Muistellessaan kylää, jossa on viettänyt yli viisikolmatta kesää,
runoilija on sen kauneudesta hurmioituneena sepittänyt allaolevat
säkeet.

Suosios suo, runotar, sulolaulaja siintävän taivaan,
kantele kultainen, helykielin, helkkyvin soinnuin,
hurmio sieluhun suo, sanat soljuvat huulille nosta,
koska nyt lauluksi lyön, ilopaadelle istua aion.
Mointa ei laulun kohdetta liene kuin ompi se, josta
rintani raikuvi nyt, sävel valtava syttyvi soimaan:
Pälkäne pohjoinen, kylät Luikalan, Sappeen ja Salmen,
ukkojen uljas maa, koti kunnon akkojen armas.
Roomaa jos ylistit, runotar, ei lauluusi ollut
aihetta suurempaa kuin nyt tämä mainio manner.

Onnikka mutkasta tien kylän aukeamalle kun kiitää,
eessä on Salmentaan talot uljahat, uhkeat pellot:
taustana auertaa sini korkean Sappeenvaaran,
välkähtää vesi järven ja tunnelman raittikin tuopi,
keinuvi tuulessa ruis, timotei, suvivilja ja vehnä,
aaltoilee apilas, punakukkiva, tuoksuva, kaunis;
keskeltä maiseman tään talot nousevat, korkeapäädyt,
Taurasen valkea on sekä koulu mut muut punamullin
pyyhitty on tahi heitetty silleen kunnekka ilma
harmaiksi virtytti seinät ja sointuvan tunnelman antoi —
yllä on korkea taivas ja pumpulipilvien pehmeys.
Syttyvi tuike taas meritautisen silmähän, kurjan,
haihtuvi ellotus inha ja elpyvi raukalla rohkeus,
onnikan ikkunan äärestä kun tätä kaikkea katsoo.

Mielinpä tarkemmin taloloista ja tölleistä haastaa,
jotta ois kirkkaampi kuva mielessä hällä, ken ei oo
Luojan suosima niin, ett’ oisi hän joutunut itse
katselemaan tämän maan, kylän, kansan ja tanhuat kaikki.
Niinpä kun ollunna ois, sanat turhat ois sattuvimmatkin:
kuolla hän sais, Napolin kuni kuulun ja kaunihin käynyt.
Vieressä tien vasemmalla on Järvisen harmaja tölli,
kanttihin metrejä kaks’, siro, siisti kuin linnulla häkki,
peltoa tynnyrin verran ja puutarhamaatakin vielä,
jossa hän kasvattaa sipulit, tupakat, punajuuret.
Aitaus sievä se on, tien vierellä keisarililja,
malva ja kurjenmiekka ja ruusu ja auringonkukka
kertovat kaunista kieltänsä puuhista Järvisen muijan.
Järvinen tiitterä mies, kova raataja, pelloilla puskee,
ankaran päästävi ärjyn, kun ei hepo mieliksi astu —
siitä sen helposti tietävi, missä on Järvisen työmaa.
Lapsia kaksi on äijällä, neidoiksi sorjiksi jotka
huomaamattamme nousivat kuin kedon keinuva kukka,
vartalo norja ja poskilla rusko ja muodolla hempeys,
kirkkaus silmissä tuo, mikä viehtävi miehien mieltä.
Kauan ei kestänyt ennenkuin tuli lähtö jo heille
pois isän, äidin hoivasta, lapsuuden armailta mailta —
helky ei naurunsa nyt tupasessa, mi tyhjältä tuntuu,
vanhat kun huoahtain vain toistensa seurassa istuu,
miettien murheitaan sekä lastensa onnea, josta
siunauksen sadon toivovat runsahan koittavan kerran.
Huolet ne ei ota loppuakseen, sillä ankara särky,
reumatias paha taannoin lennähti Järvisen roskaan,
pois vei voimat ja kellisti äijän kuin tallukan sänkyyn,
josta ei nousua näy, vaikk’ kuinkakin kylpyjä eukko
hautoen valmistais suopursuista, kerkistä männyn,
yrteistä rasvaisista ja suolasta tiinunsa täyden.
Siihen hän tunkevi äijän ja tyystin hautovi paikat,
suuhunkin kaatavi hiukan ja huulet irvissä hieroo,
tentulla viimeiseks’ sivut, lantiot, reidetkin lykkää.
Tuima on lääkitys tää — mies raukea on kuni lanka,
tyhjällä kuitenkaan ei kaikkoa ankara tauti.

