I

Kevät oli ollut pitkä.

Panteen ja kinosten peittäminä olivat vielä Repo-ojan myllyt siihen
aikaan, kun ennen jo kevättä iloisesti pyörivät, sauvakat kilpaa
hypellen. Paksuina jäätikköinä olivat vielä myllyjen edustatkin
Repovaaran laidassa, ja jään alta kuului vain heikkoa, huokailevaa
veden lirinää ikäänkuin kuolevan hätähuutoja. Rännitkin olivat jäässä
ja myllyjen ovet puolitiehen panteessa.

Mutta joka päivä kävi Ollin-Mikko katsomassa, eikö kevät jo alkaisi
voittaa ja veden juoksu virkistyä. Vitkaan ja vaivalloisesti kevät
edistyi. Mitä päivin vähin sulatteli, sen öisin taas kylmäsi. Mutta
varhain aamuilla Mikon jo myllyille päin nähtiin kävelevän, kulkevan
myllyltä myllylle, kuulostelevan ja miettivänä jäätikköihin katselevan.
Eipä muistanut Mikko näin myöhäistä kevättä. Tähän aikaan olivat jo
kaikki Repo-ojan myllyt pyörineet, sauvakkojen jyrinä ja ojan mahtava
pauhu oli kuulunut ympäri kylää, myllymiehiä tuli ja meni ja Mikko
puuhaili kunnioitettavana myllärinä. Se oli hauskaa ja elettävää
elämää. Päivä paistoi Repovaaran jyrkälle rinteelle, jota pitkin
Repo-oja villinä vesivaahtona myllersi alas jokilaaksoon. Hauskaa oli
nähdä noita kaukaisten erämaiden kirkkaita vesiä, kun ne vaahtoisina
tulla porhalsivat alas asutuille seuduille. Ja siihenpä vesirikkaaseen
ojaan oli jokainen kylän talo rakentanut oman, pienen ja sievän
myllynsä, jossa viljakultansa jauhoi. Tässä, tämän hauskan Repo-ojan
partaalla, oli Mikonkin elämä kulunut. Keväisin ja syksyisin oli
hauskaa, kun myllyvedet olivat runsaat ja myllyjen hoitamista, jyväin
käyttöä ja kivien takomista oli kosolta. Syksyllä ja keväällä Mikkokin
elatuksensa hankki, mutta talvisin ei hänessä ollut enempää elämää
kuin Repo-ojassakaan: juuri sen verran, ettei veri seisahtunut.
Miettiväisenä hän seisoskeli myllyjen luona ja mielessään arveli, että
kyllä pian alkaa suveta. Varis oli jo rääkkynyt myllyn katolla aamulla
varhain. Muisteli Mikko erästä kevättä — hän oli silloin nuorena
poikana — jolloin muutamassa päivässä teki täydestä talvesta ihanan
kesän. Semmoinen ihme saattaisi nytkin tapahtua ja epäilemättä
tapahtuukin, kun Vappu pian on käsissä.

Ei ollut Mikkoa nyt tänä keväänä Repo-ojan pauhu herättänyt
talviunestaan, vaan muut syyt. Syksyllä myllynkäytöllä ansaitut jauhot
olivat lopussa samoin kuin omankin pellon vilja. Oli jo pitänyt vähin
naapurista, Apunlaaksosta, lainatakin...

— Jospa vaan kääntäisi tuulen etelään ja päivän sataisi vettä,
— mietiskeli Mikko ja kiipesi Herralan myllyn rappusille, jotka,
johtivat myllyn ylikertaan ja olivat lumesta ja jäästä vapaina. Siihen
istahti ja alkoi piippuaan sytyttää. Siinä tuntui lämpöiseltä, etelän
rinnassa, kun aurinko seinää vasten paistoi. Keväinen tunnelma Mikonkin
tapasi. Täältä korkealta mäeltä oli hänellä avara ja suuri näkö-ala yli
koko kotikylän ja kauas muihinkin kyliin ja leveälle, valkoisen hangen
peittämälle joen uomalle.

— Hyvinpä se näyttää etelän taivas lientelevän, — ennusteli hän. —
Saattaa tehdä sateen milloin hyvänsä, ja silloin onkin talvelta valta
poissa... Jauhojen puute kuuluu jo taloissakin hätyyttelevän...
Herralan isäntäkin kertoi viimeistä jauhosäkkiä aljetun...

Mutta sitten hän tunsi kipeää nälkää ja hiukaa sisustassaan, sieraimiin
lemusi kuin vereksien, vastajauhettujen jauhojen haju, ja vesi laski
suuhun. Mutta hän koetti taistella vastaan ja imi väkeviä savuja
lyhytvartisesta, isokoppaisesta piipustaan.

Siinä aivan lähellä, kyläläisten myllytien vieressä, oli Mikon pieni
pirtti, jonka mäen ja rannan puolella, kiviraunioiden ympäröiminä,
olivat hänen molemmat peltotilkkunsa. Siihen oli pienen pirtin salvanut
ja kivikkoon peltoa tehnyt. Siinä se sitten olikin näkösällä kaikki,
mitä oli puuhannut. Pelloista sai hyvinä vuosina tynnyrin ohria, eikä
halla koskaan ehtinyt tänne lämpöiseen Repovaaran laitaan viljaa
pilaamaan. Mutta talvi oli niin pitkän pitkä... loppuneet olivat
jauhot...

Aikansa istuttuaan myllynportailla Mikko nousi ja läksi astumaan. Ohi
mennessään hän poikkesi Apunlaaksoon, joka oli Mikon lähin naapuri.
Siitä olivat miehet tukkimetsällä vielä ja vaimo kahden nuorimman
lapsensa kanssa vain kotosalla.

Tiedusteli Apunlaakson emäntä Mikolta, joko Repo-ojaan tuntui vesi
lisääntyneen, ja kummaili samassa tätä pitkää kevättä.

”Jopa kuului Herralan myllyntokeessa niinkuin vähän virkeämpi veden
juoksu”, sanoi Mikko. ”Kun päivänkin oikein suveaisi... mutta mitäs kun
ei käännä tuulta etelään...”

Tuumaili Apunlaakson emäntä, jotta eikö joutaisi Mikko hänelle
pilkkomaan vähäisen keittopuita...

”Joutaapa nyt vielä... vaan kyllä tässä taas tulee semmoinen kiire,
ettei ole yötä eikä päivää... Tulevalla viikolla luulen jo, että
Herralan mylly käypi... Pannetta alan tänä päivänä jo sysiä...”

Mikko katseli vesissä suin mitä emäntä hommaili. Näytti toimittelevan
Mikolle einettä. Ja kun oli perunat, leivät ja kastikkeen pöydälle
pannut, niin Mikolle virkkoi:

”Haukkaa nyt tuosta vähän einettä, vaikka lienet jo einehtinytkin, —
mutta hyvä syönyttä syöttää, sanotaan.”

”Jo minä söinkin, vaan jospa häntä vähän haukkaakin”, arveli Mikko, ja
hänen tyhjä vatsansa mourusi.

Itsekseen Mikko mietti, että jo on hyvä ihminen tuo Apunlaakson
emäntä... Mutta ääneen ei mitään puhunut eikä ollut hopussa syömään,
vaan sai emäntä toistamiseen pyytää. Mutta sitten kun istui pöytään,
alkoikin eväille lähtö tulla.

”Mennä vuonna jo tähän aikaan myllyt kävivät”, sanoi emäntä.

”Jo toki. Ja sulana oli koko Repovaaran etelänpuolinen rinne”, vastasi
Mikko, suu täynnä perunoita.

”Minulla vihloo rintaa niin kummasti ja karvastelee... jos entiseksi
on, niin suvi tästä tulee ja raskas vesisade”, ennusteli emäntä.

”Samaa ennusti Ullakin tässä aamulla, kun Ojalaiseen läksi lampaan
keritsemiseen.”

Niin siinä Mikon aterioidessa keskustelivat ja kevään tulevan
toivoivat.

Ja Mikko, puhdistettuaan kaikki, mitä emäntä oli hänen eteensä latonut,
pani piippuunsa ja lähti notkeana ja virkkuna miehenä pihalle puita
pilkkomaan.

Ja sieviä pikku puita Mikko pilkkoi ja sievään, taiteelliseen kasaan ne
asetti. Ei kukaan pilkkonut puita niin hyvin kuin Mikko, eikä kukaan
niin sieviä pinoja laittanut.

                                                  ⸻

Ei ollut Apunlaaksosta Mikon mökille kuin syltä kymmen. Naapureita
yhdisti kesäisin ja talvisin kinttupolku, jonka Mikko pyryjen perästä
loi auki.

Mutta kahvit keitti vielä Apunlaakson emäntä Mikolle. Ja Mikko,
juotuaan monesta aikaa kolme kookasta kupillista, läksi tyytyväisenä
miehenä mökilleen. Porstuan oven säppiin oli tuominen tikku pistetty —
se oli merkki, ettei ollut ketään kotona, — muuta lukkoa ei ollutkaan.

Pirtti oli pieni niinkuin pienintä lajia sauna, ja pienoiskokoa oli
mökin sisustakin. Oven puolella, sivuakkunan luona, oli Mikolla
itsellään paikkansa. Siinä oli lyhyt penkki, joka samalla oli Mikon
sänky. Seinällä oli sitten minkä mitäkin työasetta, mutta ihan
katonrajassa kolme puista naulaa rivissä vierekkäin. Ne naulat olivat
myllynavaimia varten: ovimmaisessa Mikko piti myllyn jauhatuksen aikana
Ojalaisen myllyn avainta, keskimmäinen naula oli Herralan myllyn
avainta varten ja laidimmainen pappilan.

Karsinan puoli pirttiä kuului Ullalle, Mikon vaimolle, ja Einon paikka
oli kangaspuitten ja uunin välissä.

Raukaisevan tuntui Mikkoa. Olisi ollut paikattava nuo Ojalaisen piian
kengät, mutta eipä tuntunut olevan työlahjoja. Siitä työstä olisi
saanut sen verran lantteja, että olisi kyennyt särpimen ostoon.

Piippuunsa Mikko pani ja mietiskeli. — Mihinkä lie mennyt taas se
pojan hunttiokin? Äitinsä sitä ruokkii laiskana, mutta eipä liikene
minulle suupalaa leipää, vaikka kyllä tietää, että minulta ovat jauhot
kaikki... Vaan liekö itselläänkään enää monta leipomusta!

Mikon teki mieli kiivetä ullakolle katsomaan, minkä verran Ullalla oli
ruokavaroja, mutta kun ei koskaan ennen ollut sitä tehnyt, niin
tekemättä jätti nytkin.

Peräakkunan luona oli pöytä, ja pöydän alla olivat heidän
piimäpyttynsä. Tuo, joka oli isoin ja keltaiseksi maalattu, oli Mikon,
pienin, maalaamaton oli Ullan, ja vanhin ja kulunein oli Einon, joka
oli sen saanut kumminlahjaksi Piikkarien Soilalta, naapurimökin
emännältä.

— Kumma, ettei Ulla ottanut piimäpyttyä matkaansa, kun Ojalaiseen
läksi lampaan keritsemiseen, — mietiskeli Mikko. — Niin, mutta se
ottaakin rahassa ja käy kauppiaasta kahvia, jota ei ole näkynyt
keittävän viikkokausiin...

