XXXI.

Turkkilaisten asuinrakennukset. — Sulttaanin elintarvelaki. —
Lampaanliha. — Ajurit. — Konstantinopolin vanhat muurit, Jedi Kulé
eli ”Seitsemän tornia”, Kultainen portti keisarin kuva ja ”Turkin
”, vankikopit ja ”verikaivo”, Top Kapu eli ”Tykkiportti” ja
Konstantinopolin valloitus. — Kahrié-moskea ja sen vanha pappi. —
Mohammed III:n hauta.

Paitsi moskeoissa, tulee turkkilaisten rakennustaide näkyviin myös
heidän tavallisissa arkiasumuksissaan, vaikkakin niihin nähden
lienee liikaa käyttää sanaa ”rakennustaide”; ”kyhääminen” olisi
enemmänkin paikallaan. Turkkilainen rakentaa yksityiset asumuksensa,
jopa monet julkisetkin rakennuksensa, puusta, uurtoreuna- eli,
kuten rakennusmiehet sanovat, ”ponttilaudoista”. Niinpä on kuuluisa
sulttaanin linna Bolma Bagtshe suureksi osaksi tehty tästä
rakennusaineesta, välttämättömiä tukikohtia lukuun ottamatta, ja
valkaistu sitten kalkkivedellä tahi jollakin sellaisella maalilla.
Se saattaa tuntua uskomattomalta, mutta on silti totta, kuten
asiantuntijat tietävät todistaa.

Turkkilaisten yksityisasumukset ovat sellaisia, ettei pohjoismaalainen
tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Vaikka otetaan huomioon
sekin, ettei asunnolla ole täällä lämpimässä ilmanalassa sellaista
merkitystä kuin pohjoismaissa, osoittaa kuitenkin koko talon
suunnitelma sellaista lapsellisuutta ja muotoaistin kehittymättömyyttä,
ettei sitä oikein tahdo voida uskoa. Kun jostakin Stambulin reunalta
tahi korkeammalta paikalta pääsee näkemään tavallista turkkilaisen
kansan kaupunginosaa, tulee mieleen kuva lapsista, jotka ovat
leikkiessään tehneet tulitikkulaatikoista kokonaisen kaupungin.

Tavallisesti on turkkilaisen talo kaksikerroksinen, mutta saattanee
olla useampikerroksinenkin, sillä jos perus vain kestää, voidaan
sen katolle ja nurkkiin, missä vain saadaan kiinni pysymään,
lisätä huoneita tarpeen mukaan, joten rakennuksesta usein tulee
mitä ihmeellisin ihmiskennorykelmä. Yläkerrokset ovat tavallisesti
hiukan leveämmät kadulle päin kuin alakerrokset. Simeoni sai sen
käsityksen, että maalia käytettiin vähänpuoleisesta koskapa kokonaiset
korttelit olivat täynnä tällaisia päivän tumman ruskeiksi paahtamia
leikkitaloja. Alakerroksessa kuuluu olevan vieraitten vastaanotto-
ja muita sellaisia huoneita, yläkerroksessa majailee itse perhe,
”haaremi”. Ikkunoita on kyllä kadulle päin, mutta on ne suljettu hyvin
tiheällä puuristikolla, jonka takaa voi huoleti katsella tulematta
itse nähdyksi. Selvää on, että muukalainen tarkastelee näitä ikkunoita
mitä suurimman uteliaisuuden vallassa, sillä onhan hänen päänsä täynnä
mitä ihmeellisimpiä käsityksiä niiden kätkemistä salaisuuksista,
mutta hänen palkkansa on useimmiten perin vähäinen. Joskus vain hän
sattuu huomaamaan ristikon raosta tahi auki olevasta ikkunasta tumman
silmäparin, joka saattaa iskeä hänelle veitikkamaisesti silmääkin,
seuraavassa hetkessä peräytyen kuin säikähtynyt lintu. Ja parasta
on, ettei muukalainen kovin tunkeilevasti pyri tätäkään silmäpeliä
harjoittamaan, sillä tämä on asia, jossa turkkilaispappa ei ymmärrä
leikkiä, vaan voi ryhtyä omavaltaisiin toimenpiteisiin. Niin ainakin
ilmoitti herra Bennado. Europalaisen lienee perin vaikea päästä
syventymään turkkilaisen yksityiselämään, josta hänellä yleensä lienee
enimmäkseen vääriä käsityksiä. Niinpä on monivaimoisuus nykyisin
harvinaista, sillä lukuunottamatta vaimojen keskinäisen riitaisuuden
tuottamaa harmia ja hankaluutta, vaatii tällainen ylellisyys tietysti
paljon rahaa ja tilaa, jota kumpaakaan ei nykypäivien Turkissa niin
paljon taida olla. Enimmäkseen elänevät turkkilaiset yksiavioisina,
lukuunottamatta ehkä joitakin rikkaita pukkeja ja kulasseja, jotka
voivat itselleen tällaisiakin ylellisyyksiä kustantaa.