Mutta kun hihkaisten alas saapuvi onnikka notkoon,
oikean puolelle jää, sadan metrin ehkäpä päähän,
kunnaan kylkehen suutarimestari Forslundin huoneus,
pystyyn laudoitettu ja maalattu keltaisin mullin —
sievästi siit’ ulapalle se katsovi siintävän järven.
Ei ole Salmentaan sukujuuria suutari oiva,
muualta tullut hän on, vain vaimo on tuttava täällä,
Porvoon poika on Forslund ja ruotsin haastohon harras,
Pietariss’ ollut on kauan ja oppinut ryssien kielen,
pehmeän, laulavan nuotin ja viittovan tolkutustyylin.
Viimein ryssille seljän hän käänsi ja pois palas Suomeen,
Lohjalle leirinsä löi, toi lestit ja neulat ja langat,
taiteli saappahia sotavuodet armeijan laskuun,
vältteli, vikkelä mies, punamyrskyn, valkean vaarat,
leivän puuttehen myös, kun ymmärsi painua tänne,
jossa ruisviljan on ruokavan kaunis syntymäkehto.
Täältä hän helpolla hinnalla entisen suutarin töllin
osti ja kohdastaan pani niin töpinäksi jott’ oikein
naapurit ihmeissään tota katsovat tuumien, että
aivan on suutari kuin kiviraunion kerkeä kärppä:
yksi on kärppiä vain, mut yhdeksän silmissä vilkkuu.
Kalliot rikki hän ampui, penkeret perkkasi sievät,
istutti pensahat, puut, kukat kaunihit, ruusut ja liljat,
viljeli kaalit ja kurkut ja porkkanat, myös punajuuret —
touhua moista ei nähnynnä tän kylän kansa.
Kylliksi tässä ei oo, kalanpyyntihin suutari vielä
kernas on, purrellaan selät, salmet soutavi, tutkii,
uistimin, koukuin ja verkoin sieppovi välkkyvän saaliin,
syö osan itse, mut suurimmat myy toki mieluusti muille;
viitosen korvilla korkein suutarin on kilohinta,
halpa se on, ei moittia voi sitä varsinkin, koska
päällisiks’ siihen hän tohtorin rouvalle ahvenet perkkaa,
palvelustyttö kun piikkistä körriä nurjasti katsoo.
Vailla ei vaikutustansa oo toiminta suutarin ollut:
siellä ja täällä jo syttynyt into on puutarhan hoitoon,
istutetaan jalopuita ja pensaita, joist’ omenoita
saadahan, myös herukoita ja anteja pellervomarjan,
jonka ei pinnassa merkkiä harmajan oo homesienen;
kauniiksi muuttunut on talon, töllin ympärysseutu.
Suutarin kunnon ja puuhat kun tarkoin tuntevi kansa,
mielien palkita miestä jo antavi luottamustoimen:
päällikön VPK:n, palomestarin, virkahan määrää.
Tarkka on tehtävä tää, kalut, ruiskut tutkia täytyy,
myös väki harjoittaa vesiketjun nopsahan rientoon,
valvoa, ettei vain siki nukkuisi itse ja kukko
harjalle lennähtäis sekä turmion kaamean tuottais.
Nähdä sen tästä jo voi, ett’ taitava suutari mies on —
suutarin työtä vain ei toki viitsisi tehdä niin millään.

Laatuisa suutarin eukko on myös, perin näpsäkkä nainen,
aamusta varhain on liikkeellä, puutarhan kimpussa hyörii,
kenkihin napsivi pohjia, paikkoja reikihin neuloo,
Forslund kun kunnolleen ei ainutta valmiiksi laadi.
Kohta jo kiiruhtaa kylän raitille, tohtorin luokse,
suutarin vie kalansaalista kaunista kaupaksi tälle,
puotihin pistäytyy, sanan vaihtaa, kahvia ostaa —
harvoinpa näät kylätien, ettei olis suutarin vaimo
taas nojovauhdissa painelemassa kuin tiedossa oisi
aina vain häät tahi muut kemut, lapsien ristimäjuhlat.