Mikko silmäsi ulos sivuakkunasta, josta näkyi hänen mäenpuolinen
peltonsa ja korkea Repovaaran kylki vähän edempää. Siinä vaaran
laidassa oli ollut isävainajan, Ollin, pirtti. Siinä oli Mikko syntynyt
ja mieheksi kasvanut. Mutta kun isä kuoli suurena nälkävuonna, joutui
Mikkokin kylälle ajelehtimaan. Ei ollut Olli-vainajan mökistä enää
mitään jäljellä. Muurinperuskivetkin, joiden Mikko tiesi olleen sieviä
laakoja, olivat kyläläiset vähissä erin ottaneet ja omiin tarpeisiinsa
käyttäneet. Peltotilkku, joka oli ollut mökin vieressä, oli siinä
vieläkin, lyhyttä, laihaa heinää kasvaen, ja siitä niitti Ojalainen sen
vähän, mitä se laihasta kamarastaan jaksoi kasvaa. Mutta paikkaa
nimitettiin vieläkin Ollinvainioksi.

Tuo korkea Repovaara ja sen metsäinen tausta, hauska, pauhaava
Repo-oja, sievät myllyt ojan varrella, mökit tässä ympärillä ja
kotoinen kylä, kirkolta alapäähän, — siinä se maailma, jonka Mikko
tunsi ja jota edempänä ei ollut käynyt eikä ollut koskaan mielikään
tehnyt.

— Vaan kuuluu sitä olevan pitkältä maailmaa — joka haaralla, —
mietiskeli hän ja otti Ojalaisen piian kengän katseltavakseen. — On
sitä maailmaa, ja kummasti ne ihmiset asuvat... jos lie totta mitä
kansakoululapset puhuvat... On maita ja meriä ja puolta korkeampia
vaaroja kuin tuo Palovaara...

Ojalaisen piian kengän iltti oli irtaantunut, ja sitäpaitsi oli
pohjassa suuri reikä.

— Vihollisen rajoja ne tänne kantavat, ja minun niistä sitten pitäisi
tehdä vedenpitävät! — ärähti hän, mutta alkoi kuitenkin korjailla,
paikkanahkaa hammastensa välissä venyttäen.

Kyllä Mikolla kengänpaikkaamista olisi ollut pitkin, mutta
harvoin kuitenkaan viitsi tehdä. Juuri kun hätä oli suurimmillaan, kun
ei ollut tupakkaan rahaa eikä tiennyt särpimestäkään, mistä saisi, niin
silloin otti paikatakseen. Ja kun paikkasi, niin tarttuivat paikat niin
lujaan, etteivät milloinkaan irtaantuneet. Ja koko kylä sen tiesikin,
ettei semmoista kengänpaikkaajaa ollut tässä eikä vielä toisessakaan
kylässä. Mutta harva oli se, joka Mikon sai paikkaamaan. Sanoi aina
olevan muita kiireitä.

Eikä olisi nytkään tullut aloitetuksi tuota Ojalaisen piian
kengänkorjuuta, mutta melkein lopussa oli tupakka, ja lantteja oli
juuri sen verran, että saisi kilon silakoita. Perunatkin olivat Mikolta
loppuneet. Siemeniksi oli loput kerännyt.

— Ullalla niitä on vielä perunoita, — mietiskeli Mikko. — On tässä
omassa kellarissakin viisi, kuusi keittoa, ja mitä lie vielä
Apunlaakson kellarissa, johon syksyllä kantoi. Mutta elä usko, että
vaan minulle tarjoaisi, vaikka tietää, ettei minulla ole yhtään
perunaa... Vaan odotappas aikaa... pian tässä myllyt alkavat jauhaa, ja
silloin minäkin vereksistä ohrista makean vellin keitän... ja silloin
taitaa Ullallakin vesi suuhun laskea... luulen...

Ja päästyään kengänpaikkauksen alkuun hän ei hellittänytkään, vaan
kiskoi pikilangalla paikkaa, suutaan joka vetämällä surkeaan
irvistykseen vääntäen.

Johtui sitten mieleen se aika, jolloin Ullan kanssa menivät naimisiin.
Miten liekin nyt juuri mieleen juolahtanut! Kävi vihaksi akan perhana,
kun ei nyt pyytämättä ymmärtänyt antaa paria keittoa perunoita... Mutta
viisas ja varovainen oli hän silloin ollut, kun Ullan kanssa pappilaan
vihille menivät. Ei ollut Ulla siihenkään aikaan enää erinomainen
naitava vaimo. Huonomaineinen oli ollut ja kaksi pojan roikaletta jo
äpärinä synnyttänyt. Kuitenkin niin tuli tuumaksi, että yhteen menevät.
Mutta silloin hän, Mikko, oli tehnyt määrän semmoisen, että omin eväin
on kummankin avioliitossa elettävä. Ullalla olisi vapaa asunto Mikon
pirtissä ja keitto- ja leipomapuita tarpeen mukaan, ja siitä täytyi
Ullan korvaukseksi leipoa leipää Mikolle, Mikon jauhoista tietysti, ja
puhdistaa pirtti silloin tällöin.

Siihen oli Ulla suostunut, ja niin läksivät pappilaan. Mutta Mikko oli
varovainen. Rovastin kuullen kysyi vielä Ullalta: ”Muistat kai
välipuheemme?” Silloin rovasti tahtoi tietää, mikä välipuhe heillä oli,
ja Mikko kertoi rovastille: Rovasti oli kysynyt Ullalta, oliko niin,
johon Ulla oli vastannut, että niin oli kuin Mikko puhui.

Sitten vihittiin.

Mikko oli jo saanut paikan kiinni ja alkoi nyt ilttiä kiinni ommella.

— Syntyi sitten tuo pojan perhana, Eino, — jatkoi Mikko äskeisiä
ajatuksiaan. — Ulla luuli, että minä rupean poikaa elättämään, mutta
silloin minä sanoin, että hoida itse kakarasi... ja hoitaa on saanut...
en ole puuttunut, en sekaantunut koko asiaan...

Tämä kultainen vapaus oli sentään herttaista. Sai olla ja elää niinkuin
tahtoi. Ei ollut Mikolla kenellekään pennin velkaa, päinvastoin.
Ojalaiseltakin oli saamassa kolme kuormaa tallilantaa siitä, että oli
syksyllä kumpaisenkin riihen kiukaan korjannut, ja Kankaalta niinikään
kolme kuormaa karjanlantaa siitä, että oli talvella korjannut ja
vannehtinut lehmäin juoma-astioita. Kylvön aikana oli ollut määrä tuoda
lanta Mikon pellolle, siihen paikkaan, johon Mikko osoitti...

Ei kyennyt kukaan komentelemaan eikä määräilemään. Kun verot täsmälleen
maksoi eikä himoinnut lähimmäisensä omaa, niin ei niin suurta herraa
hänen kynnyksensä yli astuisi, jota palvelisi tai kumartelisi... Sai
mennä työhönkin, jos tahtoi, mutta sai olla menemättäkin, menemättä hän
useimmiten olikin...

Muut mökkiläiset söivät velkaa kaiken talvea, ottivat jauhoja, lihaa ja
särvintä ja sitten saivat kesäkauden hikoilla heinätyössä velkaansa
maksamassa...

Mutta eipä saatu Mikkoa niityn laitaan, vaikka kyllä yritettiin. Ei
saatu, vaikka luvattiin yhtä iso päiväpalkka kuin nuorillekin miehille.
Sillä sen tiesivät kaikki, että roima niittomies oli Mikko, vaikka
olikin kaikkia muita lyhempi, ja sitkeä kuin saukko... Kerran oli
Ojalainen nöyrästi pyytäen ja lahjoja luvaten saanut Mikon
ulkoniitylle... Ja vaikka olivat renkeinä silloin Ojalaisella
Iso-Iivari ja Partasen Antti, parhaita niittomiehiä koko pitäjässä,
niin kesken päivän väsyivät... Ja silloin oli Ojalainen tuumannut, että
eipä hän olisi uskonut tuota Mikkoa noin sitkeäksi ja rivakaksi
niittäjäksi...

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa, eikä ollut Mikko sitten
kenenkään heinäntekoon enää lähtenyt...

Eikä lähde...

Hän sai Ojalaisen piian kengän korjatuksi. Viimeisteli sitä vielä
kämmeniensä välissä ja oikaisi käyristynyttä kärkeä...

Mutta sitten laskeusi pitkäkseen lyhyelle penkilleen ja painoi
mustatukkaisen päänsä paikkaiseen sarkatakkiin, jonka oli käärinyt
päänpohjaksi.

II

Mikko ehti juuri parahiksi vaipua unen helmaan. Hän heräsi kuitenkin
siihen, että joku raivasi pirtin ovea lujasti kiinni.

Herralan vanha isäntä seisoi keskellä pirtin lattiaa ja hommaili
tupakkaa piippuunsa.

”Jokos Mikkoa raukasee?” sanoi hän, ja kun oli piippunsa sytyttänyt,
niin lisäsi:

”Sateen edellä se painostaa.”

Jo nousi Mikkokin istumaan, haukotteli ja arveli:

”Teidän tulonne edellä se tässä minua niin painosti.”

Herralan isännällä oli jo myllyturkki yllään. Siinä näkyi vielä
menneensyksyllistä jauhonpölyä meitotun lampaannahan poimuissa.

”Lähdin tässä joutessani kävelemään ja otin tuon myllynavaimenkin
jo valmiiksi tänne”, sanoi Herrala ja kaivoi taskustaan ison
rauta-avaimen.

Mikko virkosi aivan hereilleen.

”Pannaanpa se paikoilleen, ettei jää kulkeumaan”, sanoi hän ja pisti
Herralan myllynavaimen keskimmäiseen puunaulaan, jossa sen paikka oli
ollut jo kolmattakymmentä vuotta.

”Myöhäiseen menee nyt kevään tulo”, alkoi Herralan isäntä puhua ja
tarjosi tupakkakukkaroaan Mikolle. ”Mennä vuonna jo tähän aikaan
kävivät kaikki Repo-ojan myllyt... Vaan niin minä uskon, että kun nyt
suojaksi kääntää, niin ylen äkkiä ovat vedet liikkeellä. Muistan minä
erään keväimen, kun Olli-vainajan kanssa menin myllylle — ja silloin
oli Vapunpäivä — eikä veden lirinääkään kuulunut ja panteet olivat
paljon paksummat kuin nyt. Mutta silloin teki viikossa täyden kesän...”

”Niin voipi nytkin käydä. Jo minä tänä päivänä ajattelin lähteä
pannetta sysimään...”

Mikko veteli oikein aimo savuja, sillä lujaan hän oli ison piippunsa
täyttänyt Herralan isännän kukkarosta.

”Jauhot tässä loppuvat meilläkin”, puheli Herrala. ”Jos ei vaan viikon päästä
ala mylly jauhaa, niin on hätä kädessä... Kuinkas Mikolla on
jauhoja?”

Mikko ei huomannut sitä veitikan katsetta, joka Herralan silmissä
ilmeni sitä kysyessä.

”Onpa niitä oleskellut, ja kohtapa tässä saadaan vereksiäkin jauhoja”,
valehteli Mikko.

”Jauhojen puutetta kuuluvat pitkin kylää valittelevan... Missä tästä
Ulla on ja Eino?”

