YHDEKSÄS LUKU.

1

Lauri oli nyt sitten uudessa koulussa, siinä, josta pääseminen lyseoon
oli aivan varma, koska valmistaminen juuri tuohon tutkintoon oli tämän
koulun nimenomainen tehtävä. Sattuma sääsi niin, että Laurin sekä vanha
että uusi koulu aloittivat kevätlukukautensa samana päivänä, vieläpä
samalla tunnilla, ja että Lauri, Elsa, Lahja ja Santeri tapasivat
toisensa portissa lähtiessään kouluun. He pysähtyivät juttelemaan,
mutta olivat kuitenkin hiukan hämillään. Vihdoin Santeri sanoi, että
”täytyi joutua”, kääntyi omalle suunnalleen ja pujahti nurkan taakse
vilkaisemattakaan ystäviinsä, jotka yhä seisoivat portilla ja katsoivat
hänen jälkeensä. Lauri kuuli tunnostaan hiljaisia moitteita siitä, että
oli näin ikäänkuin hyljännyt ystävänsä, melkein pettänyt hänet ja siis
palkinnut hyvän pahalla. Mutta hän ei toisaalta ymmärtänyt, mitä hänen
olisi ollut tehtävä, sillä hän tajusi hämärästi nyt päässeensä sinne,
jonne kuului.

Uudessa koulussa oli kaikki erilaista kuin entisessä. Lauri hämmästyi
aluksi siitä, että luokkahuoneet, joita oli kaksi, ja koko koulukalusto
olivat paljoa vaatimattomampia kuin kansakoulussa. Äidin selityksestä
hän sitten ymmärsi, että kun koulu oli yksityinen ja yksityisessä
talossa, ei muuten voinut ollakaan. Kelvollista ja käytännöllistä
silti kaikki oli. Toinen suuri ero entisen ja nykyisen koulun välillä
oli oppilaissa. Lauri huomasi usein kaipaavansa entisiä tovereitaan,
ei vain Santeria, jota kyllä tapasi edelleen joka päivä, vaan muita:
Anttonia, Ilo-Haukkaa, Sakko-Mattia — kaikkia. Heissä oli jotakin
sellaista, joka oli Laurille tuttua sieltä kaukaiselta kotiseudulta,
kodikkaan tuttavallista, avomielistä, reilua — Lauri ei osannut sanoa
täsmällisesti, mitä, mutta kuitenkin. Ollessaan kansakoulussa ja
kaivatessaan tänne hän ei ollut huomannut sitä niin kuin nyt täällä
uudessa koulussa ja katsoessaan taakseen sinne vanhaan. Se, mitä Lauri
hämärästi näin tunsi ja mille hän ei osannut antaa täsmällistä nimeä,
oli tietoisuutta siitä, että hänen perusolemuksensa eräs oleellinen osa
kuului lähtemättömästi, täydellä synnynnäisellä ja yhteiskunnallisella
veljeydellä, siihen syvään rivistöön, jonka hänen pienet
kansakoulutoverinsa tulisivat vuorollaan miehittämään. Kaikessa siinä,
mikä tarkoitti köyhän osan kohentamista ja ihmisarvon nostamista, hän
jo nyt haaveili hämärästi ritari Urhoollisen tehtävästä, kristityn
lesken ja tämän lasten johtamisesta pimeyden vaarojen läpi pyhälle
virralle, niinkuin kerrottiin äidin eräässä kummallisessa, vanhassa
kirjassa. Ei, Lauri ei aikonut milloinkaan rikkoa sitä avointa,
luottavaista toveruutta, joka oli syntynyt hänen ja kansakoulupoikien
välillä, vaan tahtoi pitää siinä suhteessa kaiken samanlaisena kuin
ennen.

Hän ei voinut väittää, etteikö hänen uusissa tovereissaan olisi ollut
juuri tuota samaa voittavaa ominaisuutta kuin entisissäkin. Mutta se
ei ehkä ollut heissä niin näkyvillä siksi, että se ikäänkuin katosi
toisten ominaisuuksien alle. Nämä olivat sitä samaa ”hienoutta”,
jota Lauri huomaamattansa ihaili Elsassa ja Lahjassa ja jota oli
useimmissa hänen uusissa tovereissaan. Se sai Laurin tuntemaan
olevansa kömpelö ja ujo, menemään hämilleen mitättömistäkin syistä
ja vetäytymään syrjään, jos se vain oli mahdollista. Hän toivoi
hartaasti, vaikka ei tietoisesti, kerran tulevansa samanlaiseksi kuin
nuo reippaat, iloiset, hienot pojat, jotka olivat aina hyvin puettuja
ja seurustelivat vapaasti ja ujostelematta kaikkien kanssa. Lauri tiesi
kansakoulupoikien halveksivan, jopa vihaavan tällaista ”hienoutta” ja
melkein kuin tahallaan, sen vastapainoksi, heittäytyvän raaemmiksi
kuin olivatkaan. Sitä Lauri ei hyväksynyt, sillä jo hänen vanhan
sivistysverensä ääni nousi sitä vastaan.

Tytöt olivat ”hienompia” kuin pojat niin täällä kuin entisessäkin
koulussa. Kansakoulussa Lauri ei ollut ehtinyt erikoisemmin tutustua
tyttötovereihinsa, mutta oli kuitenkin tietämättään tuntenut sitä
vienoa vaikutusta, jota henki näistä ujoista, parhaillaan kypsymisen
kynnykselle astuvista pikku naisista, ja omalla tavallaan ihaillut
jonkun Helmin ja Siirin kauneutta. Elsaa ja Lahjaa hän ei tullut
ajatelleeksi ”tyttöinä”, koska he olivat hänelle liian tuttuja ja
läheisiä ollakseen muuta kuin vain ”Elsa” ja ”Lahja”. Mutta uudessa
koulussa, jossa tytöt istuivat eri luokkahuoneessa kuin pojat, hän tuli
näkemään parisenkymmentä samanlaista hienoa pikku naista kuin Elsa Lahja
ja, ja pakostakin tutustumaan heihin. Pojat joutuivat tyttöjen
veitikkamaisen tarkastuksen kohteiksi joka päivä mm. mennessään
luokkaansa, sillä sinne päästiin vain tyttöjen luokkahuoneen kautta. Se
oli ankara paikka, sillä pikku naiset voittivat pian sen vähän ujouden,
mikä heissä ehkä aluksi oli ollut, ja alkoivat lausua ohikulkijoista
nenäkkäitä, kiusoittelevia huomautuksia, painaakseen sen jälkeen
päänsä yhteen ja kikattaakseen tunnettuun ”tipatyyliin”. Vallaton
Antonia, jolla oli maailman sievin pystynenä, pienin suu ja kirkkain
nauru, oli niin ylimielinen, että alkoi huudella ujolle ja aralle,
pitkälle ja hontelolle Väinölle suoranaisia rakkaudentunnustuksia,
sellaisia kuin että ”voi, rakas Väinö, kuinka sinä olet söötti!” jne.,
jopa vallan käydä häneen käsiksi, raahata häntä tyttöjen joukkoon ja
houkutella, että ”kulta, söötti Väinö, tule nyt tänne, että saamme
ihailla sinua!” Kun Väinö ei kehdannut käyttää voimiansa, sillä eihän
tyttöjen kanssa voi tapella, hänellä oli työ ja tuska päästä erilleen
pienistä kiusanhengistään. Elsa ei tällaista hyväksynyt ja katsoi
korkealta paheksuvasti. Lauri meni luokkaansa kiireesti ja ujosti,
sillä hän suorastaan pelkäsi tyttöjä, mutta hänelle tytöt eivät
sanoneet mitään. Hän tiesi tyttöjen kiusoittelevan Elsaa hänellä ja
oli siitä omituisesti iloinen. Väliin Elsa hiukan kartteli häntä ja
hän puolestaan Elsaa, mutta sitten he unohtivat kaiken sellaisen ja
alkoivat keskustella joko yhteisestä kotiseudusta tai päivän läksyistä
tai menosta illalla hiihtämään tai kävelemään.

