SEITSEMÄS LUKU.

1

Jouluaatto valkeni vihdoinkin mitähän lienee ollut vasta siinä kymmenen
korvissa ja haluttomasti silloinkin, taivas kun oli pilvessä ja
lumia viskeli harvakseen ja rauhallisesti. Mitäpä tässä turhanpäiten
valkenemisen vaivaa näkemään, kun pian oli kuitenkin uusi pimeä
vastassa. Parasta oli pitää samaa katkeamatonta hämärää, joulun sivu,
niin pitkälle, että varmasti sitten tietää, mikä on pimeää, mikä päivää.

Nämä olivat oikeastaan suutari Koskisen aatteita, joita hän haudoskeli
pönttönsä nenässä jouluaaton aamupuhteena, korjaillessaan kenkärajoja
ja miettiessään, miten masentavaa maailman meno oli. Villestä ei
ollut kuulunut mitään eikä kuuluisikaan, sillä rahojen anastus
pitäisi hänet kyllä toistaiseksi poissa. Ulkonainen rauhahan tosin
silloin säilyi, mutta mitä hyötyä siitä oli, kun sydäntä kalvoi.
Ristiina oli ottanut koppansa ja lähtenyt jo hyvissä ajoin kiertämään
pesupaikkojansa, joista tiesi saavansa jouluanteja. Vosmestarinna ja
tuomarin rouva lähettäisivät myös jotakin ja samoin pastuska, mikäli
viimeksimainitulla sattuisi olemaan yli oman tarpeen. Mutta saattoi
hyvinkin olla, sillä Kaijasen postiljooni kuului tuoneen hänelle eräänä
päivänä kirjeen, jossa oli ollut lakkasinetti. Lieneekö nyt sitten
ollut se piispan kirje, josta Lauri oli puhunut Santerille ja jota
pastuska kuului odotelleen koko syksyn? Poikavekarat keskenään joskus
ilvehtivät, että ”tässä on sinulle piispan kirje”.

Suutaria hymähdytti hänen muistaessaan sitä. Hän korjaili epätoivoisen
rikkinäistä kenkää ja ajatteli, ettei tämä kannata ollenkaan: menee
koko päivä ilman palkkaa, sillä eihän vosmestarinnan piikatytöllä,
jonka ne ovat, ole millä maksaa. Vasta maalta tullut tyttö, jonka
vosmestarinna sai aluksi pukea päästä jalkoihin saakka. Tällaiset
resut! Suutarin oli tehnyt mieli sanoa, ettei niitä voi korjata, mutta
ei ollut raskinut, tyttö kun oli katsonut rukoilevasti. Kun ei ollut
varaa ostaa uusia, täytyi tyytyä tällaisiin. Ja annahan kun se saa ne
jalkaansa ja unohtuu ajattelemaan tulevaista onneansa, niin samassa jo
kurjimmatkin resut muuttuvat kultakengiksi, joilla tanssia hipsutellaan
lasilattialla. Arkena Tuhkimo, unelmissa kultakenkäinen kuninkaantytär.

Tellu näkyi ilmestyvän portille ja nuuskiskelevan vilpittömän näköisenä
sitä nurkkaa, jonka juurella kesin on Ristiinan saavi. On se saanut
kinosta siinä hiukan kirjavoitetuksi — tottakai, kun käy harva se
päivä. Jopahan nosti taas jalkaa. Sitä se vain ei unohda milloinkaan.
Nyt se kynsii takajaloilla iljannetta, murisee ja on uljaan näköinen.
Ei näy Mirriä, jotta saisivat lämpimikseen juosta kahauttaa rekoolin
ympäri...

Suutari jäi katsomaan, kuinka Mirri hiipi tuomarin kivijalan reiästä
pahaa aavistamatta pihalle ja alkoi sametinpehmein askelin mennä
peräpihaa kohti. Tellu jäykistyi ensin ja alkoi sitten väristä
kiihkosta, kunnes ponnahtaen hyppyyn syöksyi Mirrin jälkeen.
Tutkimattomaksi salaisuudeksi jää, oliko Mirri niin suuri lurjus, että
vaikka oli nähnyt Tellun portilla ja tiesi sen tulevan jäljessään kuin
pyörivä pallo, ei kuitenkaan ollut vihamiehestään tietävinään, vaan
laskien kylmäverisesti tarpeelliset välimatkat pujahti tikapuille
turvalliseen korkeuteen juuri kun Tellun verenhimoiset hampaat olivat
tarraamaisillaan sen häntään. Siellä se istui nyt puhdistaen käpäliänsä
ja olematta huomaavinaankaan raivosta tärisevää ja rähisevää Tellua,
jonka kiukku muuttui ihan itkuksi tämän ainaisen häväistyksen vuoksi.
Laurin kalpeat kasvot näkyivät ilmestyvän ikkunaan; hänkin katsoo
Mirriä ja Tellua ja nauraa. Laiha ja kalpea näkyy poika yhä olevan.
Lieneekö tuo vielä ollut ulkona lainkaan. Portaan pielessä on pieni
kuusi. Nostavat sen tietenkin pian sisään ja koristavat. Tuomarilla ja
vosmestarinnalla on myös kuusi valmiina vietäväksi sisään. Suutari ei
ole milloinkaan pitänyt joulukuusta, sillä tätä ei hänen nuoruudessaan
ollenkaan tunnettu. Ja herroissa sen pito on vieläkin tavallisempaa
kuin yhteisen kansan keskuudessa.

— Joulupa joulu! suutari siinä jahkaili. Ristiina oli luvannut hankkia
keruullaan niin paljon rahaa, että Santerin kukkaro saataisiin yhtä
täyteen kuin ennenkin, vieläpä vaihtaa rahat kahden ja yhden markan
lanteiksi. Suutaria nauratti hänen muistellessaan, miten Santeri oli
heti herättyään hypännyt laatikkonsa ääreen hakemaan kukkaroaan. Hän
oli ähissyt ja puhissut, kun laatikko ei ollut tahtonut aueta, sillä
suutari oli yöllä kurillaan lykännyt sen vähän vinoon. Kuunneltuaan
sitä aikansa suutari oli sitten mennyt hätään ja sanonut, että ”mikä
sille laatikolle on tullut, kun se ei aukea”, ja kiskaissut sen ulos.
Santeri oli heti siinä nokallaan ottamassa kukkaroaan, mutta tätäpä ei
laatikossa ollutkaan, vaan paulakengät. ”Vooo-i!” Santeri oli sanonut
ihastuneena ja ottanut kengät. ”Kyllä ovat hyvät!” Sitten hän oli
ottanut paulat ja ihan punastunut innosta. ”Entä kukkaro? Missä se on?”
— ”Joulu-ukko on varmaan ottanut sen kenkien maksuksi”.

Siitä Santeri ei pitänyt, sillä mikäli hän tiesi, joulu-ukko ei
milloinkaan ottanut tuomisistaan maksua. Eiväthän ne silloin lahjoja
olisikaan, jos niistä maksettaisiin. Hän olisi tarvinnut markkansa
suksien ostoon, sillä hänen suksensa olivat huonot. Suutari oli siihen
huomauttanut, ettei pidä moittia joulu-ukkoa, sillä tämä tietää kyllä,
mitä tekee. Emmehän me hänen aikomuksiaan tunne. Santeri oli sanonut
tähän asiallisesti, ettei ainakaan kukkaroa olisi saanut viedä, vaikka
veikin rahat. Santeri ei ollut enää aikoihin uskonut joulu-ukkoon
ja uumoili isän sormia koko jutun takaa. Mutta hän ei puhunut siitä
tällä kerralla enempää, sillä hänellä oli tulinen kiire koettelemaan
uusia kenkiään ja paulojaan. Uljailta ne näyttivätkin vitivalkoisella
lumella, kun Santeri potkaisi vauhtia ja liukui miehekkäästi portista
ulos. Mitä hän mahtanee sanoa illalla, kun löytää kukkaronsa laatikosta!

— Joopa-joo! huokasi suutari aatteellisesti ja katseli ulos hämärään
talvipäivään. Puutarhassa oli lunta melkein aidan tasalle, min ettei
Mirrin kannattanut lähteä etsimään pakopaikkaa sieltä, koska olisi
joutunut huppuroimaan lumessa korvankärkiään myöten. Vaikka ei siinä
olisi tarvinnut takaa-ajajaa pelätä, sillä eihän Tellu-ressukka
olisi päässyt noin syvässä lumessa mihinkään. Syreenien latvat ovat
sentään vielä niin korkealla, että varpuset ja tiaiset saattavat istua
niiden oksilla turvallisesti. Siinä ne nytkin tiuskivat toisilleen ja
riitelevät parhaista sijoista. Jos on varpunen äkäinen ja topakka,
juro ja pahantuulinen, niin vasta on puoliaan pitävä ja terhakka
talitiainen. Suutarin täytyi naurahtaa molemmille katsoessaan niitä,
kun ne siinä riitelivät, pörhistelivät höyheniään ja tiuskivat
vihaisesti.

— Kas, kun Ristiina jo tulla kaahottaa! suutari totesi sitten
nähdessään vaimonsa saapuvan pihaan. — On sillä kopassaan tuomisia,
koska kantaa sitä ihan vääränä, mutta suu on silti pahasta mielestä
kierossa. Ville tietenkin...

Ristiina kolisteli sisään, tömisti lumen kengistään — isoista,
vanhoista lottosista, joita suutari ei ollut ehtinyt korjaamaan
—, puistaisi nuttuansa ennenkuin ripusti sen naulaan, ja sanoi
selittävästi:

— Ihan oli pilvenä akkoja kauppaneuvoksen pihalla hakemassa
joululeipää...

Suutari nyökkäsi. Arvaapa sen. Köyhät tulevat maaltakin tänne osille,
kun tietävät, etteivät isot porvarit kysele joululeipää antaessaan,
onko kaupunkilainen vai turvetöllin asukas. Oli kuulunut, että
porvarit jo lopettaisivat tämän vanhan joulutapansa, mutta eivätpähän
näy tehneen sitä, eivät ainakaan kaikki. Oli tullut edellisinä
jouluina ilmi, että ihan talonemännät pukeutuivat ryysyihin ja
tulivat kaupunkiin pyytelemään jouluapua. Ei suutari oikein voinut
tätä uskoa, mutta toisaalta... Mene tiedä, vaikka olisi sellaisiakin.
Ihmisen ahneudella ei ole rajaa enempää kuin tyhmyydelläkään. Mitähän
hyvää Ristiina nyt lie saanut? Ei hän mikään tavallinen pyytäjä ole,
vaan tulee noutamaan melkein kuin palkkaansa. Lienevätkö huomanneet
antaa kahvia ja sokeria? Se on ollut kauppaneuvoksettaren tavallinen
joululahja Ristiinalle.