”Ulla tuo aikoi Ojalaiseen lampaita keritsemään. Mihin lie poika
mennyt...”

”Etkö sinä sitä poikaasi antaisi ensi viikoksi töihin... Olisi siellä
meillä päreenhöyläystä ja minkä mitäkin... omalle väelle avuksi...”

”Sillä on rippikoulu keskissä eikä ole semmoisia kenkiäkään... ja mitä
sanonee itsekin, Eino...”

”Kyllä nyt jo Einokin saisi ruveta totuttelemaan työhön. Mies jo alulla
kolmattakymmentä... renkinä saisi jo hyvän palkan ja vaatteet
päällensä...”

”Ei se ole oikein tervekään koko poika”, puolusteli Mikko. ”Kerkiää se
vielä maailmanrannalla lopunkin terveyttään menettää...”

”Työhön minä kyllä kärkehtisin, jos minun poikani olisi... ja mies
parhaassa iässä ja terve kuin pukki”, sanoi Herrala.

”Tehköön tahtonsa... saatanpa minä puhua”, vastaili Mikko.

Kun Herrala vielä oli muistuttanut panteen sysimisestä, läksi hän
kotiaan päin kävellä juppaisemaan, lyhyt, päällyksetön myllyturkki
somasti heilahdellen ja piippu suussa sauhuten.

— Mitä se tuokin Herrala tahtoo pojan töistä ja kantaa vaaria, tekeekö
vai onko tekemättä...? Eipä kulje kerjuulla eikä toisen omaa himoitse,
vaikka kultaläjän viereen maata pantaisiin, — aprikoi Mikko.

Sitten katseli Herralan myllynavainta. Otti sen naulastaan ja tutki...
Olivatpa antaneet hiukan ruostua...

Mikko hankasi tuhalla ruostepilkut pois ja asetti sen sitten
naulaansa... Siinä se oli jo Herralan myllynavain... pian siihen tulee
pappilankin ja Ojalaisen avain, joka on kaikista pisin...

Hän katseli miettiväisenä nauloihin. Mennä vuonna siihen ensiksi
pantiin pappilan myllynavain — nyt Herralan. Saapa nähdä, kenen avain
ensi keväänä ensiksi naulaan joutuu... Taitaa pappilan joutua...
Ojalainen oli aina hitain. Heräsi vasta silloin kun muiden myllyt jo
pyörivät että vilkkui...

Mikko läksi ulos. Pirtin päässä oli sievä pino tasaisiksi sahattuja
pieniä halkoja ja pinon vieressä hongan oksista pirstottuja
keittopuita. Mutta siitä pari syltä Apunlaakson ja Mikon rajassa oli
laudoista tehty, teräväkärkinen kota, käymälä. Sinne Mikko pistäysi.

Hän käveli sitten eteläiseen pirtin päähän, jossa jo oli täplä sulaa
maata nurkan juuressa, ja siinä vasta pisti leveän, nahkaisen
tuppivyönsä kiinni. Katseli kylälle päin, pitkin myllytietä, joka
mutkikkaana kulki vainioiden poikki ja Männistön aitan pohjoispuolella
yhtyi valtatiehen. Siellä näkyi Männistön aitan sivulla Herralan
isäntäkin mennä juppaisevan, likaisen valkoinen myllyturkki yllään...

Hevosia siellä ajoi tiellä kahakäteen, tiu’ut soivat ja kulkuset
helisivät... Näkyi Ruotsin puoleltakin joku ajavan pitkin linjasuoraa,
viitoitettua tietä...

Julman lämpimästi nyt päivä paistoi ja etelän taivas lienteli, ja Mikko
tunsi, että karvas vesi nousi vatsasta suuhun, — se aina ennusti ja
tiesi sadetta...

Hän palasi pirttiin ja alkoi paikata kintaitaan, sillä hän päätti
lähteä pannetta jyystämään Herralan myllyn edestä...

— Jotta saapi ovenkaan auki, — hän arveli.

Mutta juuri kun hän sai langan punotuksi, saapui Einokin kotia, takin
alla kainalossa käärö.

Einoa ei koskaan Mikon-Einoksi sanottu, vaan syntymästä asti hän oli
Ullan-Einona ollut. Mutta kovin oli isänsä näköinen tämä Eino.
Samanlainen lyhyt ja leveä vartalo, ruskeat, kiiltävät silmät ja tukka
musta kuin suutarin piki. Hyvin oli isänsä luontoinenkin, melkein
laiskempi vielä. Ei ollut vielä täyttä päivää työtä tehnyt, vaikka oli
jo alulla kolmattakymmentä, ja rippikoulu oli vielä keskissä.

Mutta Eino, tultuaan sisälle, otti näppärästi oman piimäpyttynsä pöydän
alta, veti povestaan suuren, vastapaistetun ohraleivän ja rupesi
syömään.

Ei virkkanut Mikko mitään. Syrjäsilmällä vain katseli Einon syöntiä ja
koetti miettiä, mistä poika oli leivän ansainnut... Kun vain ei olisi
varastanut...! Mutta ei! Eipä ollut kukaan koskaan sanonut, että
Ullan-Eino olisi epärehellinen. Rehellinen oli kuin isänsäkin — olivat
aina Mikolle sanoneet.

— Kyllä tästä pian minun pirtiltäni lähtisikin, jos semmoista alkaisi
kuulua, — mietti Mikko. — Varkaalle minä olen vihainen kuin
helvetti... Pois on täytynyt Ullankin heittää näpisteleminen, jota
kuuluu nuorempana harjoitelleen...

”Tapasitko Ojalaista?” kysyi Mikko vihdoin, kun oli toisen kintaansa
saanut paikatuksi.

Eino nieleskeli vielä puoleksi purtuja paloja, ryysti piimää voiteeksi
ja toisella suupielellä vastasi:

”Näkyi Männistössä lukevan sanomalehtiä.”

”Kumma mies, kun ei tule sysimään pannetta myllyn tokeesta ja
ympäriltä, vaikka mylly on puoliväliin panteessa... Lähtisitkö sinä
toiseksi pannetta sysimään Herralan myllyn luota?”

Taas vastasi Eino toisella suupielellä:

”Enpä tiedä. Kun tässä saan syödyksikin ensinnä...”

”No en minä kesken syöntiäsi... ja keskissä tässä on vielä
kintaanpaikkaus minullakin...”

Siihen ei Eino mitään vastannut. Mikko ymmärsi siitä, että Eino lähtee
kumppaniksi urakkaan.

Kun Eino vihdoin oli lopettanut ateriansa ja pannut piimäpyttynsä
paikoilleen — leivästä ei jäänyt muruakaan —, alkoi hän kopeloida
tupakkavehkeitä taskustaan. Jo löysi mustan, öljyttyneen kopan, jossa
oli tuuman pituinen tuominen varsi. Mutta tupakkakukkaro oli kovin
laiha, niin että vaikka Eino tyhjensi kaiken sisällön vasemman kätensä
pivon silmään, ei karttunut kuin puoli kopallista hienoa nuuskaa.

”Pane tuosta minun kukkarostani”, tarjosi Mikko.

Sanaakaan puhumatta Eino täytti piippunsa.

Samassa kävi ovi, ja Ojalaisen piika tuli hakemaan kenkäänsä.

”Kyllä se vaan nyt pitää niin kauan kuin muukin kohta kengästä”, sanoi
Mikko.

Piika kiitteli ja tuumi, että hyvin ja sievästi Mikko oli kengän
korjannut.

Ja Mikko pisti tyytyväisenä puoli markkaa tyhjään kukkaroonsa.

Mutta kun hän oli saanut kintaansa korjatuksi, otti hän orrelta
pyöreän, koivunvisasta tehdyn rasian, johon pani talteen äimän,
pikilankajäännöksen ja naskalin. Siinä oli kaikenlaista suutarin
ammattiin kuuluvaa kapinetta. Oli valmiiksi punottua pikilankaa iso
rulla, oli kinnas- ja kenkä-äimää, oli naskalia monenlaista ja
sianharjaksia kimppunen. Siihen pisti Mikko järjestykseen neuvonsa ja
nosti rasian orrelle, jossa sen paikka oli saippuahitusen ja
tulitikkupaketin vieressä.

Ja sitten he läksivät, isä ja poika, myllyille päin, Herralan
rautapikka kummallakin olallaan.

Akkunasta näki Apunlaakson emäntä Mikon ja Einon juhlallisina kävelevän
ja arvasi, että panteen sysimiseen menevät.

                                                  ⸻

Myllytietä pitkin tulla viuhtoi Ulla aika vauhtia mäkeen päin. Ulla oli
Ojalaisessa kerinnyt lampaat ja ottanut maksun rahassa. Kauppiaaseen
oli suoraan mennyt ja kahvia ostanut, sillä kokonaiseen viikkoon ei
ollut Ullalla kahvia kotona ollut. Kiivaasti nyt käveli kahvipussi
kädessään.

— Jopa Aapon-Ulla nyt viuhtoo kuin tuli olisi nurkassa, — sanoi
itsekseen Apunlaakson emäntä, kun akkunasta osui myllytielle päin
silmäämään.

Ei ollut Ullankaan nimi muuttunut, vaikka naimisiin meni. Isän nimi oli
ollut Aapo, ja Aapon-Ullaksi häntä oli totuttu sanomaan ja sillä
nimellä häntä vieläkin mainittiin. Pienoinen, väkäleuka akka oli Ulla,
laiha ja kasvot keltaisenruskeat. Mutta silmät olivat terävät ja
vilkkaat, liikkeet notkeat ja puhelahja hyvä. Piippua imi Ullakin
lakkaamatta, imi istuessaan kangaspuissaan, imi kahvia keittäessään ja
tuprutti sauhuja kylällä kulkiessaankin... Känä suussa hän nytkin
kävellä viuhtoi, kainalossa kahvi- ja sokeripussi. Vikkelästi hän
sieppasi tuomisen tikun oven sinkilästä ja meni sisälle. Hän ehti
kuitenkin silmätä Herralan myllylle päin ja näki, että siellä Mikko ja
Eino sysivät pannetta Herralan myllyn tokeesta. Uunin päältä hän haki
jalkaniekka-kahvipannunsa, sytytti hongan oksista roiman tulen lieteen
ja kävi kahvinkeittohommiin. Ei ollut liiennyt viikkoon Ullallakaan
kahvia keittää. Huononlaisesti maksettiin kankaankutomisesta, ja
talvella oli sairastanut pari kuukautta, ettei pystynyt mitään
ansaitsemaan... Lisäksi oli poika vielä syömässä, Ullan eväillä
enimmäkseen.

— Ei sille Mikko, senkin talpukki, leivän palaa ole antanut tänäkään talvena,
— mietiskeli Ulla häärätessään lieden luona kahvia paahtaen.
— Minun on vaan pitänyt antaa, ja hätä tässä olisi ollut, jollen minä
kuppaamisella olisi saanut... Vaan on sillä ollut hätä Mikollakin... ei
jauhon tomua ole itsellään, perunat ovat lopussa... nälkää on kurrannut
monta viikkoa eikä ole kaikkena talvena liiennyt kuin kerran kahvia
keittää...