Jääköhön toistaiseksi nyt Forslundin mestarin mökki;
onnikka ponnistain jo on Jankan törmästä noussut,
uudet jo astuvat ihmiset laulajan huomiopiiriin.
Reunassa on kyläaukean kaunihin, oikeella tiestä,
uus talo taas, tila Jankan, mi harmajin riihin ja aitoin,
hauskoin kuistein ja portein ja valkein ikkunanpielin,
vaahterin tuuhein ja kaivon vintein ja kukkasin kirkkain
tervehtii sua kuin hymy leikkivä huulilla immen,
sulhoa vastaan kun käy ja jo kaukaa saapuvan huomaa.
Suurihan ei talo oo, kovin pieni on manttaalin määrä,
pellot on kumpuiset, savi raskasta, ohkaista multa,
suomaa suutarin luona ei kyntäjän askelta kanna,
metsät on silputtu ammoin ja kuuset massana syöty.
Sitkein voiminpa silti sen uudet haltiat raataa,
Kyörin Kalle ja vaimonsa Linda ja lapsia neljä:
poikia Paavo ja Yrjö ja tyttöjä Eine ja Anna.
Siunaus on vuosien varrella kasvanut kyntäjän jälkiin,
muuttunut on muhevammaksi raskaiden peltojen multa,
heelmän on poiminut raataja, ansainnut ehtoisan onnen.
Kauniina viihtymys väikkyvi nyt talon uurahan yllä,
kuin olis kiireellä sen valopilvi ja toivotus taivaan.
Pystyhyn laudoitettu ja korjattu muuten on pirtti,
piippu, mi yksin tiilin jo uhkasi tippua maahan,
uljaana nousevi taas, savun suitsuvan taivaalle työntää.
Vilpola valkoiseksi on maalattu, täytetty aukko,
jok’ kivijalkahan aikoinaan paha kyllä on jäänyt,
kuin olis hammastarhasta poies kiskaistu parhain.
Ei ole hauskaa katsoa eukkoa, suussansa jolla
lommo on tällainen ja kun siitä nyt kielensä vilkkuu,
juurta kun jaksaen hän kylän tuoreinta juorua setvii.
Läävä, mi uhkasi melkein jo laueta lehmien selkään,
uudesta tehty on kerrassaan ihan uutehen paikkaan,
maantien vierehen aivan ja liiankin liki reunaa,
niin että tuntea saa nenä kulkijan höystöisän tuoksun,
oppia tietämähän, mikä voima on pääelinkeinon.

Vieressä Jankan on, vähän taampana suuresta tiestä,
keltainen talo tuo, Ala-Höllin maatila oiva,
karjansuojat ja aitat ja riihet ja muut, mitä tarvis
on talon hoidossa kun käy tarmokas työ läpi vuoden —
vanhojen puiden varjossa on piha ruokaisa, viilee.
Vuosia kaksinkymmenin onhan jo vierinyt siitä,
kun tila haltuhun joutui oikean maahengen miehen,
jolla on työhönsä taito ja innostus kestävä aina:
Kaupin Kalle on mies, nimi vaimonsa nuhteeton Lyyli.
Viisin on lapsia heillä ja niistä on Raakeli vanhin,
vaalea kaunotar tuo, sinisilmin katsova kirkkain,
miettivä varhain jo elonretken vaiheita varmaan.
Siskoista Saara on tummempi, silmin katsova sirkein,
sievästi poskille lennähtää punapilvi ja nauru
huulilta helkähtää sekä näyttävi hampaat kuin helmet.
Eeva on arka ja hiljainen, ei haastele paljon,
viisahin vain sinisilmin hän katsovi puuhia muiden.
Veljistä Pentti on vanhin, jo miehenä pelloilla raataa,
Leevi käy koulua kaupungin, Simo kaikista nuorin,
pienenä piipertää jäless’ siskojen, veljien vielä.

(Runoilijan on täytynyt monien kiireiden vuoksi keskeyttää eepoksensa,
mutta hän uhkaa jatkaa sitä vielä).