Suutari oli utelias, mutta ei pitänyt sopivana ilmaista sitä kysymällä,
saati menemällä kaivelemaan Ristiinan koppaa. Sitä ei ollut hyvä tehdä
senkään puolesta, että Ristiina ei sietänyt sitä, saattoipa napsauttaa
kynsille, jos äreimmilleen sattui. Sitä ei ihmistä tiedä, minkä puuskan
se milloinkin puhaltaa. Niinkuin Ristiinakin. On siinä päivästä toiseen
hyväntuulisena ja lempeänä kuin itse hyvyys, niin ettei outo voisi
aavistaakaan hänessä sisua olevan, kunnes sitten äkkiarvaamatta suuttuu
kuin ampiainen jostakin mitättömästä asiasta niin, että täytyy ihan
pelätä. Silloin on parasta antaa hänen sähähdellä rauhassa. Aikansa
sitä tehtyään hän jo unohtaa suuttumuksensa ja tulee entiselleen.

Ristiina nosteli anteja kopasta pöydälle ja puheli:

— Olisihan tässä syömisen hyvyyttä jos minkä verran, mutta eihän siitä
ole ehyttä iloa, kun ovat asiat vinossa.

— Miten niin? kysyi suutari, arvaten, mitä oli tulossa.

— Sitenpä vain, että Ville kuuluu olleen viime yön korttikaarissa.
Muuan akka sen jo ehätti minulle joululahjaksi kertomaan.

— Vai siellä, sanoi suutari keventyneenä. — Minä jo pelkäsin hänen
tehneen muille pahaa.

— Ei se vielä ole tehnyt sitä muille kuin meille, Santerille ja
itselleen. Missä nyt lienee, sillä aamuvarhaisella ne jo toimitetaan
putkasta kadulle. Osaisikohan tuota lähteä etsimään?

— Sinäkö siis menisit haeskelemaan häntä? Suutarin ääni oli vakava,
kunnioittava.

— Tottakai, Ristiina vastasi ja katsahti ihmettelevästi mieheensä. —
Onhan Ville minun poikani.

2

Avatessaan silmänsä korttikaarin oljilla Ville ei ensin voinut
ymmärtää, missä oli. Hänellä oli niin kylmä, että hän luuli joutuneensa
nukkumaan jonnekin ulos, latoon ehkä, koska liikahtaessa oljet
kahisivat hänen allaan. Päätä pakotti kuin kattilaa takoen ja ruumis
tuntui ruhjoutuneelta ja kipeältä. Ankara pahoinvointi ellotti
sydänalaa.

Sitten hänelle selvisi, mikä paikka tämä oli ja mikä aika: poliisin
putka ja jouluaaton varhainen aamu. Hän vyörähti ähkäisten inhosta
kasvoilleen kuin haluten piiloutua, kahmaisi olkia molempiin kouriinsa
ja sanoi kiristellen hampaitaan:

— Olet jouluoljilla, kuuletko, Ville, jouluoljilla! Hän valahti
hervottomaksi ja makasi siten hetkisen. Sitten hän kääntyi kyljelleen
ja kohottaen päätänsä koetti katsella ympärilleen sen verran kuin oven
ristikosta häämöttävä valo salli. Ei epäilemistäkään. Hän oli yksin.
Kaverit olivat livistäneet raukkamaisesti silloin, kun olisi pitänyt
antaa poliisia päihin, ja jättäneet hänet yksin ylivoiman käsiin.
Mutta helposti häntä ei ollut sittenkään saatu lannistetuksi. Vasta
lyötynä patukalla pyörryksiin hänet oli voitu tuoda tänne, mutta sen
oli täytynyt tapahtua kantamalla. Sen verran hän muisti rytäkästä. Kuin
paareja häntä oli kannettu, kun ei niin myöhällä ollut enää ainoaakaan
ajuria liikkeellä...

Hän alkoi samalla muistella eilispäivää. Tuli mennyksi heti, kun oli
saanut vaivaisen palkkansa, sinne muutamaan laitakaupungin tölliin,
jossa ei olla kovin tarkkoja viinan myynnille, onko se laillista vai
ei. Sinne kokoontui kavereita ja taisi siellä käydä asialla joku
tyttökin. Ainahan niitä on siellä missä miehiäkin jakamassa myötä- ja
vastoinkäymistä. Ville hymähti ivallisesti. Pian siinä kuluivat päivä
ja rahat — juomisessa, pelaamisessa ja kisaamisessa —, kuluivat ja
loppuivat kesken. Täytyi lähteä hankkimaan jostakin lisää...

Silloin Ville oli yhtäkkiä muistanut Santerin iloinneen aamulla
siitä, että saisi tänään palkkansa. Saatana sen oli tietenkin hänen
mieleensä johdattanut saattaakseen hänet kiusaukseen. Ville oli
selvästi silmissään nähnyt Santerin laatikon sisustan ja hänen
kukkaronsa, sillä muualla Santeri ei voinut sitä säilyttää. Laatikon
lukko oli rikki... Jo näin ajatellessaan Ville oli ollut matkalla
kotiinsa päin, sotkeutuneena kiusauksen verkkoon niin auttamattomasti,
että pyristely oli turhaa. Humala humisi hänen päässään, pelihimo
piti häntä lumouksessaan, vietit kaikki olivat vereslihalla ja
janosivat pohjattomina yhä uutta tyydytystä. Vain sen verran oli vielä
häpeäntuntoa jäljellä, että hän koetti valehdella itselleen: ”En,
en minä varasta, vaan lainaan seuraavaan palkkaani saakka. Silloin
maksan takaisin jokaisen pennin, vieläpä korkoineen. Runsaan koron
maksankin, sillä en suinkaan minä niin kurja mies ole, että varastan
pikku veljeltäni hänen kovalla työllä ansaitsemiansa rahoja. Johan nyt!
Annan ne takaisin vaikka kaksinkertaisina. Silloin hän vasta tuleekin
iloiseksi. On uskonut menettäneensä ne ainaiseksi ja nyt ne tulevatkin
takaisin tuplaten. Sellaisia ihmeitä Ville osaa tehdä, jos niikseen
tulee!”

Hän alkoi pitää itseään erikoisen hyvänä ja jalona miehenä, joka
varasti pikku veljensä rahat oikeastaan vain tuottaakseen hänelle sitä
suuremman ilon. Viina hellytti hänen sydäntänsä niin tunteelliseksi,
että hän itki rankasti kompuroidessaan pimeässä kotiansa kohti,
tuiskutuulen vinkuessa. Kylmä ahdisti, ihmiset sortivat, kukaan ei
ymmärtänyt häntä, ei antanut hänen pyrkimyksilleen minkäänlaista arvoa,
ja kuitenkin hän oli pohjaltaan oikeassa, joi vain suruunsa, oli hyvä,
uljas... Traagillisen itsekorostuksen vallassa hän näin kaunisteli
tekoansa, jonka kuitenkin olisi suorittanut joka tapauksessa, näyttipä
se hänestä minkälaiselta tahansa.

Mutta entä Santeri herää ja alkaa huutaa? Isä tulee apuun ja äiti
alkaa itkeä ja väännellä käsiään? Nämä mahdollisuudet harmittivat
Villeä ja tukahduttivat tunteellisuuden. Hän sisuuntui ja mietti, että
”isän olisi parasta pysyä rauhassa”. Ville ei ollut vielä tähän saakka
välittänyt näyttää ukolle, kuka Koskisen huushollissa oli varsinainen
voimamies, mutta se täytyisi tehdä, ellei ukko muuten pysyisi
asemillaan. Santerista ei ole vastusta sen enempää kuin että huitaisee
hänet vain nurkkaan. Ja äiti — hm — äiti saa myös oppia ymmärtämään
Villen olevan aikuinen mies, joka tekee mitä tahtoo. ”Ja ymmärtää myös,
mitä tekee!” Ville aivan karjahti näin, kiihtyen äkkiä kovasti. Ei
häntä tarvitse akkain tulla neuvomaan! Kyllä hän tietää ja on nähnyt
sekä kokenut enemmän kuin tuollainen vanha suutarinämmä!

Lujasti päättäneenä anastaa rahat hiljaisuudessa tai — ellei se
onnistuisi — väkisin, Ville hiipi kotiinsa ja suoritti suunnitelmansa
juopuneen kylmällä, tunteettomalla viekkaudella. Hän kuuli kyllä
piilouduttuaan viereiseen porttikäytävään äitinsä vihlaisevan huudon,
mutta ei välittänyt siitä. ”Ämmä huutelee turhia!” hän päätteli; ”enhän
minä näitä rahoja varasta, vaan ainoastaan lainaan ne muutamaksi päiväksi
. Menisi sisään siitä pakkasesta värjöttämästä. Aina ne
hätäilevät pikkuasioista niinkuin nyt muutaman markan lainasta...
Pöhöh!”

Ville näki siinä pahnoilla maatessaan tämän kaiken hyvin selvinä
kuvina. Vaikka hän koetti koko sisullansa tukea ylpeyttänsä ja
vahvistaa paatuneisuuttansa, se ei tahtonut onnistua. Ylpeys pyrki
luhistumaan sietämättömäksi nöyryytykseksi ja häpeäksi, paatumus
särkymään tunnon pohjaan saakka ulottuviksi kuiluiksi, joissa kiehui
tulinen tuska. Hän ähki ja kieritteli pahnoilla, kouritteli niitä
ja kirosi synkeästi. ”Olet jouluoljilla, kuuletko, Koskisen Ville,
jouluoljilla! Ensimmäisen kerran elämässäsi sait kokea tällaisen
kunnian...”

Sitten hän yhtäkkiä alkoi miettiä, mistä mahtoi johtua, että hänellä
oli ollut lapsuudesta saakka, niin kauan kuin muisti, hillitön,
voittamaton taipumus kaikkeen pahaan. Puolueettomasti ja asiallisesti
hän siinä totesi pohjaluonteensa syvimmän suunnan ja saattoi
rehellisesti sanoa aina vihanneensa hyvää ja rakastaneensa pahaa.
Edellinen, esiintyipä se missä muodoissa tahansa, oli ollut hänelle
syvästi vastenmielistä. Lahjasta hän ei ollut voinut kiittää muuten
kuin murahtamalla; hän oli mieluummin näpistänyt kuin pyytänyt,
valehdellut kuin puhunut totta; kilttiys oli ollut hänestä ämmämäistä
ja ikävää, halpamaisuus ja ilkeys mieluista; hän oli tehnyt petosta,
missä oli voinut, — koulussa, leikeissä, kotona; miesten tavoille hän
oli perehtynyt jo kymmenvuotiaana; väkijuomiin ja kaikkien intohimojen
hillittömään tyydyttämiseen hänellä oli voittamaton halu; nähdessään
ikäisiään tyttöjä vaaleissa sunnuntaipuvuissa hänen teki mieli ryvettää
ne saastaan. ”Olen hirviö, auttamaton hirviö!” hän mumisi ja kysyi
samalla vaativasti, uhmaavasti: ”Kenen syy? Kuka on minut tällaiseksi
luonut? Miksi en tunne viehtymystä hyviin tapoihin kuten muut? Miksi
paha ei ole minulle edes kiusaus, vaan luonnollinen, ainoa asiaan
kuuluva tie? Miksi juon itseni joka kerta siaksi, menetän pelissä
vaatteenikin ja olen joukossa aina se, joka menen pisimmälle ja
lopuksi joudun kaikkien halveksimaksi? Olenhan todellakin huomannut,
ettei roikassa ole niin suurta juoppoa ja lurjusta, ettei hän pitäisi
minua vielä suurempana ja uskoisi minun voivan tehdä sitäkin, mihin
eivät enää hänenkään voimansa ja rohkeutensa riitä. Eikö minussa ole
ainoatakaan hyvän itua?”