Simeoni oli kerran elämässään tavannut suomalaisen naisen, ylioppilaan,
joka Amerikassa ollessaan oli joutunut naimisiin turkkilaisen kanssa
ja muutti sodan jälkeen Konstantinopoliin, käyden silloin Helsingissä.
”Hyvä rouva Hamdi!” sanoi Simeoni hänelle ällistyneenä, ”ihanko
todella te olette naimisissa turkkilaisen kanssa?” Hymyillen vastasi
tuo kaunis pohjalainen nainen: ”Ihan todella ja hyvän turkkilaisen
kanssa olenkin.” — ”Ja kuinka monta valtijatarta teitä on kaikkiaan
hänen haaremissaan?” — ”Ei muita kuin minä. Eivät turkkilaiset enää
pidä useita vaimoja, eivätkä he yleensä ole sellaisia kuin miksi
europalaiset itserakkaudessaan heitä kuvittelevat; turkkilainen on
maailman paras aviomies.” Ja rouva Hamdin poskille nousi lämmin puna
hänen muistaessaan miestään, joka oli ammatiltaan insinööri. Uusi aika
tunkee Turkkiinkin.

Tulisijain laita näytti noissa taloissa olevan vähän niin ja näin.
Varsinaisia savupiippuja ei Simeoni juuri huomannut, mutta sen sijaan
usein rakennuksen seinästä esiin pistävän ja ylöspäin kääntyvän
läkkipeltitorven, jonka kärjestä suitsusi savua. Sillä kohdalla oli
siis jonkunmoinen tulisija, ehkä keittiö. Kaiken tämän nähdessään
saattoi ymmärtää, miksi Konstantinopoli on tullut niin kuuluisaksi
tulipaloistaan. Olisi kovin epätoivoinen tehtävä perustaa sinne
palovakuutusyhtiöitä. Suuret alat Stambulia ovat parhaillaankin tuhkana
ja raunioina.

Päättäen siitä makeisten paljoudesta, joka on kaduilla myytävänä,
rakastaa turkkilainen imelää. Kaupitellaan kaikenlaisia leivoksia,
joukossa ryssän rinkilän kokoisia kaneelirinkeliä, ja hedelmistä sekä
pähkinöistä sokerin avulla tehtyjä monenlaisia marmelaadeja. Kun
tavarat ovat päiväkaudet suojattomina pilveilevässä kadun pölyssä ja
lukemattomien kärpästen sotkettavina, ei europalaisilla ole rohkeutta
edes ajatellakaan näiden herkkujen maistamista. Sokeri lieneekin
turkkilaisen lihavuuden pääsyy, sillä hänhän on erittäin rasvainen ja
pullea kuin tynnyri. Naisiltaan hän myös vaatii lihavuutta, pitäen
heitä sitä kauniimpina kuta valtavampia he ovat, ja siksipä naisparat
oikein ponnistelevat, syöden kaikenlaisia rasvaa lisääviä öljyaineksia,
saavuttaakseen tämän turkkilaisen naisihanteen päätilavuudet.
Kuunnellessaan herra Bennadon kuvausta näistä asioista pääsi
veljeksiltä väkisinkin ”hyi!”

Liharuokaa käyttänee turkkilainen melkoisesti, päättäen siitä,
että lihakauppoja oli runsaasti, täynnä innoittavan näköisiä,
talisia lampaan ruhoja. Ehkäpä tuo lihan hankinta on hyvällä
kannalla aina niistä päivistä asti, jolloin monta vuosisataa sitten
Konstantinopolissa kerta tuli lihan puute, lihapula, kuten nykyisin
sanotaan. Tulipa tuo asia itsensä sulttaanin korviin ja hän ilmoitti,
että se on heti järjestettävä, sillä kansan täytyy saada lihaa
ja vielä kohtuullisella hinnalla. Ryhtyen toimiin tavallisella
päättäväisyydellään hän käsketti kaupungin kaikki teurastajat eteensä
ja ilmoitti: ”Se lihakauppias, joka ei pidä riittävästi lihaa kaupaksi
ja kohtuullisesta hinnasta, hirtetään.” Tämä elintarvelaki vaikutti
heti. Teurastajat kiisivät viivana maaseudulle hankkimaan lihaa ja on
sitä sen jälkeen aina ollut Konstantinopolissa runsaasti saatavana.
Arvattavasti tuo erinomainen elintarvelaki vaikuttaisi tehokkaasti
nykyaikanakin, jos se vain voitaisiin panna toimeen, mikä ei kuitenkaan
aikojen arveluttavan huonontumisen vuoksi valitettavasti enää ole
mahdollista.

