LENTÄVÄ POIKA.

Olipa kerran keisari, jolle muuan viisas mies oli lahjoittanut
sellaiset siivet, että ottaessaan ne selkäänsä, voi lentää minne vain
mieli.

Keisari oli nämä siivet pannut piiloon aittaansa ottaakseen ne sieltä
tarvitessaan. Siellä ne saivat pitkät ajat olla käyttämättä.

Mutta keisarilla oli poika, jonka mieli oli aina palanut kaukaisille
maille. Kuultuaan noista siivistä, jotka hänen isänsä oli aittaansa
piiloittanut, hiipi hän sinne eräänä yönä ja varasti ne, sitoi
selkäänsä ja läksi lentämään.

Hän lensi hyvin kauas, aivan toiseen valtakuntaan. Siellä hallitsi
keisari, jolla oli niin kaunis tyttö, että miehet hänen nähdessään
tulivat hulluiksi. Kun keisarin valtakunnan kaikki nuoret miehet jo
järjestään olivat kadottaneet järkensä, ja vain istuivat puhellen
keisarin tyttären kauneudesta, sanoi keisari viimein:

— On tämäkin onnettomuus, joka minulle on annettu. Eihän tämä
tällainen ajan pitkään voi käydä laatuun, loppu siitä on tehtävä.
Onko minun valtakuntani mikään hullujen maa. Piiloon minä sellaisen
vaarallisen tyttären panen. Ja sellaiseen piiloon, ettei sitä näe
ainoakaan nuori mies, vaikka kuinkakin kurkistaisi.

Keisari teetti pylvään, joka oli kaksikymmentä syltä pitkä ja pylvään
päähän tehtiin pieni huone keisarin tyttären asunnoksi. Sinne se tyttö
sitten vietiin asumaan, jotta ei ainoakaan poika häntä näkisi. Ruoka ja
juoma kuljetettiin sinne tuvasta riippuvan köyden avulla.

Lentävä poika tuli kaupunkiin juuri silloin, kun keisarin tytär oli
tässä korkealla olevassa asunnossaan ollut kaksi päivää. Iltahämärässä
poika sitoi siivet selkäänsä ja lensi sinne ylös katsomaan, oliko se
neitonen todellakin niin kaunis.

Kaunis se oli, niin kaunis, että poika ihastui aivan ikihyväksi. Ja
eihän se keisarinkaan tytär voinut olla ihastumatta lentävään poikaan,
sillä ikävähän sen siellä oli yksinään oleilla. Poika jäikin sinne
asumaan ja tytön kanssa hauskaa pitämään. Ja kestihän sitä iloa, kun ei
ollut ketään heitä häiritsemässä ja molemmat olivat nuoria ja kauniita.

Mutta nälkähän se tulee hauskaakin pitäessä. Ja kun keisarin tyttärellä
ei ollut muuta kuin se, minkä hän joka päivä sai itselleen, niin hän
kirjoitti lapun ja pani sen siihen koppaan, jolla hänelle köyden avulla
ruoka nostettiin. Siinä lapussa oli, että hänelle oli lähetettävä kaksi
kertaa niin paljon ruokaa kuin tähän asti.

Kovasti ihmetteli keisari, kun hänelle tämä lappu tuotiin. Hän kutsui
vaimonsa ja sanoi hänelle:

— Miksihän se meidän tyttö nyt niin kovasti on ruvennut syömään?

— Nälkähän siellä tulee ylhäällä raittiissa ilmassa, vastasi keisarin
vaimo.

— Rajansa sillä nälälläkin on, sanoi keisari.

— No, etkö sinä ymmärrä? sanoi hänen vaimonsa. Kun sinä panet koiran
koppiin, niin ei se ensimäisinä päivinä suruissaan syö mitään. Mutta
annahan olla, kun se tottuu olemaan siellä, niin kyllä syö vaikka
kuinka paljon. Meidän tyttäremmekin näyttää tottuneen jo elämään
pylvään päässä.