— Vaan nyt se kyllä, perhanan talpukki, taas pääsee elämään, kun
myllyt pääsevät käymään, ja taitaa olla vielä kansakoulun
puunpilkkoomisestakin viimeinen kvarttaali ottamatta... Nyt se kyllä
taas kesän elää, laiska, ja syksyllä taas talvileivän myllypaikoista ja
omasta vainiostaan keräilee...

Ihana kahvin tuoksu kutkutti Ullan sieraimia, niin että vesi suuhun
laski ja luisevissa poskipäissä värähteli. Mutta pian siinä kahvi
joutuikin kuumassa honganoksatulessa. Puisessa pahkakupissa jauhoi Ulla
paahdetut kahvit nyrkinkokoisella pyöreällä kivellä. Ja hienoja
kahvijauhoja siinä tulikin, ettei paremmista apua. Se pahkakuppi ja
kivi oli isävainajan, Aapon, perintöä ja rakas muisto se oli Ullalle
isältään, jonka karhu oli tappanut. Mutta antoi Ulla konettaan lainaksi
Mikollekin, milloin Mikollakin liikeni kahvia ostaa...

Mutta jo sai Ulla kahvinsa valmiiksi, pannusta nokan selitti ja nosti
lieden nurkalle selkenemään. Sillä välin pienensi hän sokeria ja otti
nurkasta pienoiselta laudalta kahvikuppinsa...

Väkevää, mustanruskeaa oli kahvi ja tarpeeksi suolaista. Yhteen menoon
Ulla joi kaksi kupillista, siunaili, sytytti piippunsa ja istui
kutomaan, piipun savutessa toisessa suupielessä.

— Hyvä, että olivat tästä tiessään molemmat, että saan rauhassa
kahvini juoda... Eino pahuskaan... että kerrankaan toisi äidillensä
kahvipivon...

Hän kurkotti kangaspuiden istuimelta pannun varteen ja nosti pannun
lähemmäksi hiillosta, ettei jäähtyisi. Ja sitten alkoi kutoa, että
mäiske kuului.

— Kun saisi tämän Metsämaan kankaan kudotuksi, niin lopputilissä
tulisi vielä saamapuolelle... Jauhot ovat jo vähissä, mutta on vielä
pari leipomusta, ja perunoita riittäisi puolikesään... Jos ei poika
olisi syömässä... mutta joka on lisäksi niin onnettoman syömäri... niin
etteivät ihmiset työhönsä uskalla ottaa... Eikä Mikkokaan vaan työhön
komenna, alkaa vaan poikaa puolustaa, kun minä työhön toimitan... Ja
olkoon laiskana, vaan elättäköön Mikko... Paras elättäjä! Kumman
sitkeässä sillä on henki... kun ei nälkäänkään kuole...

Niin Ulla mietiskeli kotoisesta elämästä, ja vihaisesti lensi sukkula
ja mäiskähtelivät kaiteet...

                                                  ⸻

Mutta Herralan myllyllä puuhailivat Mikko ja Ullan-Eino, kivaa pannetta
myllyn ympäriltä ja alta sysien.

”Mistä sinä leivän sait?” tiedusteli Mikko.

”Ojalaisen pojille tein myllyntukin, niin emäntä antoi... Pyysi vielä
toistakin tekemään, vaan en viitsinyt...”

”Olisit tehnyt toisenkin...”

”Enpä mie”, arveli Eino ja näytti, että lopettaa sysimisenkin.

”Sysi nyt sinäkin, niin kun tässä vereksistä jauhoista puuron keitän,
niin annan maistaa”, houkutteli Mikko.

”Tässä tulee niin palavakin, että...”

”Ja jos autat kivien terottamisessa nyt myllynjauhatuksen aikana, niin
saatan minä kesäleivän jatkoa sinulle antaa...”

”Taidan lähteä tukkijoelle”, sanoi siihen Eino.

Mikko hämmästyi. Eipä ollut Eino semmoisia puheita ennen suustaan
laskenut. Mutta mahdottomaksi luki Mikko Einon tuuman.

”Jokeen putoat ja hukut... tottumaton olet tukillaolija...
hyhmäveteen... ja kylmät yöt sitten”, pelotteli Mikko.

Eino ei siihen mitään tuumannut. Ilman aikojaan äijälle puheli.
Paraskin tukkipoika!

Ja Mikkokin ymmärsi, ettei Eino totta tarkoittanutkaan. Ilman aikojaan
puheli.

Mutta kun he myllyn alta olivat panteen sysineet ja konttasivat pois,
havaitsi Eino heti, että pirtin savupiipusta nousi savu...

Mikkokin havaitsi, ja molemmin ymmärsivät, että Ulla siellä keitteli
kahvia.

”Jopa sitä nyt on sysittykin”, sanoi Eino.

”No joo... ja huomenna lisää”, myönsi Mikko.

Ja he läksivät astumaan myllytietä pirtille päin, Mikko edellä, Eino
perässä, niinkuin heidän tapansa oli. Mikko astui joutuin ja tiheään,
Eino pitkään ja keijasi kävellessään molemmin kupein.

Mutta pitkän nokan saivat. Ulla oli juonut pannunsa tyhjäksi ja
nostanut sen jo muurin laelle. Ei ollut näkevinäänkään, kun tulivat,
kutoa mäiski vain, että seinät tutisivat...

III

Tämä nykyinen polvi ei enää muistanut, kuinka vanhaa heimoa Ollin-Mikko
oli. Mutta kertoivat vanhat, että suku oli kauan kylässä ollut ja että
kantaisä oli ollut lappalainen, joka vanhaan aikaan oli porokarjoineen
majaillut kylän takalistoilla.

Hänestä oli suku alkuisin. Hänestä oli kotoisin ja perintönä lyhyt ja
paksu vartalo, musta tukka ja pienet, kiiluvat, ruskeat silmät. Hänestä
oli jäänyt luonteeseenkin jälkiä: taipumaton ylpeys ja verraton
laiskuus kaikkeen muuhun kuin tarinoimiseen tervastulen loisteessa.

Siinä he olivat jo monta miespolvea asuneet Repovaaran rinteellä, ja
myllärin ammatti oli aina kulkenut isästä poikaan. Olli-vainaja oli
monta myllyä rakentanut, mutta vanhat miehet pitivät Mikkoa parempana
myllymestarina kuin Olli-vainajaa, joka ei ollut niin peräti tarkka
toimessaan kuin Mikko. Oli Mikkokin rakentanut uusia myllyjä: pappilan
myllyn tehnyt aivan uudestaan, korjannut kokonaan Herralan myllyn, ja
Ojalaisen myllyyn oli laittanut toiset parit kiviä. Ja jokaisen talon
myllyä oli hän korjannut, mitä enemmän, mitä vähemmän. Ja kun Mikko
myllyn reilaan laittoi, kivet takoi ja veden voiman parahiksi arvasi,
niin hyviä, hienoja jauhoja alkoi kivien ympärille karttua, kasaantua
valkoiseksi kinokseksi.

Eiväthän ne ymmärtäneet tämänaikaiset nuoret isännät, kuinka
vesimyllyjä on hoidettava. Eivät, kelvottomat, osanneet edes kiviä
teroittaa niin, että hyviä jauhoja olisi saanut. Kun eivät vain Mikkoa
apuun saaneet, niin milloin teki mylly karkeita, kaunaisia jauhoja,
milloin täytti kiven silmän ja paiskasi taikinaan koko hoidon.

                                                  ⸻

Viikon päivät oli sataa vihmonut vettä öisin, ja päivin paistoi ja
lämmitti aurinko.

Kuin taikavoimalla alkoi kesä lähestyä ja kinokset alentua. Repo-ojaan
alkoi vesi tuossa tuokiossa lisääntyä, ja pian kohisi rännien päällä
valkoisena vaahtona kirkas kiveliönvesi. Veden kohina kuului jo
selvästi Mikon pirtille, ja oven suuhun jo näkyi, kuinka jokaisessa
myllynrännissä vesi räiskyi ja vaahtona kahden puolen ränniä pauhasi
alas jäiseen panteeseen...

Hyvillään kulki Mikko edestakaisin pirtin ja myllyn väliä, hossissa ja
hopussa jo oli. Myllytieltä oli jo lumi sulanut, ja korkean Repovaaran
laidassa näkyi suuria, paljaita, kanervaisia päiviä.

Joka hetki lisääntyi vesi Repo-ojassa, koskena jo pauhasi jyrkintä
rinnettä ja kiersi iloista vauhtia Metsämaan myllyä, joka oli
päällimmäisenä ojan niskalla...

Kirkkaana aamuna nousi Mikko penkiltään hyvin varhain. Aurinko oli
vielä korkean Repovaaran takana, Mikon pirtti, muut mökit ja koko
Repovaaran kylki vielä varjossa, mutta lännen alla oleville vuorten
huipuille jo päivä paistoi...

Koko Repovaaran laita ja ympäröivä metsä raikui lintujen laulusta, ja
kevään suloinen lemu hajoitti Mikon mielestä unen jätteet... Repo-ojan
pauhu oli kovennut ja vesi lisääntynyt yön aikana tavattomasti.
Myllytien ojissakin pauhasi pikkukoskia, ja aivan pirtin editse
vihkaisi vesi valkoisena vaahtona.

Kevät oli tullut!

Notkeana miehenä oli Mikko, ja keveästi, näppärästi hän liikkui. Hän
palasi pirttiin, jossa Ulla nukkui kangaspuiden vieressä lattialla ja
Eino kuorsasi uunin laidalla. Vikkelästi Mikko naulasta otti Herralan
myllyn avaimen ja riensi ulos. Ja niin nopeaan kuin hänen lyhyet
jalkansa sallivat, lähti hän myllyille päin astumaan.

Myllynjauhatuksen aikana oli Mikolla tapana pitää lippalakkiansa siten,
että lippa oli niskan puolella. Ja siitä tiesivät kaikki, että nyt oli
Mikolla kiire ja hoppu semmoinen, ettei mihinkään muuhun hommaan
joutanut. Silloin oli hänen käyntinsäkin nopeampaa ja puhe lyhyttä ja
katkonaista: ei ollut aikaa pitkiin selityksiin.

Jo oli heräilty muissakin mökeissä.

Apunlaakson emäntä tuli jo myllyltä päin vastaan, vesiämpäri
kädessään...

”Jo on myllyvettä”, hän sanoi Mikolle, mutta Mikko riensi ylpeänä ja
vauhdilla sivu: ei mitään joutanut vastaamaan.

Virnemäen pikkupojatkin olivat jo liikkeellä. Läpi pihan juoksi siitä
tuimaa vauhtia vesi, joka myllyjen tokeesta räiskyi kauas syrjään.
Siihen pikkupuroon olivat pojat laittaneet somat, pienet myllyntukkinsa
pyörimään ja avopäin siinä huusivat ja iloitsivat...

Mikko oli jo edellisenä päivänä Herralan myllyn siistinyt, takonut
kivet ja kaiken muun reilannut. Tukin ympärillä oli vielä eilen ollut
jäätä ja siivissä pannetta, mutta Mikko oli ne jyystänyt pois. Jyvätkin
oli jo eilen toriin säkistä löysännyt — ja nyt oli myllyvettä
karttunut yön aikana aivan yllin kyllin...

