XLV.

Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. —
Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. — Erilaisia pukumuotoja.
— Hampaitten kulta. — Muodin mukaiset silmälasit.

Seuraava päivä, huhtikuun 13, meni taas tarpeelliseksi käyneeseen
levähdykseen sekä passien kuntoon saattamiseen. 14 päivänä kello 3 i.p.
astuivat veljekset, kestettyään mutkalliset metkut ja tarkastukset,
entiseen itävaltalaiseen Helouan-laivaan, joka oli 10,000 tonnin
kantoinen, monikerroksinen, upea jättiläinen. Täsmälleen kello 4 i.p.
irtausi se rannasta ja läksi höyryämään Brindisiä kohti. Alkoi
yksitoikkoinen laivaelämä, matkustajain hienouden ja ensiluokkaisuuden
sekä vallitsevan englantilaisuuden vuoksi erittäin jäykkä ja ikävä,
joka sai huoaten muistelemaan Ismenen kodikasta ja hauskaa menoa.
Jotakin tehdäkseen rupesi Simeoni järjestelemään, kuten hän ylpeästi
sanoi, ”tieteellisiä muistiinpanojaan”.

Hän aloitti eläimistä. ”Niistä ovat”, kirjoitti hän, ”tällä matkalla
erikoisesti huomiotani herättäneet kana, varis, harakka, varpunen,
lammas, sika, aasi ja hevonen, sekä myöskin kameeli. Kuten tunnettua
on meillä Suomessa jo aikoja sitten ollut käynnissä voimakas
kansallinen liike siihen suuntaan, että vanha, maailmanrannalta
joskus sattumalta mukaamme kiertynyt, ruskeahko ja epämääräinen
kanarotu saataisiin häviämään, ja sijaan uusi, munimataidossa
korkealle kehittynyt, valkoinen tahi harmaankirjava rotu. Tarmokkaan
isänmaallisen toiminnan, kiertävien kanakonsulenttien ja aatteellisten
siipikarjanhoitoyhdistysten kunniaksi onkin sanottava, että maamme
kanarotu nyttemmin on erittäin hyvää, tavattoman isomunaista, kukot
toimeliaita ja virkaintoisia. Suuri edistysaskel saavutettiin silloin,
kun älyttiin laittaa kanaloihin sähkövalo, sillä kanat luulivat heti
kesän olevan tulossa ja rupesivat munimaan paljoa aikaisemmin. Jossakin
syrjäkylässä vain saattaa joskus matkustajain kauhuksi esiintyä
vanhankansan hurja, pieni kukko pippurisilmäisen akkansa kanssa, joka
kaihoisesti kaikerrellen mennä koikkailee pitkin kujaa.”

Tottuneina suuriin ja tuoreisiin muniin lähdimme mekin matkalle, ja
kiitollisuudella on tunnustettava, ettei kanan kaakotus ole juuri
tähän saakka — pitkiä merimatkoja ja tunneleita lukuun ottamatta —
lakannut korvissamme kaikumasta. Harmoin tulee ajatelleeksi tällaisia
vähäpätöisiä asioita, mutta kun todellisuudessa joutuu näkemään,
kuinka suunnattoman paljon kanoja Europassa on, ei voi olla sitä
ihmettelemättä. Tuntuu kuin kaikuisi joka paikasta alinomainen,
korkea-ääninen, kestävä kaakotus, ja kuin tulisi munaa — ja sitä
tuleekin — katkeamatta valkoisena helminauhana koko maanosassa.

Aina Itävaltaan saakka olivat munat vielä suuria ja maukkaita,
vaikka kanarotu, mikäli kerkesin huomata, oli siellä etelässä jo
saanut vereensä häiritseviä, ehkäpä slaavilaisia vaikutteita. Mutta
Unkarissa jo rupesivat munat pienenemään ja kanat muuttuivat jälleen
ruskeiksi, köyhän ja orvon näköisiksi, joiden näki surumielisesti
kaikerrellen astua koikkailevan aivan rannattomilla aroillakin: mitä
ne sieltä lienevät olleet hakemassa? Ja kuta etelämmäksi tultiin, sitä
pienemmiksi muuttuivat munat, niin että ne vihdoin Egyptissä olivat
kyyhkysen munan kokoisia. Jos Suomen kana suvaitsisi käyttää tällaista
kaliiberia, joutuisi sen nimi ehdottomasti sanomalehteen.