Ei tämä selitys keisarin mielestä ollut aivan oikea ja hän päätti
sen vuoksi päästä selville siitä, mitä hänen tyttärensä siellä
pylvään päässä oikein hommaili. Hän käski laittaa rappuset, sellaiset
tikapuut, joita myöten hän pääsisi sinne kapuamaan. Ja vahvat käski
hän laittamaan, sillä hän oli hyvin lihava ja vatsaa oli hänellä kovin
runsaasti. Siinä nyt tuli keisarin puusepille pitkäksi aikaa työtä,
sillä olihan pylväs kahtakymmentä syltä korkea.

Tikapuitten valmistuttua nostettiin ne pylvästä vasten, ja keisari
läksi kapuamaan niitä ylös. Siinä hän nyt nousi, lepäsi aina välillä
ja ähki, sillä hiki hänelle tuli tässä työssä. Mutta pääseehän ihminen
lopulta minne tahansa, kun vain jatkaa, ja niin tuli keisarikin viimein
tikapuitten viimeiselle pienalle.

— Uhhuh, sanoi hän. Kylläpä oli raskasta! Mennäänhän nyt kurkistamaan,
mitä se meidän tyttö täällä hommaa.

Keisari raotti tuvan ovea ja kurkisti sisään. Mutta poika oli huomannut
keisarin kapuavan sinne ylös ja peläten rangaistusta hän sitoi siivet
selkäänsä, nosti tytön niiden päälle ja lensi ikkunasta ulos.

Keisarin suu jäi pitkäksi aikaa seljälleen kuin veräjä, eikä hän
osannut sanoa mitään, hän vain katseli, kuinka hänen tyttärensä lensi
pojan selässä pois.

— Sellainen syöttiläs siellä kävikin minun tyttäreni luona, sanoi
hän viimein. No kaikenlaisia niitten tyttöjen luona käy. Mikä niistä
kaikista niin tarkoin tietääkään.

Keisari kapusi alas ja juoksi vaimolleen ilmoittamaan, miten hänen oli
siellä käynyt.

— Ei se meidän tyttö siellä ollut yksinään, sanoi hän. Kyllä minä sitä
heti arvelin, että jotain siinä oli takana ja ettei nuori tyttö noin
vain äkkiä rupea kahta kertaa enemmän syömään. Ja arvaahan mikä siellä
oli meidän tyttären kumppanina? Enkeli se oli! Ihan oikea enkeli! Minä
näin, miten se seisoi ikkunan laudalla, kun minä tulin ja miten avasi
siipensä ja lensi matkoihinsa vieden tyttäremme mukanaan. Sinne se nyt
meni enkelin matkaan. Kukapa sitä osaa hakeakaan mistään, sillä eihän
ilmassa ole mitään teitä, joita kulkemalla voisi päästä sinne, minne se
pari on kadonnut. Ei ilmaan mitään jalan jälkeä jää. Sinne se meni, ja
hyvä oli kun menikin. Päästiinhän siitäkin kiusankappaleesta. Kai nyt
taas järki-ihmisiäkin tulee tähän maahan, kun ei tyttö ole enää niiden
ymmärrystä sekoittamassa.

Mutta poika läksi tytön seurassa kaukaisille maille asettuen milloin
minnekin asumaan. Mutta eihän heidän auttanut kauan missään oleskella,
sillä tyttö oli niin kaunis, että kaikki nuoret miehet alkoivat joka
paikassa hänen jälestään juosta, ja niin sai poika hänen kanssaan taas
lentää uuteen paikkaan.

Näin olivat he jo monta vuotta lennelleet pitkin maailmaa, kun eräänä
päivänä tulivat autioon saareen ja jäivät sinne asumaan, sillä siellä
he luulivat olevansa turvassa.