Häntä karmaisi ilkeästi, kipeästi, ja hän heittäysi taas suulleen
oljille, ”jouluoljille, jouluoljille!” Häntä kiukutti sanomattomasti,
että tuo sana oli johtunut hänen mieleensä. Siellä se oli nyt kuin
piikki, joka upottuaan näkymättömiin lihan sisään pistää kipeästi
joka kerta liikahtaessa vaikka kuinka vähän, kirvelee ja harmittaa.
”Jouluoljet!” Hänelle ei ole joulua eikä jouluolkia, vaan korkeintaan
hyvä helttari viinaa, pakka uusia kortteja ja nätti tyttö joutavien,
pitkien pyhien ratoksi. Siinä hänen joulunsa ja jouluenkelinsä, että
sen tiedätte, kaikki tekopyhät määkijät! Raakuuden ja uhman aalto
tulvahti Villen sisuun niin, että hänet valtasi hurja halu tehdä
jotakin ennenkuulumatonta, viiltävän räikeätä, rienaavaa... Hän alkoi
hoilata kohti kurkkuaan käheällä, selkää karmivalla, eläimellisellä
äänellä jouluvirttä ”Enkeli taivaan...”, joka oli kieltäytynyt
unohtumasta hänen muististansa, niin paljon kuin sinne olikin
kasautunut saastaisia lauluja.

Silloin oven lukko kirahti ja ovi aukeni. Ovelle ilmestyi vanha
Salmelan konstaapeli, joka ikänsä vuoksi toimi enimmäkseen
poliisikamarin kotimiehenä ja joutui siksi myös hoitelemaan juopuneita.
Hän tuli Villen luo, tempasi hänet kummastuttavan voimakkaasti ja
reippaasti pystyyn — oli tottunut tekemään tässä tarpeelliset liikkeet
— ja sanoi:

— Vaikene, ellet tahdo hankkia lisää sakkoja! Miten on niin kunnon
mies kuin isäsi voinut saada tuollaisen pojan! Ala mennä siitä! Pääset
pois, kunhan kuittaat haasteen.

— Minkä haasteen?

— Raastupaan tietysti. Mätkivät sinulle pyhien jälkeen juopumussakkoja.

Villeä leikkasi taas kipeästi. Hän lähti menemään Salmelan mukana,
töhersi nimensä siihen, mihin Salmela osoitti tukevalla etusormella, ja
oli vapaa. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti ovesta ulos, Salmela puistaisi
kämmenellä häntä selästä, huomauttaen samalla selittävästi:

— Isäsi ja äitisi vuoksi karistan takistasi pois nämä roskat. Muuten
ihmiset näkevät sinun viettäneen yösi jouluoljilla. Kas niin! Lähdehän
nyt. Toivotan kaikesta huolimatta hyvää ja siunausrikasta joulujuhlaa.
Vaikka tämä kokemuksesi onkin murheellinen, ei se silti miestä tapa,
varsinkaan jos on kääntyäkseen opiksi. Monelle muullekin on tämä ovi,
josta nyt menet, johtanut parempaan elämään.

Ville totesi seisovansa kadulla ja hytisevänsä vilusta. Hän oli
takkisillaan, sillä hän oli menettänyt viime yönä korttipelissä
palttoonsa. Kenkänsä hän oli hävittänyt myös ja saanut sijaan nämä
irvistelevät rötisköt, jotka hänellä nyt oli jalassa. Rahat hän oli
tuhlannut niin tarkkaan, ettei omistanut enää kukkaroakaan. Hän nosti
takkinsa kauluksen pystyyn, tunki kätensä taskuihin ja lähti kävellä
paarustamaan pehmeässä, yhä lisääntyvässä lumessa umpimähkään, ilman
päämäärää. Ajatukset vain takoivat eri mahdollisuuksia.

— Täytyisi saada viinaa edes sen verran, että kohmeloryypyiksi. Ja
sitten ruokaa, ruokaa... Kun meni eilinen päivä niin tarkkaan juomiseen
ja muuhun, että syömisen puoli jäi melkein hoitamatta, niin nyt alkaa
heikottaa. Menisiköhän sinne Taskisen Tiltun luo, jossa oltiin viimeksi
eilen? Turhaa se on, sillä olen sinne jo entuudesta velkaa ja eilen
taisi tulla vielä särjetyksi jotakin. Tiltu ei anna mitään ilman rahaa,
ei vaikka polvillaan kerjäisi. Ja minä kun en kerjää keneltäkään, saati
mokomalta porttolan mankolta. Minua ei paineta polvilleen niinkään
helposti, ehei, pojat! Menisikö kotiin? Siellä kyllä annettaisiin
ruokaa, mutta äiti höystäisi sitä liiaksi silmävesillään. Pahus, kun
sen ämmän pitikin arvata minun ottaneen Santerin rahat! Ei hän kyllä
enää juuri mitään puhu, vaan itkee vain, mutta sepä minulla erikoisesti
käykin sisulle, tuo vesitteleminen. En mene kotiin ainakaan vielä, vaan
koetan nuohota tuttavia ja eilisiä kavereita. Ehkä joku heistä vippaisi
edes markan. Vaikka eivät ne sitä mielellään tee, niillä kun on
kaikilla mukamas se joulun vietto... ”Kakaroille ja akalle pitää olla
joulutuomisia, niin että emme voi nyt lainata, hyvä mies!” Tietäähän
tuon. Heti kun avaat heidän ovensa, kaikki säikähtävät niin, että
valahtavat kalpeiksi. ”Koskisen Ville! Mitähän se nyt tahtoo? Kunhan
ei houkuttelisi isää mukaansa!” Näin siellä säikähtänyt akka ajattelee
ja tuijottaa minuun kauhistuneena kuin olisin sielunvihollinen. Voi
jumalauta, kun on nälkä! Menisiköhän katsomaan Pelastusarmeijaan,
jossa kuuluvat jakavan köyhille ilmaiseksi hernekeittoa? Siitä
vasta nauru syntyisi, kun saisivat kuulla Koskisen Villen olleen
armosoppaa ahmimassa. Taskisen Tiltu ja tytöt kikattaisivat kuollakseen
ja kyselisivät, että ”pitikö sinun ensin tunnustaa syntisi?” Ei
tarvinnut eikä tarvitse, sillä itse minä syntitaakkani kannan! Tapan
laukkuryssän, ryöstän sen laukun ja ladon syntini siihen karttuunien
ja huivien joukkoon. Siinä niitä on hyvä kantaa. Vain vähän kumaraan
täytyy painua ja siinä kaikki. Keikkuen ne silti kulkevat sen vertaiset
synnit kuin minulla on. En minä mikään järin suuri syntinen ole,
päinvastoin kuin ehkä luullaan. Varsinaista suurempaa rötöstä ei ole
tullut vielä tehdyksi, vaikka monesti on kyllä hyppysiäni oudosti
kutkuttanut...

Hän mietti hajanaisesti, uhkamielisesti ja riidanhaluisesti, nousten
kapinaan kaikkia vastaan ja hautoen synkkää, epäselvää koston
mielialaa, joka asui hänen sielunsa pohjalla kuin latautumistaan
latautuva ukonpilvi, valliten häntä täydelleen ja etsien vain
purkautumisen tilaisuutta. Hän kulki katua sinne, toista tänne,
kaarteli tuttavien asuntojen lähistöllä, mutta saamatta menneeksi
sisään. Hän seisoskeli narinkassa katselemassa vesi kielellä, kuinka
Suorsan eukko möi siellä kuumaa hernesoppaa isosta, turkkeihin ja
peitteisiin kääritystä saavista. Viluiset hampparit osteskelivat
sitä lautasittain — jättimäinen, punapartainen Parkkinen, joka
kantoi kerralla kolme sadan kilon säkkiä: yhden hampaissaan ja yhden
kummassakin kainalossaan; hänen eroamaton toverinsa, lyhyt mutta
tanakka, iloluontoinen Puran Kustu; vaahtosuinen, synkästi pälyilevä
Hullu-Matti... He nielivät ahneesti kuumaa, höyryävää keittoa —
ottivatpa toisen ja kolmannenkin lautasellisen, sillä olihan nyt joulu.
Ville katsoi tuota syrjästä kateellisena, vesi suussa, sieraimissa
herneen ja läskin makea, rasvainen tuoksu. Hänen täytyi koota koko
ylpeytensä, ettei olisi nöyrtynyt kerjäämään Parkkiselta edes hilkkua,
yhden lautasellisen hintaa, tai Suorsan eukolta itseltään, joka varmaan
olisi antanut, sillä hän oli sääliväinen ja armahtavainen, hurskas
ihminen, isän ja äidin vanha hyvä ystävä. Vaan ei millään, ei millään!
Ylpeys ei antanut myöten ja niin Ville taas lähti paarustamaan pois
päin, hartiat jo kohmettuneina ja jalat tunnottomina kuin jääpuikot...

Tuli jo hämärä ja pian pimeä. Ville oli harhaillut monta tuntia ja
tunsi väsyvänsä yhä enemmän. Tuontuostakin hän pysähtyi katsomaan
matalien pikkutalojen ikkunoista sisään, miten siellä valmistauduttiin
joulun viettoon. Kaikkialla puuhattiin innokkaasti hellan ääressä
keittämis- ja paistamishommissa, äidit ja tyttäret palavissaan ja
punaposkisina, pienemmät siskot häärien malttamattomina ympärillä, isät
paitahihasillaan joutilaina levähdellen. Niin vaatimatonta ja köyhää
suojaa ei Ville nähnyt, ettei siellä olisi ollut edes jonkinlaista
joulun ja rauhan merkkiä. Tietoisuus siitä vihlaisi kipeästi Villen
sydäntä, nöyryyttäen ja samalla ärsyttäen sitä entistä sisukkaammaksi.
Harhaillessaan ajattelematta, minne meni, hän havahtui siihen,
että seisoi tulliportin lähellä erikseen olevan Kostamon töllin
ikkunan takana, katsomassa sisään sen pienistä himmeistä ruuduista.
Nöyränä, matalana, harmaana tölli oli siinä nietoksiin vaipuneena
kuin polvillaan, lunta ympärillä ikkunalautaan saakka, lunta katolla
paksuna riippuvareunaisena kinoksena, harjalla hajoamassa oleva
mustunut savupiippu, ristinurkat toisin paikoin lahoneina, kokonaisuus
ränstyneenä ja luhistuvana. Kostamon akka oli saanut irti riisiryynejä,
sillä muista aineista ei voinut olla keitetty se valkoinen puuro, jota
hän nyt hellan ääressä hämmensi. Vieressä kuhisi Kostamon kakaroita
kuinka monta lienee ollutkaan. Paitsi riisipuuroa, joulun merkkinä
oli kynttilä, jonka valopiirissä näkyivät Kostamo itse saunapuhtaana,
leuassa paperilappu partapuukon jäljeltä, ja vieras mies, jonka Ville
arvasi Römperiksi, juoppoudestaan ja matkoistaan kuuluksi sälliksi.
Selväpähän oli vielä. Kostamon akka ei suvainnut juomista eikä
juoma-aineita, joihin Kostamo ei ollutkaan erikoisemman menevä. Römperi
ilmeisesti kertoi seikkailujaan, koska Kostamo löi kourin polviinsa ja
nauroi pää kenossa ja suu auki. Jotakin kodikasta ja leppoisaa tuulahti
Villen mieleen tästä vaatimattomasta elämänkuvasta, vieläpä sellaista,
että se vei hänen ajatuksensa omaan kotiin, jossa kai myös parhaillaan
riisipuuro kypsyi ja isä tarinoi Santerin kanssa. Mutta oliko siellä
kodikasta ja naurettiinko siellä, vai oltiinko totisia ja mietittiin,
missä mahtoi olla Ville, Koskisen vanhusten ainainen murheen aihe ja
pikku veljen pelkäämä raakimus.

