XLII.

Egyptiläisnaisen huntu. — Ovatko egyptiläiset erikoista ”kansaa”?
— Europalaisia liikemiehiä. — Matka Kairoon, huomioita
kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.

Turkkilaisista naisista puhuttaessa mainittiin, että he ovat
vähentäneet hunnun pitämistä, mikä on eräs itämaiden naisten
”vapautusliikkeen” ilmiöitä. Turkkilaisnaisen huntu on kiinni
päähineessä, on tavallisesti musta, ja peittää koko kasvot.
Egyptiläisnainen näyttää pitävän huntua vielä aivan yleisesti, mutta se
on toisenlainen.

Ylhäisön naisten huntu on valkoinen, muilla musta. Otsa ja
silmät jätetään peittämättä, joten sangen paljon virkistävää on
nähtävänä. Tästä hunnun muodosta päättäen olisi siis naisen suu
egyptiläisen mielestä se, jonka päällä on erikoisesti syytä pitää
verhoa. Nenänvarren kohdalla on pystysuorassa asennossa omituinen
messinkisylinteri, jokseenkin nenän pituinen ja varustettu vielä
kahdella terävällä renkaalla, joiden luulisi painavan ikävästi ihoa.
Tässä sylinterissä on huntu kiinni. Ellei useinkin hyvin suuria,
tummia ja kirkkaita silmiä näkisi, luulisi katselevansa outoja
kummituksia. Kadun elämästä huomaa, että on olemassa nähtävästi
hyvin rikkaita egyptiläisiä, koskapa mitä upeimmat valjakot,
joissa tuollaisia valkohuntuisia kaunottaria istui, olivat hyvin
yleisiä sekä Aleksandriassa että Kairossa. Seuraavan lain saattoi
Simeoni, neuvoteltuaan asiasta Juhanin ja Tuomaan kanssa, vahvistaa
yleispäteväksi: ”Kuta kauniimpi ja nuorempi nainen, sitä ohuempi ja
läpinäkyvämpi huntu?” Tämä laki on numero toinen siinä kokoelmassa,
joka naisten esiintymistä kuvaavana m.m. sisältää seuraavankin
Tagoren viisauden: ”Kuta lyhyempi hame, sitä pitempi katse”. Molemmat
voi vaikka hakata kivitauluihin, sillä niin tosia ja päteviä ne
ovat. Yleensä täytyi sekä Aleksandrian että Kairon katuelämästä
sanoa, että se teki rikkaan vaikutuksen. Kansa elää täällä hyvissä
oloissa, hedelmällisen laaksonsa onnen lapsena, varsinkin nyt, kun
englantilaisten toteuttama kastelujärjestelmä on päässyt pitemmälle
kehittymään. Molemmat kaupungit ovat todella upeita.

Ovatko nuo ”egyptiläiset” mitään todella erikoista omaa kansaansa, vai
asuuko maassa vain joukko eri kansallisuuksia? Veljekset miettivät tätä
asiaa usein ja tulivat siihen päätökseen, että todellakin on olemassa
”Egyptin kansa”. Tällä laaksolla on nähtävästi aina ollut erikoinen
kyky sulattaa yhteen kaikki sinne kokoontuneet ainekset, niin että
väestön saattaa sanoa olevan suorassa polvessa, välillä tulleitten
veren lisien muuttamana ja kehittämänä, muinaisen Egyptin kansan
jälkeläistä. Siinä esiintyy luonnollisesti arabialaisia, turkkilaisia,
nubialaisia ja muitakin erikoispiirteitä, mutta rodun yleistyyppi
muistuttanee vanhoja egyptiläisiä. Kansaa ei jaa eri ryhmiin rotu, vaan
enemmänkin uskonto. Puhtaimpia muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä
lienevät talonpojat, fellahit, jotka sodan aikana kuuluvat varoittuneen
kuten muidenkin maiden talonpojat. Egyptissä voi siis sanoa siellä
ilmenevän voimakkaan ”kansallisen” liikkeen todella perustuvan
”egyptiläiseen kansallistuntoon”.

