lausumatta nauravia arvostelujaan hänen maalaisasustaan ja oudosta,
leveästä puheenparrestaan, eivätkä ottamatta selvää hänen voimistaan.
Mutta kun he olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, muutamilla
todistuksena siitä pilveen painuva silmä tai verta itkevä nenä, välit
tasaantuivat ja alkoi syntyä hyvää toveruutta, jopa ystävyyttä. Laurin
tarkasteleva katse siirtyi toverista toiseen, pojasta tyttöön — hänen
luokkansa oli sekaluokka — ja pani tyynesti merkille kaikki.

Hänen katseensa oli nyt terävämpi kuin ennen, johtuen tuosta Elsan
huomautuksesta, että herrasväen lapset kävivät valmistavaa eivätkä
kansakoulua. Huomautusta oli sittemmin alleviivannut se, että Santerin
äiti oli eräänä päivänä, keskustellessaan Laurin kanssa, tullut
sanoneeksi tätä ”parempain ihmisten” lapseksi. Oli siis todellakin,
koska kaikki näyttivät sanovan noin, olemassa kahdenlaisia ihmisiä,
parempia ja huonompia. Ja nämä toverit tässä olivat jälkimmäisten
lapsia. Laurille alkoi näiden hämärien määritelmien takaa häämöttää
jotakin yhteiskunnallista, joka loukkasi hänen oikeudentuntoaan.
Hän tunsi ”sääty”-sanan ja lausuili mielessään ”pappissääty”,
”talonpoikaissääty”, ”aatelissääty”, ”herrassääty”. Mutta mihin
sitten kuuluivat Santeri ja muut luokkatoverit? Lauri koetti sovittaa
heitä kaikkiin tuntemiinsa säätyihin, mutta huomasi ihmeekseen,
ettei se käynyt päinsä. Lähinnä he olivat talonpoikia, mutta eivät
kuitenkaan, sillä eihän heillä ollut maata, jota olisivat viljelleet.
He olivat työmiehiä, mutta muodostivatko he tällaisina oman säätynsä,
sitä Lauri ei tiennyt. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan
”työmiessäädystä”.

Laurin seuraava kokemus oli, että hän huomasi Santerin ja muidenkin
toveriensa pitävän häntä kuuluvana ”herrassäätyyn” eli toiseen kuin
he itse. He ilmaisivat tämän monella tavalla, mutta aina arasti,
vihjaavasti, hienotunteisesti. Olipa Lauri joutunut kuulemaan heidän
olevan keskuudessaan ylpeitä siitä, että Lauri oli tullut heidän
kouluunsa, vaikka oli herraspoika. Tämä oli Laurista Ilo-Haukka ujostuttavaa,
kummallista, eikä hän pitänyt siitä, vaan oli kuin ei olisi tiennyt
sellaisesta mitään. Ja harvoinhan se tulikaan hänen mieleensä, mutta
silti joskus. Käytyään sitten toveriensa luona hän tunsi yhtäkkiä
todellakin kuuluvansa eri säätyyn, eri maailmaan, kuin he. ””
eli Ilmari Halonen, jonka silmät olivat heleästi, kirkkaasti siniset,
hampaat eheät ja valkoiset, ja mieli aina nauravasti iloinen, vei hänet
kerran kotiinsa. Ennenkuin hän aukaisi oven, hän vilkaisi Lauriin
hiukan arasti, puolustelevasti, anteeksipyytävästi — ”että tällaista
meillä on”. Lauri ymmärsi hänet täydelleen ja tuli huomaamattaan
nyökäyttäneeksi päätään, vaikka Ilo-Haukka ei ollut mitään kysynytkään.
Yhdessä ainoassa huoneessa siinä asui iso perhe. Lauri tunsi selvästi
köyhyyden ummehtuneen hajun ja oli hämillään. Samoin oli hämillään
Ilo-Haukka. Haihduttaakseen ujouttaan hän alkoi näytellä aarteitaan ja
unohtui siinä nauramaan sillä raikkaalla, sydämellisellä tavalla, josta
Lauri niin piti. Näin köyhää ei Laurin kotona ollut. Sitäpaitsi täältä
puuttui jotakin — Lauri ei oikein tiennyt mitä, mutta siinä juuri oli
ero Laurin maailman ja tämän välillä. Kerran myös hänen ensimmäinen
riitatoverinsa, kyssäselkä-Anttoni, vei hänet kotiinsa. Lauri osti
kymmenellä pennillä rusinoita, joita sai ison tötteröllisen, ja näitä
pureskellen he lopuksi päätyivät Anttonin luo. Hänenkin perheensä asui
vain yhdessä huoneessa, joka kuitenkin oli ilmavampi ja siistimpi
kuin Ilo-Haukan. Sielläkin vallitsi tuo ummehtunut haju, jonka Lauri
oli todennut uhoavan Santerin ja kaikkienkin toveriensa vaatteista.
Ehkä se levisi sukista, joita molemmissa oli nuoralla kuivamassa.
Tultuaan kotiin Lauri katsahti ympärilleen ja tunsi olevansa kokonaan
toisenlaisessa ympäristössä kuin missä äsken oli käynyt. Nyt hän myös
selvästi totesi, ettei hänen kotonaan vallinnut sama haju kuin toverien
kodeissa. Seisoessaan siinä hän muisti Anttonin ilmeen, kun Anttoni oli
näytellyt hänelle aarteitaan. Anttoni osasi peltisepän töitä, sillä
hänen vanhempi veljensä oli peltiseppä. Hänen hymynsä oli lämmin,
miellyttävä, ja kirkasti hänen karkeat, rumat piirteensä. Anttoni oli
hyväsydäminen ja kiltti, vaikka pitikin tarpeellisena näyttää uusille
tulokkaille, kuka oli herra.