Kuta etelämmäksi tullaan, sitä pienempiä ja laihempia ovat myös
kanat itse. Tuo kukko tuossa Aleksandrian moslemikadulla on kuin
miniatyyri-kameelikurki: sen jalat ovat venyneet huolestuttavan
pitkiksi, mutta ruumis on pienentynyt, joten siitä on tullut
jonkunmoinen haikaraa muistuttava ruipelo, jolta ei ole syytä odottaa
mitään suurtöitä.

Tämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa
huomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen
laatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa
nähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä
johtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m.
asunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin
kyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua
edistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa
senkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi
kuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden
vertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka
Egyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä
äänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä,
Juhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto
on annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta
merkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä
lintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena
Aleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja
tiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.

Mitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen,
mutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin
kanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana ”saparo”, joka
erittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää
etelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee
niin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa
maata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän
keski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia
noudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo
toinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja
tukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi
”saparoksi”. Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.

Unkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä
nimeltään Sus scropha. (Kuka lieneekään keksinyt sille niin
erinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia
ja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen
hoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät
veljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia
otuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin
sukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä
on niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen
luonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin
täydelleen säilyttäneen.

Aasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle
juhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja
kunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta,
takkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli
minkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan
rasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko
tämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen
hämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön,
huipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä
liikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on
alla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen
pitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa
Bileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä,
tuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista
joskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua
nousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista
mainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on
aamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia
kasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä,
kantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään
kauppapaikkaan, saaden joka kuluttua tukevan kiirehtimispotkun
kylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi
torille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa.
Sitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi
parka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen
poikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia,
sillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi
erinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua
ja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut
täysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä
aasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä
kärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja
kaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka
ovat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan
erinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus
Oulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen
mehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys
porvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en
ole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista ”huutamista” ja
siinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa
tehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli
kehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin
hengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu
kaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä
hyvin voimakas ja täynnä ”metallia”. Olisipa erinomainen keksintö, jos
taidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa,
s.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin
hengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin
puolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta
Suomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme
tottuisi.

Hevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa
korkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään
Atenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän
lieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan
asfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka
edistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä
pomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain
viekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja
melkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi
sallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.

Kameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla
mainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat,
alkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei
näillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään
hellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne
jaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan
sääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi
ja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi
vihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen:
säälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan
härkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä
siitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen
päästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on
jotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat
vailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle,
joka useimmiten — ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella
oleviksi, — kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin
kuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen,
että nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista
maistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten
asteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä
raukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat
pohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla
ovatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan
niin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta.
Tätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi
muuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki
järjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu
kuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa
käyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te
mittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän
perinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa
elämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.

                                                  ⸻

Tämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan,
koskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15 päivä
. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti
tavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen
sillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään illalla,
jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla,
saapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä
olisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja
nauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan,
on vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!

                                                  ⸻

”Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu”, kirjoitti Simeoni, ”sitä
alemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista
miestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli
lyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan
hiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo
Konstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se
on hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan
asti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle
perin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään,
vaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme
usein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja
pyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan
muuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan
rantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua
hetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja
pois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään
yhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin
seuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin
vaihtelut.

”Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen
kansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna.
Kengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut
polveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset,
kuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin
myötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten
lumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan
samanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat
kansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa
ja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi
ällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja
ylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he
nauraisivat samoin meidän ’kansallispuvuillemme.’

”Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa
helposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä,
joka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla,
että siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei
suinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus
puhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään
poikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään
kitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun
valossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee
kirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään,
etelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat
suuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty
kilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan
kammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit
näkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla,
asia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy
saada kiireellinen parannus aikaan.”

                                                  ⸻

Oli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja
Kreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät
sinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin
näköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu
nuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki
nolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen,
ollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin
tervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin
ruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten
etelämaalaisten. Ilta tulee ja ”aurinko, laskee Adrian mereen”.
Huomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan
mantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla,
ovat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti
käytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.