XIX.

Szegedissä. — Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin
yhteiskatku, paprikaguljashi ja ”salami”. — Kävelyä kaupungin
puistossa. — Ravintolaelämää ja korttipeliä. — Lausunto mustalaisista.

Szeged on aito unkarilainen maaseutukaupunki, jonka asukkainakin
taitavat suurimmaksi osaksi olla maanviljelijät. Se on kuuluisan
Tisza-virran rannalla, sen ja Maros- virran yhtymäkohdalla, hyvin
alavalla paikalla, jossa Tiszan tulvat ovat usein tehneet tuhojansa.
Vuonna 1879 hävitäkin sen tulva niin perinpohjin, että 2000 ihmistä
hukkui ja 5500 taloa tuhoutui. Nyt sitä suojelee vankka patolaitos.
Kaupunki on melko upea, kadut ovat leveät ja suorat, useita kauniita
rakennuksia löytyy, m.m. museo. Asukkaita siinä on yli 100,000,
lähes kaikki magyareja. Tiedonhaluinen kansalainen voi sitten
haeskella lisäselvitystä tietosanakirjoista, sillä Simeonilla oli
kiire maistelemaan paprikaa ja katselemaan kansanelämää, joten hän
ei joutanut enempiin historiallisiin ja tilastollisiin tutkimuksiin.
Rikkaan maanviljelysseudun varakas ja hyvinvoipa pesäpaikka, täynnä
terveitä ja elämänhaluisia ihmisiä, sivistyslaitokset kunnossa — siinä
kyllin.

Tähän asti oli Simeoni pannut matkallansa merkille, että jokaisella
paikkakunnalla on oma erikoishajunsa, varsinkin jos se on hiukan
pienempi ja syrjemmässä maailman valtaväylistä. Siellä, niissä
autokulttuuri on vallitsemassa, hallitsee bentsoolin haju, tukahduttaen
kaiken muun, niin ettei kansallinen tuoksu pääse tuntumaan. Mutta
Pragissapa jo tuoksahti tunkkainen kadun lika paikoin melkoisesti
ja Buda-Pestille antoi Tonava hiukan kosteata, ei aivan puhdasta ja
mieluista tuntu. Ne olivat kuitenkin Suomessakin tunnettuja ja koettuja
hajuja, mutta se, mikä pisti nenään Szegedissä, oli jo tuntematonta.
Se oli jollakin tavalla imelää, mutta samalla pistävää, sangen paljon
sipulin sekaista löyhkää, eikä siitä päässyt erilleen millään, sillä
se kuului kaupungin ilmanalaan. Se oli suoraan sanoen kaikkialle
tunkeutuvaa paprikan ja valkosipulin yhdistynyttä katkua.

Unkarilais-kansallisessa innostuksessaan kiiruhti Simeoni nyt, tuosta
tuoksusta pahastumatta ja huolimatta toveriensa varoituksista, niin
pian kuin mahdollista saamaan eteensä magyarilaisen paprikaguljashin.
Aimo vadillinen sitä tuotiinkin. Ruoka oli tehty naudanlihasta ja
perunoista kuten tavallinen suomalainen ”stuuvinki”, mutta mausteeksi
oli pantu paprikaa niin paljon, että koko annos oli punertavan
keltaista ja tuoksui imelän katkeralta. Varmuuden vuoksi tuotiin vielä
paprikajauhetta eri kupposella siltä varalta, että asianomainen olisi
vähäksynyt keittäessä käytettyä ryydin määrää. Juhani ja Tuomas,
jotka vakaasti tarrasivat kanan koivesta kiinni, katselivat uteliaina
Simeonin kansallista syöntihommaa.

”Kylläpä tämä on hyvää ruokaa”, vakuutteli Simeoni osoitettuaan
huomiota ensimmäisille suupaloille. Paprika tuntuikin aluksi jollakin
tavoin virkistävästi ärsyttävän makuhermoja. Mutta kuta kauemmin hän
söi, sitä kaameammalta hänestä rupesi tuntumaan se rasvaan yhtyneen
ryydin läpitunkeva tuoksu, joka nyt vallitsi ei ainoastaan hänen ulko-,
mutta aivan erikoisesti hänen sisäpuolellaan. ”Kyllä kansallisruoat
ovat sentään aina erikoisia”, lausui hän välttelevästi, ”niihin täytyy
tottua, voidakseen täysin ymmärtää niiden etevyyden.” Ja vilkaisten
epätoivoisena lautaselleen, jonka laitaan oli ilmestynyt vasta
sangen vaatimaton lovi, hän sivumennen kysäisi, eivätkö veljetkin
mahdollisesti haluaisi maistaa Unkarin kansallisruokaa. ”Kiitoksia
paljon”, sanoi Juhani ja otti kirpun verran haarukkansa kärkeen
paprikalihaa, vieden sen huulilleen hienosti kuin sadannen polven
punehtuva aatelisneito, ”kiitoksia paljon, mutta emmehän me nyt toki
raski ruveta sinun maukasta annostasi jakamaan.” Ja samalla tavalla
hienosti maistettuaan neuvoi Tuomas: ”Siinä on ilmeisesti liian vähän
paprikaa — etköhän lisää sitä hiukan, sillä sitten se vasta saavuttaa
todella täyteläisen kansallisen maun.” Kärsivällisesti Simeoni koetti
jauhaa annostaan pienemmäksi, kunnes polttava tunne kitalaessa ja
koko nielussa pakotti hänet lopettamaan. Muistaen Juhanin kuuluisat
sanat härän lihan syönnistä molskivan padan ääressä Impivaaran aholla
lausui hän, väkisellä nielaista lotkauttaessaan viimeisen palan:
”Söisinkö enää koskaan paprikaguljashia, pois se!” Huolimatta Juhanin
ja Tuomaan ystävällisistä kehoituksista ja moitteista, että ”hyvästi
kasvatettu lapsi syöpi aina lautasensa tyhjäksi”, jätti hän annoksensa
siihen ja koetti viruttaa pois kansallista makua suustansa happamalla
pöytäviinillä, jota tuotiin vähäisestä maksusta avonaisilla karahveilla
saapuville.