Mikko aukaisi oven, silmäsi vain kerran sisälle ja riensi sitten
nostamaan tampulaa rännistä... Iloista vauhtia porhalsi vesi jyrkkää
ränniä pitkin alas myllyntukin siipiin, ja iloisesti kuin talven
seisonut varsa alkoi sauvakka hyppiä pitkin ympärikiitävän myllynkiven
pintaa...

Se oli Mikosta kuin ihaninta musiikkia... tämä vesien vallaton pauhu ja
sauvakan hauska hyppely... Hän riensi myllyyn.

Kivi pyöri kuin riivattu, ja pölynä lensi hienoja jauhoja sen ympäriltä
kivenlautemille...

”Onpa vettä... terävät ovat kivet ja kylliksi ihollaan... jopa hikkaa
kaunan, ettei silmä erota... jo saapi, saakuri soi, Herrala taas
semmoisia jauhoja, ettei vertaa”, hoki Mikko, kokosi laakkaariin kasan
jauhoja, paineli ja tunnusteli ja lopuksi paiskasi suuhunsa koko
kourallisen, hieroen naamansakin jauhoihin.

Tyytyväisenä hän katseli, kun kivi vihkaisi ympäri ja sauvakka takoi ja
helisteli, sammakkopenkki jytisi ja koko mylly tuntui vapisevan...

— Hei vaan! Kevät on tullut... Kylmä ja nälkä loppuneet!

Hän otti toisen kourallisen jauhoja suuhunsa ja hieroi koko tumman
naamansa jauhoihin.

Virnemäen Heikkikin, kuultuaan että jo sauvakka helisteli Herralan
myllyssä, käveli katsomaan...

Mikko pyörähteli kuin peikko kiven lauteimilla, milloin nosti, milloin
laski kiveä, milloin jyvän varistusta lisäsi, milloin vähensi ja
tunnusteli jauhoja, jotta tulevatko hyviä... ja hossissa ja ylpeänä
pyörähteli, ei Virnemäen Heikkiä ollut näkevinäänkään...

”Taitaapa olla vettä!” huusi Heikki ovelta.

Mutta vaikka Mikko kuuli, niin ei ollut kuulevinaan. Vesi pauhasi,
kivet kalisivat, ja sauvakka hyppeli kuin tulisten hiilten päällä...

Melkein ylenkatseellisesti Mikko silmäsi Heikkiä, joka ei myllyn
hoidosta mitään ymmärtänyt, ei enempää kuin tuo maakivi tuossa myllyn
edessä...

Mutta Heikki kumartui kuitenkin matalasta ovesta sisälle ja kävi
tunnustelemaan jauhoja.

”Kylläpä tulee mieleisiä jauhoja”, hän kehui.

”Mikäs on tullessa, kun mylly oikeaan reilaan laitetaan”, sanoi Mikko,
äänessään ylpeä sointu. ”Nyt on parhaiksi jyvän varistusta, ja nyt ovat
kivet sommilleen ihollaan”, hän virkkoi sitten ja läksi ulos.

Silloin hän näki Ojalaisen tulevan rannasta päin pellonpiennarta pitkin
aika vauhtia Virnemäkeä ja Herralan myllyä kohti...

”Nyt se heräsi Ojalainenkin vasta... olisi ollut aika takoa kivet ja
muuten mylly valmistaa käyntikuntoon, mutta sillä miehelläkös sitä
tulee huolehdituksi”, porisi Mikko Heikille.

Ja Männistön aitan luona näkyi kaksi myllymiestä tulevan myllytietä
pitkin... Olivat kai alapään isäntiä, Metsämaa, jonka mylly oli
korkeimmalla vaaran niskalla, ja Torikka, jonka mylly taas oli ihan
Herralan myllyn vieressä. Lyhyet, valkoiset lampaannahkaturkit näkyivät
olevan yllä.

”Jopa alkavat myllymiehet heräillä”, tuumaili Mikko. ”Viheliäisen
laiskat, eivät viitsi aikoinaan tulla pannetta sysimään... nyt saisivat
myllynsä jauhamaan... Mutta sen minä sanon, etteivät jauha tänä päivänä
muiden myllyt kuin tämä Herralan... Saapi Ojalainenkin sysiä ja jyystää
tämän päivää ennenkuin tukki panteesta irtaantuu... ja sama työ on
papinkin myllyssä... Kuka senkin sysinee...”

Heikki kuunteli Mikon puhetta avosuin, tyhmän näköisenä, ja sillä
äänellä Mikko Heikille puhui, että ”sinä myöskin olet mies, joka et
ymmärrä myllynhoidosta et kärpänhäntää”.

Kylmästi tervehti Mikko Ojalaistakin, vaikka Ojalainen naurusuin
puhutteli ja tuumi, jotta ”jopa on vesi lisääntynyt viime
kuluessa...”

”Kummakos se nyt on, kun eilen semmoinen paiste oli, ja kuuma tulee
päivä tänäänkin”, sanoi Mikko ja pyörähti myllyyn takaisin.

Ojalainen meni perässä.

”Kylläpä saapi Herrala komeita jauhoja... No, niin se on... kun on
mies, joka osaa myllyn hoitaa... Kun Herrala itse on myllärinä, niin
tulevat jauhot karkeita ja kaunat ovat suuria kuin vareksen siivet...”

Osasi Ojalainen Mikolle mieliksi puhua, kehui yhä Mikkoa, sanoipa
viimein, ettei toista semmoista vesimyllyn hoitajaa ollut tässä eikä
toisessakaan seurakunnassa.

Jo lämpeni Mikkokin, hyvänä piti Ojalaisen puheen ja kiitokseksi
virkahti:

”Pian kai teidänkin myllynne rupeaa jauhamaan... Eipä siellä näkynyt
myllyn alla enää paljo pannetta olevan...”

”No, sitä minä tässä juuri... ja toin minä vähän tupakkaa myllärille”,
sanoi siihen Ojalainen ja ojensi Mikolle aika käärimän lehtitupakkaa.

Hyvilleen Mikko tuli, vaikka ei tunteilleen valtaa antanut; hymähti
vähän, mutta ei kiittänytkään.

”Tässä olisi avain”, sanoi sitten Ojalainen.

”Käyn tässä katsomassa, kun ehdin”, lupasi Mikko.

”Minä lähden tästä jyviä myllylle hommaamaan.”

Mutta kun Mikko oli saanut hyvään käyntikuntoon Herralan myllyn, läksi
hän, rennosti kävellen, lippa niskan puolella, naama ja entiset
myllyvaatteet jauhopölyn peittäminä, Ojalaisen myllylle, johon piti
kulkea Virnemäen pihan poikki. Myllyn avainta hän heilutteli kädessään
ja astui uljaasti. Kun Virnemäen emäntä mainitsi, että taisivat tulla
Mikolle kevätkiireet, niin yli olkansa Mikko vastasi:

”Niin on hoppu, ettei tiedä kenen myllylle ensiksi ehtisi...”

Ojalaisen myllyn alta oli vesi leikannut panteen, niin että tukki ja
siivet olivat puhtaina. Rännistä roivi vesi tampulaa vastaan, kahden
puolen valkoiseksi vaahdoksi haaraantuen...

Suvea tietää, kun näin pian vesi pannetta leikkaa, arveli Mikko
itsekseen, avasi myllyn oven ja kävi sisälle. Reilassa siellä olivat
paikat. Mikko oli itse syysjauhatuksen loputtua myllyn siistinyt ja
kaikki kompeet pannut paikoilleen. Eipä siinä ollut muuta nyt ensiksi
kuin teroittaa kivet...

Ovelle silmätessään hän näki pappilan rengin seisovan ulkopuolella,
pytty toisessa kädessä, toisessa valkoiseen liinaan kääritty... mitä
lie ollut.

”Jopa on nyt vettä Repo-ojassa”, kummaili renki.

”Vastakos sen nyt näet”, ärähti Mikko ja oli jotakin hommaavinaan
myllyssä.

Näki renkikin, että tässä oli tosi kysymyksessä, ettei tässä saanut
ruveta joutavia rupattamaan. Äreänä näkyi olevan mylläri.

”Rovasti lähetti terveisiä ja pani mukaan... tässä on viilipiimää ja
tässä limppu ja silavaa”, selitti renki asiaansa.

”Vai terveisiä! Mutta miksei pidä huolta, että aikanaan panisi pannetta
sysimään... Lähettikö edes myllyn avainta?”

”Jo toki. Tässä se on!”

”No sano sitten, että iltapäivällä saavat tuoda käytteitä, kun ehdin
myllyn saada reilaan... ja kivetkin taitaa täytyä takoa... Tässä taas
on minulle kolme myllyä hallussani, ja toisia kärttävät... en minäkään
joka paikkaan repeä...”

”Sen arvaa, kun eivät muut osaa myllyä hoitaa...”

”Saavat hoitaa... vaan sahanpuruja ne jauhoikseen saavat... Tuokin
Metsämaa ja Torikka, jotka tuossa näkyvät kiipeävän myllyilleen...”

”Vai eivät osaa teroittaa kiviä!...”

”Harva tämänaikaisista miehistä enää myllynkivet oikein takoa osaa...
Toissa keväänä, kun sairastin jalkaani ja tämän pappilan myllykin oli
suntion, Männeliinin, hoidettavana, niin kun viheliäinen oli takonut
kivet niin pilalle, etten syysjauhatuksen aikana tahtonut niistä kunnon
kalua saada, en takomallakaan...”

”On sanottu, että Ullan-Einokin on jo hyvä kivien terottaja...”

”Lapseksi se lukee vielä Einonkin, vaan kun minä myötäänsä olen
neuvomassa, niin ei saa pilata...”

Nähtävästi Mikko ihastui rovastin lähetyksistä, puheliaammaksi tuli ja
ystävällisemmällä äänellä renkiäkin puhutteli. Mutta ei vaan
tuliaisista mitään maininnut, ei käskenyt rengin sanoa edes kiitoksia.

Mutta iltapäivällä toki sai tuoda käytteitä.

Mikko kävi nyt pappilan myllyn luo, joka oli ensimmäinen Ojalaisen
myllystä. Rennosti aukaisi oven, konttasi myllyn alle, tukin ja siivet
katseli... kunnossa olivat (oli jo ennen siellä kontannut). Kun myllyn
alta tuli, niin nosti tampulaa... kunnossa oli... kiinni painoi...

”Hyvä on!” sanoi hän.

Hän oli nuortunut tänä aamuna taas kymmenen vuotta, sen hän tunsi. Ja
kyllä sen näkivät Virnemäessäkin ja muissakin mökeissä.

Lukkoon pisti Mikko pappilan myllyn, samoin Ojalaisenkin. Otti pytyn ja
nyytin ja käveli mahtavana Virnemäen pihan läpi Herralan myllylle, jota
vielä katsoi, että tekikö kelvollisia jauhoja... Hyviä teki... ja
nopeaan. Oli jo vajaassa parissa tunnissa tehnyt puoli säkkiä... Mutta
molemmat parit olivatkin käynnissä, ja vettä riitti rennosti...

Aurinko oli noussut jo korkealle ja paistoi yli Repovaaran, niin että
kaikki myllyt ja koko Repo-oja olivat ihanan, keväisen valon vallassa.
Herralan myllyn ovellekin, jossa Mikko seisoi, paistoi niin
lämpöisesti, että hikeen löi...