Lammas, josta, samoin kuin eräistä muistakin matkallaan huomaamistaan
eläimistä, Simeoni teki ”tieteellisiä” muistiinpanoja, muodostaa
sen jälkeen kuin profeetta pikkumaisesti oli kieltänyt sianlihan
syömisen, näissä etelämaissa ihmisen pääravinnon. Eikähän siitä
olisikaan sanottavana mitään muuta kuin hyvää, jos lampaan liha siellä
olisi samanlaista kuin meillä. Mutta sitä se ei ole, vaan on siinä
likaisen ja hikisen lampaanvillan löyhkä, ”ihvi”, niin läpitunkevasti
edustettuna, että se voittaa sekä paprikan että valkosipulin. Eikä
siinä kyllin, vaan on lammas täällä vielä aivan erikoisesti rasvainen,
joka näyttääkin olevan kansan kalleinta herkkua. Sitä se syö ahmien
ja siinä se sekä keittää että paistaa kaiken mahdollisen ruoan, missä
rasvaa suinkin vain tarvitaan, jopa monet sokeroidut kakutkin ja sen
tapaiset jälkiruoat. Myötämielinen lähimmäinen voi nyt ymmärtää,
minkälaisin tuntein veljekset esim. laivassa Konstantinopolista
lähdettyään astuivat ruokasaliin, josta heitä vastaan tuulahti
väärentämätön, rasvainen, käristetty lampaan ”ihvi”. Joka kerta
kun Simeoni sitä jälkeenkinpäin muisteli, käänteli hänen mieltänsä
surkeasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi.

Kun veljekset kreikkalaisen kauppiaan kynsistä irtauduttuaan menivät
aikaa säästääkseen syömään erääseen Stambulin ravintolaan, joka sentään
oli melkoisesti europalaismallinen, tilasivat he, toivottomin tuntein
kauan tutkittuaan ruokalistaa, itselleen lampaankotletin. Kun se
tuotiin, oli se enimmäkseen valkoista, heikolla tulella käristettyä
lampaan talia, keskellä pieni tummempi kohta, jonka piti esittää lihaa.
Juhani ja Tuomas kaivelivat urhoollisesti esille tuon lihapalan, mutta
Simeoni ei voinut tehdä sitäkään, vaan pyysi saada erään vähemmän
vaarallisen annoksen. Ilostuneena lähti kyypparipoika lennättämään
hyljättyä lihaa keittiöön, luullen saavansa syödä sen, mutta silloinpa
lensi herra Bennado kuin haukka hänen niskaansa, otti annoksen pois ja
söi sekä sen että omansa, joka myöskin oli lammasta. Simeonista näytti,
että hänen iholleen ihan sillä hetkellä rupesi kasvamaan löyhkäävää
villaa, mutta herra Bennado pyyhkieli vain mielissään rasvaisia
huuliaan. Tämä lampaan katku sekä lika ja monet erilaiset kaduilla
mätänevät aineet antavat Konstantinopolille ja erikoisesti Stambulille
sen ominaishajun, joka on ilkeän imelä ja mitä suurimmassa määrässä
vastenmielinen.

Hauskaltapa tuntuikin veljeksistä tällaisen aterian jälkeen lähteä
ajelemaan turkkilaisella Herr Fiakerilla kaupungin vanhoille muureille,
näkemään niitä ja Marmaran ihanuutta. Konstantinopolissa on hyviä
ajureita; tälläkin fetsipäällä oli ensiluokkaiset tilavat vaunut, ja
erinomaisen pulskat hevoset, joita hän taitavasti ohjaili ahtailla
kaduilla, puhutellen niitä tavattoman lempeällä ja ystävällisellä
äänellä. Simeoni kiipesi hänen vierelleen istumaan, luoden sieltä
ympärilleen uteliaita katseita sekä koetellen opetella turkinkieltä,
vaikka huonolla menestyksellä. Tällä ajomatkalla sai erittäin
hyvän käsityksen turkkilaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten
kaupunginosista; molemmat jälkimäiset asuvat paljon sievemmissä ja
siistimmissä rakennuksissa kuin turkkilaiset.