Ville äännähti tuskallisesti ja lähti kulkemaan. Lunta tuli nyt
sakeasti ja kävely oli hankalaa, sillä katukäytäviä ei kukaan
välittänyt puhdistaa jouluaattona, koska silloin ei ollut ketään
liikkeellä. Hän huomasi pysähtyvänsä eräälle portille ja katsovansa
pihan perällä olevaa pientä tölliä, jonka ikkunanruuduissa valo
hulmuili himmeästi. Söderholmin mummun tölli se oli — Ville tunsi sen
kyllä. Tahtomattaan hän tuli kaahlanneeksi ikkunan taakse katsoakseen,
minkälaista nuuskamummun joulunvietto oli. Huolimatta kurjasta
tilastaan Villen täytyi hymyillä sille, mitä näki. Mummulla oli takassa
valkea ja kolmijalalla parhaillaan kuumenemassa kahvipannu. Itse
hän istui takan lähelle siirtämänsä pöydän ääressä, jonka keskellä
paloi joulukynttilä, ja luki kirjaa, nenän kärjellä suuret pyöreät
silmälasit. Raamattu kai se oli tuo kirja, Ville siinä päätteli,
sillä sitähän ne jouluna vanhat ämmät lueskelevat — ja ukot sen
puolesta myös, mikäli Ville saattoi omasta isästään päätellä. Kirjan
toisella puolella istui kissa, edessään maitokuppi, ja toisella
marakatti, edessään rusinoita, joita oli jo tukkinut poskipussinsa
täyteen. Seurueen leimana oli niin suuri sopu ja rauha, että se taas
vihlaisi Villeä kipeästi. Hänen osattomuudentunteensa herkistyi ja
hän kaipasi yhtäkkiä kiihkeästi kotiin, jossa tiesi itseään palavasti
odotettavan ja jonka joulurauhasta puuttui vain se, että hän oli poissa
ja tällaisilla jäljillä. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi uhmansa ja
paatuneisuutensa horjahtavan, mutta kohensi sisuansa taas ja lähti
kaahlaamaan edelleen kinosten halki.

Kuinka kauan hän kulki näin, mieli myrtyneenä lopullisesti ja ruumis
kontistuneena, sitä hän ei tiennyt. Varsin varhaista tai myöhäistäkään
ei ollut, sillä joulukynttilät paloivat vielä ja jouluillallista
syötiin. Lunta tuli yhä sakeammin ja väsymys oli melkein kaataa. Ei,
hänen täytyi lähteä kotiin, niin nöyryyttävää kuin se olikin! Tämä
ajatus kieltäytyi poistumasta hänen mielestään, vaikka hän olisi kuinka
koettanut karkoittaa sitä, mutta sisu ei silti taipunut, vaan kuljetti
häntä toiselle suunnalle. Kadut olivat aivan autioita... Tuolta
kuitenkin lähestyi ihmisen haamu, lumesta ihan valkoisena. Nainen näkyy
olevan, koska on huivi päässä ja saali harteilla. Miten, tutusti hänen
kätensä vippasee saalin reunan alta, kun hän kaahlaa kinoksissa. Ville
pysähtyy ja katsoo tulijaa yhä tarkemmin. Sitten hänen sydämessään
jysähtää oudosti ja hän yrittää kääntyä ja paeta, mutta se on
myöhäistä, sillä tulija on jo tuossa, tarttuu häntä käsivarresta ja
puhelee äänellä, jossa ilo ja itku kummallisesti riitelevät:

— Jumalalle kiitos, että löysin sinut! Odottelimme sinua koko pitkän
ja katsoimme tuontuostakin portille päin, eikö Ville jo tule,
jotta saataisiin aloittaa joulu. Aioimme jo ryhtyä syömään joulupuuroa,
kun minä sanoin isälle, että odotetaan sentään vielä hetkinen Villeä,
ehkä hän tulee. ”Odotetaan vain!” isäsi sanoi siihen ja samoin arveli
Santeri. ”Menen vaikka vilkaisemaan portilta, olisiko hän tulossa”,
tuumin sitten, sieppasin nutun ja saalin sekä lähdin isäsi kielloista
huolimatta. Mutta eihän portilta näkynyt kissaakaan, vaan katu oli
autio ja tyhjä kuin ennen luomista. Olin palata takaisin, kun samassa
ääni sisässäni sanoi, että ”katsoisit nyt edes, jos hiukkaakaan
rakastat poikaasi, tuosta nurkasta toisellekin kadulle”. Minä silloin
sinne, ja kun ei sieltäkään ketään näkynyt, taas toiseen ja kolmanteen
nurkkaan. Niin olen etsinyt sinua ympäri kaupunkia, mielessä hätä
sekä sinusta että isästä, jonka pelkäsin lähteneen vuorostaan
etsimään minua, kun en saapunut heti kotiin. Jumalalle kiitos, että
löysin sinut! Lähdetään nyt kiireesti kotiin, ettei isäsi vain rupea
hätäilemään eikä hulluttelemaan!

Ristiina talutti tahdottomana seuraavaa poikaansa kuin tämä olisi
ollut eksyksissä harhaillut ja vihdoinkin löydetty lapsi, ja hyrisi
itkusta ja tyytyväisyydestä. ”Vähät minä muusta, kunhan vain saan
kotiin Ville-rievun!” Ville kuuli hänen mutisevan itkunsa ja
niiskutuksensa lomassa. ”Kun vain ei olisi kylmetyttänyt itseään...
Täytyy hetipaikalla juottaa hänelle runsaasti kuumaa ja lämmittää
jalat kuumalla vedellä. Kunhan terveys saadaan varjelluksi, niin
kaikki muu selviytyy kyllä. Ei Jumala ole kuljetellut Ville-riepua
kokonaista päivää kinoksissa ilman tarkoitusta eikä vielä huvikseen
lähettänyt minua, onnetonta jalkavaivaista, tarpomaan nietoksissa hänen
jäljessään. Kyllä nyt on tapahtumassa jotakin, on totisesti, mitä
sitten lienee. Vaan ei se voi olla kääntymistä huonompaan päin, sillä
perille saakka tässä on jo ajettu siihen suuntaan. Parempaan päin vain
on enää tietä kuljettavana, mikäli ei meinata kuolla kesken matkaa...
Jumalalle kiitos, että löysin poikani! Tulehan nyt kiireesti, ettet
ihan lopullisesti kohmetu! Mennään, mennään, sillä isä ja Santeri
voivat ruveta pelkäämään!”

Ville tunsi olevansa kuin sokea, jota hänen äitinsä taluttaa ja joka ei
voi muuta kuin seurata häntä, koska olisi ilman hänen apuaan turvaton
ja tuhoutuisi elämän tuiskuun ja pakkaseen. Vanha, pieni äiti, päätä
lyhempi kuin poikansa, mutta niin terhakka, luja ja toimelias! Jalat
niin huonot, että ovat hajoamassa yksiksi suoniksi, mutta niiden
varassa vain seisoo aamusta iltaan, vieläpä tarpoo talven ummet
etsiessään poikaansa. Villen tyrmistyneissä aivoissa hämärsi jotakin
kaukaista aavistusta sellaisesta joskus kuullusta tarinasta, että
joku on eksynyt ja ollut menehtymäisillään, mutta tullut viimeisessä
silmänräpäyksessä pelastetuksi, että äiti on uhrannut kaikkensa ja
osoittanut aina vain rakkautta, vieläpä silloinkin, kun poika on
varastanut pikkuveljensä rahat ja viettänyt joulunsa pahnoilla,
jouluoljilla kaupungin putkassa!

Se karmaisi niin ilkeästi ja kipeästi, että äidinrakkauden hetkeksi
sulattama sisu taas jäätyi. Ville kompuroi äitinsä jäljessä sisään ja
jäi ovensuuhun seisomaan. Hän ei ottanut lakkia päästään, ei riisunut
takkia yltään, ei tömistänyt lunta kurjista jalkineistaan, ei rientänyt
lieden ääreen lämmittelemään kohmettuneita käsiään, vaan seisoi
vain siinä paikallaan ja tuijotti kulmainsa alta synkästi eteensä.
Hänen näköpiiriinsä mahtui kuitenkin koko huone: hellalla odottava
kannellinen puuropata, pyhäasuun pukeutunut isä, joka katsoi häneen
vakavasti silmälasiensa yli, polvillaan kirja, johon taikapallon valo
oli ohjattu, ja pienellä jakkaralla istuva Santeri, jonka äsken niin
iloinen, naurava ilme vähitellen muuttui vaivoin hillityksi peloksi.
Ville ikäänkuin imi olemuksellaan tämän pienen, köyhän huoneen koko
hengen, sen hurskaan, puhtaan koruttomuuden, ja tunsi ensimmäisen
kerran selvästi, mitä vaille oli jäänyt eläessään tämän pienen piirin
ulkopuolella tylynä, raakana, rakkaudettomana. Mutta tämä heltyminen
nosti taas vastaansa vanhaa paatuneisuutta niin paljon, että hyvän illan
sijasta Ville, vihdoinkin saatuaan tehdyksi ja äännetyksi
jotakin, viskasi lakkinsa nurkkaan ja sanoi karmeasti:

— Terveisiä jouluoljilta!