Jo oli hauskaa! Vesi pauhasi, sauvakat kilpaa hyppelivät, päivä paistoi
eikä lunta enää näkynyt kuin jokunen pieni pilkka korkeimpien vaarojen
huipuilla...

Onnellinen oli Mikko, ja pitkän talven nälkä ja pakkanen oli unohtunut.
Ruokaa oli, ja toista myllyt jauhoivat... Hei vain!

Jo näkyi Einokin heränneen ja kävellä keijaili myllylle päin. Jo olivat
tulleet Ojalaisen lapsetkin myllyjään olkapuroihin asettamaan. Siinä
purossa, joka juoksi myllytien ojaa pitkin Mikon pirtin ohi, oli
lapsilla hauska leikkipaikka ja erinomaisen jyrkkiä pikku koskia,
joihin pienet myllyt sopi pyörimään panna.

Ojalaisten lasten hommaa seisahtui Einokin katselemaan. Eino ei ollut
enää kahtena viime vuonna pikkumyllyjen parissa puuhannut, mutta
lapsempana olikin hän verraton myllymestari, joka laittoi koko kylän
poikasille hauskat hetket Repo-ojan mäkeen. Mutta vieläkin luonto veti
leikkimään, ja hän alkoi Ojalaisen pojille valmistaa toetta ja ränniä.
Pojat hyppelivät ilosta, kun näkivät, kuinka taitava Ullan-Eino oli
ammatissaan.

Siinä puuhailivat, ja naurussa suin katseli Mikko.

”Ullan-Eino! Ullan-Eino! Tule meillekin tekemään!” huusivat Virnemäen
pojat, kun näkivät kuinka näppäriä myllyjä Eino rakenteli.

Ja kävi Eino heitäkin opastamassa.

Mutta Mikko käveli leveästi, ylpeästi, suoraan eteensä katsellen
mökilleen. Povessa pullotti Ojalaisen antama tupakkakäärö, toisessa
kädessä oli pappilasta lähetetty pytty, toisessa nyytti, mutta myllyjen
avaimet helähtelivät paikkaisen, jauhoisen sarkatakin taskussa...

Kolinalla hän avasi oven ja työntyi pirttiin kuin kuningas.

Ulla oli jo kutomassa, ja kahvipannu näytti olevan lämpimällä
hiilloksella. Vilkaisi Ulla Mikon tuomisiin, mutta ei sanaakaan
puhuttu.

Mikko otti ensiksi myllynavaimet taskustaan ja jokaisen omaan naulaansa
asetti, nimittäin: ovimmaiseen Ojalaisen myllynavaimen, keskimmäiseen
Herralan ja laidimmaiseen pappilan.

Siinä oli niiden paikka, ja huono oli seuraus, jos niitä joku kävi
liikuttelemaan tai vaihtamaan, esimerkiksi Herralan myllyn avaimen
pappilan myllyn avaimen naulaan. Mikon suuttumus oli suuri siitä.

Avaimet naulaan ripustettuaan Mikko istui penkilleen ja alkoi monesta
aikaa aterioida. Nälkä olikin. Ei ollut kahteen päivään syönyt muuta
kuin kupillisen velliä, johon ei ollut panna kuin pari pivolista
jauhoja. Mutta mitä siitä! Oli hän ennenkin paastonnut. Joskus
kevättalvella meni monta viikkoa, ettei Ulla tiennyt, millä mies eli...

Mikko aukaisi nyytin, jossa oli iso rukiinen limppu ja aika kimpale
valkoista, vahvaa silavaa. Otti sitten oman pyttynsä pöydän alta ja
tyhjensi siihen pappilan viilipiimän... ähkäili siinä ja pyörähteli
toimessaan...

Unehtui Ullakin katsomaan, ja vesi laski suuhun, kun hän näki
viekoittelevan silavakimpaleen...

Mikko aloitti ateriansa, ja kun oli jonkun palan nielaissut melkein
purematta, niin silavaa julman pitkällä puukolla leikatessaan arveli:

”Jopa on sentään maukasta silavaa, ja niin parhaiksi suolaista...”

Hän piti silavakimpaletta veitsensä kärjessä ja katseli sitä etempää...

Ullan silmät kiiluivat, vatsa mourusi, ja vesi suuhun laski, niin että
piti sylkäistä.

”Anna nyt minullekin murunen maistaa”, hän pyysi rukoilevasti.

Mikolla oli suu niin täynnä, ettei saattanut vastata heti, mutta kun
sai palan niellyksi, vastasi:

”Annoitko sinä minulle kahvikuppia, kun pannetta tulin sysimästä... ja
oletko antanut yhtään perunaa, vaikka on Apunlaakson kellarissa...
häh?”

Siihen ei ollut Ullalla mitään sanomista.

Ja Mikko söi miehen lailla vatsansa täyteen ja sakeaa piimää ryysti
palan paineeksi.

Mutta syötyään hän veti puukollaan merkin silavakimpaleen jäännökseen,
niin ettei siitä taitavinkaan varas osaisi niin viisaasti maistaa,
ettei hän sitä huomaisi. Vei sitten limpun jäännöksen ja silavan
porstuaan vanhaan arkkuun, jossa hän leipänsä säilytti ja muunkin
ruokatavaran, kun osui olemaan.

Alkoi sitten tupakkaa leikata ja röyhteli siinä ihan Ullan korvan
juuressa ikäänkuin kiusalla.

”Syönyt mies on aina syönyt mies!” sanoi hän.

Kun hän paraikaa pienensi tupakkaa, tuli Metsämaan isäntä sisälle.
Täytyi kumartua melkein vinkkeliin, ennenkuin mahtui matalasta ovesta
pirttiin.

Nöyränä oli Metsämaa. Hyvää huomenta toivotti ja virkkoi:

”Olipa täällä isäntä kotona.”

Mikko tunsi Metsämaan entisestään suureksi kiusantekijäksi ja vastasi
karskisti:

”Ei tämmöisissä mökeissä ole isäntää.”

”Mikäs muu! Isäntä se on talossaan, oli talo iso tai pieni”, koetti
Metsämaa olla kohteliaana. ”Mutta jo nyt hopusti kesän teki... ei sitä
olisi uskonut”, hän sanoi sitten, kun Mikko ei mitään puhunut.

Mutta Metsämaa tunsi Mikon ja niin juohevasti osasi jutella, että jo
ratkesi Mikko raikkaaseen nauruun ja lupasi tulla Metsämaankin myllyn
laittamaan käyntikuntoon.

”Minulla on tässä niin helvetin hoppu”, hän selitteli. ”Herralan mylly
jo jauhaa, Ojalainen tuopi pian käytteitä, ja kohta on pappilankin
kuorma myllyn edessä... Ei tässä taas ole lepoa yöllä eikä päivällä...”

Hän otti myllynavaimet nauloistaan, helisteli yhteen ja sanoi:

”Lähteä pitää... ei ole aikaa istuskella... Ison veden aikana ovat
myllyt ylen tähdelliset hoitaa...”

Metsämaa seurasi perässä ja varoiksi Mikolle puhui:

”Jos sinä sitten, Mikko rakas, olisit niin hyvä... sitten kun vähän
lomaa saat... että tulisit tuota minunkin myllyäni laittamaan...
Peukalo siinä tulee keskelle kämmentä viisaammillekin miehille kuin
minä... joka myllyn oikeaan kuntoon saapi...”

Siitä puheesta Mikko piti, tulla lupasi, mutta vielä muistutti:

”Panne pitäisi myllyn alta aina sysiä hyvissä ajoin... Mikä sen sitten
jyystää, kun vesi lisääntyy...”

Ja keveästi, näppärästi ja taajaan hän astui, lippa niskan puolella.

Eino siinä puuhaili Ojalaisen pojille myllyjä. Muistakin taloista oli
kokoontunut poikia hauskan mäen rinteelle myllyjä katsomaan ja
itselleen tekemään...

Yhä useampia myllymiehiä alkaa tulla. Mikko näkee täältä korkealta
mäeltä, kuinka alempana olevien myllyjen luo ajaa jyväkuormia ja
vilahtelee lyhyitä myllyntukkeja. Siellä on alempana vielä kymmenkunta
myllyä, muutamat melkein vierekkäin...

Koko Repo-ojan varsi on iltapäivällä myllymiesten hallussa, ja myllyjen
ympärillä on vilkas liike... Yhä lisääntyy ojissa vesi, ja pauhu
enenee. Sauvakat takovat kilpaa, huutojakin kuuluu, iloisia lasten
ääniä, ja Repovaaran kupeelta lintujen laulua...

Niin muita ylpeämpänä liehuu Mikko myllystä toiseen, jauhoissa kuin
peikko ja suupielet taikinassa, liehuu ja kiroilee, kun häneltä hyviä
neuvoja tullaan pyytämään... Einokin maleksii myllyltä toiselle, ja
joku isäntä saapi hänet, kun siivosti puhuttelee, kiviä teroittamaan.

Illalla iltaan kävelee pitäjän herrasväkikin Repovaaran laitaan, Repo-ojan
juhlallista pauhua kuulemaan ja somia myllyjä katsomaan. Mutta Mikko
liehuu myllyltä myllylle, suu jauhoja täynnä ja lippa niskan takana. Ei
ole näkevinäänkään, vaikka rovastikin myllylleen kävelee, on hopussa
vain. Herralan myllyssä hän nostaa kiveä, Ojalaisen myllyssä lisää
jyvänvaristusta silmään, ja viuhtoo sitten pappilan myllylle. Hyvään
kuitenkin vastaa, kun rovasti myllynsä luona tervehtii.

Kun Mikko menee sisälle, tirkistää rovastikin, kumartuneena, myllyyn,
jossa kaksi kiviparia pyöriä vihkaisee ja jauhot pölisevät ympäri...

Hymysuin siinä katselee, kun Mikko hommaa lisää varistusta toiseen
pariin, mutta toista kiveä, joka tuntuu alkavan kuumeta, nostaa hiukan,
moukarilla kiilan päähän kerran kaksi paukauttaen.

”Taitoa tuossa kysytään”, huutaa rovasti.

”Joo. Ja pitää näin runsaan veden ollessa melkein lakkaamatta olla
kiviä asettamassa... Kuumuvat pian, ja silloin jauhot imeltyvät... tai
on liian paljon jyvänvaristusta... niin silloin täyttää kiven silmän ja
lyö taikinaan...”

”On se”, ihmettelee rovasti. ”Montako myllyä Mikolla nyt on
hoidettavana?” hän sitten kysäisee.

”Kyllähän ne niitä minun hoitooni jättäisivät vaikka jokikinen, vaan
määrä se on, mitä yksi mies kerkiää... Kolme näitä on nytkin... tämä,
Herralan ja Ojalaisen niinkuin ennenkin... vaan kahdessa olisi
kylliksi, kun yötä päivää myllyt käyvät ja tämmöinen veden paljous
on...”

”Minä arvaan”, sanoo rovasti.

Mikko silmää vielä kerran myllyyn sisälle, paiskaa sitten oven kiinni,
ottaa avaimen lukosta ja pistää taskuunsa. Sitten lähtee tepsuttamaan
taas Herralan myllylle...

Ja niin Mikko uljaana myllärinä hommailee, niin edestakaisin myllyjen
väliä hossissa ja ylpeänä kävelee...

