JÄNGÄLLÄ

Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän
kantamattomiin. Ainoana vaihteluna ovat harvassa kasvavat
vaivaismännyt, joista niistäkin ovat toiset kinoksiin melkein
umpeen peittyneet. Kuin viivottimella vedettynä kulkee jängän halki
kapeana suikaleena maantie. Tuuli vinkuu aavikolla vihlovasti
kuin yksinäisyyttään valittaen ja kun se tiellään kohtaa noita
puolikuivuneita männyn kääkkyröitä, puistelee ja reutoo se niitä,
vaikka ne nöyrästi kumartelevat harvaoksaisia latvojaan oikeaan
ja vasempaan. Ja kun se on jättänyt männyt rauhaan, laskeutuu se
maanrajaan ja tonkasee ilmoille sakean lumiryöpyn, jota vinkuen,
vihellellen ja ilkamoiden kiidättää pitkin jänkää.

Lyhyt talvipäivä alkaa hämärtyä illaksi. Mutta maantiellä, jolla tuisku
on tienuran melkein umpeen syytänyt, näkyy sentään muuan kulkija
liikkuvan. Se on yksinäinen jalkamies, joka siinä kumaraisena ja
puolisääreen lumessa kahlaten ponnistelee kohti jängän toista laitaa.
Miehellä, joka on laiha ja hinterä, on tällaista säätä ja tällaista
taivalta vastaan kovin huonot vaatteet päällään. Housut ovat repaleiset
ja ohkainen takkikulu samoin. Kaulan ympäri on pariin kertaan kietaistu
likainen ja alkuperäisestä värikirjavuudestaan vieraantunut villahuivi
ja sen päälle on takinkaulus kohotettu pystyyn. Päässä on hänellä
syvälle korvien yli vedettynä karvalakki, jonka saumat ovat pahoin
ratkeilleet. Lakinreunan alta näkyy laihat kasvot, joilla parransänki
rehoittaa omassa vapaudessaan ja silmät, jotka viima on vetisiksi ja
tihruisiksi puhaltanut.

Hän on työtön kulkuri, joita talvisaikana liikkuu lukuisasti pohjan
perillä. Rahatonna ja nälkäisenä ponnistaa hän aution jängän halki
kohti kaukana olevaa kirkonkylää.

Varsinaista työtä hänellä ei sitten kesätöiden loputtua ole ollut.
Tukinuiton jälkeen on hän ollut maatöissä taloloissa siellä ja täällä,
mutta talven tultua on työnsaanti ollut kovin vähäistä ja sekin vähä
sattuman varassa. Kuin takkuinen kulkukoira sitä on saanut talvenselkää
katkaista, syöden milloin on saanut ja nähden nälkää milloin ei ole
saanut.

Kovin ahdistaa nytkin nälkä, kylmästä puhumattakaan. Eihän se nälkä
hänelle mikään outo vieras ollut, mutta veti se toisinaan sentään
mielialan kovin karmeaksi. Eikä ollut tiedossa, missä ja miten
saada nytkin nälkänsä sammutetuksi ja mihin saada päänsä lepoon
kallistetuksi. Väkisinkin siinä muistuu mieleen kesäiset tienestit
tukkijoella ja sisimmässään tuntee hän katumuksen tapaista, että
antoi silloin säästöjensä kurkusta alas painua. ”On sitä ihmistä, kun
juopas muutamassa päivässä viikkojen ja kuukausien tienestit”, alkaa
hän itseään soimata. ”Mutta olihan se elämää silloin: päiväkaudet
pörräiltiin läikähtelevällä päällä, reuhattiin iloisessa hummauksessa
huomisesta surematta. Silloin sitä juotiin ja pelattiin ja tapeltiin...
Ihan viimeiset vaaterikamatkin silloin pantiin menemään, vaihdettiin
viinaan tai pelattiin pois... Oli se elämää!”