Veljesten suureksi ällistykseksi löytyi Konstantinopolin länsinurkasta,
Marmaran meren rannalta, mahtava, viisikulmioon rakennettu linna,
jonka korkeat muurit ja tornit olivat vielä sangen hyvin säilyneet.
Sen alkuosat on rakennuttanut jo Teodosius I, joka voitettuaan
Maximuksen piti suuren triumfin sekä Romassa että Konstantinopolissa.
Merelle päin on varsinkin pidetty huolta linnan lujuudesta ja ovat
tornit ja muurit siellä, kun nousee niiden huipulle, yllättävän
korkeita ja jykeviä. Tällä kohdalla on vieläkin jäljellä Teodosiuksen triumfiportti portti,
Konstantinopolin kuuluisa ”Kultainen”, jonka
kolme eri holvikaarta selvästi on muurista erotettavissa. Varustuksen
turkkilainen nimi on Jedi Kulé, eli ”Seitsemän tornia”. Nykyiseen
asuunsa laittoi sen pää-asiallisesti Mohammed Valloittaja ja käytettiin
sitä etupäässä valtiovankilana.

Porta, Kultainen portti, on ollut mahtava, kolmikaarinen
rakennus, joista keskimäinen holvi on ollut korkein. Molemmin puolin
on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua, ulospäin pistävää
pyöreätä tornia. Keskiholvin yläpuolella (pihalle päin) on vieläkin
näkyvissä Kristuksen monogrammi sekä kirjainten sijat, joiden mukaan
tiedemiehet ovat määritelleet portin rakennuttajan ja ijän. Aikoinaan,
jolloin se on hohtanut valkoisena marmori- ja kultakoristeineen, on se
epäilemättä ollut maailman uljaimpia porttirakennuksia. Nyt sen kauneus
on kuoren alle peittynyt, sillä jo byzantinolaisena aikana muurattiin
sen mahtavat holvit kiinni, ja ovat turkkilaisetkin kai sen aukkoa
pienentäneet, niin ettei siinä ole enää kuin matala ovi, josta tuskin
kumartumatta pääsee.

Tullessaan tälle portille oli Juhanilla kotimaasta saatuna
erikoistehtävänä tutkia, oliko sen päällä kuten laulussa sanotaan
”Turkin keisarin kuvaa”. Aluksi hän aikoi puoleksi väkivallalla
selittää Kristuksen monogrammin tuoksi mainioksi kuvaksi, väittäen,
että ajanhammas oli sen vain sellaiseksi muodostanut, mutta onneksi
keksittiin sitten kamanan päältä toinen kuva, joka lienee ollut
sulttaanin, ehkäpä Mohammed Valloittajan monogrammi. Laulun määritelmä:
”Voi p—a kuin on ruma”, sopi siihen joka tapauksessa. Vaikka Juhani
ei siis saanutkaan tehtäväänsä lopullisesti ratkaistuksi, määräsi hän
kuitenkin Tuomaan ottamaan tuosta koukerosta valokuvan, voidakseen
lähettää sen tämän tieteellisen tehtävän varsinaiselle antajalle.

Toisesta porttitornista lienee katseltavana eräs maailman ihanimpia
näköaloja: koko Konstantinopoli kupooleineen ja valkoisine
minareeteineen, Kultaisen sarven suu, Marmara ja Aasian sinertävät
vuoret, välkkyvät vedet, valkoiset purjeet, autereinen, kuin
pehmeässä pumpulitunnelmassa uinuva avaruus. Kaupungin melu ei kuulu
tänne ollenkaan. Tuossa pihalla pesee pari turkkilaista mattoja ja
sen vihertävällä, puhtaalla ruoholla leikkii iloinen lapsiparvi;
tuolla ulkopuolella, täytetyssä vallihaudassa, kasvaa vihanneksia ja
työskentelee ahkera tarhuri. Idylli on täydellinen.

Mutta niille Turkin alammaisille, jotka aikoinaan joutuivat tähän
samaan torniin sulttaanien vangiksi, oli paikka kaikkea muuta
kuin idyllimäinen. Pieni väristys selkäpiissä marssivat veljekset
sen synkkiin vankikammioihin, joista muutamassa oli pidetty itse
sulttaaneja silloin kuin he riidellessään veljiensä tahi janitshaarien
kanssa olivat joskus joutuneet alakynteen. Tuolla toisessa tornissa
olivat he nähneet kirjoituksia, jotka Europan valtojen tänne
diplomaattisia tekojansa harkitsemaan heitetyt lähettiläät olivat
aikansa kuluksi hakkauttaneet. Katsotaanpa nyt, kuinka täällä olevalle
valtiolliselle vangille pahimmassa tapauksessa, ainakin tarinan mukaan,
saattoi käydä.