Opettajistansa Lauri alkoi pitää heti ensimmäisestä tutustumisesta.
”No mutta missä sinä olet viipynyt?” kysyi leikillisesti laskennon
opettaja, joka opetti isossa koulussa suomea ja latinaa ja jota
Lauri tiesi lyseolaisten sekä kunnioittavan että pelkäävän. Hän
pudisti Lauria tukevasti kädestä, nauroi myhäillen viiksiensä takaa,
jotka peittivät hänen suunsa, ja sanoi moneen kertaan ”tervetuloa!”
Laurista tuntui kuin hän olisi ollut täysin selvillä äidistä ja
tämän olosuhteista. Se mahtava koulumies, joka oli isossa koulussa
rehtorina ja uskonnon opettajana ja josta äiti puhui samanlaisella
sävyllä kuin suurista jumalanmiehistä ja saarnaajista, opetti täällä
valmistavassa koulussa maantiedettä. Se oli Laurista kummallista, sillä
tuon aineen olisi luullut olleen vierasta suuria hengenkysymyksiä
hautovalle, aatteelliselle rehtorille. Mutta niin vain ei ollut.
Mietiskelevä ilme isoissa haaleansinisissä silmissä ja silloin tällöin
salaa vilahtava hymy suupielissä hän syventyi Euroopan kaikkien
valtakuntien pääkaupunkeihin, valtameriin ja niitä yhdistäviin salmiin,
ja sellaisiin muihin pääpiirteisiin, jotka pistävät silmään heti, kun
aletaan katsella pallokarttaa. Rehtorista tämä kaikki oli ilmeisesti
sangen kiintoisaa. Huvittuneen näköisenä hän kutsui milloin minkin
pikku nappulan kartan ääreen, antoi hänelle käteen kepin ja lähti
matkustamaan hänen kanssaan esimerkiksi Helsingistä Euroopan, Afrikan
ja Aasian ympäri ja pohjoistietä takaisin. Järjestelmällisesti siinä
nimettiin ja näytettiin kaikki tärkeimmät niemet, salmet ja meret, eikä
minkäänlainen hataruus kelvannut. Lauri saattoi pian huomata, että
tässä koulussa vallitsi tiukka johdonmukaisuus ja suunnitelmallisuus,
että vissit asiat oli osattava ja muistettava tarkoin. Ensimmäisen
kerran elämässään hän tuli kokemaan, miten tärkeätä tietämisessä on
järjestys.

Muutkin opettajat saavuttivat Laurin myötätunnon — varsinkin uskontoa
opettava vanha neiti, joka oli äidin tuttava ja jota äiti sanoi
”merkkihenkilöksi naiskasvatuksen alalla”. Tuo oli Laurille hämärää
eikä hän siitä välittänytkään. Tärkeämpää oli, että mainittu täti
osasi tehdä uskonnon lapsille sangen kiintoisaksi. Lauri ja samoin
monet hänen tovereistaan aavistivat joskus olevansa lähellä sellaisia
asioita, jotka olivat elämässä hyvin tärkeitä, vaikka he eivät
voineetkaan täsmällisesti ilmaista, mitä tällöin oikeastaan tunsivat.

Kaikenkaikkiaan koulu täytti ne odotukset, joita Lauri oli Elsan
ja Lahjan kuvausten perusteella sille asettanut. Hän tunsi nyt
olevansa henkilö, jonka pääsystä isoon kouluun huolehdittiin
mahdollisimman pätevästi, ja se tuotti suurta tyydytystä. Äidinkielen
tunnit, joista osa käytettiin runonlausuntaan, aiheuttivat hänen
lapsensydämessään epämääräistä isänmaallista innostusta, uljuus-
ja suomalaisuusmielteitä, joiden päätekijöinä olivat Maamme-kirjan
tiedot ja opetukset. Oltuaan uudessa koulussaan muutaman viikon Lauri
saattoi sanoa Santerille, että ”sinun pitää osata kielioppi toisin kuin
kansakoulussa opetetaan, jos aiot lyseoon”. Hän lainasi Santerille
kielioppivihkonsa ja luetutti hänellä sen säännöt ulkoa. Sitten hän
pänttäsi Santerin päähän maantieteensä. Ainoa aine, jossa Santeri ei
tarvinnut opetusta, oli laskento, sillä Santeri osasi laskea paremmin
kuin Lauri.

Laurin ja Santerin opiskellessa Koskisten kamarissa suutarimestari
ei uskaltanut pohjata kenkiä, ettei olisi takomisellaan häirinnyt
”herroja rohvessoreita”, kuten hän joskus sanoi. Ristiinan mielestä
olo näinä opiskeluhetkinä tunnahti hiukan kirkolta ja hän käveli
varpaillaan sen vähän, minkä rohkeni silloin liikkua. Aukusti saattoi
pian hätistää olemaan hiljaa, jos meni pari kertaa lattian yli ja
natisutti sitä. Vaikka Aukusti oli yleensä lauha ja rauhallinen kuin
lammas, hän voi äkkiä suutahtaa Santeri-rievun puolesta. Kun Ristiina
kerran uteliaisuudessaan ja tyhmyydessään meni katselemaan Santerin
kirjoja, että ”minkä näköisiä kirjoja sillä nyt on”, niin Aukusti tuli
ja käsipuolesta heilautti syrjemmäksi, että ”sinä älä, Ristiina, koske
Santerin papereihin — voit vielä sekoittaa ne!” Eihän noista nyt sormi
osaa ottanut, vaikka heitä vähän hypistelikin! Ristiina oli pahastunut
siitä, että hänen miehensä tällä tavalla anasti Santeri-rievun
omakseen, suomatta hänelle edes sen vertaa, että olisi saanut joskus
päätä silittää. Aukustin osuus Santerissa oli kuitenkin perin pieni,
jos tarkkaa jakoa tahdottiin. Loukkaantuneena Ristiina joskus näin
uhitteli, mutta sitten pikku suuttumus unohtui ja heidän molempain
rakkaus yhtyi haaveilemaan Santeri-rievulle sitä tulevaisuutta, joka
kimmelteli taikapallosta niin tavattoman kirkkaana ja lumoavana.