Se oli kuin piiskan isku. Äidin huulille noussut rakkauden sana kuoli
pois. Isä kumarsihe kuin olisi isku osunut hänen hartioihinsa. Santerin
katseeseen ilmestyi kauhua ja hänen huulensa alkoivat vavista. Mutta
kun Ville sitten riisui märän takkinsa, niin äiti kuitenkin riensi
ottamaan sitä häneltä, ja kun hän istuutui isän lähelle ja alkoi aukoa
kurjien kenkäinsä nauhoja, niin isä kumartui auttamaan häntä ja kiskoi
pois nuo jalkaan melkein jäätyneet rötisköt. Äiti toi kamarista puhtaat
alusvaatteet ja pyysi Villeä kiireesti vaihtamaan ne ylleen. Kun Ville
ei saanut kohmettuneilla sormillaan auki nappeja, äiti auttoi häntä
pukeutumisessa kuin ennen lapsena. Hän toimitti hänelle ison kupillisen
kuumaa vettä ja melkein pakotti hänet juomaan sen. Hän toi hänen
eteensä sitä koko ämpärillisen ja nosti hänen jalkansa siihen. Sitten
hän toi kamarista Villen peitteen ja kääri sen hänen ympärilleen.
Kaiken tämän tehtyään äänettömänä, virkkamatta nuhteen sanaa, Ristiina
ammensi puuroa kivikuppeihin, laittoi niihin ison voisilmän ja antoi ne
miehensä, Santerin ja Villen käteen nöyrästi kuin olisi ollut heidän
palvelijansa. Itse hän otti pienimmän kupin ja pienimmän voinokareen,
ja istahtaen pöydän nurkan ääreen alkoi syödä siinä alistuvaisesti kuin
olisi nauttinut armopalaa. He söivät näin syvän äänettömyyden vallassa,
murheen leijaillessa näkymättömänä pilvenä heidän ympärillään.

Ville nieleksi palojaan koneellisesti, tuijottaen lattiaan
rävähtämättömin silmin. Hänen ei tarvinnut katsoa äitiään, isäänsä
eikä Santeria tietääkseen, että heidän olemuksensa oli yhtä ainoata
moitetta, murhetta, paheksumista. Jos he olisivat toruneet häntä
sanoin, sitä olisi ollut helpompi kestää, mutta kun he eivät tehneet
niin, vaan päinvastoin osoittivat hänelle kaikin tavoin vain rakkautta,
se kävi sietämättömäksi. Sitä ei voinut ryhtyä vastustamaan kuten
puhetta karjumalla eikä väittelemällä, vaan se täytyi ottaa vastaan
näin alistumalla, antautumalla äidin hoitoon kuten ennen lapsena.

Ville tuijotti lattiaan ja tunsi tavatonta, ennen kokematonta polttoa
tunnossaan. Oli kuin siellä olisi vähitellen vedetty jotakin yhä
kireämmälle, niin että pian olisi käsissä hetki, jolloin sen täytyisi
katketa. Villeä kauhistutti ajatellessa tuota silmänräpäystä, sillä
hän aavisti silloin särkyvän jotakin, joka oli hänessä keskeisintä
itseä. Hän lentäisi sirpaleiksi kuin saviastia lyötäessä kiveen eikä
olisi enää sen jälkeen oma herransa, vaan jonkun tuntemattoman voiman
kuljetettava. Siihen hän ei tahtonut alistua, ei millään, ja vahvisti
siksi sisuansa taisteluun sitä vastaan. Hän tahtoi edelleen ja aina
olla oma herransa ja määrätä ajatuksensa ja tekonsa juuri sellaisiksi
kuin itse halusi. Mutta kun tunnon poltto kävi yhä tulisemmaksi,
taistelu sitä vastaan vaati yhä suurempaa ponnistusta, niin suurta,
että hikikarpalot alkoivat kihota otsalle ja ruumis täristä. Oliko
se vilua ja sen lähtöä? Hän ihmetteli sitä, mutta ymmärsi, ettei se
sitä ollut. Saatana koetti pitää hänessä puoliaan niin sitkeästi,
ettei ruumis enää jaksanut kestää sen kouristusta, vaan alkoi täristä
ja hiota tuskasta. Mutta ei, hän ei tahtonut lannistua eikä särkyä,
vaan usutti sisuansa jatkuvaan paatumukseen. Näin hän istui yksinään,
otsasuonet pullollaan, luihusti tuijotellen ympärilleen, kenenkään
uskaltamatta puhutella häntä.

Santeri siinä vähitellen lapsellisuudessaan unohti pelkonsa ja alkoi
jutella isänsä kanssa. Paulakenkänsä hänellä oli jalassa ja hän
kertoi, miten hyvä niillä oli hiihtää. ”Sukset vain ovat huonot!”
hän nurisi; ”senkin saita joulu-ukko, kun vei kukkaroni! Neljällä, viidellä markalla
kuuluu saavan melko hyviä suksia — joskaan ei
ihan haapavetisiä, niin ainakin läheltä niitä”. — ”Mene katsomaan
laatikkoasi!” sanoi siihen isä, ”sillä saattaahan olla, että tarkastit
sen aamulla liian hätäisesti. Joulu-ukko oli ehkä tunkiessaan sinne
kenkiä ja pauloja painanut sen johonkin paitasi laskokseen piiloon”.

Santeri pujahti kuin kärppä kamariin, kiskoi auki laatikkonsa ja
kopeloi sen sisustaa. Hän ihan säikähti, kun paidan läpi tuntui jotakin
kovaa, ja hamuili sen vapisevin käsin esille. Ei ollut epäilystäkään:
se oli hänen kukkaronsa. Hän palasi takaisin keittiöön ja avasi sen:
siellä oli kuin olikin kaksi raskasta kaksimarkkasta ja yksi kirkas,
uusi yksimarkkanen. Hän seisoi siinä ällistyneenä, voimatta ymmärtää,
miten tämä oli mahdollista. Hän oli näet vieläkin varma siitä, että oli
aamulla katsonut laatikkonsa tarkkaan ja todennut kukkaronsa kadonneen.

— Siinä näet nyt! nauroi isä. — Joko et aamulla huomannut kukkaroasi
tai on joulu-ukko tullut katumoihinsa ja tuonut sen takaisin.

— Älkää te siinä! hätisti Santeri. — Itse olette ollut joulu-ukko!

Suutarin silmät kiilsivät vaivoin hillitystä ilosta. Ristiina ei ollut
huomaavinaan koko tapahtumaa, vaan pyöri selin Santeriin ja askaroi
hellan ääressä. Ville katsoi pitkään Santeriin ja hänen kädessään
olevaan kukkaroon, katsoi isäänsä ja viimeiseksi äitiinsä. Sitten hän
painoi pään käsiinsä ja huokasi vaikeasti.

3

Lauri ei ollut ollut vielä monta päivää ylhäällä, kun äiti tuli silmät
ilosta sädehtien hänen luokseen ja näytti kirjettä, jonka tietenkin
äsken keittiössä käynyt postinkantaja oli tuonut. ”Tänä vuonna on
joulu-ukko varhain liikkeellä!” äiti nauroi; ”koeta arvata, keneltä
tämä kirje on!”

— Enolta kai tai mummulta, sillä eihän meille muilta kirjeitä tule,
tuumi Lauri.

— Ei ole, sillä siinä tapauksessahan siinä olisi viisi lakkasinettiä,
sanoi äiti. — Arvaa uudelleen!

— Ellei se ole enolta, sen täytyy olla Helga-tädiltä, harkitsi Lauri.

— Väärin arvattu! riemuitsi äiti. — Vielä kerran!

— Silloin sen täytyy olla piispalta, päätteli nyt Lauri.

— Niin se onkin! nauroi äiti ja oli niin iloinen, että olisi hypellyt,
ellei olisi ollut vanha ja arvokas papinrouva. ”Kuule nyt, kun luen
sinulle”, hän sanoi ja istuutui Laurin viereen.

Ja sitten äiti luki Laurille seuraavan kirjeen:

”Arvoisa Rouva! Mielelläni olen teitä auttamassa, kun hyvin ansaitsette
apua, minkä vanhastaan perheenne kohtaloiden seuraajana tiedän. Pyydän
anteeksi, että vastaukseni on viipynyt, mutta kiiruhdan samalla
ilmoittamaan jo tehneeni ja toivottavasti ajoissa sen, minkä tässä
asiassa voinkin. Olen kirjoittanut senaatin kirkollistoimituskunnan
päällikölle, josta ylimääräisen eläkkeen suominen teille ja pojallenne
lähinnä riippuu, tukenut anomustanne puoltolauseellani ja parhaani
mukaan selittänyt toimintaanne ja huonoja elinmahdollisuuksianne
kaukana nälkämaassa. Luulisin voivani vakuuttaa, että ellei
odottamatonta, voittamatonta estettä satu, anomuksenne otetaan
huomioon ja te tulette saamaan eläkkeen. Sehän on kyllä kovin pieni,
mutta vakinaisena silti huomattava tuki. Muuta en ole voinut tehdä,
sillä minun on katsottava, millä tavalla ja missä asioissa olen
liikkeellä. Tämä ei ole puoleltani piittaamattomuutta, vaan johtuu
virka-asemastani. Sitten rohkenisin neuvoa teitä anomaan joka vuosi
alammaisella kirjeellä avustusta H. M. Keisarin käsikassasta. Anomus
osoitetaan Suomen kansliaan. Sitä en kyllä
voi luvata tukea, sillä näitä anomuksia menee Suomesta paljon, mutta
uskoisin sieltä tulevan avustusta ainakin joskus. Suurihan sekään ei
ole, mutta apuna silti.

”Toivotan teille Jumalan siunausta. Olette luottamuksella toiminut
perheenne hyväksi. Tehkää niin eteenkinpäin. Jumala on orpojen ja
leskien isä. Kyllä hän edelleen auttaa. Olkoon Jumala meidän kanssamme!
Kernaasti otan osaa huoliinne ja autan parhaani mukaan neuvoillani.
Kunnioituksella Teidän ja mies-vainajanne altis ystävä —”.

Äiti ei saanut luetuksi kirjettä aivan loppuun, sillä liikutus
tukahdutti hänen äänensä. Lauri otti kirjeen, tarkasteli sitä tyystin
ja harkitsi:

— Piispa kirjoittaa sievää käsialaa, mutta ei silti niin sievää kuin
minun isäni. Mitä muuten itket, sillä tämähän on kovasti kiltti kirje?

— Itken ilosta, vastasi äiti, koska huomaan, ettemme ole ilman
ystäviä. On minulla toinenkin ilon aihe, se kirje, jonka Kaijasen
postiljooni toi toissa päivänä. En ole näyttänyt sitä sinulle vielä.
Siinä on viisi lakkasinettiä, joten ymmärrät, ettei se saapunut
tyhjänä. Kaijasen ukko oli hyvillään ojentaessaan sen minulle ja sanoi
olevan hauskaa tuoda ihmisille joulun aattopäivinä sellaisia kirjeitä.
Et voi arvata, keneltä se on...