Otetaan lyhty ja mennään eteläisen porttitornin juurella olevasta
pienestä ovesta sisään, ja sitten ahdasta käytävää alaspäin, kunnes
tullaan pyöreään, aivan säkkipimeään huoneeseen. Himmeässä valossa
näkyy lattiassa lautaluukku, ja seinän vierellä on vanhoja, ahtaita
puukoppeja. Kun nyt se, jolla kulloinkin sattui Turkin valtakunnassa
olemaan paras ote vastustajastaan, oli saanut hänet terveenä ja
vahingoittumattomana niin pitkälle, että hän oli turvassa näiden
muurien sisällä, ilmoitettiin eräänä päivänä, että nyt olisi hänen
sitten jätettävä hyvästit tälle maailmalle. Vanki saatettiin tähän
pyöreään huoneeseen ja pistettiin johonkin noista puukopeista,
kohtalotoveriensa joukkoon. Kun sitten pyöveli oli saanut syödyksi
aamiaisensa ja juoduksi kahvinsa, saapui hän apulaisineen paikalle
ja ryhtyi tottuneesti töihin. Luukku avattiin, kopista otettiin mies
toisensa jälkeen, ja tuon luukun alla olevan reiän ääressä iskettiin
häneltä taitavasti kaula poikki. Pää putosi tuonne syvään kuiluun,
josta Marmaran meri lopuksi huuhteli sen pois, kun äyriäiset ja
pirunkalat olivat ensin kalvaneet sen puhtaaksi. Mitä jäljellä olevalle
ruumiille tehtiin, sitä ei tarina sano. Toiset uhrit saivat katsella
ja vetää pitkää tikkua vuorostaan, sillä pyövelit eivät välittäneet
mistään järjestyksestä. Naisia täällä tuskin mestattiin, sillä
tunnettuahan on, että heidät ommeltiin säkkiin ja heitettiin Marmaran
mereen, jollainen kuolemantapa oli heidän etuoikeutensa, yksi niitä
harvoja, joita Turkin naisilla on koskaan ollut.

Lopetettuaan tämän kaikenlaisilla humoristisilla huomautuksilla ja
vitseillä höystetyn ”historiallisen” esityksensä avasi herra Jacques Bennado
juhlallisesti ”verikaivon” luukun, sytytti paperitukun palamaan
ja heitti sen kaivoon. Huuh! Se oli todellakin syvä ja kammottava
reikä, jollaisia ei yleensä olisi koskaan pitänyt maailmassa rakentaa,
ja johti sieltä arvattavasti jonnekin joku kanava, sillä muutenhan
se olisi pian voinut täyttyä, pyövelillä kun näillä seuduilla aina
on ollut riittävästi työnansiota. Minkä verran tuossa kamalassa
kuvauksessa on historiallista pohjaa, on tietymätöntä, mutta
tavallinen vesikaivo tahi muu ihmisystävällinen laitos tuo reikä tuskin
lienee ollut; kaivoksi se oli liian ahdaskin. Pää meni veljeksiltä
pyörälle sen äärellä seisoessa ja varovasti he peräytyivät hiukan
syrjemmälle.

Jedi Kulén linnasta lähtivät veljekset sitten ajelemaan muurien
ulkopuolitse kaupungin ympäri. Nämä muurit rakennutti Teodosius II:n
aikana vuonna 413 silloinen valtionhoitaja Anthemius, ja ovat ne yli kuusi ja puoli kilometriä
pitkät. Luonnollisesti on niitä sen jälkeen
sekä vahvistettu että uusittu, jaon ne nyt Europan mahtavimpien
muinaismuistojen joukkoon luettava. Järjestelmä on seuraava: sisämuuri,
joka kohoaa kaupungin tasosta 13 metrin korkeudelle, on juuresta
lähes viisi ja harjalta hiukan yli neljä metriä paksu; sen ulkoreuna
kohoaa vielä noin puolitoista metriä korkeaksi rintavarustukseksi,
jossa on ulkoa kapeita, mutta sisään päin leveneviä puolustusaukkoja;
aina noin 60 metrin päässä on jykeviä, kulmikkaita, 18 metriä
korkeita torneja, kaikkiansa 96 kappaletta; sisäpuolelta johtavat
muuratut portaat muureille, joista vasta päästään torneihin. Tämän
sisämuurin ulkopuolella oli lähes parikymmentä metriä leveä, kaupungin
tasoa korkeammalla oleva tasainen käytävä-alue, ja sen ulkopuolella
ulkomuuri, joka kohosi tästä välillä olevasta käytävä-alueesta noin kolmen metrin
korkeudelle; se oli noin pari metriä paksu ja oli
siinäkin 96 tornia; sen ulkopuolella, noin 5 metriä syvempänä kuin
sisäinen käytävä, oli jälleen noin parikymmentä metriä leveä käytävä,
joka ulkoreunassaan rajoittui parikymmentä metriä leveään, pystysuorin
seinin kaivettuun vallihautaan, joka nyttemmin on melkein kauttaaltaan
täytetty. Kysymys ei ollut siis mistään vähäpätöisyyksistä, vaan
aikanansa valtavista ja kaupungin voiman ollessa heikentymättömänä
valloittamattomista varustuksista. Niiden ulkopuolellepa raukenivatkin
sekä kansainvaelluksen laumojen että arabialaistenkin lukemattomat,
vuosisatoja kestäneet hyökkäykset, kunnes keisarikunnan voimien
rappeuduttua kaupungin valloittivat latinalaiset ritarit ja vihdoin
osmannit. Kovalle se muuten otti molemmillakin kerroilla.