2

Hännykän kuolema oli tapahtuma, jonka merkityksestä Lennart ei ollut
oikein selvillä. Hän ymmärsi kyllä, ettei Hännykkää enää ollut ja
ettei sitä siis voinut mennä katsomaan. Mutta tämä ei surettanut häntä
erikoisemmin, sillä nyt hän oli sijoittanut Hännykän lopullisesti ja
kokonaan luoksensa, leikkitoveriensa joukkoon. Hännykän eläessä se oli
muka aina täytynyt hakea Söderholmin mummun luota ja lähettää sinne
takaisin, mutta nyt se oli aina täällä, juuri siinä paikassa, minkä
Lennart sille milläkin hetkellä osoitti. Tuossa se istui kiltisti
Maritan, Maidanpojan ja Koulun Matin vieressä, katsellen kirkkaasti
ja uskollisesti, kun opettaja opetti niitä kaikkia. Lennart näki sen
selvästi ja puheli sekä oppilaille että opettajalle. Väliin hän sanoi
äidilleen, että ”nyt tuli ’kenkeli’ huoneeseen”, ja alkoi hymyillä ja
kuiskailla tälle salaperäiselle olennolle, jonka käsiin piiloitti omat
pienenpienet, sinisenkalvakat kätösensä.

Kuta pitemmälle kevät kului, sitä syvemmälle sairas lapsi vaipui näihin
eriskummallisiin, mutta aina herttaisiin, suloisiin, ylimaallisiin
kuvitelmiin. Kun hänen äitinsä koetti saada häntä syömään ja
hyväilyillä ja puhuttelulla riistää häntä irti tuosta haavemaailmasta,
hän katsoi äitiinsä kummastuneena, hymyili väsyneesti tai alkoi itkeä.
Nähdessään sitten äitinsä rupeavan itkemään hän ojensi kätensä ja
taputti lapsellisen, kömpelön lohduttavasti hänen poskiansa.

Alli-rouva viipyi rukouksissa yhä kauemmin pienen sairaan vuoteen
ääressä, mutta ei saanut sydämeensä sitä vakaumusta, että hänen pikku
poikansa tulisi pelastumaan ja parantumaan. Päinvastoin hän huomasi
päivä päivältä yhä selvemmin, kuinka Lennart liukui hiljaa kuin
ääneti soljuvan virran mukana pois tästä olevaisuudesta rajaa kohti.
Hetki, jolloin hän tulisi ”terveeksi” ja kykenisi astumaan pienillä
jaloillaan rajan yli, ei voisi olla enää kaukana. Alli-rouva kumartui
lapsensa puoleen ja tunsi siinä itkiessään, kuinka pienet kätöset
kulkivat hellästi kosketellen hänen kasvoillaan ja ohimolla tuntui
vaisu huoahdus kuin olisi ylimaallinen olento siinä hengittänyt. Lapsen
viimeinen, rakkain halu oli saada pistää molemmat kätensä ”kenkelin”
käteen. Kun hän lopuksi alkoi uskoa, että oman äidin kädet olivat
juuri tuon salaperäisen ”kenkelin” kädet ja että oma äiti ja ”kenkeli”
olivat sama olento, Alli-rouva sai tästä pyhää, kirkasta lohdutusta.
Kun Lennart eräänä iltana, saatuaan kätösensä äitinsä käsiin, huokasi
hiljaa kuin lopullisesti väsyneenä, hymyili vaisusti ja ummisti
silmänsä nukkuakseen pois ainaiseksi, Alli-rouvan kyyneleet saivat
lohdun kimmellystä siitä tietoisuudesta, että äidin syli oli ollut
sairaalle lapselle samalla enkelin syli.

Vaikka pikku Lennartin kuolemaa oli jo odotettu, se oli silti
yllättävä, järkyttävä tapahtuma. Hiljainen suru levisi kuin hämy
pihan kaikkiin koteihin ja niiden asukkaiden sydämeen. Ristiina itki
ja muisteli omia pienokaisiaan, jotka Aukusti itse oli kantanut
täältä saakka hautausmaalle, mukanansa ainoana surijana ja saattajana
vain hän, Ristiina, pienen vainajan oma äiti, joka olisi mielellään
laskeutunut hautaan tuon vaatimattoman arkun mukana, asettunut
lepoon sen viereen, suojellut sitä molemmilla käsivarsillaan ja
antanut peittää itsensä hiekalla, iäksi siten sulkeutuakseen surunsa
yksinäiseen kammioon. Aukusti katseli hänen kyyneleitään, kun ne
tippuivat siinä sumppipannun ääressä, ainaisen pyykinpesun lyhyenä,
kiirehtivänä välihetkenä, ryppyisille, jo kuopalle menneille poskille,
ja muisti, että juuri noin Ristiina oli itkenyt omiakin lapsiaan. Hänen
kyyneltensä lähteet olivat niin ehtymättömät, että uuden surun tullessa
niistä kumpusi kalliita vesiä melkein viljemmältä kuin edellisellä
kerralla. Ristiinan murhe oli Aukustista jollakin tavalla pyhää. Hän
vaikeni sen ääressä ja alkoi mielessään nähdä kuvia lähteestä, josta
saa alkunsa iankaikkisen elämän hopeinen virta. Hän siirsi pallonsa
niin, että kevätauringon säteet sattuivat siihen, ja näki hetkisen
kuluttua sanomattoman viehkeän niityn, joka oli täynnä suloisia
kukkasia. Pienet keijukaiset, joista muuan oli samannäköinen kuin
Lennart, karkeloivat kukkien vaiheilla, ja heidän hoitajattarenaan
oli ihana valkoinen ”kenkeli”, joka oli aivan kuin Alli-rouva. Väliin
kaikki hulvahti kimaltelevaksi helmimereksi, kunnes selveni taas ja oli
tällöin uusi ihmeellinen autuaiden kenttä, jossa asuivat rakastetut
pienet vainajat, Ristiinan ja Aukustin lapset ja uusimpana tulokkaana
Lennart — vielä vähän ujona ja seisten syrjässä sormi suupielessä,
katsomassa toisten leikkiä.

Ristiina leikkasi morsiusmyrtistään, jonka oli onnistunut pitämään
hengissä kuluneet kolmisenkymmentä vuotta, tuuheimmat oksat ja vei ne
Lennartille hänen huoneeseensa, jossa hän lepäsi valkoisessa, hienossa
arkussaan. Hän asetti ne varovasti pienen vainajan käteen ja liittäen
kolotuksen runtelemat sormensa ristiin nyykisti vanhanaikaisesti kuin
pikku tyttö. Sitten hän kääntyi Alli-rouvan puoleen ja laskien kätensä
tämän käsivarrelle viivähti hetkisen sanomatta mitään, nyykisti taas ja
meni, sitaisten huiviaan kireämmälle ja niiskauttaen ovella kerran.

Lennartilla oli arkussaan pieniä, vaatimattomia talvikukkia —
myrtinlehtiä ja muuta viheriää — pihan toisiltakin perheiltä. Niihin
kaikkiin yhtyi muisto niistä pienistä vainajista, jotka kerran
olivat samalla tavalla lähteneet pois ja elivät nyt vain kaukaisina,
kirkkaina kuvina. Käsien sitoessa noita pieniä kukkavihkoja nuo kuvat
olivat yhtäkkiä tulleet elävämmiksi kuin pitkiin aikoihin ja avanneet
sydämen haavat vuotamaan verta ja murheen lähteet kumpuilemaan
suloisen-katkeria kyyneleitä. Rakas pieni olento tuli niin eläväksi,
että äidin rintaa vastaan turvaan painunut pää alkoi lämmittää
povea kuten kauan sitten ja vaisu huounta taas ilmaista onnettaren
suoneen unta suojatilleen. Pienen elämän vaiheet muistuivat mieleen
yksityiskohdittain niin tarkoin, että ensimmäinen huuto oli nyt yhtä
selvä ja riemastuttava kuin kauan sitten synnytyksen hetkellä, ja elon
haihtuminen pois viimeisenä vaisuna henkäyksenä yhtä musertava kuin
silloin kerran, kuolon enkelin käydessä hakemassa pois hänet, joka
täten säästyi siltä, mikä elämässä on varmaa, eli onnettomuuksilta,
katkerilta vastoinkäymisiltä, synneiltä. Mutta lohduttiko äitiä tämä,
vaikka hän tiesikin sen? Ei, vaan kaipaus asui sydän lokerossa kuin
tulikuuma kerä, välittämättä lohdutuksesta, jonka vasta ajan pitkä,
viileä taival teki tehoisaksi.