Siinä kodin kynnyksellä seisoessaan Lauri tuli ensimmäisen kerran
ajatelleeksi, että hän tahtoi päästä samaan kouluun, jota Elsa ja
Lahja kävivät, koska se oli hänen oikea koulunsa. Hän ei kyennyt
perustelemaan tätä, vaan tunsi sen vain haluna, vetovoimana maailmaan,
johon vaistomaisesti aavisti kuuluvansa.

Illalla hän sanoi äidille:

— Kuule, äiti, enkö minäkin pääsisi Elsan kouluun?

Äiti katsoi häneen pitkään ja kysyi puolestaan:

— Miksi niin? Onhan oma koulusi hyvä ja opettajattaresi etevä ja
ystävällinen.

— Niin, mutta...

— Elsan koulu on kallis — kaksikymmentä markkaa lukukaudelta.

Ja äiti lisäsi huoaten:

— Eikä piispalta kuulu mitään... Ei ole kai vielä ehtinytkään.
Sellaiset puuhat vaativat aikansa...

Lauri ei puhunut mitään. Tämä ei ollut ainoa asia, jonka toteutuminen
oli joutunut riippumaan tuosta salaperäisestä piispan kirjeestä. Sen
tuloa odottivat uudet kengät, uudet vaatteet, luistimet. Sitä ei
kannattanut ajatella, sillä se ei saapuisi milloinkaan. Varmempaa oli
ryhtyä leikkaamaan kantoja Santerin kanssa, sillä siitä saisi omaa
rahaa.

Hän kuuli tuttua haukuntaa ja meni katsomaan ikkunasta. Tellu oli ajaa
suhauttanut Mirrin puuhun ja äyväsi nyt sen juurella. Santeri oli
tullut katsomaan sitä omalle rappuselleen ja nähtyään Laurin ikkunassa
heilautti kättään ja nauroi. Tellu ymmärsi naurun koskevan sitä ja
lähti arvokkaasti, vain kerran paheksuvasti katsahtaen kumpaankin
poikaan, ressuttelemaan porttia kohti. Siellä se toimitti viralliset
tehtävänsä tyynesti ja perusteellisesti, vähääkään välittämättä
Mirristä ja pojista, ja alkoi sitten, kääntyen pihaan päin, kuopia
takajaloillaan ja urista pää pystyssä ja hampaat irvessä kuin
haastaakseen koko maailman lopulliseen, ratkaisevaan kamppailuun.
”Kyllä täällä voimia riittää!”