Nyt ovat muurit tietysti monin paikoin aivan raunioina ja maanjäristys
on nostellut ja kallistellut jykeviä torneja hyvinkin kummallisiin
asentoihin. Vallihaudassa viljellään puutarhatuotteita ja ylhäällä
muureilla pelataan korttia, paistatetaan päivää ja lennätetään
leijoja, joka tuntui nyt olevan Konstantinopolin poikain mielileikkiä.
Vallihaudan reunalle on mustalaisjoukko pystyttänyt leirinsä
ja kirkuen sieltä juoksee joukko lapsia kerjäämään. Vasemmalla
puolella on laajalla alueella turkkilaisten hautausmaita omituisine
hautapatsaineen; tummia naishaamuja siellä näyttää liikuskelevan
tahi istuvan hautojen reunoilla. Kypressit tekevät täällä omituisen
surullisen vaikutuksen. Niin saavutaan vihdoin kuuluisalle
tykkiportille, Top Kapu, josta osmannien onnistui 1452 tunkeutua
kaupunkiin. Muinoin sen nimi oli Pyhän Romanoksen portti. Nyt se on
kokonaan entisestään muutettu, mutta molemmin puolin on sen harjalla
kivisiä kanuunankuulia. Konstantinopolin valloituksessa käytettiin
nimittäin ensi kertoja suuremmassa määrässä tykkejä, sellaisia kuin ne
siihen aikaan olivat; turkkilaisilla niitä oli yhteensä 69, joukossa
niin suuria, ettei niitä voitu kuljettaa, vaan valettiin ne täällä
paikalla. Eipä voi olla, tällä kohdalla seisoessaan, mielessään
kuvittelematta, kuinka tuo kaikki tapahtui.

Tykkiportin luona oli edullisin ryntäyspaikka siksi, että siinä
olivat hyökkääjät korkeammalla kuin puolustajat; tällä kohdalla
olikin piirittäjäin päävoima, janitshaarit, itsensä sulttaanin
johdossa, ja myöskin puolustajain päävoimat, genualaiset palkkajoukot,
urhean Giustinianin johdossa. Piirittäjiä lienee ollut kaikkiaan
satakuntatuhatta, puolustajia ehkä seitsemäntuhatta, tiedot siitä
näyttävät olevan ristiriitaisia. Kuten siltä ajalta säilynyt vanha
vaskipiirros osoittaa, olivat suuret alueet muurien sisällä, m.m.
Hippodromi, raunioina, ja kaupungin koko väkiluku lienee ollut siinä
sadantuhannen paikkeilla. Puolustajain vähälukuisuus osoittaa, kuinka
veltoiksi kaupungin asukkaat olivat tulleet. Jo kauan oli kaupunki
maksanut veroa Adrianopolin ylpeälle sulttaanille, joka oli vallinnut
Balkanilla siihen aikaan jo satakunnan vuotta. Nyt oli tullut
Konstantinopolin kohtalonhetki.