Äiti haki laatikostaan kirjeen, jossa todellakin oli viisi jykevää,
punaista sinettiä, avasi sen ja luki:

”Arvoisa Rouva! Ristisiteessä teille lähetetään ne kappaleet Uutta,
joissa teidän kertomuksenne ovat julkaistuina. Näistä
kertomuksista sekä Oulun-kirjeestä tässä seuraa maksu: 53 markkaa.
’Naapurin Karuliinan muistelmaa’ en vielä ole ehtinyt lukea, mutta
arvattavasti sekin julkaistavaksi soveltuu. Kunnioituksella V. Löfgren”.

— Kuka hän on? Lauri kysyi ihmetellen.

— Uuden Suomettaren päätoimittaja, äiti selitti, kuuluisa mies. Oikein
sydäntä kouristi nähdessäni kirjeen tulevan häneltä, sillä en ole
tiennyt kirjoituksieni kelvanneen saati ilmestyneen. Mutta kouristus
muuttui pomppimiseksi, kun käteeni kopeutui niin paljon rahaa.

— Oletko sinä siis nyt kirjailija? Lauri kysyi ihaillen, silmät
suurina.

— En suinkaan minä niin korkeaan arvoon kelpaa, äiti huokasi, mutta
sen myönnän, että palavasti haluaisin olla kirjailija. Kunpa olisi
rohkeutta ja aikaa yrittää jotakin suurempaa — sellaista, josta
ilmenisi kaikki, mitä tiedän elämästä ja tunnen...

— Anna nyt minun lukea nuo kertomukset, Lauri pyysi.

Ne olivat Laurin mielestä tavattoman ”mukavia”, kai kahdesta syystä:
siksi, että ne olivat äidin kirjoittamia ja että niissä kuvattiin sen
iäksi jääneen onnelan eli entisen kotiseudun elämää. Ihan tuollaista
siellä oli ollut kuin äiti selitti. Lauri luki ja ihmetteli samalla,
kelpaako siis tavallinen pieni elämä kertomuksen aiheeksi. Vaikka
eiväthän Sakeus Pyöriänkään kertomukset sen kummempia olleet. Jos niin
oli, niin kyllä Laurikin luuli kykenevänsä kirjailijaksi. Mutta ei hän
tuntenut erikoisempaa halua tavallisen arkielämän esittämiseen, vaan
tahtoi kuvata ihmeellisempiä asioita: suuria sankareita ja jännittäviä
seikkailuja, vähän sellaisia kuin ne, joista kerrottiin Välskärin
tarinoissa tai intiaaniromaaneissa. Kas se olisi jotakin! Mutta siihen
ei kykenisi kuka tahansa kynäniekka — hm — tuskinpa Lauri itsekään.
Paremmin hän ehkä onnistuisi kotiseudun luonnon kuvaajana... ”Eräs
metsästysretki”... Hm. Ei se tuntunut hyvältä — paremminkin laihalta.
Siinä loppuisi sanominen niin pian. Merkillistä, miten äiti saattoi
muistaa kaikki pikkuasiatkin ja kertoa ja kertoa, mitä oli ajatellut
keväällä ottaessaan sisäakkunoita pois ja mitä syksyllä sovittaessaan
niitä taas paikalleen. Mieluista luettavaa se vain oli, vaikka siinä ei
tapahtunutkaan mitään jännittävää. Ja tuommoisesta sitten maksettiin
rahaa, vieläpä noin paljon...

Voisikohan äidiltä pyytää viittä markkaa, että saisi maksetuksi
luistinvelkansa Elsan enolle...? Tuntui väliin ikävältä, kun ei ollut
saanut sitä edes lyhennetyksi. Lauri ei ollut milloinkaan kuullut
kenenkään pikkupojan olleen sillä tavalla juhlallisesti velkaa
aikamiehelle kuin hän nyt Elsan enolle. Oikein että ”täten tunnustan
tämän velkakirjan haltijalta lainaksi saaneeni viisi Suomen markkaa,
minkä summan sitoudun maksamaan vaadittaessa takaisin”. Niin se oli
kirjoitettu ihan vakavasti ja insinööri-setä oli pistänyt totisena
sen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Ei hän tosin ollut sanonut sitä
irti, mutta selväähän oli, että velka oli maksettava niin pian kuin
mahdollista. Hän olisi siitä edestä vaikka ilman joululahjoja. Äiti oli
kyllä kovin tarkka rahalle, mutta tämä oli kunnia-asia. Hänen täytyi
puhua siitä äidin kanssa.

Äiti ymmärsi asian ja tuumi, että kun nuo Löfgrenin rahat olivat
tulleet jokseenkin kuin lahjaksi, osa niistä voitiin luovuttaa perheen
velkojen maksuksi. Niinpä siis Laurilla oli, hänen toivuttuaan
mennessään ensimmäistä kertaa vierailemaan Alli-tädin hio, tuossa isän
lompakkomaisessa muistikirjassa uusi, puhdas viiden markan seteli.
Niin pian kuin Alli-täti oli saanut syleillyksi häntä ja painetuksi
hänen päätänsä pehmeää, lämmintä, tuoksuvaa poveansa vastaan, samalla
itkaisten ilosta, että ”Jumala oli sinut, Lauri-pojuni, pelastanut
elämälle”, Lauri meni varovasti insinöörin kamariin, jossa tämä
ystävällinen, tummapintainen mies istui paitahihasillaan karttojensa
ja paperiensa ääressä. ”Kah! Lauri!” hän sanoi huomatessaan ovelle
ilmestyneen pikkumiehen, joka seisoi siinä heikkona, laihana, valjuna
ja arkana. ”Tulehan lähemmäksi, jotta saan tarkastaa, joko pian
kelpaat asevelvolliseksi”, hän sanoi ja koetteli isoilla, lihavilla,
lämpimillä ja ystävällisillä kourillaan Laurin harteita ja käsivarsia.
”Laihoja nämä ovat, laihoja”, hän pahoitteli, ”mutta kummako se,
kun olet kestänyt sellaisen sairauden. Sanon suoraan, että jos se
olisi tullut minuun, en istuisi tässä, sillä vaikka olen kuten
tiedät tavallisen tukeva mies, en olisi sen hyökkäystä kestänyt.
Siitäpä siis voit päätellä omien voimaisi suuruuden”. Hän hymyili ja
iski mukavasti silmää sekä kyseli Laurin vointia. Selvittyään tästä
kuulustelusta Lauri sitten vakavasti kaivoi liiviensä povitaskusta
isän lompakon — hän jätti lyhyyden vuoksi pois sanan ”muistikirja”,
koska se oli tarpeeton — ja avaten sen viisimarkkasen kohdalta kysyi
samaan tyyliin kuin tihunnin maksajat isän kansliassa, ”mikä se minun
velkani nyt olikaan?” — ”On tässä ollut”, hän jatkoi samaan tapaan,
”sairautta, niin on velan suoritus viivästynyt...” — ”Jahah!” sanoi
insinööri asiallisesti ja hänen silmänsä välähtivät, ”vai aiot sinä
maksaa velkasi! Se on oikein, sillä niin tekee mies! Mutta kun sillä
ei ole minun puolestani kiirettä ja sinä ehkä haluat ostaa äidillesi
hoitajanpalkaksi pienen joululahjan, niin annetaan suorituksen siirtyä
joulun jälkeen. Kyllähän sellaisesta aina miesten kesken sovitaan.
Sitäpaitsi” — hän aukoi ja katseli laatikkojaan — ”velkakirjasi ei
näy kopeutuvan tässä käsiini, niin etten senkään vuoksi voi ottaa
suoritusta vastaan, koska velkakirja täytyy maksettaessa palauttaa...
Sinullahan on sievä lompakko. Isältäkö olet sen perinyt? Joopa-joo!
Ihan näkyy olevan uusi viisimarkkanen. Äiti antoi? Niinpä niin. Se
on näppärä ihminen tuo sinun äitisi. Niitä ei ole monta sellaista.
Kirjoittelee kertomuksia pääkaupungin suurimpiin lehtiin. Tiedätkö,
Lauri, että sinun pieni äitisi on erinomaisen lahjakas. Sinun täytyy
ostaa hänelle hyvä joululahja. Kuule, tehdäänpä niin, että minä annan
sinulle lisäksi kympin ja että sitten valitset lahjan Alli-tädin
kanssa. Katsos, äitisi on hoitanut siksi paljon Alli-tätiä ja
Lennarttia, että minäkin haluan palkita häntä. Mutta älä vain virka
tästä äidillesi mitään! Jos hän kysyy, maksoitko velkasi, niin sano
— hm — en tarkoita, että sinun pitäisi sanoa suoraan maksaneesi
velkaasi, sillä sehän olisi valehtelemista, vaan ilmoita — hm —
kuten asia on eli että ’kyllä siitä sovittiin’. Niinkuin aivan oikein
sovittiinkin”.

Insinööri oli riemuitsevan näköinen selvittyään näin taitavasti
siitä moraalisesta pulmasta, että oli ollut vähällä kehoittaa Lauria
valehtelemaan äidilleen. Lauri otti vastaan hänen ojentamansa kympin,
asetti sen huolellisesti viitosen viereen ja hautasi lompakon jälleen
liiviensä povitaskuun. Siellä oli nyt viisitoista markkaa eli niin
suuri summa, että se todellakin loi, lämmittäessään sydämen kohtaa,
koko olemukseen erikoista varallisuuden ja turvallisuuden tunnetta.
Insinööri otti takin ylleen ja he lähtivät yhdessä ”naisten puolelle”,
kuten insinööri miehekkäästi sanoi.

Sinne olivat ilmestyneet tuomari ja Rosina-täti sekä Eranderin
tantti — niin, nämähän taisivat olla sellaiset pienet ylimääräiset
joulunaluskutsut, joita toimeenpannaan talvipäivän ikävyyden
haihduttamiseksi noin vain ilman sen suurempia valmisteluja. Naiset
olivat ryhmittyneet sohvapöydän ympärille lampun valopiiriin, mutta
tuomari ja insinööri istuivat syrjempänä, hämärässä, katsellen sieltä
naisiin, kuunnellen heidän vilkasta puhettansa ja puuttuen siihen
joskus syvällä bassollansa, mikä kaikki sointui kuin eräänlainen kuoro,
kun huomasi kuunnella sitä syrjästä siltä kannalta. Lauri kumarsi
tuomari-sedälle, joka ojensi hänelle kätensä ja vetäen hänet luokseen
katseli häntä läheltä ja kyseli vointia. Lauri saattoi kuulla hänen
äänestään todellista, herkkää osanottoa, aivan kuin insinöörinkin
äskeisestä puheesta, johon kuitenkin aidon ystävällisyyden taakse
piiloutui — Lauri aavisti sitä — salaista leikillisyyttä. Lauri
kohotti katseensa ja katsoi tuomari-setää silmiin aivan siitä läheltä,
hänen sylistään. Hänestä näytti silloin, kuin tuomari-sedän silmissä
olisi ollut surullinen ilme. Se oli kummallista, outoa, harvinaista,
sillä samoin kuin insinööri, tuomarikin oli erinomaisen iloinen mies,
aina naurava ja leikkiä laskeva. Lauri muisti kuitenkin nyt, että
viime aikoina oli ollut toisin, että äiti oli kerran kummastellut,
mikä tuomaria vaivasi, kun hän luullessaan olevansa yksin oli niin
vakavan, jopa alakuloisen näköinen. Rosina-tätikin sitä oli kerran
valittanut keskustellessaan viereisessä huoneessa äidin kanssa —
Lauri oli sattunut kuulemaan sen. He olivat välillä alentaneet
puheensa supatukseksi. Rosina-tädin silmissä oli ollut kyyneleitä, kun
he olivat tulleet keittiöön, ja äiti oli katsellut häntä pelkäävän
ihmettelevästi, huolestuneesti, juuri siten kuin hänellä oli tapana,
kun hän halusi auttaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi ollut tehtävä.
Lauri muisti tämän nyt, vaikka se oli ollut unohduksissa kauan.