Ja päivä paistaa lämpöisesti Repovaaran laitaan, vesi pauhaa ja
vaahtoilee, linnut laulavat ja sauvakat kilvan hyppelevät. Pikkupojat
leikkivät sahamatteineen, ja kaiken yli raikuu riemuinen huuto:

— Kevät tullut en!

IV

Mutta kevät kului, kiveliöiden ja erämaiden lumet olivat kirkkaina
vesinä valuneet alas vaaroja ja vähenivät hiljalleen.

Vähennyt oli jo Repo-ojassakin vesi, mutta myllyt vielä käydä
vihkaisivat, vaikkei sauvakka enää niin nopeaan tatistellut eikä tukki
pyörinyt niinkuin kirsiveden aikana.

Kylvönkin aika lähestyi. Myllymiehiä näkyi yhä harvemmin ja harvemmin,
ja pienet syrjäpurot, joissa Virnemäen ja Ojalaisen poikien pienet ja
sievät myllyntukit olivat pyörineet, olivat aivan kuivuneet.

Mutta vielä käytti Mikko pappilan myllyä, ja Herralan myllyssä saivat
nyt mökkiläiset ja joku toisenkyläläinenkin jyvänsä jauhoiksi, jos
osasivat Mikolle mieliksi olla.

Mikko oli näinä viikkoina ansainnut hyvin, ja Einokin oli ollut apuna
kiviä teroittamassa. Leivän ja keitoksia olikin Mikko koko jauhatuksen
ajan Einolle antanut, mutta särvintä sai poika hakea mistä tahtoi ja
sattui saamaan. Ulla oli kutonut Metsämaan kankaan valmiiksi ja
siirtänyt jo kangaspuunsakin Apunlaakson halkovajaan, jossa oli hyvä,
vedenpitävä katto.

Mikko oli pannut ansaitsemansa jauhot porstuan loukkoon suureen
tynnyriin, joka nyt oli aivan täynnä; sitäpaitsi oli kaksi
viidenkymmenen kilon säkkiä täytettyinä jauhoilla, tynnyriä vastaan
nojallaan...

Oli leipää tiedossa! Ei tarvinnut ketään palvella eikä kumarrella!

Näin runsasta kevättä ei ollut Mikolla ollutkaan pitkään aikaan.
Jauhoja oli kuin pienessä talossa ja sitäpaitsi vielä puhdasta rahaa
rovastin takana toistakymmentä markkaa, säästönä kansakoulun puiden
pilkkomisesta. Oli jättänyt viimeisen kvarttaalin (sillä
kvarttaalittain hän oli tahtonut palkkansa ”nostaa”) ottamatta, vaikka
nälkä oli kiljunut ja hätä huutanut. Eikä aikonut ottaakaan ennenkuin
juhannukseksi.

Hätäkös oli elää ja olla! Pois alta vain!

Kylvöhommiin rupesi Mikkokin, sillä myllynjauhatukseltakin alkoi nyt
joutaa. Kevätkylvöjä tehtiin joka talossa, ja kiire oli. Vähän oli
väkeä kaikilla, sillä kaikki miesväki, joka kynnelle kykeni, oli mennyt
tukkijoelle. Ulla oli Ojalaisen peltoon jo perunansa istuttanut, ja
vuokra oli määrä maksaa pellonleikkuulla. Ja peltotöissä kulki hän
Ojalaisessa joka päivä, mutta yötä kotimökillä kävi olemassa.

Melkein joka taloon oli Ullan-Einoakin käyty kevätkylvön tekoon, mutta
ei ollut lähtenyt. Mikkoa ei ollut kukaan uskaltanut pyytääkään, hyvin
tietäen, ettei Mikko missään nimessä nyt lähtisi, kun ruokavaroja oli
kuin kuninkaan linnassa.

Määrätyt lantakuormat oli Mikon pelloille jo tuotu. Ojalaisen tuomat
kolme kuormaa tallilantaa pani Mikko mäkipellolleen, joka oli toisella
puolella myllytietä, ja Kankaan tuomat kolme kuormaa karjalantaa
rantapellolle, jossa ruokamulta oli karisempaa. Siihen tuli lisäksi oma
tunkio käymälästä, jota Eino Apunlaaksosta lainaksi saadulla
yksirattaisella työntölavalla kuljetti pellolle sieviin läjiin.

Parhaillaan siinä Mikko ja Eino puuhailivat iltapäivän lämpöisesti
paistaessa Repovaaran laitaan. Tyyni ja loistava oli ilta, ja käki
kukkui vaaran kupeella. Suuri ja tulvillaan oleva joki, joka tänne
korkean mäen laitaan välkkyi kuin hopeinen kenttä, näytti kuin
hiljentäneen kulkuaan, kun kylvönteko oli käsissä.

Silloin he näkivät Herralan vanhan isännän tulevan aika vauhtia
puserosillaan myllytietä mäkeen. Mutta eivät olleet kumpikaan
huomaavinaan, puuhailivat vain, Eino lantaa vetäen, Mikko kasoja
tasaisesti pellolle levittäen.

Herralassa oli toinen renki tullut kipeäksi, vuoteeseen aivan. Kiire
kylvön aika oli, eikä väkeä saanut mistään. Oli lähtenyt pyytämään
Einoa. Rennosti hän maksaisi palkan joko rahassa tai tavarassa.

Niin puheli Herrala.

Mikko ja Eino kuuntelivat äänettöminä, ja Herrala odotti vastausta kuin
senaatin päätöstä.

”Niin... Mitä arvelet, Eino?” kysyi vihdoin Mikko.

”Enpä mie”, sanoi Eino. ”Kengätkin täytyy tässä ensiksi paikata...”

Herrala suuttui.

”Onkos Aapon-Ulla kotona?” tikasi hän.

”Ojalaisessa on perunan panossa”, vastasi Mikko.

Suutuksissa oli Herrala, mutta minkäs noille lurjuksille teki! Ne
elivät niinkuin tahtoivat, eikä niille mahtanut mitään! Maapalanenkin,
johon Mikko oli pirttinsä ja peltonsa tehnyt, oli kylän yhteinen
someropalsta, eikä hänen tarvinnut siitä kenellekään veroa maksaa.
Olisipa ollut talon torppa, niin hiiteen olisi ne laiskat häätänyt...

— Ne ovat kummia miehiä, — ärisi Herrala itsekseen. — Kun työtä
olisi ja hyvän palkan saisivat, niin eivät vieraan työhön lähde...
semmoista oli koko suku ollut... ja voivat olla nälässä viikkomääriä,
mutta eivät vaan kerjäämään tule eivätkä omin lupinsa ota... Ullakin,
vanha ja vaivainen ihminen jo, ruokkii laiskana täyttä miestä...

Vihapäissään Herrala käveli Ojalaiseen ja alkoi ripittää Ullaa Einon
vuoksi.

”Minkäs minä teen... Kun käsken työhön menemään, niin äijän piru on
silloin aina poikaa puolustamassa”, selitti Ulla. ”En minä mitään
mahda...”

Ja Ulla oli itkevinäänkin.

Mutta pellollaan jatkoivat Mikko ja Eino työtänsä ja saivat pian lannat
levitetyksi. Illempana oli Ojalaisen määrä tulla kyntämään. Siitä oli
Mikko jo hyvittänyt Ojalaiselle myllynjauhatuksen aikana. Pappilasta
hän oli saamassa siemenet ja oli ne ruustinnalle maksanut jo talvella
vannehtimalla lehmänastioita. Ei muuta kuin noutaa siemenet pappilasta
kuin hyllyltä!

Mutta eipä kuulunut Ojalaista hevosineen tulevaksi, vaikka puhe oli
ollut, että kun aurinko on Luppion kohdalla, silloin pitää tulla.
Siihen mennessä saisivat Mikko ja Eino lannat levitetyksi.

Mikko ei malttanut vartoa, vaan läksi muistuttamaan Ojalaista ja otti
säkin matkaansa, aikoen samalla käydä pappilasta siemenet noutamassa.

Eino jäi yksin.

Nälkä oli tullut työssä. Eino kävi pirttiin, mutta tyhjät olivat hänen
omat varastonsa. Ei ollut Ullallakaan leipää yhtään murusta, ja
piimäpytynkin oli pessyt ja nostanut uunin päälle kuivumaan.

Mutta Mikon piimäpytty tuntui olevan täynnä, ja kun Eino meni
porstuaan, arkusta katsomaan, oli siellä Mikolla kaksi koskematonta
leipää eikä kolmannestakaan vielä ollut otettu kuin palanen laidasta.
Ja aika kimpale silavaa aivan arkun nurkassa, leipäin peitossa...

Eino tunsi nälkänsä kasvavan, ja sen enempää tuumaamatta hän otti
leivän ja silavakimpaleen ja läksi pirttiin syömään. Ottipa Mikon
piimäpytystäkin kipollisen palan paineeksi. Mutta syödessään hän
kuulosteli, milloin Mikon askeleet kuuluisivat, käväisipä pala suussa
pirtin päässä vakoilemassa...

Ojalainen tuli, kynti molemmat peltotilkut, jotka olivat
neliönmuotoisia, viitisen syltä sivu...

Mutta Eino söi kaiken silavan, eikä jäänyt leivästäkään mitään.
Korjasipa vielä murutkin pöydältä ja pani Mikon piimäpytyn paikoilleen
pöydän alle.

Sitten hän lähti lapioineen pellon kulmia ”lopettamaan”, niinkuin Mikko
oli neuvonut.

Silloin Mikkokin, jyväpussi selässä, palasi pappilasta ja ensi töikseen
noitui, että Ojalainen oli huolimattomasti kyntänyt, liian leveän oli
viilun ajanut ja liian matalan...

Myöhään illalla, puoltayötä lähellä, olivat molemmat pellot kylvölle
valmiina.

Mikko ei itse osannut kylvää, vaan Apunlaakson emäntä oli sen aina
Mikolle toimittanut. Hän kylvi Mikon mielestä parahiksi sakean. Muut
kylvivät milloin liian sakean, milloin taas liian harvan, että tuli
kylvön takia suuri vahinko...

”Kun kolme vanhaa kappaa arvaa tasaisesti heittää tuohon rantapeltoon
ja puolen kolmatta mäkipeltoon, niin silloin tulee parahiksi taaja”,
hän selitteli Einolle, kun olivat kaikki pientareetkin mullasta
puhdistaneet ja pirttiin menivät.

Ullakin siinä samassa tuli Ojalaisesta, ja Apunlaakson emäntä tuli
kuulemaan, joko Mikko tänä yönä tahtoi peltonsa kylvettäväksi.

”Onpa nyt tyyni ilma... Mehiläinenkin jo pörräsi tänä päivänä... Kyllä
nyt kylvää sopii”, arveli Mikko. ”Ja nytpä ne ovat jo alulla kesäkuun päivätkin
... Monesko lienee tänään?”

”Toinen on vasta”, tiesi Apunlaakson emäntä.

”En tuota ole joutanut moneen viikkoon allakkaakaan katsomaan.”

Kuusi kappaa oli Mikolla siemeniä, saman verran kuin viime vuonnakin.
Mikko antoi ohjeita Apunlaakson emännälle näin:

”Saman verran kun kylvät kuin viime kevännäkin, niin tulee parahiksi
taajuutta... Tähän rantapeltoon... tuohon alimmaiseen kulmaan saat
panna vähän runsaammasti... siinä on laihempi paikka... Vaan tässä on
tämä mäkisyrjä... siihen elä taajaa kylvä... se on lihavaa paikkaa,
vasta tallilannalla höystetty...”

