X.
Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin vuorimaassa. —
Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja humalaviljelyksiä.
Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa,
kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä
tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin
seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben
laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin
ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi.
Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa
toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.
Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö
näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä
ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan
Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu
petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken
kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa
sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen
kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin
tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja
päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa
on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut
lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai
tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken
sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle
liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi
Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.
Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan
oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka
rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa
voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten
kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja
vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan
korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen
kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman
maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa
tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja
kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen
petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian
harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään
maisemaan.
Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota
oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin
eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä
hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla
huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata.
Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa
Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita
viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä
kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä
junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan
pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille,
jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja
verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa
valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi
Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui
maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa,
jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.
Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden
reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä,
kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta
järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä,
ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden
kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos
hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen
sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena
Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä
ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon,
korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle
samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen.
Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen
Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä
hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset
ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.
Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima
syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset
panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että
siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja
miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden
palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä
maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka
vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle
tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista
taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa
raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi
ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.
Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään
sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki
ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella
tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa
vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen
lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset,
pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan.
Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat
erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä
patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen
kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta
noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen
vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää,
kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan
toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.
Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä,
sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin.
Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan
ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään
niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin
ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä
kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita.
Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi
metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan
sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta
ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun
viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä
liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli,
tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka
korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan
keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan,
joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta
kauneuden ravintoa.
Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja
saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti
pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen
kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä
tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut
käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.
Määrättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä
mukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet
sitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt
kaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa.
Kun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä
kenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan
olleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita
sellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi
Simeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon,
vastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati
tarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa
virsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään.
Samoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin
hyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä,
että tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja
sen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska
hän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa
Hiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.
Palattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka
kertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi
huomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua
tottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen
siinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli
suoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa,
olivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa
vakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli
levinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta
tupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli
tuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa.
Niin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta
selvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan
pääkaupunkia kohti.
Tetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille
jonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen
tuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan
aiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo
tunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli
joutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä
virkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli,
tutun muotoinen ”furashka”, ja pitkä täysiparta, joka oli vielä
kaksihaarainen. ”Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?” kyseli hän itsekseen,
sillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli
lisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät
svabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja
jo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: ”Nämä
ovat ryssiä kaikki”. Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää
muistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta
korkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä
johdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset
ryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?...
Mutta olipa miten hyvänsä — veljekset tunnustivat pian, että
tshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin
maanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä
silmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana,
joka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän
ihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata
ja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa
kourallinen ja haukata sitä. ”Kyllä tämä on kirottua”, puhkesi Juhani
vaikeroimaan, ”eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista
paratiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja
enkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka
suunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset
elävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu
olevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä,
joita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen
olet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran
tapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta
siihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella
ja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken
lopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi
suupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että
rotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin
olisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät,
viinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän
kansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin
ylärajoille...”
”Mutta ovatkos päässeet!” puhui nyt Simeoni, ”kaukana siitä. Meneppäs
tuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se
elää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän
rikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa
rautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka
jo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!”
”Niin”, sanoi Tuomas, ”lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin
heinäpellolla, riihessä ja saunassa.”
Näin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta,
ettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän
sydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa,
kuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys
on ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja
vienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä
ja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista
keskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme,
jotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman ”tohelon”
johdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes
vihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin.
”Olisi se mies tuossa”, lausuili hän kiivaasti, ”niin pieksäisin
mokoman johtomiehen!” Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä
suomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena
pohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset
raivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen
edes jonkun heinänpiikin talven varaksi. ”Eipä minunkaan sydämeni sitä
vastaan löisi”, tunnusti Simeoni. ”Mutta näin on ollut kohtalon määräys
ja siihen on tyytyminen — ja paras maa meillä on sittenkin”, lopetti
hän.
Jo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät
ihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä
katkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen
näköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä
korkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä
rungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta.
Juhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen:
”Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan
ajetaan viiniviljelysten halki.”
Simeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus.
Elettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja
joissa sen tavaran halu tyydytettiin ”rehellisellä” paloviinalla, hän
oli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista
sokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain
sekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko
Noakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä
sanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella
pahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille
vähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota
mainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen
neste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa
vasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan
suuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa
tietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen
oma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää
alati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä,
hän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi
valahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri
ehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi
vallitsevammaksi.
”Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon”, siteerasi Juhani, hänkin
nähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun
samalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima.
Peltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä
talvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja,
joiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan
herättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen,
ja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa
kalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä
minnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään ”tule korjatuksi”
niitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien
riukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan,
olivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka
naamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen
tanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät
Simeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta,
ja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja
pystytellessään. ”Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta”,
selitti vanhus, ”ja nuo pitkät riu’ut ovat humalan tukipuita”. —
”Ahaa”, sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin
sanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: ”Niin,
maa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat
pahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan,
eivätkä anna itseään horjuttaa.” Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään
salamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään,
mitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin
hän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä
saksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento
hänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan
jotakin tähän viittaavaa.
Valtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä
sadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin
menestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman
maan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten
hitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys-
ja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon
sellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.
Juna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja
vaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy
torneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello
näyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.