Elsa oli saapuvilla veljensä kuollessa ja värisi jostakin oudosta
tunteesta, joka oli kuin pyhää pelkoa. Hän oli aikaisemmin päivällä
kumartunut pikku veljensä puoleen ja painanut huulensa tämän otsaan.
Lennart oli silloin havahtunut unestaan muutamaksi hetkiseksi,
katsellut etsien ja tuntenut siskonsa, jonka kiharat riippuivat hänen
kasvoillaan. Vieno hymy oli lehahtanut hänen muodolleen ja tummien
silmien lämpimään katseeseen ilmestynyt niin rakastava, tähtikirkas
tuike, että Elsan lapsensydän oli tuntenut kokeneensa ja saaneensa
jotakin, jota ei tulisi milloinkaan unohtamaan. Kalpeana, hienona,
pikkuvanhana, vain kyyneltyneet silmät elon merkkeinä, hän oli seisonut
veljensä päänpohjissa, kunnes oli tämän lakattua hengittämästä yhtäkkiä
horjahtanut ja kaatunut pyörtyneenä vieressä istuvan enonsa syliin.
Silloin tämä tukeva, väkevä mies oli menettänyt itsehillintänsä ja
alkanut itkeä niin, että hartiat olivat tärisseet.

Tämä kaikki painui syvälle Elsan mieleen ja lisäsi sitä vakavaa, hienoa
henkevyyttä, joka oli hänelle luontaisesti ominaista jo lapsuudesta
saakka. Hän pukeutui pikkuvanhasti täydelliseen aikaihmisten surupukuun
ja esiintyi koulussa niin hillitysti, vakavasti ja arvokkaasti, että
vallattomimmatkin toverit hiljenivät hänen ollessaan saapuvilla. Lauri
tunsi Elsan siirtyneen jonnekin kauemmas ja ylemmäs, jossa ei ollut
ollut ennen, ja tunsi hänen seurassaan arkuutta, joka haihtui vasta
sitten, kun nauru jälleen alkoi kirkastaa Elsan kasvoja. Santeri tunsi
samoin jääneensä Elsasta entistä kauemmaksi eikä käynyt enää hänen
luonaan. Hänen erikoistehtävänsä satujen kertojana Lennartille ja
taikapallon näyttäjänä oli nyt loppunut. Kaihoten hän väliin muisteli
iltahetkiä pikkupojan luona, jolloin olivat saapuvilla Marita ja Maidan
poika, Koulun Matti, Hännykkä, Sammukka ja monet muut näkymättömät
olennot, ja jolloin katseltiin taikapallon lävitse kimaltelevaa
ihmeellistä satumaailmaa.

3

Niin pian kuin hautajaisten aiheuttama jännitys hellitti, Alli-rouva
vaipui siihen, mitä hänen veljensä, Laurin äiti ja Rosina-täti eniten
pelkäsivät, eli näet pohtimaan sitä, miksi Lennartin oli pitänyt
kuolla. Miksi ei riittänyt se, että Einar oli kuollut niin äkkiä,
hirveällä tavalla, katumattomana, äskeisen suuren syntinsä vielä
ollessa tuoreimmillaan, sovittamattomana? Oliko Alli-rouva itse ehkä
jollakin teollaan aiheuttanut jotakin, joka vaati uutta rangaistusta?

Nämä tällaiset kysymykset ja itsesyytökset alkoivat vaivata Alli-rouvaa
yhä enemmän, jopa niin, että hän antautui mies-vainajansa ja poikansa
muistelemiseen tavalla, joka herätti hänen ystävissään pelonsekaisia
ajatuksia. Hän otti esiin kaikki mies-vainajansa kuvat ja järjesti
ne näkyville niin kauniisti kuin osasi. Niiden rinnalle hän asetti
Lennartin kuvia, joista yhdestä, mielestään onnistuneimmasta,
hankki samanlaisen suurennuksen kuin miehensäkin kuvasta. Kaikki
tälle kuuluneet, persoonallisesti ominaiset esineet hän asetti
myös saapuville kuin museossa. Lennartin vuode, hänen taulunsa ja
leikkikalunsa, saivat olla samassa järjestyksessä kuin olivat olleet
hänen kuollessaan. Alli-rouva järjesti näin muistonsa nähtäville
kuin ne olisivat olleet pyhäinjäännöksiä, ja saapui joka päivä,
milloin vain jouti askareiltaan, tähän huoneeseen ja omistautui
muistojensa palvontaan syyttävin ja pyytävin rukouksin, huokauksin ja
kyynelin. Veli koetti turhaan pitää tätä kaikkea kohtuudessa ja viedä
häntä ihmisten joukkoon, elävän elämän pariin. Alli-rouva pahastui
jo tällaisesta yrityksestäkin, sillä hän piti nyt ilon tunteita,
silloinkin kun ne pyrkivät pulpahtamaan ilmoille omasta luonnollisesta
halustaan, loukkauksena vainajiaan ja surunsa ankaraa pyhyyttä vastaan.
Ei, ilo oli hänelle elämässä kuollut. Hänen täytyi vain päästä
selville syyllisyytensä laadusta voidakseen, mikäli Jumala sallisi
sen tapahtuvan, omistautua katumukseen ja aiheuttamansa pahennuksen
korjaamiseen.

Alli-rouvan uskonnollisuus, joka oli hänen rippikouluajoistaan saakka
ollut arkaa, pyhästi värjyvää ja taipuvaista hurmiotunnelmiin, syveni
Lennartin kuoleman johdosta äärimmäisen herkäksi. Se ilmeni nyt,
paitsi vainajain muiston oudon hartaana palvomisena, rukouselämänä,
joka kiihkeimmillään aiheutti hänen sielussaan hurmioon vivahtavaa
tunnekuohua. Tämän tilan saavuttaminen tuli hänelle suorastaan
pyrkimykseksi, sillä kun hän siinä pääsi ikäänkuin elävään, läheiseen
kosketukseen sekä rakkaidensa että Jeesuksen Kristuksen kanssa, se
tuotti hänelle erikoista tyydytystä ja lohdutusta. Hän oli ollut
aina ahkera kirkossa kävijä ja haki nyt entistä enemmän sen tyynen
palvelusmenon suomaa rauhaa. Mutta pian kävi niin, ettei tämä enää
tyydyttänyt häntä, koska hän huomasi sen oikeastaan kehoittavan
häntä ristin ja kuorman kantamisessa välttämättömään itsehillintään
ja nöyryyteen. Alli-rouva nähtiin tämän jälkeen, aina verhoutuneena
synkkään, mustaan huntuun, hihhulien kokouksissa, merkeistä päättäen
usein joutuneena kiihkeän, tärisyttävän tunnekuohun valtaan. Ja siellä,
uskonsisarten yksityisemmässä sisäpiirissä, syntien tunnustamisen ja
sielunpaljastusten tuskallisina ja samalla nautinnollisina hetkinä,
hän pääsi vihdoinkin tietämään, miksi Jumala oli vitsonut häntä niin
ankarasti, että oli riistänyt häneltä hänen ainoan poikansa.