Hetkisen niillä voi noilla muistoilla mieltään lämmittää, mutta vain
hetkisen. Hiukavaa näläntunnetta ne eivät riitä karkoittamaan. Sen
masentavammaksi tuntee hän vain tilansa, kun nälkä ja kylmä ja myrskyn
vonkuna hänet todellisuuteen havauttavat. ”Olisi taas vyötä kiristää”,
päättelee hän, mutta muistaakin samalla, ettei hänellä semmoista
olekaan, sillä eilen möi hän sen viidestäkolmatta pennistä muutaman
talon rengille ja sai siten syödä vatsansa täyteen. Rengiltä oli hän
sitten saanut nuoranpätkän kaupanpäällisiksi ja sillä kiinnittänyt
housunsa. Mutta nuora painoi kovin nivusia, ettei lujemmalle solmimista
voinut ajatellakaan.

Saman kohtalon alaiseksi kuin vyö olivat jo aikoja ennen joutuneet
vähänkin arvokkaammat esineet. Kesällä hankitut hyvät anturasaappaat
olivat vaihtuneet pieksuihin, jotka nekin vuorostaan olivat vaihtuneet
vanhoihin, paikkaisiin ja rajottuneisiin jalkineihin. Saman
kehitysasteikon läpi olivat kulkeneet kaikki muutkin puvuston osat.
Viimeinen oli tuppivyö ja nyt ei ollut enää mitään, jolla voisi toivoa
penniäkään saavansa.

Lunta ryöpyttävä tuuli tuntuu vain kiihtyvän. Se saa välistä
kuin raivokohtauksen ja ravistelee kiukkuisesti noita vaivaisia
männynkääkkyröitä sekä pelmauttaa tuolla ja täällä ilmoille sakeita
lumipilviä, ettei tahdo käden pituutta eteensä nähdä. Tiekin käypi
yhä vaikeakulkuisemmaksi, lunta alkaa olla jo polvia myöten kahlata
ja uutta yhä tulee, sitä ryöpyttää ylhäältä, sivuilta ja takaa, aivan
kuin näkymättömät olennot olisivat liittoutuneet lumen alle hautaamaan
häntä, koditonta kulkuria...

”Kun tulisi taas kevät ja alkaisivat tukkityöt”, miettii hän siinä
kumaraisena eteenpäin ponnistellessaan ja viiman puoleista poskea
suojaten risaisen villavanttuun verhoamalla kädellään. ”Silloin sitä on
jätkäkin taas omassa elementissään, on herra!”

Kurkussa jutkahtaa hänellä tyhjä nielaus, kun mieleen muistuvat
tukkijunnarin lihavat päivät, jolloin miehen muonana oli voimaa antava
läski ja nisuleipä ja jolloin kahvia juotiin kuin vettä...

”Eikä ollut huonoimpia se viimeinenkään työpaikka elonleikkuun aikana”,
jatkaa hän ajatusjuoksuaan, ”—vankka talo, hyvä ruoka ja palkkakin
parasta lajia... Ja Maija piika sitten niin mukava ihminen, oikein
hönkä tyttö... Olisi siihen sopinut jäädä pitemmäksikin aikaa, vaikkapa
aina yli... Mutta parasta sittenkin, että tuli lähdetyksi
— tiesi vaikka olisivat akoittumaan ahdistelleet... Mitenkähän
liekin Maija raiskan asiat? Mutta minkäpäs sille miten olivat... Hyi
saakeli!... ei ole tästäkään kulkurin elämästä”, äsähtää hän kuin
havahtuen ja ruiskauttaen suustaan tupakkasylen, joka mustana juovana
jää kinokselle tienposkeen.

Mutta lisääntyvä pimeys, tuisku ja tuulen vonkuna ikäänkuin ahdistavat
hänet taas kääntymään sisäänpäin, omaan ajatusmaailmaansa.

