XXXII.

Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha
turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. —
Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset
palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla. — Iperohi-laivan matkustajat.
— Dardanellit ja Gallipoli.

Tiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet
jäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään
Atenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä päivänä
veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen
passeihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä,
s.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä
kuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi
vielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska
ruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut
jättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi
höyryvenheellä Galatan sillan luota.

Laivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen
hyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien
joukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee
laineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine
moskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota
herättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen
nimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä
oli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi
”avustaan”. Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä
epäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.

Simeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen
turkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle.
Herra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen
upseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt
kreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja
vastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin
päättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti
Simeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista
arvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti
kertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli
rajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan
epäillyt Kemalin voittoa. ”Se on aivan varma”, sanoi hän, ”sillä
tunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen — kas — hän on hyvä
huutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset
sotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin
että sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään
— aaaa-ah — Mustafa Kemal — kas siinä eri poika! Ja turkkilainen
sotilas — maailman paras!” Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen,
hänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli
ajatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla
Europalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on —
Simeonin mielestä ikävää kylläkin — todella käynyt.

Herra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi
sitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan
tulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa.
Gallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa
mitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun
ryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla.
Hänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa,
rehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja
keskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut
ihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea
palata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat
nykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo
estää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se,
että kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista,
mobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!

Mutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo
maistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva
samanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne
turkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä
on nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia,
joille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä,
kaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä
hyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen
horrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan
reunaan.

Seuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti
lähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut
leimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki.
Hyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra
Bennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi,
että leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon
hymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä
etuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien
eteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että
herra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä
pitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli
kaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon
hankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin
kumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. ”Hyvästi Pera, hyvästi
Galatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!”

Rannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra
Bennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä
salaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen
avata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko
oli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä
oli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi
ihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti
nimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia
koukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki,
ilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana
järjestää ”pienen programmin”. Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä
olevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun
keskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen
merimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä
tarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.

Mieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen
hyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta
ja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin
salama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja
toi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja
sekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden
vertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös
herra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena
oli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella
tavoin auliilla neuvoillaan.

Laiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä
huutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin
kuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään
erikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva
soittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin,
mutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua.
Nytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista,
ja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan
hätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi
partaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan
ollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan,
sillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin
haukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja
laiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja
sanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt
matkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on
siihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka
nyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa
muuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.

Veljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää
Konstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen
yläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea
moskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja
oikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja
häikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää
ja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta
näköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta.
Unohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.

Sokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että
merimatkoilla pidetään n.s. ”lokikirjaa”, johon päivittäin merkitään
kaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani
ja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli
verrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin
löytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla
tällaista ”lokikirjaa”, koskapa hän oli tullut heistä enimmän
perehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä
hän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä
merkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.

Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p.. Olemme laskeneet
ankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin
tarkastaa passit. Skutari ja Aasian Athenen sinertävät rantavuoret ovat
kauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä
kurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka
ravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät
passeihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään
mitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla.
Laiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole
oikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä
amerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia.
Ulommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa
ilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia.
Merimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6
syödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko
matkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä,
koristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa
istuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla
jo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista
upseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha,
partainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä.
Tuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan
puoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että
tällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen
aloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt
tähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka
on kreikkalaisten mielestä Pallas lahja näille maille, mutta
meidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua,
ennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä
vei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin
ennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli —
lammasta, ja jälkiruoka oli paistettu — lampaanrasvassa. Juomana oli
kahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään
kokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa,
kitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun
sekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan
näyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten.
— Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis,
tumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä
kieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi,
mutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt
Suomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat
tuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.

Maaliskuun 31 p. Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää
meidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään
kuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello 9:n
seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja,
joiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme
korkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa
uiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on
ihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme
delfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä
taivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei
näy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän
klassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin niemimaan
kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu
ja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia
ihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa,
jota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys,
lokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja
tuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut
väikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin
ontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta,
Jumalalta: ”Miksi?” Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin,
eikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä,
aivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne
ovat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden
suonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin
kuin miljoonat sanat.