Mutta Tellu erehtyi, jos luuli tekevänsä uhmailullaan Mirriin jotakin
vaikutusta. Olematta häntä näkevinään Mirri nuoli käpälänsä ja pesi
naamansa niin tarkoin, ettei milloinkaan paremmin, ja jäi sitten silmät
rakosillaan, kielenkärki hiukan näkyvissä huulien välistä ja häntä
siististi jalkojen suojana oksalleen ottamaan pientä ettonetta.

4

Syötyään Lauri meni tänä samana päivänä — se oli lauantai ja loma
— Santerin luo. Nähtyään hänen tulonsa Koskisen ukko, joka juuri
lopetteli viikon töitä, sylkäisi piikit huulensa reunalta, heitti
vasaransa ja sanoi:

— Tulehan, poika, niin otetaan kenkien mitta... Hän heitti jalkahihnan
irti, otti pöydältä paperisuikaleen ja liikauttaen vieressään olevaa
jakkaraa kehoitti:

— Istu tuohon... Äitisi käski eilen hankkia aineet ja tehdä sinulle
kengät, samanlaiset kuin Santerilla on.

Lauri oli melkein pökertyä ilosta, sillä tämä oli äkillinen yllätys.
Oli hyvin äidin tapaista tuumia asioita hiljaisuudessa, virkkamatta
kellekään mitään, ja sitten äkkiä päättää, että näin on tehtävä.
Koskisen ukko kai näki Laurin hämmästyksen, koska sanoi selittävästi:

— Etkös tiennytkään... Kai sentään tarvitset kovapohjaiset kengät,
kun tulee pian luistelun aika, sillä eihän pehmeäpohjaisiin pieksuihin
voi kiinnittää luistimia. Niillä on sitäpaitsi paha kävellä
mukulakivikaduilla. Jalkapohjasi ovat varmaan olleet hellät?

Olivathan ne olleet aluksi ennenkuin olivat tottuneet. Äiti oli kysynyt
siitä ja Lauri oli myöntänyt. Siksi äiti oli tietenkin päättänyt, että
Laurin täytyi saada uudet kengät. Sitä varten hän kai oli istunut
myöhään yöhön ja kirjoittanut jotakin mitä lie, jonka oli sitten vienyt
Stenvikin maisterille, Louhen toimittajalle, painettavaksi lehteen.
Siitä tulisi rahaa sen verran, että pikkupojan kenkiin, jotka eivät
täten teetettyinä maksaisikaan paljoa.

Suutari mittasi Laurin jalkaterää paperisuikaleella, repäisi tähän
sopiviin paikkoihin merkin ja puheli puoleksi itsekseen:

— Helliksi, he-elliksi siitä tulevat jalkapohjat, kun kävelee
kivikossa noin ohutpohjaisilla pieksuilla. Ammattinsa on osannut se
mies, joka on tehnyt sinulle nuo pieksut. Haukilan Kalleko sen oli
nimi? Jaa-ha. Vai Haukilan Kalle. Osasikohan tuo tehdä mustankengän
saappaat? Vai osasi. Siellä taisi olla useita suutareita siellä
kotipuolessasi? Vai oli. Tottakai. Mistäs ihmiset olisivat kenkiä
saaneet, ellei olisi ollut suutareita. Se on niin, että suutarien työn
päällä seisoo koko maailma. Ensin on maa, sitten ovat kengät ja vasta
viimeiseksi ihminen. Kysy sitten, onko suutari tärkeä mies. Mitenkäs
se onkaan — tehdäänkö kantoihin samalla luistimen kiinnityssijat?
Vai käytätkö sinä ruuviluistimia? Etkö. Jaha. Parempi onkin, sillä ne
lohkaisevat helposti koko kannan irti. Ovat sitäpaitsi matalanpuoleisia
ja tylppäkärkisiä, niin että niillä kuuluu olevan vaikeaa potkaista,
kun ryhtyy tekemään amerikaanaria tai muita kierukoita. Eikö sinulla
ole vielä luistimia? No, kai ne tulevat hankittaviksi, kun kerran
kengät tehdään niitä varten. Käydessäni eilen ostamassa kengäkset
ostin samalla kantalevyt ja ruuvit, jotta saadaan laittaa kengät
luistelukuntoon. Eivät ne kalliita olleetkaan. Saat ne ilmaiseksi,
sillä olethan avustanut Santeria lukemisessa...