Miten sokea hän oli ollutkaan — oman pohjattoman itsekkyytensä
niin täydellisesti sokaisema, että oli kulkenut yksin näkemättömänä
siinä, missä kaikki muut olivat olleet näkeviä ja tietäviä. Miksi
ei kukaan ollut tullut sanomaan hänelle, mitä hän oli aiheuttanut?
Vaikeata se oli ollut uskonsisarillekin, mutta lopuksi oli eräs heistä
rohkaissut luontonsa ja sanonut, ettei voinut enää vaieta. Vaieta
mistä? Alli-rouva ei voinut kieltää tulleensa ajatelleeksi, kun oli
katsellut ympärillään kuhisevia uskonsisaria ja nähnyt heidän melkein
kuin lipovan huuliaan, että ”kaikesta päättäen teillä on nyt oikein
herkullinen juoru kielellänne, niin makea, että täytyy pidättää sitä
kauan ja maistella kyllikseen ennenkuin laukaisee”. Vastenmielisyys
noita puhtauden ihanteita kohtaan sai hetkeksi vallan hänen mielessään
ja hän oli jo nousemaisillaan ja lähtemäisillään, kun kuitenkin jäi
paikalleen päästäkseen asian perille ja siten sen kiusan ulottuvilta.
Mutta tehdessään näin Alli-rouva tunsi punastuvansa ja kätkeytyi,
halveksien itseään, tumman huntunsa suojaan.

Se oli hänelle todella tyrmistyttävä tieto. Mennessään kotiin hän tunsi
jalkojensa vapisevan heikkoudesta. Kuultuaan sen hän oli noussut äkkiä
ja lähtenyt. Ovelta hän oli kääntynyt katsomaan tuota seuruetta, joka
oli niin suurella nautinnolla pistänyt häntä suoraan sydämeen. Hän
ymmärsi kyllä, että heidän ilmoittamansa asia oli tosi, sillä muuten he
eivät olisi voineet kertoa siitä niin tarkkoja yksityiskohtia, mutta
silti häntä oli loukannut se into, jolla he, kääriytyen kristillisen
siveyden viittaan, olivat syventyneet siihen. Alli-rouva tunsi jotakin
pyhimmästä yksityiselämästään joutuneen noiden akkojen hampaisiin ja
totesi siinä ovella käyneensä tässä paikassa viimeisen kerran.

Nyt hän istui veljensä huoneessa yksin, kevätyön hämyssä. Veli oli
jossakin poissa — Alli-rouva tiesi nyt, missä. Tähän saakka hän oli
luullut veljen viipyneen, kun tuli kotiin vasta myöhään yöllä tai
anivarhain aamulla, klubissa tai jossakin korttiseurassa, samoissa
piireissä, joista Rosinan tuomari niin usein palasi surkuteltavassa
tilassa. Alli-rouva oli ollut sitä ajatellessaan ylpeä veljensä
puolesta, sillä hän ei ollut voinut todeta tässä milloinkaan
juopumuksen merkkejä. Päinvastoin hän oli ollut ainakin niinä kertoina,
jolloin Alli-rouva oli hoitaessaan Lennarttia yllättänyt veljensä
yöllä tämän juuri hiipiessä hiljaa kotiin, erinomaisen virkeä eikä
ollut tuoksahtanut edes oluelta. Alli-rouva oli kerran suorastaan
kummastellut veljen onnellista, muhoilevaa ilmettä ja nauranut
hänelle, kun hän hämillään kuin koulupoika oli tapaillut kömpelöitä,
epäonnistuneita puolusteluja viipymiselleen. Eihän hän ollut millään
tavalla tilivelvollinen sisarelleen, joka oli häntä paljoa nuorempi.
Mutta veli oli aina ollut häntä kohtaan sellainen. Alli-rouvan
varhaisimpiin lapsuudenmuistoihin kuului veljen harvinaisen lämmin,
melkeinpä kiihkeä kiintymys häneen, pikku siskoon, joka sitten,
isän ja äidin kuoltua, oli turvautunut veljeen kuin toiseen isään.
Alli-rouvan toivomukset olivat veljelle käskyjä, jotka tämä täytti mitä
tarkimmin, mikäli se vain oli hänelle mahdollista. Suloisimmat muistot
tästä Alli-rouvalla oli kihlausajaltaan, jolloin veli otti osaa hänen
onneensa niinkuin se olisi kukoistanut hänelle itselleen.

Nyt vasta Alli-rouvan silmät olivat auenneet näkemään sen, jota
hän ei ollut onnellisessa, tiedottomassa itsekkyydessään tullut
ajatelleeksikaan. Veli oli uhrautunut hänen hyväkseen niin kokonaan,
että oli kieltänyt itseltään oman kodin suoman avoimen perheonnen. Hän
oli ollut juuri astumaisillaan siihen, kun Einarin kuolema oli tehnyt
Alli-rouvan orvoksi ja lisäksi toisin ajoin järkyttänyt hänen hermojaan
niin, että veli oli säikähtänyt. Suvussa kulki mielisairauden suoni
kuin marmorissa verinen juova. Se saattoi olla yhdessä sukupolvessa
näkymättömissä, mutta pysyi siitä huolimatta mukana veriperinnön
arvoituksellisissa kätköissä, puhjetakseen aikanaan ilmi, vieläpä juuri
siinä oksassa, joka kukoisti erikoisen kauniisti ja uhkui sielullisten
lahjain hienointa tuoksua. Alli-rouvaa värisytti hänen ajatellessaan,
että ehkä tuo hänen kiihkeä rukousvimmansa ja hurmionkaipuunsa olikin
osalta epänormaalia, terveeseen sielunelämään kuulumatonta hengen
järkytystä?

Niin se oli. Alli-rouva ymmärsi nyt kaiken aivan selvästi.
Itsekkyydessään hän oli ajanut veljensä, joka ei tietenkään ollut
voinut kieltää rakkaudenkaipuutansa, siihen vapaaseen suhteeseen, josta
Alli-rouvalle oli kerrottu, siihen syntiin, jota merkitsi tällainen
laillistamaton, kielletty rakkaus — Alli-rouva ei hirvinnyt sanoa
ääneen sitä pöyristyttävän rumaa nimeä, jolla uskonsisaret olivat
leimanneet veljen menettelyn rikokseksi kuudetta käskyä vastaan — ja
joka näin ollen lankesi Alli-rouvan tunnolle. Hän oli saanut miehensä
kuolemasta sen uskon, että juuri tämä synti rangaistiin erikoisen
ankarasti, säälimättömästi, ja oli sairaalloisesti kuvitellut ja
liioitellut kostavan Jumalan aatetta tässä suhteessa. Einar oli
saanut hyvittää harha-askeleensa hengellään; hän, Alli-rouva, oli
saanut hyvittää itsekkyytensä poikansa hengellä. Eikö hän ollut
monta kertaa pelännyt veljen yhtäkkiä menevän naimisiin ja jättävän
hänet, orvon siskonsa, turvattomaksi? Oli, sitä juuri hän oli usein
pelännyt. Se ajatus oli ahdistanut häntä kuin painajainen, sillä
hänestä oli tuntunut mahdottomalta luopua tästä kodista ja veljen
sisar-emännöitsijän arvokkaalta paikalta. Hän ei voisi tulla toimeen
pienellä eläkkeellään eikä sillä rahalla, jonka veli mahdollisesti
edelleen antaisi hänelle, mutta jota hänen olisi silloin niin vaikeata
ottaa vastaan. Koko elämänsä ajan hän oli näin ollut veljensä taakkana
— tuon rakkaan, ison, höperön veljen, joka oli valmis vaikka mihin,
kunhan siitä vain oli iloa hänen hurmaavan kauniille, hemmoitellulle,
herttaiselle pikku siskolleen, jollaisena Alli-rouva yhä väikkyi hänen
silmissään. Mitä hänen oli nyt tehtävä, miten koetettava hyvittää
kaikkea ainakin niin pitkälle kuin oli ihmisvoimin mahdollista?