... ”Parastahan se olisi akoittua ja vakaantua yksissä paikoin elämään.
Mutta mitenkäpä päästä alkuun, kun tienestit menevät aina saman tien
kuin tulevatkin, ettei ole edes kunnollista paitaa miehen päällä!...
Eikä sinne kotipuoleenkaan kehtaa näin palata. Kun tuli sieltä
ollenkaan lähdetyksikään, olisi palvellut siellä renkinä, ottanut
eukon ja mökit laittanut, niin ei nyt tarvitsisi täällä ajelehtia kuin
laihan kulkukoiran!... Ja mitenkähän lie asiat siellä kotimökilläkin,
mahtanevatko elää vanhuksetkaan enää. Ei sieltä ole mitään tietoa
saapunut eikä ole tullut itsekään mitään ilmoitetuksi... eihän sitä
ole viitsinyt eikä ilennyt tyhjiä kirjeitä laittaa... Ei ole turvaa
sinnekään, ei viitsi tällaisena ryysyläisenä näyttäytyä ja rahapäivinä
ei taas tule lähdetyksi, juopotellessa vain aika menee...”

Kovin tulee hän huonoihin tuloksiin elämäänsä tilittäessään ja
koettaa kääntää ajatuksiaan muualle. Hän saapuu juuri lumettuneen
virstapaalun luo ja jännittää silmiään, nähdäkseen, pitkältäkö vielä on
kirkonkylään. Mutta on sinne vielä taivalta katkaistavana, kokonaista kahdeksaa kilometriä
osoittaa totinen paalu.

”Äh perhana, kun jaksaisi sinne kirkonkylään, että pääsisi edes
lämpimään levähtämään. Ja ainahan siellä voisi saada jotain suuhun
panemistakin... kovin tässä hiukaseekin ja päätä pyörryttää... Kun
hyvin onnestaa, niin saa siellä jotain työnromuskaakin. Onhan siellä
nimismiestä, metsäherraa ja sen semmoista virkamiestä ja niiltä usein
saa kulkeva jätkä halonsahausta ja sen semmoista pikkutyötä... Eikähän
tässä muuta tarvitsekaan kuin siksi että hengissä pysyisi... Saisi
nyt aluksi vain syödä oikein, oikein... ja sitten lämpimälle uunille
kuorsaamaan...”

Tällä toivomuksella riutuvaa mieltään lämmitellen ponnistelee hän
entistä kumarampana eteenpäin. Mutta lunta kasaantuu tielle yhä
vahvemmalta ja ympärillä tuuli ulvoo, vonkuu, viheltää ja suhisee
ja kantaa kaukaa jängän takaisista korvenkomeroista nälkäisen suden
haikean ulvonnan, joka karsii yksinäisen kulkijan luita ja ytimiä.

”On se tämä maailmanrannan koulu!... Piru sentään, kun loppuisi tämä
taival!”

Eteenpäin, eteenpäin, sillä autiolla jängällä, jolla vihainen myrsky
riehuu, vaanii kuolema koditonta kulkuria. Mutta kulku käy yhä
vaikeammaksi ja häntä alkaa niin kummasti pyörryttää. Tien urasta ei
eroita enää haamuakaan ja huumiossaan poikkeaa hän tuon tuostakin
syrjään ja kupsahtaa kainaloita myöten lumeen. ”Kun pääsisi tästä...
Tulikin lähdetyksi tälle taipaleelle?” Hän ponnistautuu ja löytää taas
tien sijan sekä jännittää kaiken huomionsa tien kohdalla pysyäkseen.

Siinä eteenpäin hoippuessaan rupeaa hän sitten, oikein itsekään
käsittämättä miksi, miettimään kuinka kauan hän oikeastaan on ollut
poissa kotipuolestaan. ”Ensin puolitoista vuotta renkinä siinä
paikassa, josta hän kesken karkasi — sitten sahoissa ja tukkijoella
yhteen menoon yksi — kaksi — kolme...” ei jaksa muistaa montako vuotta
. Hän kompastuu taas, nousee ylös ja tuokion eteenpäin
hoiputtuaan saa hän kiinni äskeisestä ajatuksen päästä. ”Paljokohan
niistä nyt tuleekaan: yksi - kaksi — kolme vuotta - ja...” Hän on
taas suistunut tien kohdalta ja vaipuu pitkälleen pehmeään kinokseen.
Suloinen tunne valtaa hänet aluksi eikä hän yritäkään ylös päästä, jos
siihen voimia enää riittäisikään. Ajatukset työskentelevät vielä siinä,
kuinka kauan hän on ollut kotoa poissa. ”Yksi — kaksi — yksi...”
Hänen aivoissaan alkaa käydä yhä sekavammaksi ja hän jää paikoilleen
makaamaan. Tuuli saa mieleistä työtä ja alkaa innolla hääriä peitteen
hankinnassa...