Lauri meni Elsan huoneeseen ja istuutui, sillä häntä heikotti kovin.
Noustuaan sairasvuoteeltaan hän ei ollut aluksi osannut kävellä ja
vieläkin vähän runsaampi jalkeilla olo väsytti häntä. Elsan kamarissa
oli kaikki kuten ennenkin:. Elsa ylhäisenä, vaaleana, puhtaana, Lennart
vaunuissaan kuihtuneena, suurisilmäisenä, surullisena. Vieraana oli
myös Lahja — punahuulinen, raikas Lahja, poskessa kuoppa. Lauri
katseli heitä kaikkia ja tunsi yhtäkkiä olevansa onnellinen. Oli kuin
olisi onnen tunne sopinut erikoisen hyvin hänen raukeuteensa, joka
aiheutti sen, että hän vaipui sen valtaan vastustamatta kuin olisi
nukahtanut kesätuulen unettavaan leyhähdykseen. Lennart katsoi häneen
pitkään, tutkivasti, ja sanoi:

— Sinä olet kasvanut...

Omituista, että Lennart huomasi sen. Niin oli käynyt — Lauri oli
sairaus- ja toipumisviikkoinaan todellakin hiukan kasvanut. Äiti oli
sanonut niin. Lauri oli tullut siitä iloiseksi, sillä hän tahtoi kasvaa
pitkäksi voidakseen pitää puoliaan. Hän oli pelännyt jäävänsä yhtä
pienikokoiseksi kuin äiti. Lennart jatkoi:

— Ja sinä olet parantunut. Minäkin sairastan, mutta en kasva. Enkä
minä parane milloinkaan. Sitten kun saat olla ulkona, menemme katsomaan
Hännykkää. Minulla on ikävä sitä.

Se oli Lennartin puheentapaa. Hän puhui lasten asioista aikuisten
tyyliin. Hänen sielussaan liikkui pitkiä kuvasarjoja, joita hän katseli
haaveillen ja vaitonaisena tuntikausia. Sitten hän saattoi ilmaista
niiden pääkohdat erillisinä, toisiinsa kuulumattomina toteamuksina.
Mietittyään hetkisen hän sanoi:

— Pikku on hyvin suuret silmät, jotka aina hakevat sen
isäntää. Miksi Santeri ei ole tullut? Menkää hakemaan Santeria!

Mutta kukaan ei nyt mennyt hakemaan Santeria, sillä tämän tiedettiin
olevan verstaassa leikkaamassa kantoja. ”Sitäpaitsi hän tulee niin
kauheasti nahalta ja kengänvoiteilta”, Elsa huomautti. ”Äiti ei pidä
tuosta hajusta. Enkä minäkään”.

Elsa totesi tämän aivan tyynesti, ilman pienintäkään Santeriin
kohdistuvaa varsinaista moitteen sävyä. Mutta silti huomautuksessa
oli jotakin, joka loukkasi Lauria ja näkyi loukkaavan Lahjaakin.
Äiti oli kerran kieltänyt Lauria oleskelemasta niin paljon Santerin
luona. ”Miksi niin?” Lauri oli kysynyt. ”Siksi, että vaatteesi
alkavat haista nahalta”, äiti oli sanonut. ”Mitä pahaa se sitten on?”
Lauri oli kysynyt. ”Ei se pahaa ole”, äiti oli selittänyt, ”vaan
epämiellyttävää”. Lauri oli miettinyt asiaa ja todennut verstaan hajuun
kätkeytyvän jotakin muuta kuin se — enemmän, syvempää, ikävämpää,
jonkinlaista eroavaisuutta, työväkeen kuuluvaa ja herrasväkeen
kuulumatonta, jota hän ei osannut ilmaista oikein eikä sattuvasti.
Lahja sanoi silmät säihkyen:

— Santeri ei voi mitään sille, että hänen vaatteensa tulevat nahalle.
Hän on siitä huolimatta yhtä hyvä kuin muutkin.

— Minäkin pidän Santerista, Elsa sanoi tähän rauhallisesti ja
hienosti, mutta en nahan enkä kengänmusteen hajusta. Santeri tietää sen
ja kiltisti joko muuttaa tai tuulottaa takkiaan ennenkuin tulee tänne.

Lauri nyökkäsi. Niin — Elsa ei tarkoittanut pahaa. Ja Santeri oli
niin hieno poika, että oli kenenkään sanomatta ymmärtänyt nahanhajun
soveltumattomuuden Alli-tädin saliin. Hän olisi vaikka ryöminyt, jos
Elsa olisi käskenyt. Lahja ei voinut sietää Santeria arvosteltavan
pienimmälläkään tavalla, vaan leimahti heti, jos kuuli vihjaustakaan
siihen suuntaan.

Lauri näki paikaltaan saliin, jossa Alli-täti juuri istuutui pianon
ääreen ja insinööri-setä lurautti huilustaan ensimmäiset koe-askelmat.
Tuomari-setä tuijotti raskasmielisen näköisenä lattiaan ja naiset
vaikenivat odottaen soiton alkamista.

4

Joulu meni sitten rauhallisesti ja hyvin, kuten oli meneväkin.
Aatto-iltana Lauri kävi viskaamassa Koskisen ovesta kirjan, josta
arveli Santerin pitävän ja jonka saattoi antaa siksi, että omisti
itse sen entuudestaan. Se, jolta hän oli nyt saanut sen, ei ollut
tiennyt tätä. Se oli Juho Vesainen. Lauri oli lukenut sen ihmettelyn ja
jännityksen vallassa, sillä sissijoukon retkeilyssä pitkin pohjoisia
vesireittejä kauas Jäämeren ja Valkeanmeren rannoille, karjalaisten
satumaahan, jonka nykyisiä asukkaita Lauri tunsi, oli hänelle rakasta
erämaan sävyä ja tunnelmaa. Häntä järkytti kuitenkin liiaksi se, että
Juho Vesaisen täytyi kuolla kesken riemuvoittoansa. Sitä ei parantanut
se, että hänen vastustajansakin kuoli. Miten siis olisi pitänyt käydä?
Lauri ei voinut neuvoa sitä, sillä Vesaisen jääminen eloon ja vain
Ahman kuolema tuntui hämärästi riittämättömältä, tyydyttämättömältä.
Ehkä sittenkin oli parasta niin kuin kirjailija itse oli asettanut
kaiken tapahtumaan.

Laurin joulu oli erikoinen monessa suhteessa. Joulun aluspäivinä
äidille tuotiin ilmoitus asemalta, että siellä oli hänelle osoitettu
lähetys. Niin pian kuin pääsi, äiti meni hakemaan sitä ja palasi oikein
ajurilla, sillä tuo lähetys oli iso laatikko. Ja kun se avattiin, se
ilmaisi sisältävänsä melkeinpä kaikkia ajateltavissa olevia herkkuja
ruoasta namusiin saakka. Helga-täti sen oli lähettänyt. Päällimmäisenä
oli kirje, jossa Helga-täti yhä uudelleen kiitteli äitiä silloin
aikoinaan häneltä saamastaan ystävyydestä ja lähetti Laurille tuhansia
terveisiä. Kävi ilmi, että äiti oli tullut kirjoittaneeksi Helgallekin
Laurin sairaudesta ja heikkoudesta, ja että Helga oli nimenomaan
tämän vuoksi varannut lähetykseensä Lauria varten parhaita tietämiään
syötäviä.

— Jopa nyt tuli joulu! sanoi Lauri silmäillessään tuota kaikkea.
Ja siihen arvosteluun yhtyi Santeri, jonka Lauri oli sijoittanut
viereensä herkkupöytään uskollisena ystävänä jakamaan hänen kanssaan
sen nautintoja, Lauri luki parhaillaan Dickensin Jouluaattoa, jonka
oli saanut äidiltä, ja oli huomannut tulevansa sitä nälkäisemmäksi
kuta pitemmälle ehti. Vesi kihosi kielelle lukiessa kaikista niistä
herkuista, joita ”joulun henki” siinä oli varannut ystävilleen. Lauri
oli tähän saakka tottunut pitämään joulua enemmän aatteellisena kuin
aineellisena juhlana ja oli hiukan kummastunut, kun se tässä kirjassa,
hyvän tahdon aatteesta huolimatta, esitettiin voittopuolisesti
aineellisessa ominaisuudessa. Mutta miellyttävää epäilemättä oli lukea
tästäkin puolesta, sillä se oli kuvattu niin hyvin, että lukijalle
ennenpitkää tuli kiihkeä, mehukas nälkä. Lauri selitti tätä Santerille,
joka kuultuaan asian sanoi hyväksyvästi:

— Näkyy olevan mukava kirja. Minäkin luen sen sitten, kun se joutaa
sinulta.

Tällöin oli joulupäivä. He olivat kahden, sillä äiti oli mennyt
kirkkoon. Santerilla oli uudet paulakengät. Niiden tupsut heilahtelivat
mukavasti joka kerta, kun jalka liikahti. Tuli siksi tuontuostakin
siirretyksi jalkaa ja katsotuksi noita tupsuja, kun ne silloin niin
miehekkäästi heiluivat. Lauri huomasi sen ja päätti mielessään, että
hänenkin oli saatava sellaiset. Sukset hänellä oli ja ne syksylliset
pieksut kelpasivat kyllä hätätilassa hiihtokengiksi, mutta paulakengät
olisivat silti toista. Hänen suksisauvansa olivat myös huonot — liian
raskaat, sommat kömpelöt; nekin oli saatava uudet. Santerilla oli vielä
viisimarkkasensa jäljellä, mutta Laurilta se oli eilen mennyt. Se, että
insinöörisetä oli lähettänyt hänelle hänen velkakirjansa joululahjaksi,
ei sitä asiaa parantanut, vaikka olikin kyllä niin reilusti tehty kuin
vain häneltä voi odottaa. Ja olihan ollut niin tavattoman hauskaa olla
antamassa äidille lahjaa. Vaatteita Alli-täti oli noilla viidellätoista markalla
ostanut, sillä niitä äiti tarvitsi kipeästi. Äiti oli
luullut Laurin maksaneen velkansa insinöörille, mutta Lauri olikin
ostanut äidille lahjan. Se oli hieno temppu. Mutta se ei saanut estää
hankkimasta paulakenkiä eikä sauvoja.