Hän säpsähti, sillä ulkoa, kevätrousteikkoiselta katukäytävältä,
kuului askelten ääntä. Veli oli tulossa kotiin. Alli-rouva oli tullut
tähän huoneeseen odottamaan häntä, kysymään häneltä itseltään suoraan,
miten asia oli, ja sanelemaan hänelle sen tuomion, minkä kuudennen
käskyn rikkominen ansaitsi. Mutta miettiessään tässä omaa osuuttansa
ja syytänsä hän oli yhtäkkiä ymmärtänyt, että menettelemällä siten hän
vain lisäisi syyllisyyttänsä ja syntiänsä. Hänelle selvisi, ettei hän
voisi eikä saisi nyt kysyä veljeltään mitään tätä asiaa koskevaa, vaan
että hänen oli toistaiseksi oltava kuin olisi siitä yhtä tietämätön
kuin tähänkin saakka. Tuonnempana kyllä osoittautuisi, mikä olisi oikea
tie.

Hän aikoi pujahtaa omaan huoneeseensa ennenkuin veli kerkeäisi sisään,
mutta oli epäröidessään viivähtänyt sen verran, ettei ehtinyt. Veli oli
jo etehisessä, kun hän yritti hiipiä salin läpi, huomasi hänet ja sanoi
iloisesti:

— Kas, pikku sisko on vielä ylhäällä. Luulin sinun menneen aikoja
sitten nukkumaan. Suo anteeksi, että taas viivyin näin myöhään ja
annoin sinun odottaa. Mutta kun ei tahdo päästä lähtemään toisista
seuroista...

Hän hykersi käsiään ja tuli lähelle. Alli-rouva näki hämystä huolimatta
suuren onnen loistavan hänen kasvoiltaan. Väkijuomien hajua ei
tuntunut. Veli otti häntä molemmin väkevin käsin olkapäistä, kumartui
katsomaan silmiin ja sanoi huolestuneena:

— Täällähän on itketty! Voi-voi sentään! Täytyisi saada elämä
järjestetyksi siten, ettet joutuisi olemaan niin paljon yksin.
Varsinkin näin kevätilloin tulee mietityksi ja kuvitelluksi
kaikenlaista tarpeetonta.

Alli-rouva ajatteli, että hän tulee päinvastoin piakkoin olemaan yksin
enemmän kuin ennen, mutta ei sanonut muuta kuin että ruokasalissa oli
vähän voileipää.

— Niinkö! veli virkkoi ihastuneena. — Tule seurakseni ja haukkaa
sinäkin pieni yöpala. Se virkistää, rauhoittaa ja antaa unta.

He menivät ja istuutuivat pöytään, Alli-rouva hienona, pehmeänä,
kauniina ilmavassa, valkoisessa yöröijyssään, vaalea, tuuhea tukka
kahtena tukevana palmikkona, veli kookkaana, jykevänä, hyväntuulisena,
osaaottavaisena, puheliaana. Katsoessaan sisartaan hän ajatteli,
että ”ihan on samanlainen kuin ennen tyttönä”, ja ”on sääli, kuinka
paljon hienoa, jaloa, uhrautuvaista rakkautta hänessä palaa tyhjään,
kun joutui leskeksi niin nuorena”. — ”Kuule, Alli”, hän sanoi sitten
ja noustuaan meni astiakaapille, jonka ovia alkoi aukoa ja sisuksia
kaivella isoin, kömpelöin käsin, — ”mitenkähän olisi, jos joisimme
tässä kevätyön hämyssä kahdenkesken pienen maljan meidän molempain
onneksi”... Hän laskeutui kyykylleen ja kaiveli kaapin alaosaa kuin
kontio muurahaispesää... ”Täällä piti muistaakseni olla pikku karahvi
sherryä... Mitä helkkaria...! Tämähän on viinietikkaa...! Tuossa
se on. Otetaanpa kaksi hienoa kristallilasia. Kas niin! Ihan alkoi
hengästyttää. Talvin aina lihoo — tottakai, jotta olisi liikapainoa
pudotettavana pois kesin, linjoja viedessä ja kartoittaessa...”

Hän istuutui jysähtäen, kaatoi laseihin ja kohottaen omaansa sanoi:

— Terveydeksemme, sisko! Minulla on tähän pikku maljaan aivan
erikoinen aihe, jonka kerron sinulle toiste. Silloin ymmärrät, miten
hauskaa minulla oli tällä hetkellä. Kippis!

Hän nousi ja tarttuen siskoaan olkapäistä kosketti huulillaan hänen
otsaansa sekä sanoi:

— Älä sure äläkä murehdi, pikku sisko, sillä kaikki kyllä selviää!
Hyvää yötä ja nuku hyvin!

Alli-sisko ajatteli katsoessaan hänen jälkeensä, että se nainen, jonka
veljen väkevät kädet sulkevat syleilyynsä, on varmaan rajattoman
onnellinen.