Mutta heidän siinä nurmella nukkuessaan tulikin saareen joukko
kalamiehiä. Nähdessään kauniin tytön he nostivat hänet varovaisesti
veneeseen herättämättä häntä ja soutivat pois. Kun he pääsivät kauas
ulapalle, heräsi tyttö. Siinä hän nyt itki haikeasti. Mutta auttoikos
siinä itkut, kun poika oli kaukana, ja hän oli kalamiesten vallassa.
Jos tyttö oli heidän mielestään kaunis nurmella nukkuessaan, niin nyt
hänen hereillä ollessaan he vasta oikein huomasivatkin, miten ihana
hän oli, ja he rakastuivat heti kaikki silmittömästi häneen. Siinä
he sitten alkoivat keskenään riidellä, kuka tytön saisi omakseen.
Rannalle päästyään he päättivät tämän asian ratkaista. Siinä sitten
soudettiin oikein tulista vauhtia, sillä jokainen toivoi niin pian kuin
mahdollista saavansa tytön omakseen.

Rannalle tultuaan he alkoivat neuvotella, millä tavoin määrättäisiin,
kuka tytön saa. Eihän tyttö sitä jäänyt odottamaan, hulluhan hän olisi
ollut, jos sen olisi tehnyt. Hän läksi pakoon, eivätkä kalamiehet siinä
väitellessään sitä huomanneetkaan.

Lähellä oli luostari ja sinne tyttö pakeni. Ja kun ei hänellä ollut
mitään tietoa siitä, tapaisiko hän enää koskaan lentävää poikaa, päätti
hän jäädä elinajakseen luostariin ja antoi vihkiä itsensä nunnaksi.

Kun poika heräsi ja näki, että tyttö oli häneltä viety, läksi hän sitä
etsimään. Hän lenteli kaksi vuotta löytämättä häntä.

Mutta eräänä päivänä, kun hän lähestyi luostaria ja siellä juuri oltiin
aterialle menossa, sattui tyttö katsomaan ikkunasta ulos ja silloin hän
näki pojan lentävän aivan ikkunan alitse. Sen nähdessään tyttö niin
ilahtui, että parkaisi ja kaatui pyörtyneenä permannolle.

Nunnat juoksivat hätään ja koettivat saada häntä virkoamaan. Tytön
toinnuttua kysyivät toiset, mikä hänelle nyt niin äkkiä tuli, kun hän
sillä tavoin pyörtyi. Tyttö sanoi, ettei hän sitä voi sanoa, vaan
pyysi, että hän pääsisi ulos hengittämään raitista ilmaa. Hänet vietiin
portaille istumaan. Tyttö sanoi toisille:

— Jättäkää minut tänne.

— Mutta sinähän pyörryt, sanoivat nunnat.

— En minä pyörry enää, vastasi tyttö.

Tytön jäätyä yksin sinne portaille, tuli poika, sieppasi hänet
selkäänsä ja lensi pois.

Kylläpä luostarissa syntyi tavaton huuto ja parkuna, kun nunnat
ikkunasta näkivät, miten tyttöä vietiin. Siinä he kiljuivat täyttä
kurkkua, mutta auttoiko se sellainen, sillä eihän se tyttökään olisi
tahtonut palata takaisin, kun oli taas löytänyt oman armaansa. Ja poika
puolestaan oli niin hyvillään, että ei tietänyt, miten olla ja elää.

Ilmassa he sitten kiertelivät ja kaartelivat laskeutuen toisinaan maan
päälle.

— Ei tämä tällainen elämä ajan pitkään mukavaksi käy, sanoi poika.
Kyllä meidän olisi päästävä jonnekin oikein varmalle pohjalle asumaan,
jotta ei tarvitsisi turvattomana lintujen lailla lennellä taivaan ja
maan välillä. Meidän pitäisi päästä joko sinun tai minun kotiini.

Mietittyään tätä asiaa he päättivät mennä siihen maahan, jossa pojan
vanhemmat asuivat.

Pojan isän, keisarin asunnon luona oli pieni mökki, jossa asui
kananhoidolla itseään elättävä leskiakka. Tähän mökkiin poikkesi poika
tytön kanssa ja alkoi rukoilla akkaa:

— Menehän leski hyvä minun äitini luo ja kysele, mitä minun isäni on
sanonut sinä aikana, kun minä olen ollut kateissa, ja mitä hän siitä on
sanonut, kun minä häneltä siivet varastin.