                                                  ⸻

Kun veljekset aamulla huhtikuun 11 päivänä astuivat hotellin viileistä
huoneista kadun helteeseen, mielivät he saada jonkunmoisen käsityksen
Aleksandrian europalaisesta liikemaailmasta, ja läksivät siis
vaeltamaan kohti erästä suurta englantilaista välitysliikettä, jonne
Tuomaalla oli suosituksia. Ihmiset heidän ympärillään toimittelivat
tehtäviään erittäin luonnollisesti, aivan kuin kotonaan, mikä
Simeonista tuntui hiukan ihmeelliseltä siksi, että oltiin Egyptissä;
sitä seikkaa he eivät näyttäneet pitävän millään tavalla merkillisenä
asiana. Että tämä oli Aleksanteri Suuren perustama kaupunki,
hellenistisen kulttuurin pää-ahjo, ei myöskään näyttänyt vaikuttavan
näiden mustien ihmisten menoihin ollenkaan, vaan esiintyivät he niin
kuin olisi se ollut luonnollinen asia. Ja hassultahan Simeonistakin
olisi näyttänyt, jos he esimerkiksi olisivat suuren historiansa vuoksi
kävelleet käsillään — hänestä muuten vain tuntui, että jollakin
tavalla kaiken tuon menneisyyden muka olisi pitänyt elämässäkin
esiintyä.

Tultiin suureen konttorihuoneeseen, jonka katossa iso propelli pyöriä
surisi, niin että tuulen henki tuntui joka paikassa; työskentely ilman
sellaista olisi kai ollut vaikeata. Huomasi kaikesta, että oltiin
vanhan maan vanhassa liikkeessä, jossa ei pidetä mitään joutavaa ja
turhanaikaista konttorikomeutta tarpeellisena, vaan tyydytään siihen,
että on tila ja pöytä, jonka ääressä voi istua. Simeoni ei huomannut
siellä ainoatakaan amerikalaista kirjoituspöytää ja korttikaappia,
ei kalliita laskukoneita eikä muita sellaisia upeita laitteita,
joita ilman ei esim. Suomessa voida mitään liikettä ajatellakaan.
Konttoristeja oli sen sijaan paljon, kaikilla kynä kourassa ja nenä
kirjassa kiinni; täällä tehtiin työtä.

Tirehtöörin huone, jonne veljekset nyt vietiin, oli myöskin sangen
yksinkertainen, sisältäen vain välttämättömimmät huonekalut. Poissa
olivat kotimaamme tirehtöörien pehmeät matot, nahkaiset nojatuolit,
valtavat kirjoituspöydät sekä tirehtöörin muotokuva seinältä, joitta ei
Suomessa pieninkään liike usko menestymismahdollisuuksiinsa, vaikkapa
niihin onkin täytynyt tuhlata melkoinen erä muutenkin vaivoin kokoon
haalitusta osakepääomasta. Täällä on jo aikoja sitten päästy moisista
lapsellisuuksista, koskapa ne eivät liikkeen menestykselle merkitse
mitään — työn tarmo ratkaisee kaikki.

Veljekset otettiin vastaan englantilaiseen tapaan, s.o. kohteliaasti,
mutta sittenkin ikäänkuin aidan toiselta puolen. Ja sitten ruvettiin
juttelemaan. Muistaen Impivaaran honkia, tervaa ja muita kotoisia
tuotteitamme rupesi Tuomas tiedustelemaan, olisiko Egyptissä
mahdollisesti niiden tavarain tarvetta. Herrat tirehtöörit olivat
hiukan hämillään — puutavaraa — of course — tarvitaan; ettäkö
todellakin Suomesta voisi saada? Jaha, jaha, ja tervaa — onko se
asfalttitervaa? Ei, ei, niin — of course, Stockholm’s tar — niitä
kaikkia tarvitaan täällä runsaasti. Mutta aika on nyt huono, mitään
kauppoja ei tehdä, joten niiden asioiden täytyy siirtyä toistaiseksi.
Finland? Of course — siellä Ruotsin itäpuolella? Pääseekö sinne
laivoilla? Täällä tarvittaisiin paljon n.s. Egyptin parruja,
veistettyjä piiruja — se on tämän maan erikoistarpeita. Tähän tyyliin
meni keskustelu, Tuomaan tarmokkaasti käydessä kimppuun ja tehdessä
selkoa Suomen merkityksestä puutavaramaana. Lopuksi herrat tirehtöörit
pyysivät saada erikoisluetteloja eri laaduista ja määristä sekä olivat
hyvin hämillään siitä, etteivät tätä ennen olleet koskaan tulleet
tiedustelleeksi tavaraa Suomesta, vaan aina Ruotsista, ehkä siten
joutuen maksamaan huippuhintoja. Kohteliaasti hyvästellen saattoivat
herrat sitten veljekset ovelle.

Tällaisia kohtauksia uudistui pitkin päivää, sillä kerran alkuun
päästyään laukkasi Tuomas väsymättömästi liikkeestä toiseen,
englantilaisen luota kreikkalaisen luo, ja puolusti Suomen tuotannon
ja viennin asiaa pontevasti. Simeonille jäi siitä se vaikutelma,
että tarmokkaat ja itseänsä liian hyvinä pitämättömät suomalaiset
kauppa-asiamiehet voisivat muutamissa viikoissa tehdä Suomen tavaraa ja
mahdollisuuksia tunnetuksi suuressa määrässä, kun vain kulkisivat tähän
tapaan liikkeestä toiseen niiden isäntiä lämpiminä pitämässä.