4

Alli-rouvan huomiot tuomarista ja siitä tilasta, jossa hän joskus —
ja viime aikoina yhä useammin — horjui yömyöhällä kotiinsa, olivat
valitettavasti aivan oikeita. Useammin kuin edellisinä vuosina —
tuomarilla oli ollut pienet tapansa jo nuoresta alkaen, vaikka hän
oli taitavana miehenä osannut pitää ne näihin saakka kurissa — hän
unohtui virka-aikansa jälkeen kaupungille, klubiin, Seurahuoneelle,
vanhaan, syrjäiseen kestikievariin, jolla oli tämän arvon johdosta
anniskeluoikeudet ja jossa elämän katkeamattomaan arkeen ikävystyneet
ja kyllästyneet herrasmiehet saattoivat kaikessa hiljaisuudessa ja
huomaamattomuudessa päästää luontonsa irralleen. Olihan kaupungissa
kaksi ulkoravintolaa ja vielä molemmat sellaisia, että ne pidettiin
auki talvellakin, mutta niihin mentiin harvemmin, sillä tulo niistä
yömyöhällä saattoi olla hankalanpuoleista, jos sattui olemaan huono
sää. Oli vielä Seurahuone, iso, juhlallinen, ulkomaalaisen arkkitehdin
rakentama ylen komea, renessanssityylinen rakennus, jossa kävijöiltä
vaadittiin melkeinpä mannermaisia tapoja ja ainakin ruotsinkielen
taitoa; vain keittiön puolelle, syrjäkadulta vievästä pikku ovesta,
päästettiin alempaa kansaa ja niitä, joilla ei ollut kovia kaulassa
eikä narisevia jalassa. Oli vielä Seuraklubi, johon kuului vain
ruotsinkielisiä, ja Suomalainen klubi, johon suomenkieliset herrat
kokoontuivat. Näillä keitailla erämaassa oli yksi yhteinen piirre,
se näet, että niihin oli tuotettu Ruotsista tarjoilijattaret.
Miespuolista tarjoilijaa ei ollut ainoassakaan, vaan kaikissa
vieraita palvelivat kuningatarmaiset, solakat, tähtisilmäiset ja
korkearintaiset ruotsittaret, ns. ”buffat”, joilla kokonaisuudessaan
katsottuna ja arvosteltuna on ollut Suomen kaupungeissa melkoinen
sivistystehtävä. Olisi aivan väärin asettua heihin nähden moittivalle
kannalle, sillä elämän säädyllisyydessä he olivat kauttaaltaan
korkeammalla tasolla kuin miesservitöörit. Kun he astuivat hienoina
ja sivistyneinä pöydän ääreen ottamaan vastaan tilauksia, niin
raa’at puheet hiljenivät ja moukkamaisinkin herrasmies tunsi ikuisen
naisellisuuden pehmentävää, sivistävää läsnäoloa. Ei tuollaiselle
hienolle neidille kehdannut karjua eikä kirota, ei väittää vääräksi
hänen laskuaan eikä heittää tätä hänelle vasten silmiä. Ei liioin
kehdannut olla avoimesti humalassa, vaan edes koetti hillitä itseään
ja käyttäytyä mahdollisimman moitteettomasti ja ryhdikkäästi. Hyvin
useat näistä muukalaisista kaunottarista, jotka olivat valinneet
tällaisen vaarallisen elämänuran, osoittivat siveellistä kuntoansa
sillä, että joutuivat hienoihin, hyviin naimisiin, tuottamaan
jälkeläisiä kaupunkien parhaille ja rikkaimmille, monesti tosin
rappeutuneimmille porvarisuvuille. Voidaan ymmärtää, mitä lujuutta
oli tarvittu ja mitä taisteluja oli ollut kestettävä, ennenkuin tie
oli avautunut avioalttarin ääreen. Mutta ennakkoluulot kumoutuivat,
tuo tie avautui ja vähintään yhtä suuri prosentti näistä morsiamista
osoitti aviopuolisona todellista kuntoa kuin ns. ”parempien säätyjen”
tytöistä. Ja mikäli oli kysymys juhlapöydän kattamisesta ja tarjoilun
järjestämisestä suvun suurissa juhlissa, tuo kunto oli suurempi kuin
tavallisilla porvarineidoilla, sillä olihan tämä juuri ent. buffain
erikoisalaa, johon he olivat perehtyneet suuressa maailmassa.

Kaiken tämän lisäksi tuli se, että näiden melkein poikkeuksetta
kauniiden vierasmaalaisten naisten mukana lehahti pikkukaupunkien
kuivaan ja nuhteettomaan elämään eräänlaatuista romantiikkaa, jolla
oli toisin ajoin vastustamaton viehätyksensä. Klubi, vieläpä julkinen
ravintolakin, oli eristetty, pyhitetty paikka, jonne rouvilta ja
anopeilta oli pääsy kielletty ja jossa miehet siis saattoivat
”hengähtää vapaasti”, kuten jotkut ”sorretuimmat” joskus runollisesti
lausahtivat. Elämä pikkukaupungissa oli pitkiä aikoja kuin kulkua
kameelimiehenä Saharan erämaassa. Kuukausia kestäneen laahustamisen
jälkeen ole vaisuuden arkihiekassa nousi vihdoin eteen keidas,
klubi, ja avautuivat sen varjoisat, viihtyisät suojat solisevine,
virvoittavine lähteineen. Tultuasi sinne sait vielä kokea sen autuuden,
että vastaasi astui paratiisin impi, muhamettilaisen ”houri”,
haltijatar Paribanu, suorimmittain sanottuna ruotsalaissyntyinen
”buffa”, joka viehättävästi hymyillen tarjoutui tyydyttämään kaikkia
toivomuksiasi, istuipa seuraksesi, jos puolestasi kohteliaasti pyysit
häntä varaamaan lasin itsellensäkin. Tuossa romantiikassa oli sen
verran kuudennen käskyn rikkomisen häivähdystä, että lankeemuksen vaara
vilahti mielessä synnillisen makeana ja viettelevänä, ahdistamatta
kuitenkaan omaatuntoa sen vakavammin kuin mitä kaukainen palohaavan
mahdollisuus voi tehdä. Eihän ole pakko koskea tuliseen rautaan, vaan
voihan tyytyä katselemaan juuri niin läheltä, että sen lämpö tuntuu
hyvältä ja säihkyvät tähdet näyttävät kauneimmilta.

”Sellaista on elämä”, tuomari hymähti herätessään eräänä surumielisenä
kevään mietteistä, joiden pääsisällys oli suunnilleen
sitä, mitä edellä on esitetty. ”Sellaista on elämä”, hän uudisti
vielä, hamuili paperit salkkuunsa ja alkoi miettiä lähtöä kotiin.
Virkatunnit olivat jo aikoja sitten loppuneet ja virkatoverit hajonneet
kukin taholleen, mutta hän oli jäänyt pöytänsä ääreen muka vielä
työskentelemään. Ei hän mitään tehnyt, vaan piti asiakirjoja vain
näön vuoksi edessään, saadakseen rauhan kyselyiltä. Hän ajatteli
ajattelemistaan kaikkea sitä, mikä oli vienyt hänet siihen, missä hän
nyt oli. ”Ei, kyllä hänen nyt täytyi lähteä kotiin, sillä muuten Rosina
voi taas hermostua...”

Hän veti palttoon ylleen, otti salkkunsa ja keppinsä ja lähti. ”Missä
hän nyt oli sitten?” Se kysymys jäi hänen mieleensä ja hän jauhoi ja
selvitteli sitä kävellessään haluttomasti ja väsyneesti kaupungin halki
pitkin sen pisintä katua sinne kauas etelätullin puoleen, jossa hänen
asuntonsa oli. Miten oli kysymykseen vastattava? Hän oli kuulevinaan
tunnostaan paremman ja huonomman minänsä keskustelun, jonka aiheena
oli juuri tuo asia. Edellinen perusteli selvästi ja johdonmukaisesti
sitä väitettänsä, että tuomari oli luisunut vähitellen siveelliseen
välinpitämättömyyden tilaan, jossa kaikki oli oikeastaan samantekevää,
ja arvokasta ainoastaan silloin, kun se kykeni jollakin tavalla
huvittamaan. Jälkimmäinen löi kaiken tällaisen itsesyyttelyn turhaksi
ja taputellen häntä veljellisesti olkapäälle sanoi, että ”olet vain
hiukan väsynyt ja tarvitset vaihtelua. Hetkinen hyvien toverien
seurassa virkistää paljon!”

