Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    X.

    Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin vuorimaassa. —
    Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja humalaviljelyksiä.

    Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa,
    kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä
    tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin
    seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben
    laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin
    ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi.
    Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa
    toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.

    Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö
    näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä
    ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan
    Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu
    petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken
    kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa
    sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen
    kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin
    tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja
    päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa
    on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut
    lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai
    tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken
    sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle
    liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi
    Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.

    Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan
    oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka
    rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa
    voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten
    kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja
    vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan
    korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen
    kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman
    maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa
    tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja
    kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen
    petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian
    harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään
    maisemaan.

    Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota
    oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin
    eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä
    hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla
    huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata.
    Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa
    Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita
    viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä
    kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä
    junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan
    pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille,
    jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja
    verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa
    valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi
    Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui
    maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa,
    jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.

    Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden
    reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä,
    kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta
    järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä,
    ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden
    kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos
    hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen
    sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena
    Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä
    ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon,
    korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle
    samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen.
    Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen
    Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä
    hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset
    ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.

    Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima
    syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset
    panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että
    siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja
    miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden
    palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä
    maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka
    vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle
    tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista
    taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa
    raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi
    ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.

    Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään
    sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki
    ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella
    tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa
    vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen
    lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset,
    pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan.
    Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat
    erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä
    patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen
    kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta
    noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen
    vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää,
    kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan
    toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.

    Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä,
    sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin.
    Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan
    ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään
    niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin
    ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä
    kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita.
    Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi
    metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan
    sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta
    ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun
    viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä
    liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli,
    tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka
    korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan
    keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan,
    joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta
    kauneuden ravintoa.

    Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja
    saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti
    pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen
    kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä
    tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut
    käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.

    Määrättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä
    mukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet
    sitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt
    kaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa.
    Kun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä
    kenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan
    olleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita
    sellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi
    Simeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon,
    vastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati
    tarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa
    virsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään.
    Samoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin
    hyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä,
    että tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja
    sen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska
    hän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa
    Hiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.

    Palattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka
    kertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi
    huomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua
    tottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen
    siinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli
    suoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa,
    olivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa
    vakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli
    levinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta
    tupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli
    tuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa.
    Niin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta
    selvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan
    pääkaupunkia kohti.

    Tetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille
    jonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen
    tuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan
    aiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo
    tunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli
    joutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä
    virkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli,
    tutun muotoinen ”furashka”, ja pitkä täysiparta, joka oli vielä
    kaksihaarainen. ”Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?” kyseli hän itsekseen,
    sillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli
    lisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät
    svabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja
    jo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: ”Nämä
    ovat ryssiä kaikki”. Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää
    muistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta
    korkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä
    johdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset
    ryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?...

    Mutta olipa miten hyvänsä — veljekset tunnustivat pian, että
    tshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin
    maanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä
    silmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana,
    joka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän
    ihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata
    ja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa
    kourallinen ja haukata sitä. ”Kyllä tämä on kirottua”, puhkesi Juhani
    vaikeroimaan, ”eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista
    paratiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja
    enkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka
    suunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset
    elävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu
    olevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä,
    joita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen
    olet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran
    tapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta
    siihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella
    ja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken
    lopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi
    suupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että
    rotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin
    olisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät,
    viinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän
    kansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin
    ylärajoille...”

    ”Mutta ovatkos päässeet!” puhui nyt Simeoni, ”kaukana siitä. Meneppäs
    tuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se
    elää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän
    rikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa
    rautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka
    jo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!”

    ”Niin”, sanoi Tuomas, ”lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin
    heinäpellolla, riihessä ja saunassa.”

    Näin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta,
    ettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän
    sydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa,
    kuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys
    on ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja
    vienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä
    ja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista
    keskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme,
    jotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman ”tohelon”
    johdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes
    vihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin.
    ”Olisi se mies tuossa”, lausuili hän kiivaasti, ”niin pieksäisin
    mokoman johtomiehen!” Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä
    suomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena
    pohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset
    raivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen
    edes jonkun heinänpiikin talven varaksi. ”Eipä minunkaan sydämeni sitä
    vastaan löisi”, tunnusti Simeoni. ”Mutta näin on ollut kohtalon määräys
    ja siihen on tyytyminen — ja paras maa meillä on sittenkin”, lopetti
    hän.

    Jo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät
    ihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä
    katkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen
    näköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä
    korkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä
    rungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta.
    Juhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen:
    ”Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan
    ajetaan viiniviljelysten halki.”

    Simeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus.
    Elettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja
    joissa sen tavaran halu tyydytettiin ”rehellisellä” paloviinalla, hän
    oli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista
    sokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain
    sekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko
    Noakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä
    sanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella
    pahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille
    vähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota
    mainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen
    neste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa
    vasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan
    suuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa
    tietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen
    oma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää
    alati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä,
    hän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi
    valahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri
    ehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi
    vallitsevammaksi.

    ”Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon”, siteerasi Juhani, hänkin
    nähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun
    samalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima.
    Peltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä
    talvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja,
    joiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan
    herättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen,
    ja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa
    kalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä
    minnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään ”tule korjatuksi”
    niitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien
    riukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan,
    olivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka
    naamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen
    tanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät
    Simeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta,
    ja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja
    pystytellessään. ”Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta”,
    selitti vanhus, ”ja nuo pitkät riu’ut ovat humalan tukipuita”. —
    ”Ahaa”, sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin
    sanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: ”Niin,
    maa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat
    pahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan,
    eivätkä anna itseään horjuttaa.” Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään
    salamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään,
    mitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin
    hän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä
    saksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento
    hänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan
    jotakin tähän viittaavaa.

    Valtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä
    sadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin
    menestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman
    maan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten
    hitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys-
    ja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon
    sellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.

    Juna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja
    vaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy
    torneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello
    näyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.