Simeoni kuitenkin erkani veljistään mennäkseen omalle haaralleen,
sillä kun Impivaaran hongat ja Suomen terva olivat vain ikäänkuin
yleisen kansallisen isännyysoikeuden kautta hänen omiaan, ei hänellä
ollut niiden myynnissä minkäänlaista käytännöllistä tehtävää ja
osuutta. Muistaen siis, että Teodora oli aikoinaan oleskellut
täälläkin, jossa hänestä oli tullut ankara pietisti, hän tuon ennen
mainitun saksalaisen ylioppilaan kanssa meni Aleksandrian,
joka on 22 salia käsittävä, suuri rakennus, omistettu enimmäkseen
Aleksandrian historian eli siis hellenistisen ja varhaiskristillisen
ajan muistoille. Sen suuria, hyvin ja kauniisti järjestettyjä kokoelmia
ei sovi matkakertomuksessa ruveta luettelemaan eikä kuvailemaan.
Simeonin mieleen painui vain, että se, mikä museossa oli hellenististä,
tuntui tavallaan suuntautuvan elämän ja sen valoisien kauneuspuolien
palvontaan, jotavastoin kristillinen ja muinais-egyptiläinen puoli oli
kohdistunut kuoleman ja haudantakaisen elämän ongelmien ajatteluun.
”Älä ole surullinen, sillä maailmassa ei kukaan ole kuolematon”,
lohdutti eräs kristillinen hautakirjoitus sekä hautaan mennyttä että
jälkeen jääneitä.

                                                  ⸻

Kello puoli 7 samana iltana istuivat veljekset junassa matkalla koko
tämän maanosan suurimpaan kaupunkiin, islamin maailman nykyiseen
pääpaikkaan, Kairoon. Heti Aleksandrian ulkopuolella alkoi laaja
lakeus, jossa olivat viljelemättöminä ainoastaan Mareoottisen järven
lätäkkö-alanteet. Seudun halki kulki useita isoja kanavia, joiden
reunavallit olivat niin korkeat, että vesi niissä voitiin nostaa
ylemmäksi viljellyn maan pintaa. Kaukaa Niilin putailta näkyi isohkoja
lastiveneitä, joiden korkeat, kolmikulmaiset purjeet, outona, mutta
maisemalle hyvin luonteenomaisena näkynä kuvastuivat taivasta vasten
keskeltä viheriätä lakeutta. Noista isoista kanavista laskettiin
sitten vettä pienempiin kasteluojiin, joista se taas patoamalla tahi
pumppuamalla nostettiin peltojen vakoihin, jotka monessa paikassa
olivatkin täynnä vettä. Missä maa oli hiukan korkeampaa, joten peltoa
ei voinut saada kastelluksi tällä tavalla, siellä työskentelivät
uupumatta härkien voimalla rattaan muotoiset vedennostolaitteet,
tehdyt saman perusajatuksen mukaan kuin ruoppaajissa. Nämä rattaat,
niitä vääntävät härät, ja härkiä ajeleva fellah-poika ovat Egyptin
lakeusmaisemalle hyvin kuvaavia. Näkyipä toisin paikoin n.s.
vesiruuvejakin, joiden napaa ihmisvoimin veivattiin. Kasvullisuuden
vihreys oli tummaa ja voimakasta, kuten ainakin silloin, kun maa on
lihavaa, kosteutta on riittävästi ja aurinkoa yllin kyllin. Ohra oli
jo tuleentumassa, banaanin varsiin oli puhkeamassa suuria lehtiä, ja
eräillä saroilla kasvoi sakeata, Simeonille tuntematonta, noin puolen metrin
korkuista rehukasvia, jota eläimet paimenen komennossa söivät,
kulkien säännöllisessä rintamassa. Mutta pumpulipensasta ei Simeoni
osannut sanoa nähneensä, sitä ehkä tuntematta; saattoihan olla,
ettei se vielä ollut ehtinyt kasvaa niin suureksi, että outo olisi
sen tuosta valtavan vihreyden joukosta keksinyt. Siellä täällä oli
hedelmäpuuryhmiä, taivaanrantaa vastaan kuvastui hienoina varjokuvina
palmuja, ja Niilin rehevä suistomaa alkoi hiljalleen painua illan
varjoihin.