Hän mietti niin kiihkeästi, että huomaamattansa pysähtyi. ”Niin se on!”
hän sitten ääneensä ilmaisi tulleensa varmaan johtopäätökseen. ”Niin
se on! Minusta on selvästi kulunut pois jotakin, jonka puuttuminen nyt
aiheuttaa elämäni alakuloisen harmauden. Tuo kuluminen on tapahtunut
vuosien varrella, vähän yhdessä, huomattavasti kymmenessä, paljon
kahdessa- ja liian paljon kolmessakymmenessä vuodessa. Nyt olen kuin
tyhjä kuori, josta elämän kimalteleva sudenkorento on aikoja sitten
lentää pyrähtänyt tiehensä — tuollainen inhoittava, monijalkainen,
ahneleukainen toukka, joka asuu ja saalistaa elämän lätäkössä ja on
peloittavan näköinen hirviö, mutta jolla on kuitenkin ruman kuorensa
alla satukimalteinen, aurinkoon pyrkivä sielu. Silloin kun sen kaipuu
on täyttynyt, se lennähtää pois kamalasta maallisesta vaipastaan ja
jättää tämän tyhjänä, toivottomana, kuolleena, lätäkköönsä. Vaikka
eihän se ole minusta sillä tavalla kauniisti lennähtänyt”, hän hymähti,
”vaan on kuollut sisässäni vähitellen ja jäänyt syntymättömäksi”.

Hän ajatteli, ettei se mitään ole, vaikka ruumis alkaa rappeutua siinä
puolen vuosisadan paikkeilla, kuten hänelläkin oli tehnyt, sillä sehän
oli luonnon järjestykseen kuuluva ilmiö. Se vasta oli vaarallista, jos
henki alkoi rappeutua samalla kertaa sillä tavoin, että kuihtui se,
mikä oli ennen antanut aatteellista ja ihanteellista nousua ja ryhtiä.
Ei ole ratkaisevaa merkitystä sillä, vaikka muisti heikkenee niin,
ettei äkikseltä tapaa edes tuttujen nimiä, vaan kuolemantuntuista on
se, jos eräänä päivänä huomaa tylsyneensä todelliselle onnelle. Silloin
on tapahtunut hengen kuolema, josta ei taida olla ylösnousua. Sinulla
on vaimo niinkuin minulla Rosina, aina kiltti, suloinen, rakastettava,
kaikessa huoltava, hellä, anteeksiantava. Sinä tunnustat nämä hänen
ominaisuutensa ja lisäksi vielä hänen ruumiillisen kauneutensa, joka
kerran juovutti sinut intohimolla. Mutta kaikesta tästä huolimatta
tunnet eräänä päivänä kauhistuen, ettet enää rakastakaan häntä, että
päinvastoin olet häneen sydämesi pohjasta kyllästynyt. Toisin ajoin
vihaat häntä. Samalla kuin toteat tämän, huomaat itsessäsi muitakin
muutoksia. Et esimerkiksi innostu enää mistään, vaan irvistelet
päinvastoin sydämessäsi ”aatteille” ja ”uskonnolle” ja ”Jumalalle”
ja ”taiteelle” ja kaikelle tuollaiselle roskalle, jolle höynämäiset
ihmiset antavat koreita nimiä. Etkä edes irvistele, sillä sehän
olisi sielun elämän merkki, vaan olet täydellisesti välinpitämätön
ja kylmä, ihmettelemättä mitään olevaisuuden ilmiötä, oli se miten
ennenkuulumaton tahansa. Olet ulkonaisesti säädyllisen näköinen ja
tapainen, et loukkaa kenenkään käsityksiä etkä tunteita, paljastat
pääsi Maamme-laululle ja käyt kirkossa jouluaattona, mutta tämän
teet aivan koneellisesti, todellisen olemuksesi, sielullisen ja
siveellisen tyhjiösi, ulkopuolella, apinamaisesti matkittuina tapoina.
Todellisuudessa olet tuollainen tyhjä tonkan kuori, kahdella jalalla
koikkelehtiva hirviö, joka olisi huvinsa vuoksi valmis mihin rikokseen
tahansa, ellei siitä seuraisi epämukava rangaistus ja paljon muuta
hankaluutta.

Tuomari näki itsensä kulkemassa tuollaisena tyhjänä kuorena ja
kuvitteli pitkät viiksensä sen väkeviksi, raateleviksi leuoiksi. Hän
totesi, ettei tällainen inhoittava mielikuva aiheuttanut hänessä
minkäänlaisia vastenmielisyyden tunteita, ja kysyi itseltään, ”olenko
hullu?” Sitten hän alkoi tutkia itseään järjestelmällisesti ja kysyä
sielunsa joka sopukalta, eikö siellä asuisi mitään inhimillistä,
lämmintä onnen kaipuuta, mutta kaikista kumisi vastaan armoton tyhjyys.
Kaikki oli kulunutta, loppuun palanutta, ikuisesti sammunutta —
Rosinankin sopukka, jossa olevalle alttarille hän oli ennen tuonut joka
päivä uusia kukkia. Kuinka oli mahdollista, että runous saattoi kadota
elämästä näin tyystin, että näköalat saattoivat olla pysyväisesti näin
toivottoman alakuloisia, harmaita, sumuisia, masentavia?

Kyllä hän tiesi, mitä hänelle sanottaisiin, jos hän tunnustaisi
sielunsa tyhjyyden jollekin ystävälle. ”Pitää tahdonvoimallaan
tempautua irti liejusta ja ryhtyä johonkin työhön, joka tuottaa iloa ja
tyydytystä”. Hyvä oli sanoa näin, mutta teeppäs se, kun tahdonvoimalla
ei ollut tukikohtaa, josta se olisi ponnistanut. Vene ei liiku, vaikka
teet tyhjin käsin miten tarmokkaita soutuliikkeitä tahansa. Täytyy olla
airot ja kangeta vene niiden avulla eteenpäin...

”Tukikohta, tukikohta”, tuomari pysähtyi siinä taas miettimään.
Hän aavisti hämärästi tulleensa ajattelussaan sellaiseen kohtaan,
jossa piili koko tämän kysymyksen ydin. Tyhjyys, hengen kuolleisuus,
inhimillisen tunne-elämän sammuminen, tylsyminen siinä suhteessa
niin, että vain fysiologiset toiminnat olivat jäljellä — miten
oli tuo turtunut tila voitettavissa, miten saavutettavissa jälleen
se tukikohta, joka oli ollut nuoruudessa olemuksen aironvetojen
ponnistuksen paikkana ja kulunut vähitellen pois? ”Täytyisi, täytyisi”
— tuomari haparoitsi sopivaa sanaa — ”syntyä uudelleen”. Niin hän
tuli ajatelleeksi siinä vanhan kievarin nurkalla, epäröidessään,
menisikö sinne vai kotiinsa. Totta oli, että hän oli virastosta
lähtiessään vakavasti aikonut mennä kotiin ja olla koko illan
perheensä seurassa niinkuin ennen, kauan sitten, jolloin muu ei olisi
tullut hänen mieleensäkään. Mutta jo hänen laskeutuessaan portaita
sielun takalistossa oli siinnyt päätös, että kyllä hän sittenkin
menee pistäytymään kievariin. Kulkiessaan kotiin päin hän oli koko
ajan virallisen siveellisesti sillä kannalla, että kotiin tässä nyt
astellaan, kallistamatta korvaansa tuolle takaliston mielipiteelle,
mutta tuli kuitenkin seisahtuneeksi kievarin nurkkaukseen. Siinä
sitten viinan muisto lehahti eläväksi kitalaessa, kielellä ja koko
hermostossa, vaatien kiukkuisesti ja makean viettelevästi tyydytystä.
Kun siihen yhtyi silmäin verkkokalvoon jäänyt kuva komeasta Hildurista,
joka herätti naisellisuuden kiihkeätä kaipuuta, tuomari tunsi olevansa
myyty mies ja pujahti kievarin portista sisään kuin varas.