Santeri oli tullut kamarista ja kuunteli isänsä puhetta hymyillen,
ruskeissa silmissä lämmin loiste. Ristiinakin sattui tulemaan
saapuville, meni suoraan hellan ääreen, tiristi paksun lakin alla
hautuvasta pannusta hiukan sumppia kuppiin, kaataa tupsautti
äkillisellä liikkeellä tilkan maitoa joukkoon, hamuili sokeriastiasta
murun huuliensa väliin ja sanoi juontinsa ohessa:

— Kun riittäisi kaunista ilmaa vielä tunnin, pari, niin saisi
vosmestarinnan vaatteet sisään yhtä valkoisina kuin parhaasta
kesäpyykistä. Hoh-hoijaa, kun jalkoja taas polttaa. Tule,
Santeri-riepu, juomaan kahvia. Riittää tätä sumppivettä sinullekin,
Aukusti. Miten se on, Lauri, sinä et taida huolia tällaisesta köyhän
sakkaisesta kahvista? Että huolit? Annetaan sinulle tämä eheä,
kultareunainen kuppi. Aukusti tuo tyytynee vanhaan korvattomaan
kololaitaansa, josta on hörppinyt kahvinsa avioliittomme ensimmäisestä
aamusta alkaen. Hyvin se on kestänyt ja kestänee vieläkin. Ota,
Santeri, tuosta kaapista korppuja. Siellä on vielä kolme penninkorppua,
yksi teille jokaiselle. Minun täytyy mennä vääntämään loppuja ja
ripustamaan nuorille. Käsiä kolottaa, kun täytyy vääntää lujasti.
Vosmestarinnan piikatyttö on hölläkätinen. Pane, Aukusti, sitten
perunat tulelle. Tultuani kiehautan itse kastiketta...