He neuvottelivat asiasta perinpohjin. Heti ensimmäisenä
Santeri aikoi mennä ostamaan uudet sukset. Neljällä markalla sai jo
melko hyvät, joskaan ei haapavetisiä, niin ainakin torniolaisten ja
niiden väliltä. Hän oli käynyt urheilukaupan pihalla katsomassa, kun
siellä otettiin suksia vastaan ja lajiteltiin makasiiniin. Siellä oli
ollut sellaisia. Sitten kun Lauri pääsisi ulos niinkuin ennenkin,
he menisivät yhdessä sen punatukkaisen puusepän luo, joka teki
halvalla hyviä suksisauvoja. Ja kyttyräselkä-Anttoni, heidän yhteinen
koulutoverinsa, hankkisi veljeltään, joka oli läkkiseppä, hyvät
hulkit. Piikit sai muutamalla pennillä rautakaupasta. Isä osaa ommella
paulakengät ”näiden mallien mukaan” — Santeri näytti jalkaansa — ja
”kengäkset sinä kai saat jotenkin irti”.

Elämä oli ihanaa. Pojat nauttivat sekä suunnitelmistaan että
joulupöydän herkuista. Sitäpaitsi he tiesivät, illallakin tulevan
olemaan erikoisen hauskaa, sillä heidät oli pyydetty tuomarin luo.
Lahja oli nimenomaan käynyt käskemässä Santeria illalla heille
vieraisille. Santeri oli siitä kovin iloinen. Tuomarin luona käytiin
harvemmin kuin Alli-tädin luona, mikä siihen sitten lienee ollut
syynä. Kukaan ei voinut sanoa, etteikö siellä olisi oltu ystävällisiä
niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta silti sieltä tuulahti vastaan
hiukan eristynyt, vähän kuin torjuva ilmanala. Tuomari-sedästä se
ei johtunut, sillä ainakin aikaisemmin hän oli ollut iloisista
iloisin, eikä liioin Rosina-tädistä, sillä hän oli Laurin mielestä
suloinen. Eranderin tanttihan oli hiukan ankaransävyinen, mutta
Lauri oli huomannut äidin pitävän häntä erikoisen kunnollisena ja
viisaana ihmisenä, suoranaisena oraakkelina, jonka ennustuksiin
saattoi epäröimättä luottaa. Totta kuitenkin oli, että kun hän loi
nojatuolistaan, kutimensa takaa ja isojen, pyöreiden silmälasiensa
ylitse, ovelle tulijaa kohti silmäyksen, tämä oli siksi ankara, että
asianomainen tarkasti salamannopeasti omantuntonsa varmistautuakseen,
ettei siellä vain mahtanut olla jotakin erikoisia sovitustoimenpiteitä
vaativaa rikkeintä. Mutta kun oli selviydytty tästä alkutarkastuksesta,
olo vanhan rouvan seurassa, kuunnellessa hänen kärkeviä ja meheviä
puheitaan, tuli pian kodikkaaksi.

Seurustellessaan näin Laurin kanssa siinä pimentyvänä joulupäivänä
herkkujen ääressä ja joulukuusen siimeksessä, pulloposkisen enkelin
kiltti katse kiireellänsä, Santeri kävi aina välillä vilkaisemassa
ikkunasta pihan toiselle puolelle, oman kotinsa ikkunaan. Valoa näkyi
vain keittiöstä, mutta ei kamarista, vaikka oli jo sivu puolen päivän.
Laurin katsottua häneen kysyvästi Santeri selitti vain vahtivansa,
joko Ville olisi noussut. Ville oli ollut eilen omilla retkillään ja
murjottanut sitten mykkänä ja pahantuulisena koko illan, niin että
heidän joulunsa oli siitä ihan painostanut. Sitten Ville oli kömpinyt
kamariin ja nukkui kai siellä vieläkin, koska sieltä ei näkynyt valoa.
Santeri ei juuri halunnut mennä kotiin ennenkuin Ville olisi poistunut,
sillä kohmelossa Ville oli hänelle niin äreä, että sai pelätä.

Lauri nyökkäsi. Hän oli kuullut tuosta ja sitäpaitsi nähnyt humalaisia.
Siellä kotiseudullakin vaikka kuinka paljon. Hänen mielessään kajasteli
sarja toinen toistaan irvokkaampia kuvia viinamäen vainiolta —
murheellisen lystillisiä, itkettävän naurattavia... Hän mietti hetkisen
ja kysyi:

— Miksikähän ne juovat?

Santeri harkitsi asiaa ja vastasi:

— En tiedä. Jos näkisivät itsensä humalaisina, niin ehkä jättäisivät
juomisensa. Ne ovat silloin kovasti rumia.

— Niin ovat, Lauri vahvisti ja tutki uudelleen mielessään noita kuvia,
joita oli joskus kummastellen, peläten ja inhoten katsellut.

Mutta Villestä huolimatta tämä joulu oli sekä Santerista että Laurista
hauskin ja onnellisin mitä he muistivat. He olivat saaneet lahjoja,
jotka tuottivat pysyvää hyvää mieltä ja tekivät tulevaisuuden
ajattelemisen hauskaksi. Laurin äiti oli lahjojen lisäksi saanut
jotakin sellaista rohkaisua ja tunnustusta, joka virkisti ja ilahdutti
häntä enemmän kuin mikään aineellinen anti olisi voinut tehdä. Ja
Santerin äiti oli samoin tuntenut sydämessään syntyvän selittämätöntä
uskoa ja luottamusta siihen, että huonolle suunnalle oli jo kuljettu
riittävästi ja että jos kulun mieli jatkua ollenkaan, sen oli pakko
suuntautua parempaan päin. Siksi hänkin aloitti Tapanin jälkeisen
harmaan, usvaisen pakkasarjen reippaasti kuin olisi ollut vielä nuori.

Miksi insinööri-sedän täytyi viipyä jouluaattona niin kauan
virastossaan, sitä Alli-rouva ei voinut käsittää, mutta siitä
koitunut ikävyys haihtui pian, kun hän vihdoin kotiutui eikä sentään
kovin myöhään. Hän tuli kuormattuna lahjoilla ja herkuilla kuin
todellinen ”joulun henki” ja ilmaisi veljenrakkauttaan loppumattoman
hyväntuulisesti, herttaisesti ja hellästi. Lennart huusi ilosta
hänen tullessaan ja ojensi molemmat kätensä häntä kohti. Mutta illan
kuluessa Alli-rouva huomasi, kuinka veli joskus, luullessaan, ettei
kukaan katsonut häntä, vaipui mietteisiinsä ja muuttui neuvottoman,
alakuloisen näköiseksi, kuin ei olisi tiennyt, mitä hänen piti tehdä.
Silloin Alli-rouva tunsi, kuinka huoneessa leyhähti jotakin hämärää ja
suruisaa, ongelmallista, sitä samaa, joka oli viime aikoina vieraillut
hänen omassa sydämessään tulevan murheen aavistuksena. Ei tarvinnut
kysyä, mistä se aavistus johtui, sillä tuolta lapsen vuoteesta
katsovat suuret suruiset silmät ilmaisivat sen muutenkin. Joka kerta
Alli-rouvan katsahtaessa sinne tai kumartuessa lapsensa puoleen tai
vain ajatellessa häntä oli kuin pilvi olisi peittänyt päivän ja elämän
kimmeltävä maisema tummunut murheisen hämyiseksi. Alli-rouva tiesi,
mikä oli tulossa, mutta ei tahtonut tunnustaa itselleen totuutta,
vaan torjui sen pois ja piilotti poikansa syliinsä kuin olisi aikonut
väkivallalla puolustaa häntä kuolemaa vastaan.

Tuomari-sedän kamarissa oli kaikki samanlaista kuin oli ollut ennen
siellä kotiseudulla; oli kuin olisi sama huone siirretty sieltä
tänne. Tuossa oli taulu, jossa punanenäinen ukko puhalsi piipunsavua
papukaijan häkkiin, ja vieressä toinen, josta näki hänen pistäneen
nenänsä liian lähelle häkkiä, sillä papukaija oli onnistunut iskemään
siihen ison haavan, jota ukko nyt säikähtyneenä tarkasteli kuvastimen
ääressä. Seinällä olivat poronsarvet ja niissä riippumassa haulikko
ja messinkitorvi, jolla tuomari osasi puhaltaa mukavia lurituksia.
Samat olivat kirjoituspöytä, kirjakaappi, sohva ja piippuhylly,
sama pieni reikä sohvan vahakankaisessa päällisessä. Ja sama oli
erikoistuoksu täällä kuin sielläkin — se tuoksu, joka seurasi tämän
perheen mukana. Tuomari-setä vain oli vakavampi kuin enimmäkseen ennen
ja Rosina-täti kalpeampi. Eranderin tantti oli tavallista äreämpi,
niin että äidin kasvoilla oli se ilme, jonka ne saivat silloin, kun
hänen piti olla erikoisen varovainen siinä, mitä sanoi. Alli-täti oli
vaitelias, mutta puhui välillä vilkkaasti ja nauroi hermostuneesti.
Insinööri-setä oli tuonut huilunsa mukaan. Aikoi kai myöhemmin soittaa.
Tuomari-sedällä tai oikeammin Eranderin tantilla oli kummallinen,
matala, pieni pöytäpiano, josta lähti arkoja, hentoja, helliä ääniä
kuin olkipillistä. Insinööri-setä soitteli sillä mielellään, sillä se
oli hänestä — hän oli kerran sanonut niin — kuin tervehdys vuosisadan takaa
. Kerran oli itse Eranderin tantti yhtäkkiä istahtanut sen ääreen.
Se oli ollut odottamatonta, juhlallista. Kaikki olivat vaienneet ja
kuunnelleet ensin ihmeissään ja sitten liikuttuneina, kun tantti
oli alkanut silmät ummessa ulkoa soittaa jotakin hentoa, suloista
vanhanaikaista sävellystä, jossa oli helissyt sekä lintujen viserrystä
että paimenten lurituksia. Insinööri-setä oli ollut ihan haltioissaan
ja pyytänyt tanttia soittamaan saman kappaleen vielä kerran ja sitten
muita niin monta kuin muisti.

Lahjan pienessä huoneessa oli kodikasta. He pelasivat siellä uutta
matkustuspeliä, Lennartin katsoessa kuvaraamattua. Kuvat Lennart
selitti omaan eriskummalliseen tapaansa. Lahjan posket punoittivat,
sillä huoneessa oli hyvin lämmintä, ja hänen silmänsä loistivat. Hän
näytteli heille joululahjojaan, mutta osoitti puheensa enimmäkseen
Santerille, joka oli täällä ujo ja hiljainen. Lauri tunsi taas yhtäkkiä
vienoa, rauhallista onnea ja tuli sen johdosta puristaneeksi Lennarttia
kädestä niin, että Lennart katsahti häneen kummastuneena.