Mutta se ei onnistunut, vaan oli paprikan katku tästä alkaen Simeonissa
kiinni eroittamattomana. Vielä monta vuorokautta sen jälkeen ilmaisi
se tuntuvasti olemassaolonsa, turmellen hänen maailmankatsomuksensa,
ja rupesi häviämään vasta sitten, kun vuorostaan Balkanin niemimaan
ja muhamettilaisen maailman kansalliset löyhkät ylivoimaisina hänet
piirittivät.

Eikä tässä kyllin, vaan sen lisäksi oli kestettävä vielä valkosipulin
löyhkä. Tässä maassa on tapana — ja se mallipa näytti pysyvän
vireillä koko Etelä-Europassa — aamulla syödä eräänlaista perin
rasvaista sianlihamakkaraa, jossa valkoiset silavapalaset kiiltelevät
kuin hopeamalmi mustassa kivessä. Makkaraa sanotaan ”salami’ksi” ja
on siinä pääryytinä, paprikan ohella, valkosipuli. Tuo kasvihan on
Suomessa sangen tunnettu ja muodostaa siellä, varsinkin Helsingin
pikkuporvarillisissa piireissä, sivistystason luotettavimman koettimen.
Näet kuta sivistyneempi ja hienostuneempi joku henkilö on, sitä
voimakkaammin ilmaisee hän inhonsa sipulia kohtaan. Olipa Simeoni
kuullut erään pikku rouvan kertovan, kuinka hän kihloissa ollessaan
oli mennyt kauan matkoilla ollutta sulhastansa tapaamaan; hän ojensi
kätensä häntä kohti, heittäytyi ummistaen silmänsä ja huokaisten
kiitollisuudesta hänen voimakkaille käsivarsilleen, suipensi ruusuiset
huulensa suudelmaan ja — pyörtyi samalla kuin silli. Mutta väärin
olisi luulla hänen pyörtyneen ilosta ja onnesta — ei suinkaan, vaan
hän pyörtyi siksi, että suudellessaan tunsi sulhasensa syöneen sipulia!

Szegedin neidot eivät pyörry moisista syistä, vaan luultavasti
vaativat, että asianomaisen täytyy ratkaisevilla hetkillä tuoksua
voimakkaasti kaikkiin kansallisiin suuntiin. Muuten voisi kaikki
maistua yhtä neutraalilta kuin suolaton muna tahi kuin ruotsalaisen
pojan suudelma ilman ”multapenkkiä” huulen alla. Tosiasia on,
että Szegedissä löyhkää valkosipuli kaikkialla voimakkaasti, niin
perinpohjaisesti, että Simeonin sydäntä rupesi ajanpitkään kääntelemään.

Iltapäivällä kokoontuivat hyvät Szegedin asukkaat kävelylle kaupungin
puistoon, jossa plataanit juuri kukkivat. Toverukset, ollen aina
maan tavoille lojaaleja, menivät sinne myöskin, astelivat aikansa
arvokkaasti edestakaisin, kunnes istuivat esillä oleville tuoleille.
Mutta vilauksessa oli siinä ääressä mies, joka vaati tuoleista vuokran,
50 helleriä kappaleelta, mikä ei ole paljon, varsinkaan muutettuna
Suomen rahaksi. Runebergin esplanaadissa pitäisi sunnuntaisin ottaa
samallaista penkin vuokraa, jolloin ehkä hampparit kaikkoisivat
toisiin kaupunginosiin otsatukkaansa näyttelemään. Tässäpä nyt vaelsi
toverusten editse Szegedin kultaista nuorisoa, kauniita unkarittaria,
upeita upseereja, vilkkaita koulutyttöjä ja käyriä neniä. Saksan kielen
taito tuntui olevan täällä sangen vähäinen, ja kun veljekset eivät
osanneet muita maan kieliä ollenkaan, eivät he voineet ottaa osaa
yleiseen seurusteluun muuten kuin puhuvilla ja kaihoisilla silmäyksillä
ynnä raskailla, paprikan tuoksun sekaisilla huokauksilla, jotka
kuitenkin häipyivät tuloksettomina olemattomiin.