Ristiina meni. Aukusti jäi kuppi kädessään katsomaan hänen jälkeensä.
Se oli tuttua. Hän oli nähnyt jo monen kymmenen vuoden aikana Ristiinan
menevän juuri noin ja kuullut hänen puhua purpattavan samalla tavalla,
odottamatta vastausta. Itse hän oli samoin kuin nyt jäänyt mietteissään
katsomaan hänen jälkeensä, nuorin ajatuksin niin kauan kuin oli ollut
nuori, väsähtänein, surumielisin, sitten kun oli vanhentunut. Sellaista
oli ollut elämä. Nyt se oli heidän kohdalleen hiljaista myötämaata
hautaa kohti, joka väliin kuvasteli silmiin hyvin läheiseltä. Mutta
ennenkuin siihen pudottiin, olisi pitänyt saada Santeri-riepu mieheksi
ja niin pitkälle, että ylettyisi hampaillaan leipäorteen. On hänellä
nyt hyvä ystävä, tuo Lauri, jonka kanssa menevät rinnakkain ylöspäin
vievää nuorten polkua. Heillä on vielä pitkä nousu suoritettavana
ennenkuin pääsevät kaarensa korkeimmalle kohdalle. Minkälaisia ollevat
silloin ja mitä nähnevät tuolta elämänsä katonharjalta? Sitä ei voi
tietää. ”Emmekä minä ja Ristiina saakaan tietää sitä, sillä Santerin
noustua tuonne korkeuteen me olemme jo vaipuneet hautaamme. Eipä
tiedä, vaikka pojista tulisi isojakin herroja. Ihmeellisempiä asioita
on kuultu. Kyllä niillä siihen päätä on, kun olisi vain varoja, millä
saada alkuvauhtia. En välitä ottaa Laurin kengistä tekopalkkaa —
aineiden hinnat vain. Sanon pastuskalle saaneeni aineet niin halvalla,
ihan tuttavan kaupalla, että kannattaa tehdä näin vähällä. Köyhä
kun tukee toistansa, niin sillä tavalla mennä junnataan eteenpäin
yhteisvoimin. Tarkoin kuuluu pastuska laskevan lanttinsa, niin että
ei kai niitä hänen pussissaan liikoja ole. Jokin rahanlähde hänellä
kuitenkin on siitä päättäen, että rahaposteljooni haeskeli häntä eilen.
On ehkä sukulaisia, jotka avustavat. Kumma, että se on tuonut poikansa
kansakouluun, vaikka on selvästi parempia ihmisiä... Näkyvät olevan
tuttavia vosmestarinnan ja tuomarin väen kanssa — kuuluvat asuneen
samalla paikkakunnalla. Tietäneekö vosmestarinna, että hänen veljellään
insinöörillä on tullut kaikessa hiljaisuudessa hankituksi oma perhe?
Tuskin vain. Kukaan ei ole niin sydämetön, että menisi sanomaan sitä
hänelle. Vaikka kyllä se asia olisi juoruakoista herkkupala. Lapsia
lienee jo ainakin kaksi. Mitenkäkö hän on tullut menetelleeksi niin?
Miksi ei ole mennyt naimisiin lastensa äidin kanssa? Se on kumma juttu,
mutta insinöörillä on siinä puolustuksensakin. Nuorena miehenä hän
muutti tuohon, missä nytkin asuu, ja lystiä pidettiin. Ei muuta kuin
alituinen soiton ja laulun pauhu. Sitten sallimus lähetti hänelle liian
kaunismuotoisen palvelustytön, joka oli lisäksi hyvä kuin enkeli.
Heti kun näin hänet, ymmärsin hänen joutuneen suden suuhun. Insinööri
oli kuin hulluna hänen jälkeensä. Ne kengät, jotka aikoinani olin
suunnitellut Ristiinalle, jouduinkin tekemään Emmalle, josta pian
tuli täysihöyheninen röökynä. Se oli kummallinen tyttö. Vaikka kaikki
tiesivät, minkälainen kohtalo häntä odotti, ja Ristiina säälitteli ja
puhutteli häntä, niin hän vain hymyili onnellisena ja tuijotti eteensä
kuin olisi nähnyt kaunista unta. Kun sitten vosmestarinnan kuultiin
muuttavan veljensä luo ja samaan aikaan alkoi selvästi näkyä, mitä
Emma odotti, niin silloin koko piha ihmettelemään, että mitenkähän
tytön nyt käy. Mutta Emma vain hymyili onnellisena ja katosi eräänä
päivänä näkyvistä, kukaan ei tiennyt, minne. Insinööri kai sen tiesi,
mutta eihän sitä häneltä voinut kysyä. Kai hänestäkin sentään tuntui
ikävältä, kun ei Emma enää ollutkaan portilla häntä vastaanottamassa
— päättäen siitä, että hän oli väliin murheellisen näköinen. Emmasta
vain ei kuulunut mitään. Vasta muutaman viikon kuluttua Ristiina sai
sattumalta eräältä tuttavalta kuulla, missä Emma asui. Insinööri
oli vuokrannut hänelle kaukaa, toiselta puolelta jokea, oikein
herrasasunnon ja sisustanut sen kuin linnunpesän. Siellä kuului olevan
kaksi sänkyä kuin perheissä ja täydellinen talous. Sinne insinööri
pujahtaa milloin vain silmä välttyy ja elää siellä Emman kanssa kuin
aviomies. Ristiina on käynyt Emman luona ja sanoo tämän olevan hyvin
onnellinen. Oli parempi, ettei insinööri mennyt Emman kanssa lailliseen
avioliittoon, sillä siinä tapauksessa hänen olisi ollut vaikeata
auttaa yhtäkkiä leskeksi joutunutta, turvatonta ja vähän säikähtynyttä
sisartaan. Emma oli ymmärtänyt, että tässä tarvittiin hänen uhriaan,
ja oli vakuuttunut siitä, että kerran, oikean ajan tullen, insinööri
antaa hänelle ja lapsilleen nimensä ja tunnustaa heidät omikseen.
Saattaa käydä niin, saattaa olla käymättä. Elämän tapahtumia, oikeuden
ja vääryyden määriä, ei voi tietää edeltäpäin. Mennään vain yhdessä
mylläkässä kuin mäkeä alas ja ollaan sekapäisiä elämän kirjavasta
vilinästä. Ei tuomarikaan aina jaksa olla niin siisti kuin miltä
näyttää. Kyllästyy varmaan anoppiinsa ja menee Susiteettiin tapaamaan
toisia muka yhtä onnettomia. Vaan Rosina-rouva on lempeä ja hoitelee
ukkonsa hellästi terveeksi. Sitten elämä maistuu entistä ehommalta,
saattaapa syttyä uusi rakkauden puuska. Täytyyhän olla koskipaikkoja ja
käväistä kivellä, jotta tietäisi, miten hyvä on kulkea suvannossa...”