Leskiakka suostui pojan pyyntöön ja meni keisarin taloon kauppaamaan
kananmunia. Kun keisarin vaimo keittiössä laski, kuinka paljon niitä
oli, kysyi leskiakka:

— Mitä tämän talon isäntä sanoi silloin, kun hänen poikansa häneltä
siivet varasti?

— Suuttui kovasti, vastasi keisarin vaimo. Hän lupasi tappaa poikansa,
kun niin teki ja siivet salaa vei.

— Mutta jos poikanne nyt tulisikin takaisin ja toisi siivet, niin mitä
sitten sanoisitte? kysyi leski.

Keisarin vaimo ilahtui kovasti ja huudahti:

— Tiedätkö, sinä leskiakka, missä minun poikani on, millä ilman
kulmilla, kun noin tulet minulle puhumaan?

— Miksi en minä sitä tietäisi, vastasi leski, kun hän on minun
mökilläni. Mutta ei hän ole siellä yksinään, vaan on tuonut
elämänkumppaninkin mukanaan. Ja kauniin onkin tuonut. Ihan se on kuin
maalattu kuva, niin korea ja ihana. Tämä asia olisi nyt keisarille
kerrottava, jotta hän tietäisi poikansa takaisin tulleen.

— Voi hyvä leski, sanoi keisarin vaimo, en minä tohdi sitä miehelleni
ilmaista. Mene sinä ja sano se hänelle.

— En minä mene, vastasi leski. Jos hän suuttuu, niin ei hän minun
hengestäni paljoakaan välitä. Toista se on, jos hänen oma vaimonsa
asian hänelle ilmoittaa.

— Minä koetan tämän asian järjestää niin hyvin kuin voin, sanoi
keisarin vaimo. Mene sinne mökillesi ja sano pojalleni ja hänen
omalleen, että kyllä minä aamulla tuon sanan siitä, mitä isäukko on
sanonut.

Illalla keisarin levolle mennessä, sanoi hänen vaimonsa:

— Mitähän siitä tulisi, jos poikamme joutuisi takaisin kotia?

— Mitähän siitä sen kummempaa tulisi, vastasi keisari, omahan se oma
aina on, ottaisin vastaan ja sillä hyvä.

— Ei sitten tässä ole surun päiviä meillä laisinkaan, sanoi hänen
vaimonsa. Meidän poikamme on tässä aivan lähellä, tuolla leskiakan
mökillä ja siivet on hän tuonut takaisin. Hän varasti ne, jotta pääsisi
kosimaan neitosta, jonka hän on tuonut tänne matkassaan. Minkä sanan
minä nyt heille lähetän.

— Mene aamulla sinne leskiakan mökille ja sano, että tulkoot kotia
sekä poika että miniä, kyllä meillä tilaa on asua ja kyllä täällä
hyvänä pidetään.

Aamulla keisarin vaimo meni mökille ja iloissaan hän sulki poikansa
ja hänen vaimonsa syliinsä ja yhdessä he sitten tulivat keisarin luo,
joka heti pani toimeen häät ja suuret kestit poikansa ja hänen nuoren
vaimonsa kunniaksi.

Siinä sitten elettiin jonkun aikaa sovussa ja rauhassa. Mutta siitä
tuli pian loppu, sillä keisari alkoi vaatia itselleen takaisin noita
siipiä eikä poika niitä antanut. Eikä keisari tyytynyt ainoastaan
siihen, vaan vaati vielä, että pojan tuli antaa oma vaimonsakin hänelle.

Poika neuvotteli vaimonsa kanssa ja sanoi hänelle:

— Ei tässä muu auta, kuin meno muualle. Lentäkäämme sinne isäsi
kotiin, ehkä siellä toisella tavalla vastaan otetaan.