Siellä alkaa tuntua niin lämpimältä ja kirjavat unikuvat alkavat
ohitse tanssia. Kun tuuli viheltelee lähellä olevan männyn kuivuneissa
oksissa, kuvittelee hän olevansa kymmenvuotias poikanen ja makaavansa
kotimökin uuninpäällä, jossa kuuntelee, kuinka pikku veli kätkyessä
kirkuu. Hän kurkistaa alas, että mitä se nyt noin huutaa ja näkee,
kuinka äiti koettaa sitä tyynnytellä... Siellä uuninpäällä on niin
lämmin ja rinnassaan turvallisuuden vahva tunne kuuntelee hän, kuinka
myrsky seinän takana voimatonna vonkuu... Sitten häntä rupeaa makeasti
naurattamaan, kun hän ajattelee, että hän on ollut jätkänä pohjan
perillä eikä äiti sitä tiedäkään, pikku veljeä vain hoitelee. Se on
niin hassunkurista, että nauru tahtoo väkisinkin ääneen purskahtaa,
mutta sitä ei sentään uskalla laskea, sillä isä, joka penkillä
päivällisunta nukkuu, heräisi siitä ja alkaisi torua...

Yhtäkkiä puistattaa jäätävä tunne ja silloin on hän paimenessa ja kylmä
syksyinen sade saa hänet vilusta värisemään... Ja lehmät pakkaavat
väkisinkin toisen talon kaurapeltoon. Hän juoksee, huutaa ja läähättää
eikä saa niitä pois ajetuksi ja viimein tulee toisen talon isäntä
uhkaavana häntä kohti, hirmuisen pitkä ruoska kädessä ja hän ei pääse
paikaltaan liikkeelle, ei vaikka kuin koettaisi ja niin hän rupeaa
huutamaan kurkun täydeltä ja jalkojaan tömistämään...

Viluiset puistatukset uudistuvat ja nyt hän on pienenä poikasena
joulukirkossa. Ihmisiä istuu turkkeihin kääreytyneinä penkit täynnä
ja kaikilla henki höyryää. Hän istuu äidin sylissä ja kuuntelee,
kuinka urut pauhaavat ja ihmettelee joulukynttilöitä. Niitä on niin
paljo ja uusia syttyy ympäri kirkkoa, niin että koko kirkko välkehtii
yhtenä ainoana kynttilämerenä. Ja urut pauhaavat yhä mahtavammin,
niin että häntä alkaa itkettää ja äitikin nyyhkyttää, että on vähällä
pudottaa hänet sylistään. Sitten astuu pappi alttarille valkoisessa
messupaidassa ja alkaa messuta, koroittaen ääntään kilpaa urkujen
kanssa. Lopuksi pappi huomaa hänet, lähtee alttarilta suoraa häntä
kohti ja koroittaa yhä ääntään, joka vihdoin kaikuu kuin suuren kosken
kohina. Mutta pappi tulee yhä lähemmäs, katsoo yhä häneen ja messuaa
sekä levittää luokse tultuaan messupaitansa, kääräsee hänet sen
villeihin poimuihin ja sitten menee kaikki huimaa vauhtia ympäri ja
alkaa kiitää, kiitää...

                                                  ⸻

Seuraavan päivän vaietessa on myrsky jängällä laannut, mutta lunta
sataa sen sijaan taivaan täydeltä. Sitä putoilee suurina, pehmeinä
hahtuvina, jotka eivät synnytä vähintäkään ääntä maahan ja puiden
oksille pudotessaan. Tien sija ja yksinäinen kulkija ovat hävinneet
olemattomiin. Lumihahtuvat vain rajattomassa äänettömyydessä
liipottelevat alas, ikäänkuin siellä ylhäällä jättiläiskäsi seuloisi
maan päälle ijäistä äänettömyyttä, unhoitusta ja lepoa...