Suutari oli unohtunut muutamiksi silmänräpäyksiksi mittapaperi kädessä
tuijottamaan eteensä. Hänellä oli sellainen tapa tai olisiko tuo ihan
vika. Ajatukset silloin läksivät liikkeelle omin valloin ja harhailivat
milloin missäkin, hyppien asiasta toiseen. Niistä kuvastuivat suutarin
toiveet ja pettymykset ja niissä hän tarkasteli itseään syrjästä
— tuota parrakasta, tyhmänä pidettyä, kömpelöä Aukusti Koskista,
joka istui rumpunsa syvennyksessä aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan,
paikkasi kenkiä, piti silmällä pihan ihmisiä ja ajatteli asioita
sitkeästi, omalta erikoiskannaltaan. Jos ihmiset olisivat tienneet,
miten kauas hänen mielikuvituksensa lensi, minne saakka hän matkusti,
mitä näki ja koki, niin he olisivat ihmetelleet. Mutta onneksi he
eivät sitä tienneet, sillä muuten he olisivat alkaneet katsoa suutaria
pitkään.

Santeri ja Lauri olivat tällä välin supisseet ja hihittäneet keskenään
omia asioitaan, mitä lienevät olleet. Lauri tutki uteliaasti suutarin
pyöreätä työpöytää, jossa oli peltisiä, matalareunaisia laatikoita
ja näissä jos minkälaisia plikejä, nauloja, neuloja ja naskaleita.
Santeri ei osannut sanoa, mitä niillä kaikilla tehtiin. Ei isä niitä
juuri käyttänyt — ne olivat aina olleet siinä tuollaisina. Erikoisesti
Lauria kiinnosti pyöreä lasipallo, joka näytti olevan täynnä vettä
ja riippui vasituisessa telineessä keskellä pöytää. Sitä nähtävästi
saattoi nostaa ja laskea, vääntää molemmille puolille ja siirtää
telineineen pöydän reunoille, miten vain tahtoi. Laurista se oli
salaperäinen eikä hän voinut ymmärtää, mitä sillä tehtiin, vaikka olisi
miten harkinnut. Nyt hän sai kysytyksi siitä itseltään mestarilta.

5

Suutarimestari Aukusti Koskisen silmät välähtivät kummallisesti
hänen kuultuaan Laurin kysymyksen. Hän katsoi tutkivasti ensin
Lauriin ja sitten palloon, otti tämän käteensä ja tirkisteli sen läpi
valoa kohden. Silloin pallo näytti hohtavan ja siitä säteili hänen
kasvoilleen kirkasta valoa. Laurista tuntui kuin suutari olisi ollut
noita, joka tarkasteli taikanäkimellään taivaanrantaa hakien kätkettyjä
aarteita.

Suutari ojensi pallon Laurille ja sanoi:

— Katso itse, mutta varo, ettet pudota. Jos tämä pallo särkyy, syntyy
korvaamaton vahinko, sillä se, jonka siunaus siinä asuu, on kuollut jo
kauan sitten.

Laurista pallo oli odottamattoman painava — kai siksi, että se oli
aivan täynnä vettä — lyhyttä, korkilla suljettua kaulaansa myöten,
josta se oli nahkaisella nauhalla kiinnitetty telineeseensä. Vettä
kai se oli tuo aine tuolla sisässä. Mitä muuta se olisi ollut? Ei
ainakaan viinaa, sillä tämän hajun Lauri tunsi. Varovasti hän nosti sen
silmiensä kohdalle ja katsoi sen läpi ikkunaan päin.