Poika pani siivet selkäänsä, nosti vaimonsa niille ja sitten he yhdessä
läksivät lentämään.

Tultuaan siihen valtakuntaan, jossa tytön isä oli keisarina,
poikkesivat he pieneen mökkiin, jossa siinäkin asui leskiakka,
selittivät asiat tälle akalle ja lähettivät hänen tiedustelemaan, millä
mielellä tytön vanhemmat olivat ja miten heidät otettaisiin vastaan.

Leski meni keisarin taloon ja alkoi puhella keisarin vaimon kanssa, he
kun olivat vanhoja ja hyviä tuttavia.

— Mitähän te sanoisitte, jos saisitte sen tyttärenne takaisin? sanoi
hän.

— Mistähän se tulisi, vastasi keisarin vaimo. Enkeli sen kävi
korjaamassa ja enkeli sen vei ja pitääkin siellä, minne vei. Ei se
takaisin enää tule.

— Rukoilkaa hartaasti, niin kyllä sen tuo takaisin se, joka veikin,
sanoi leskiakka.

Keisarin vaimo meni kertomaan keisarille, mitä leskiakka oli hänelle
sanonut, ja kun keisari sen kuuli, alkoivat he hartaasti rukoilla, että
jälleen saisivat tyttärensä.

Aamulla tuli leskiakka kysymään:

— Oletteko hartaasti rukoilleet?

— Koko yön olemme rukouksessa viettäneet, vastasi keisarin vaimo.

— Jos sinä jotain tiedät meidän tyttärestämme, sanoi keisari, niin
ilmoita se meille ja me annamme sinulle leivän koko elinajaksesi.

— Kyllähän minä teille voin ilmaista, missä tyttärenne on, vastasi
leskiakka. Tuolla minun mökilläni hän on. Mutta hän ei ole aivan
samanlainen kuin oli lähtiessään. Hän on niillä matkoillaan joutunut
naimisiin ja on tuonut miehen mukanaan.

Keisari sanoi:

— Olkoon vaikka naimisissa, kyllä me hänet vastaanotamme ja vävyn
myöskin.

— Tulkaa siis heitä vastaan kuudella hevosella, jotta he oikein
kunnialla pääsisivät kotiin, sanoi leskiakka.

Keisari antoi valjastaa itseään varten kuusi hevosta ja kuusi hevosta
oli hänen vaimollaankin, heidän lähtiessään lesken mökille.

Oli siinä ilo ja riemu suuri. Keisari riensi vävyään ja hänen vaimonsa
tytärtään vastaan. Poika ja hänen vaimonsa lankesivat heidän eteensä
polvilleen. Mutta syliinsä nostivat heidät keisari ja hänen vaimonsa.

Heidän tultuaan keisarin taloon, alkoi keisari tiedustella, millä
tavoin poika oli saanut hänen tyttärensä. Poika pelkäsi, että keisari
ottaisi häneltä siivet ja kertoi sen vuoksi, että kun hän oli eräässä
saaressa, niin oli enkeli tullut ja tuonut hänelle tytön.

— Mutta mitä kansaa sinä oikeastaan olet? kysyi keisari.

— Keisari on minun isäni, vastasi poika, ja hän hallitsee toisessa
valtakunnassa. Kyllähän me jo sielläkin kävimme, mutta meille ja
isälleni tuli kaikenlaista kinaa väliin, kun se isäukko mieltyi tähän
minun vaimooni ja tahtoi kaikin mokomin saada hänet omakseen. Meillä
ei silloin ollut muuta neuvoa kuin lähteä sieltä pakoon. Ja niin me
tulimme tänne, ja tännehän me jäisimme jos pidetään.

— Totta kai teidät täällä pidetään, vastasi keisari. Onhan meillä
täällä yllin kyllin huoneita ja muutakin tilaa ja ruokaa vaikka
useammallekin. Niin, jääkää te vain tänne ja olkaa aivan kuin kotonanne.

Sinne he jäivät ja taitavat elää vieläkin.