Sillä välin kuin nuoriso näin seurustelee puistossa, Unkarin
amoriinien puuhakkaina ja tärkeinä sakeasti singahutellessa nuoliaan
pieniin ja pamppaileviin sydän parkoihin, kokoontuu vanhempi miesväki
ravintoloihin naukkaamaan lasillisen viiniä ja juttelemaan muinaisia.
Toveruksetkin seurasivat esimerkkiä ja olivat pian sijoittuneet
tukevasti pyöreän pöydän ympärille, katsahdellen jalosti puoleen ja
toiseen, mitä ihmeitä täällä näkyisi. Rotevaa kansaa oli saapuvilla,
se täytyi sanoa, ei mitään joutavan hermotyön, liian istumisen ja
opin rasittamia peruukkeja, vaan pitkiä ja harteikkaita, lihavia ja
tummia, riippaviiksisiä pappoja, joiden turpeaan kouraan viinilasi
katosi ihan kokonaan. Yleisenä kansallisena harrastuksena näytti
olevan kortinpeluu, jota eri ryhmissä taidolla ja vakaumuksella
harjoitettiin. Toiset seurasivat jännittyneinä pelin kulkua syrjästä,
osoittaen milloin hyväksyvillä, milloin hiuksia raastavan onnettomilla
ilmeillä mielipiteensä taistelun kuluessa tapahtuvien strateegisten
ja taktillisten temppujen laadusta. Voitot ja tappiot merkittiin
liidulla pienille mustille tauluille. Korteissa näytti olevan meillä
tuntemattomat, omat kansalliset kuviot. Huomasipa Simeoni täällä saman
ilmiön kuin kotimaankin korttihummerien kesken: pelattuaan tovin aikaa
vaiti ollen, vain silloin tällöin murahtaen jonkun salamyhkäisen sanan
ja ilmoituksen, lyövät he äkkiä kaikki korttinsa pöytään, karkaavat
pystyyn ja rupeavat mitä kiihkeimmän siveellisen suuttumuksen vallassa,
nyrkit sojossa, puhuttelemaan toisiaan niin katkerin ja moittivin
sanoin, jaa, suorastaan haukkumaan toisiaan, että siinä asian laatua
tuntematon pian pelkää miesmurhan olevan lähellä. Mutta yhtäkkiä äijät
vaikenevatkin, ja joku rupeaa, ollen tosin vielä loukkaantuneen ja
pahantuulisen näköinen, oppineen kätevyydellä jakamaan kortteja, joiden
taakse sitten jokainen syventyy suuremmalla harrastuksella kuin koskaan
mihinkään muuhun. Korttihummerit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Niin kului tämä iltapäivä Szegedin kaupungissa, hiljaisten huomioitten
tekemisessä, kodikkaan tunnelman vallitessa. Ilmestyipä ravintolaan
mustalaissoittokuntakin, jonka kaihoisa valitus jälleen toverukset
lumosi. Tällä kerralla olivat soittajat kaikki oikein syvimmästä
mustasta ammeesta kotoisin, joiden ilmestyminen Suomeen olisi saanut
jokaisen tehtäväänsä innostuneen konstaapelin virkakarvat pörhölleen.
Mutta tuo aikaisemmin mainittu poliisituomari oli veljeksille kertonut,
että Unkarin mustalaiset ovat yleensä sangen rauhallista ja hyvää
väkeä. Suurempia rikoksia he tekevät harvoin, korkeintaan joskus pikku
varkauksia, ja elävät, paitsi mustalaisten kansainvälisillä ammateilla,
joita ovat hevosten kengitys ja kuohitseminen sekä kattilain paikkaus,
enimmäkseen soittamisella. Musiikki on heidän elämänsä ja he syntyvät,
kuten laulussa sanotaan, ”siellä nuotion tulilla, jossa laulut ja
viulut ne soi”. Simeoni muisteli kuulleensa sellaisenkin teorian, että
koko unkarilaisten musiikki olisi heidän mustalaistensa lahjaa, väite,
jota unkarilaiset eivät mielellään hyväksyne. Miksi eivät sitten muiden
maiden mustalaiset ole erikoisemmin musikaalisuudestaan kuuluisia?
Ehkä Unkarin mustalaiset ovatkin päinvastoin perineet soitannolliset
lahjansa magyareilta?

Ilma on hyvin lämmin, taivas tumma ja täynnä kirkkaita tähtiä.
Paljon matkustaneen on mieluisa nukahtaa syrjäisessä, ystävällisessä
magyarikaupungissa.