Todellakin kuin taikaa. Ikkuna isoni reunattomaksi ja siitä alkoi
tulvia sisään värisevää valoa, joka oli kuin elävä vesivirta, pinnassa
auringon kimalletta ja säihkyä. Silmänräpäyksen verran Laurista tuntui
kuin hän olisi siirrähtänyt kotiseudun vilajavan virran rannalle
ja saanut uudelleen kokea kaiken sen autuuden, minkä kerran siellä
kaukana erämaan ja korven keskellä, kosken pauhatessa ja lintujen
laulaessa. Sitten virran pinnalla alkoi karkeloida pieniä kirkkaita
häivähdyksiä kuin ilmakeijukaisia, jotka leikkien riensivät ylös ja
alas, loppumattomasti tanhuten kuin surviaiset kesäiltana. Valoportin
reunoilta saapui väliin mahtavia, perättäisiä, samankeskeisiä,
punasinerviä valorenkaita, jotka tulivat vyöryen ja supistuen,
kunnes vuorollaan katosivat. Sitten ne saattoivat särkyä tuhansiksi
helmiksi, jotka nyt säteilivät kirkkaasti kuin olisi jokainen ollut oma
valokipinänsä...

Lauri laski pallon ja pyyhkäisi silmiänsä, joihin oli ilmestynyt vettä.
Suutarimestari katsoi häneen totisena, nauramattomana, ja selitti:

— Kuten näet, se on taikapallo, joka välittää katsojalleen salatun
kirkkauden. Näithän, miten ikkuna suureni niin, että valoa tuli kuin
koskesta, vieläpä kirkasta valoa, vaikka on pilvistä ja iltapäivä.

— Mihin tätä sitten käytetään? kysyi Lauri.

— No, tähänpä tähän valon antamiseen, selitti suutari. — Katsos
nyt, kun pistän tulen tuohon lamppuun. Huomaat, ettei se kykene
valaisemaan tänne polvelleni, jonka päällä kaikki suutarintyö tehdään.
Siispä täytyy ottaa avuksi taikapallo. Kun se asetetaan näin ja
näin, sopivasti polven ja lampun väliin, niin se kokoaa valon yhteen
lyhteeseen ja ohjaa tämän polveen, täsmälleen sille kohdalle, johon
juuri teen ompeletta tai isken plikiä. Niin kumma laitos se on. Ilman
sitä ei suutarintyöstä tulisi mitään. Katsohan nyt pallon läpi lampun
liekkiä.

Lauri totteli. Äsken niin totinen, pieni liekki ihan hulmusi. Lauri
kysyi, oliko pallon sisässä todellakin vettä?

— Jaa, selitti suutari, vettähän se kyllä on, mutta ei suinkaan
tavallista. Sitä saa vain apteekista, sillä sen täytyy olla
ehdottomasti puhdasta. Jos kaataa palloon tavallista kaivovettä, niin
jo viikon kuluttua se samenee ja tulee täyteen limaisia lankoja.
Apteekin vesi sensijaan pysyy aina kirkkaana, jos vain korkki on
tiivis, ettei saasta pääse ulkopuolelta tunkeutumaan. Kyllä kai se on
niin, ettei tavallinen maailmanvesi ole riittävän puhdasta tällaiseen
pyhään tarkoitukseen, vaan että siihen tarvitaan siunattua vettä. Miten
apteekkari sitä tekee, sitä en tiedä, mutta toiset kumminkin väittävät
hänen lukevan sen päälle lukuja ja tekevän temppuja.

Suutari vaikeni, katsoi salamyhkäisesti molempia poikia, kynsi
partaansa ja puheli edelleen selittävästi, mietteisiinsä vaipuneena:

— Mutta eihän taikapallo tyydy vain ohjaamaan tavallista valoa
polvelleni, ei, vaan se välittää kirkkautta myös mieleen. Isävainaja
sanoikin, ettei tämä mikään tavallinen lasipallo ole, vaan sellainen,
josta näkyy vaikka mitä, kun vain osaa katsoa. Työskennellessäni tässä
yksikseni unehdun joskus tuijottamaan palloon ja sen kimallukseen
ja niin pian kuin silmäni ovat menneet vesikiehteeseen alan nähdä
jos jotakin. Mutta enimmäkseen näkyy polku, joka johtaa kukkaniityn
läpi ja jota myöten Santeri astuu tulevaisuuttansa kohti, jaloissa
uudet kengät. Äidin kanssa siinä katsomme häntä... Aina kun mieli
tuntuu hiukan maahan painuneelta, ryhdyn katselemaan taikapalloa, ja
useimmiten se kirkastaa mielen.