Piiritystä kesti parisen kuukautta ja puolustautui Byzantiumin
viimeinen keisari, Konstantinos XI Palaiologos, uljaasti. Mutta kun
neuvokkaan Mohammedin onnistui kuljettaa osa laivastostansa teloja
myöten maitse, Peran taitse, Kultaiseen sarveen, ja siten sulkea
kaupunki aivan joka puolelta, rupesi asema käymään toivottomaksi.
Toukokuun 29 päivänä alkoi ratkaiseva rynnäkkö. Silloin
oli Romanos-portin toinen torni ammuttu mäsäksi ja läheisyydessäkin oli
muuriin saatu särjetyksi aukko. Alkoi hirveä taistelu, kun janitshaarit
läksivät suorittamaan kolmesti uudistuvaa rynnäkköään. Ne lyötiin
kuitenkin takaisin, mutta silmittömässä uskonvimmassa ja määrättömien
aarteiden toivossa musulmannit syöksyivät muureille yhä uudestaan,
kunnes erikoinen onni suosi heitä. Urhoollinen genualaisten päällikkö
kaatui ja silloin nuo palkkajoukot, joita tosin ei ollut kuin muutamia
satoja, jättivät paikkansa; syntyi heikko kohta ja siitä tunkivat
janitshaarit sisään. Kohta järkkyi puolustuksen voima muuallakin,
janitshaareja ilmestyi sinnekin, ja pian oli Pyhän Romanoksen portti
vihollisten hallussa. Huomattuaan kaiken olevan hukassa heittäytyi
urhoollinen keisari itse taistelun melskeeseen ja sai siellä
kuolemansa jonkun janitshaarin kädestä. Hänen ruumiinsa joutui suureen
ruumiskasaan ja oli hänet niin ryöstetty ja silvottu, että hänet
tunnettiin ainoastaan purppuratohveleistaan.

Mutta nyt alkoi verestä humaltuneille turkkilaisille riemun aika. Kolme päivää
salli uskovaisten hallitsija heidän mielin määrin ryöstää,
polttaa ja murhata, ja 40,000 sielua pääsikin heidän toimestaan niinä
päivinä maallisen elämän taakasta. Nykyaikaisen ihmisen on mahdotonta
kuvitella kaiken sen eläimellisen julmuuden ja ihmispetomaisuuden
todellista laatua, joka tuollaisina hetkinä muinoin vallitsi.
Silloin katsoi voittaja oikeudekseen kaiken sen, mitä sanat murha,
kidutus, raiskaus, polttaminen, hävittäminen, korkeimmassa asteessaan
käsitettyinä sisältävät, jos nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus enää
yleensä kykenee antamaan noille sanoille sitä sisältöä, mikä niillä
toisin ajoin todellisuudessa saattoi olla. Tätä kaikkea ajatellessa
tuntui tuossa Tykkiportin vierellä seisojasta, kuin olisi ilmassa
vieläkin väreillyt määrätön tuskan ja kauhun huuto, nuorten naisten
pelko, isien ja äitien voimaton parku, voittajain raaka riemu, lasten
mykistynyt kauhu. Niin vaipui kristikunnan vanha kaupunki tuleen ja
tuhkaan, länsimaitten kohottamatta sormeakaan sen avuksi, ja varmaan
hävisi noina aikoina myös koskaan korvaamaton määrä vielä jäljelle
jäänyttä antiikin kulttuurin aartehistoa.

Mutta veljekset ajavat Tykkiportista sisään ja huomaavat, että syvä
rauha vallitsee tällä verisen muiston paikalla. Kalma on aikaa saanut
haltuunsa sekä voittajat että voitetut, ja heidän hautojensa päällä
tuossa nakuttelee vanha turkkilainen suutari nauloja saappaan kantaan
niin vilpittömän ja rauhallisen näköisenä kuin ei tällä paikalla
olisi murhan enkeli koskaan liikkunutkaan. Veljeksissäkin pääsee taas
vallalle elämään tyytyväinen, paikan idylliseen luonteeseen sopiva
tunnelma, ja he ajavat lähellä olevaan Kahrié-moskeaan, joka on entinen
kristitty basilika, rakennettu nykyiseen muotoonsa 14:lla vuosisadalla.
Sen etehisessä he nimittäin tiesivät olevan hyvin säilyneitä,
mainitulla vuosisadalla tehtyjä mosaiikkikuvia.

Ei ole tämän temppelin ympäristö suinkaan mikään Herran huoneelle
sopiva, vaan oli ainakin sillä puolella, josta veljekset paikalle
saapuivat, suoranaisia tunkioita. Erään laidalla kasvoi suunnattoman
suuri kaktus, tuo sama kasvi, jota perheenäidit Suomessa niin
liikuttavalla huolella pyytävät kasvamaan, ja kaktuksen juurella
majaili parvi suuria, likaisia ja kyllästyneen näköisiä koiranrötköjä,
arvattavasti Konstantinopolin entisten terveyspoliisien viimeisiä
jälkeläisiä. Moskean ulkopuolella oli joukko säälittävän näköisiä,
ryysyisiä turkkilaisia sotamiehiä, jotka kerjäten ojensivat kättänsä
tulijoita kohti. Ei taida näillä äijillä olla nytkään, jos ei ollut
sodankaan aikana, mitkään kuninkaalliset päivät.