Maa oli ojitettua ja jaettu hyvin pieniin sarkoihin. Arvattavasti eivät
fellahien osuudet olekaan muuatta sarkaa suurempia, mikä riittääkin,
koskapa he saavat korjata kolme satoa vuodessa. Työtä tehtiin kaikesta
päättäen hyvin ahkerasti, sillä kumaraisia ja avosäärin mudassa
rämpiviä miehiä ja naisia näkyi kaikkialla, nähtävästi valmistamassa
tahi kastelemassa riisiviljelyksiä. Kyntäminen tapahtui kahden
ilkeän näköisen puhvelin vetämällä, vanhanaikaisella, kahden puolen
heittävällä puu-auralla, joka luultavasti oli ollut samanlainen jo
tuhansia vuosia sitten. Veljesten mielestä maa näytti aivan tiukkuvan
lihavuudesta, ja oli viljavin ja parhaiten viljeltykin, mitä he yleensä
tähän saakka olivat nähneet.

Radan vierellä on leveä, hyvässä kunnossa oleva viertotie, jolla
alituiseen kulkee kameeleja ja aaseja, selässään raskas kuorma.
Ajopelejä ei käytetty ollenkaan, vaan kuljetettiin kaikki kantamalla.
Kanavien reunavalleja näyttiin yleisesti käytettävän teinä. Kun
veljekset katselivat näitä suuria viljelysalueita, heräsi taas tuo
vanha kysymys: missä asuvat viljelijät, sillä asuntojen tapaisiahan
näkyi ylen harvassa? Europalaisessa merkityksessä niitä ei näyttänyt
olevan ollenkaan. Joskus meni juna kuitenkin kurjaakin kurjemman
fellah-kylän ohi, ja niissä kai viljelijät sitten asuivat. Muurien
ympäröimälle pienelle alueelle on seinä seinään kiinni ahdettu joukko
savitaloja, aivan muodottomasti, ilman minkäänlaista kauneuden tahi
järjestyksen aistia, seinissä siellä täällä jonkunmoinen akkuna-aukko.
Tasaisella katolla on röykkiöittäin kovasti oljen sekaista lantaa,
arvattavasti kuivamassa, että sitä voitaisiin käyttää polttoaineena,
ja useissa taloissa on vielä jonkunmoinen kupooli, kuin kumollaan
oleva kahvikuppi, aivan sen näköinen kuin olisivat lapset leiponeet
sen savesta; se taisi olla kyyhkyslakka tahi muiden lintujen asunto.
Koko kylä on erehdyttävästi lasten tekemän savikaupungin näköinen,
jonka kupoolit ovat kuin ampiaispesän puolikkaita. Kujilla näkyy olevan
tunkioita ja likaa ryntäitä myöten, mutta yhtä iloisesti, kirkuen ja
huutaen, näyttävät siellä fellahien lapset leikkivän kuin maailman
puhtaimmissa oloissa elävät kasvatit. Eukot seisoskelevat ovilla ja
juoruavat, kanat pehertelevät tunkioiden reunoilla ja ylipäätään
näyttää elämä täällä onnelliselta ja tyydytystä tuottavalta.

Pimeys, joka tulla tupsahti äkkiä kuin olisi auringon eteen laskettu
tulenkestävä esirippu, esti veljekset tekemästä enempiä huomioita,
ja he kääntyivät tarkastelemaan matkatovereitansa. Se oli hienoa
väkeä, sillä konduktööri kuiskutti, että tuo nuori mies tuossa, jonka
osastosta herrojen täytyi muuttaa pois, on egyptiläinen prinssi.
”Hyvinpä me joudummekin kuninkaallisissa seuroissa matkustelemaan!”
ihmetteli Juhani katsellen tuota nuorta miestä kiinteästi, sillä
harvoinhan egyptiläisiä prinssejä nähdä saa. Poika oli rehdin näköinen
ja poltteli paksua sikaria. Päähineenä oli tietysti fetsi.

Vihdoin ajoi juna jyristen pitkän sillan yli; kaukaa rupesi välkkymään
valorivejä ja muutaman minuutin kuluttua oltiin Kairon asemalla.
Huutavan ja rähisevän joukon läpi selviytyivät veljekset tottuneesti
hotellin autoon, joka mylvien kiidätti heidät komealta ja mahtavalta
tuntuvan kaupungin läpi Shepheards-hotelliin, jonka patjojen väliin,
matkasta ja kuumuudesta väsyneinä, miehet heti kellistyivät, tarkoin
käärien vuoteensa ympärille katosta riippuvat kärpäsverhot.

Mutta ennen nukahtamistaan he melkein yhtaikaa kohottivat päänsä ja
sanoivat: ”Huomenna siis nähdään pyramiidit!”