Joopa-joo — jokaisella ihmisellä on oma taikapallonsa. Vai mitä,
Santeri?

Santerin silmät loistivat ja hän nykäisi Lauria kyljestä:

— Älä usko isää, hän sanoi, sillä isä juttelee tuosta pallostaan
vaikka mitä ihmeitä — pitkiä satuja. Kaikilla suutareilla on
samanlainen pallo. Väliin isä ei ryhdy mihinkään ennenkuin on katsonut
pallostaan, mitä sieltä näkyy. Joskus hän kertoo satua, joka ei lopu
milloinkaan, sillä kun kysyn, miten sitten kävi, hän sanoo, että
”katsotaan pallosta”, ja tuijotettuaan siihen hetkisen alkaa jatkaa.

— Mikä satu se on?

— Se on satu köyhästä suutarinpojasta, joka nai kuninkaantyttären ja
sai tämän myötäjäisinä puoli valtakuntaa.

— Kuinka pitkälle poika on jo päässyt? Santeri nauroi:

— Vaikka isä aloitti satunsa jo viime talvena, ollaan vasta kuninkaan
kaupungin portilla. Isä jaarittelee niin hitaasti, ettei päästä
eteenpäin.

Kääntyen isäänsä päin Santeri kysyi:

— Miten luulet käyvän? Saako suutarinpoika kuninkaantyttären?

Suutari havahtui ja vastasi:

— Jaa kuninkaantyttären? Sitä en tosiaankaan tiedä. Satuhan on
sellainen, että niin pitäisi käydä, mutta aivan varmaa se ei silti
ole. Elämänsadussa päinvastoin useimmiten käy niin, etteivät köyhät
suutarinpojat saa kuninkaantytärtä, valtakunnasta puhumattakaan.
Juuri kun he ojentavat kättään, että ”nyt minä sen poimin”, edessä
ei olekaan mitään ja hyppyset haukkaavat tyhjää ilmaa. Pallo ei ole
vielä näyttänyt, miten tässä tapauksessa käy. Koetetaanpa katsoa
yhdessä. Tulkaahan pojat tänne. Aij-jai, miten kovasti se nyt hulmuaa,
näettekös! Eikö se rupea ollenkaan tyyntymään — no vihdoinkin.
Kuuletteko pientä, hiljaista sihinää? Ei se ole lampun sihinää niinkuin
tyhmät suutarit luulevat, vaan se kuuluu pallon sisästä, jossa henget
juuri järjestävät kuntoon elämänkiikaria. Katsokaa nyt! Eikö olekin
tuolla kaukana upea kaupunki — muurit vain jaspista ja timanttia kuin
taivaallisessa Jerusalemissa. Takaa loistaa korkeita torneja ja tuolta
kaukaa, korkealta vuorelta, kuninkaan linna. Se on tehty puhtaasta
kullasta ja hopeasta ynnä lasista. Näettekö, pojat, miten se säihkyy
— ihan kuin katinkulta auringossa. Mutta missä onkaan suutarinpoika?
Tuossahan se vasta mennä töllistelee kontti selässä ja kerjuusauva
kädessä, seisoskelee ja ihmettelee, että ohhoh! Jopa on kaupunkia ja
linnaa riittävästi — o-on! Mutta mitä ihmettä! Siinähän on kaksi
poikaa. Kenenkä poika tämä toinen onkaan? Katsotaanpa tarkkaan. Sillä
on aivan samanlaiset kengät kuin suutarinpojalla, erona vain se, että
ovat ihka uudet. Ja vaatteet — hm. Kunhan ei olisi köyhä papinpoika,
jotka myös joskus, mikäli saduissa kerrotaan, lähtevät maailmalle
kosimaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa. Menevätkö nyt nämä
molemmat kosimaan samaa prinsessaa? Siltä näyttää. Mutta mitä tästä
eteenpäin tapahtuu, sitä ei pallo vielä kerro. Huomaatteko, miten se
pimenee ja peittää salaisuutensa...