Tullessaan moskean etehiseen, ”exonarthex’iin”, huomasivat veljekset,
että pyhäkön vanha pappi oli juuri toimittamassa jumalanpalvelusta. Hän
istui rukouskolkassa mumisten jotakin ja tehden merkillisiä liikkeitä
käsillään, ja hänen edessään oli joukko sotilaita polvillaan. Mutta
heti paikalla kun äijä äkkäsi, että nyt tuli outoja vieraita, lopetti
hän toimituksensa kuin leikaten, viittasi sotilaat menemään, ja saapui
myhäillen tulijoita vastaanottamaan. Hän oli vanha, herttaisen näköinen
äijä, joka omituista kyllä osasi jonkun verran saksaa. Ylpeänä kertoi
hän näytelleensä moskeaansa itse keisari Wilhelmille.

Moskean molempien etehisten katot on koristeltu mosaiikeilla, jotka,
maanjäristyksen aiheuttamia rosoja lukuun ottamatta, ovat erittäin
hyvin säilyneet ja loistavat kummallisen kirkasvärisinä ja neleinä;
ne ovat peräisin vuosilta 1310-20 ja kuvaavat Kristuksen ja Marian
sekä pyhimysten elämää. Henkilöiden asennot ja ilmeet ovat vapaita ja
rauhallisia, eivätkä ole kokonaan vaipuneet tunnettuun byzantinolaiseen
jäykkyyteen, vaan ovat yksilöllisesti eloisampia kaikki. Niissä samalla
ilmenevä lapsellinen ja naivi hurskaus tekee ne hartaiksi ja todellista
tunnetta herättäviksi. Turkkilaiset eivät ole peittäneet niitä värillä,
koska ne ovat etehisessä, mutta itse varsinaisen moskean lukuisat
mosaiikit on kaikki maalaten piiloitettu. Onneksi ne ovat siellä
säilössä ja saataneen kerran paljastetuiksi. Moskean nurkassa on pieni,
ehkä puoli metriä syvä komero, johon Simeoni sattui kurkistamaan.
Komeron seinät — se ehkä oli hauta — oli aikoinaan koristettu
pieniin marmorilevyihin hakatuilla korkokuvilla; kun näitä ei saanut
maalaamalla peitetyksi, oli turkkilainen runnellut ne taltalla kaikki
aivan muodottomiksi. Tuollaista raakalaisuutta ei voi olla suuttuen
näkemättä.

Mutta vanha pappi oli erittäin aulis selittämään ja näyttämään
aarteitaan, vaikkakin hänen selityksensä oli varsin yksitoikkoista
ja samanlaista. ”Tässä kuvataan itämaiden viisaiden saapumista
Bethlehemiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan Marian ja
lapsen pakoa Egyptiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan
Kristusta — kaikki mosaiikkia — jah!” Ja jokaisen selityksensä
jälkeen, sanoessaan tuon vakuuttavan ja kehuvan ”jah” huomautuksen,
katsoi ukko veljeksiä silmiin lapsellisen kirkkaasti ja vilpittömästi,
niin että näillä pian meni suu hymyyn. Kun ukko oli sitten saanut
juomarahansa, kääntyi hän nuhtelemaan lempeästi ystäväänsä herra
Bennadoa, kysyen häneltä moittivasti, miksi hän viime aikoina oli niin
harvoin tuonut muukalaisia hänen moskeaansa!

Väsymys valtaa pian tällaisilla retkillä, jolloin aina vain uudet
ja oudot nähtävyydet ovat edessä. Veljekset kääntyivät tästä
hotelliinsa päin, mutta pistäytyivät vielä sivu mennessään Aja Sophian
luona olevaan Mohammed III:n türbéhen eli hautakammioon. Se
on kahdeksankulmainen, sisältä kauniisti koristeltu rakennus, jossa
tämä pappa lepää valiopuolisonsa ja 48 lapsensa kanssa. Lattialla on
hautojen merkkinä yhtä monta vaatteella päällystettyä ruumisarkkua,
jotka eri suuruudellaan kuvaavat vainajain ikää. Siitä päättäen olivat
sulttaanin lapset enimmäkseen kuolleet pieninä. Poikalasten arkun
pääpuolessa oli merkkinä komea turbaani. Surumielinen tunnelma vallitsi
tässä barbaarisen upeassa hautakammiossa, joka tuntui olevan täynnä
lasten viattomia sieluja. Papan itsensä sielu oli luultavasti eräässä
helteisemmässä paikassa, sillä olihan hän (hallitsi vv. 1595-1603),
muista tihutöistä ja julmuuksista puhumattakaan, murhauttanut m.m. 19
veljeään.