Apunlaakson emäntä alkoi siementä pienoisesta vakkasesta heitellä,
tarkoin muistaen Mikon ohjeet.

Mutta pirttiin meni Mikko ja alkoi kylväjälleen kahvia hommata.

Mustassa vaatepussissa, isossa arkussaan, porstuan loukossa, säilytti
hän kahvivaransa silloin kun oli varaa kahvia ostaa.

Niitä lähti nyt noutamaan. Mutta heti huomasi hänen tarkka silmänsä,
että kapineita oli liikuteltu...

— Voi taitamaton... ja leipä poissa... ja mitä helvettiä... koko
silavakimpale... Pojan perkele... Syönyt on... syönyt on...

Hän hypähti kuin vietereillä ja vilahti pyrynä pirttiin, kiroten mitä
suustaan kerkesi sanoa. Ja suoraan rynnisti Einon kimppuun, tarttui
molemmin käsin pojan pitkään, mustaan ja takkuiseen tukkaan ja alkoi
jauhattaa kuin pölkyn päätä...

Mutta seisomaan hypähti Einokin ja hamusi äijää kiinni lahonneen takin
liepeistä, jotka repesivät helmaan asti...

— Äijä saatana... elä raada hiuksia, — huusi hän minkä jaksoi.

Mutta ei löysännyt Mikko, vaikka Eino koetti potkia jaloilla ja
tavoitteli kurkkutorvesta kiinni...

Mutta yhtäkkiä hyppäsi Ulla loukosta ja iski kuin nälkäinen
naaraskorppi Mikon tuuheaan tukkaan ja veti äijän selälleen... Mikko
kimposi pystöön, molemmat kourat täynnä Einon hiuksia, ja huusi...

Siinä joutuivat yhteen mylläkkään kaikin, pöytä kaatui ja Mikon pytystä
roiskahti valkoinen piimä ympäri pirtin lattiaa... Ulla ei saanut muuta
asetta kuin nurkkahyllyltä vanhan virsikirjansa, jonka lennätti
semmoisella vauhdilla vasten Mikon naamaa, että huulet pöhistyivät kuin
ruomat ja veri ikenistä tirskahti...

— Pääpelin portto, — huusi Mikko ja tavoitteli Herralan
myllynavaimella, jonka naulastaan sieppasi, Ullaa päähän, mutta Eino
ehti väliin...

Samassa tuli, mellakan kuultuaan, Apunlaakson emäntä pirttiin. Jumalan
sanan avulla hän nuhteli kaikkia ja sai vähitellen rauhan palaamaan.

— Mies ja vaimo... ja sinä, Eino... tietäkää, että vanhurskas Herra
teidät rankaisee jo tässä elämässä jumalattoman elämänne vuoksi...
Viimeiset ajat ovatkin elettävänämme... Herra, Herra! käännä kasvosi
näiden langenneiden lastesi puoleen...

Ja niin sovinto ja rauha palasi taas Ollin-Mikon pirtille, samoin kuin
oli ennenkin pienten kahakkain perästä palannut.

                                                  ⸻

Kesän aikana eivät Mikko ja Eino rasittaneet itseään. Mutta Ulla kulki
töissä, ja lauantai-illoin oli aina kupattavia Virnemäen saunassa monta
henkeä. Millä oli hammastauti, millä veri nousi päähän, että maailma
musteni, kun kumartui, millä taas särki selkää, millä käsiä tai
jalkoja, mutta kaikki vaivat paranivat, kun Aapon-Ulla rohkeasti kävi
julman kookkaine kuppaussarvineen sairaan kimppuun. Eikä armoa ollut,
vaikka nuoret tyttöset, joita ilkeä hampaansärky yötä päivää kiusasi,
rukoilivat Ullan kivisissä kourissa...

Ja sillä lailla Ulla sai kahvirahaa, niin että pannu melkein
lakkaamatta oli lämpimillä. Sai Ulla välistä runsaankin palkkion
kuppaamisesta. Kahdesti vuodessa kuppautti rovasti ja kerran kesässä
ruustinna, ja kauppiasta sai hakata tuon tuostakin, kun aina pelkäsi
halvausta, lihava ja punainen mies kuin kukko. Ei palannut niiltä
kuppausmatkoilta Ulla tyhjin käsin eikä kukkaroin.

Mikolla sitävastoin ei ollut kesän aikana suuria tuloja. Joskus
paikkasi kenkiä ja jonkun saunan kiukaan korjasi, mutta muuta tuloa ei
ollut.

Ullan eväillä oli Eino kokonaan, mutta usein meni päiviä, ettei saanut
muuta kuin pikisuolaisia silakoita. Kun sitten alkoi kauheasti
janottaa, niin käveli kylälle ja pyysi taloista juomaa...

Väkevää kirnupiimää kun kiskoi niin paljon kuin vatsaan mahtui, niin
tuntui kuin olisi syönyt vahvan aterian.

”Tuo Ulla keitti niin suolaisen puuron tänä aamuna että...” oli Einon
tapana puolustuksekseen sanoa.

Samaa keinoa käytti Mikkokin.

Mutta keskikesällä, ennen heinän aikaa, menivät Mikko ja Eino metsään,
puita talven varalle keräämään.

Ojalaisen metsästä sai kerätä kaatuneita puita ja honganoksia, ja jos
pitempi kanto sattui olemaan, niin sen sai ottaa myöskin. Samanlainen
lupa oli Herralan metsäpalstaankin. Ja kun Mikko vanhastaan oli taattu
ja rehellinen mies, niin hän ei sen parempia puita himonnutkaan eikä
koskenut mihinkään, johon ei lupa ulottunut. Ja vapaasti sai mennä
niinkuin omaan metsäänsä...

Mutta eipä luvattu muita mökkiläisiä. Olivat kyllä käyneet pyytämässä.
Oli käynyt Apunlaakson emäntäkin, mutta vaikka uskovainen oli
olevinaan, niin eipä luvannut Ojalainen eikä Herralakaan... Olivat
sanoneet, että ovat jo Ollin-Mikolle luvanneet, niin...

Niin Mikko Einolle puheli, kun peräkkäin karjapolkuja pitkin puun
keräykseen menivät. Sovinnossa taas olivatkin, ja Einolla oli määrä,
että puun keräyksessä piti Mikon laittaa eväät.

Nyt menivätkin loitommaksi, aina Jylyvaaran taakse, jossa Mikko tiesi
olevan honganoksia luokona ja kaatunutta puuta viljalti.

”Täällä se on Jylyvaaran laidassa ennen vanhaan asunut Jouni
lappalainen”, kertoi Mikko. ”Olli-vainaja, joka oli minun isäni, tiesi
selittää ja näytti luolankin, jossa Jouni oli asunut kesät talvet...
Poroja oli ollut ja lihaa keittänyt, mutta siitä on jo, kuulemma,
toista sataa vuotta...”

”Voi helvetti... Vai niin kauan...”

”Joo. Ja olen minä käynyt Olli-vainajan kanssa luolassakin...”

Kun nousivat korkean vaaran laelle, sanoi Mikko:

”On se soma tämä maailma, monimutkainen ja lokeroinen... Maan alla on
helvetti ja taivas tähtien takana... Koulun kartasta näkyy, kuinka on
maita ja meriä, ja missä asti lieneekään laita...”

”Sitä ei taida kukaan tietää”, epäili Eino.

”Joo. Ja se loppuu viimein koko tämä maailma, kun idässä leimahtaa ja
kipenet länteen lentävät...”

”Vaan ei se lopu vielä, sanoi rovasti rippikoulussa...”

”Saattaa meidän aikamme vielä olla, vaan kuinka käynee sitten kun uusi
polvi nousee ..”

Niin Mikko ja Eino sovinnossa juttelivat, kun peräkkäin puiden
kokoamiseen kävelivät, Mikolla laukku selässä, Einolla pytty kädessä.

V

Syksy tuli.

Kaunis ja täyteläinen oli tähkä Mikon molemmissa pelloissa, eikä yhtään
rikkaruohoja näkynyt. Ihmettelivät sitä sivukulkijatkin. Noin se olisi
pelto hoidettava kuin tuo Ollin-Mikko hoitaa... noin puhtaana
rikkaruohoista.

Tyytyväinen oli Mikko itsekin ja Apunlaakson emäntää kehui kylän
parhaaksi kylväjäksi. Yksissä tuumin ja sovinnossa Einon kanssa viljan
leikkasivat, sitoivat ja sieviin kuhilaisiin asettivat.

Mutta kuiva näytti syksyn kulku olevan. Repo-ojassakin oli niin vähän
vettä kuin kesäkuivalla, eikä myllyn käyttämisestä ollut puhettakaan.

Ulla kulki pellon leikkuussa kylällä ja yöpyikin usein sinne.

Päiväksi oli Ojalainen saanut Einon pellolle, mutta kun ilta tuli, niin
pyysi palkkansa ja lupasi seuraavanakin päivänä tulla.

Mutta seuraavan päivän hän makasi ja valitteli kipeäksi itseään.

Kansakoulukin avattiin, ja Mikolla alkoi tavallinen työnsä koulun
halkovajassa. Einokin kävi mukana ja halkoi puut sitä mukaa kuin Mikko
sahasi. Opettajakin kävi puheille, istuen pölkyllä ja katsellen, kun
isä ja poika pienensivät halkoja. Oli hyväpuheinen tämä opettaja ja
mielellään keskusteli Mikon ja Einon kanssa.

”Mikko taisi saada hyvän vuoden”, sanoi hän.

”En ole vielä riihessä käyttänyt, — mutta uskonpa saavani enemmän kuin
viime vuonna... Pitkä on tähkä ja sai rauhassa tuleentua...”

”Paljonko Mikko saapi pelloistaan?”

”No mennä vuonna sain runsaan tynnyrin, mutta uskon tänä vuonna
kiikkuvan puoleentoista...”

”Vai niin paljon! No perunoita sitten?”

”Perunat minulla ovatkin kylvettyinä Ojalaisen maahan, mutta antoi taas
Ojalainen, vanha kälmi, niin huonoa pellonnurkkaa minulle, ettei kasva
muuta kuin vesiroskaa... Aapon-Ullalle antoi parhaasta pellosta... Vaan
kyllä niitä minun tarpeekseni tulee...”

”No onko Einolla perunan kylvöä?”

”Enpä mie”, arveli Eino.

”Ei ole oikein maahenkinen Eino vielä”, selitti Mikko. ”Mutta jahka se
siitä viisastuu ja vanhenee, niin... Olen minä kehottanut, että ruveta
Ojalaiselle torppariksi siihen Ollinvainioon...”

”En minä Ojalaisen komennettavaksi ala”, pani Eino heti vastaan.

Kun hetken olivat vaiti, niin opettaja sanoi:

”Ennustetaan hyvin lauhkeaa talvea.”

”Mistäpä sen vielä tietää”, epäili Mikko.

”Oppineet tietävät. Tietävät paljon muutakin... Kun osaavat laskea
senkin, kuinka nopeaan pyrstötähti taivaan avaruudessa lentää...”

”Lentääkö?”

”Niin. Nyt tämän talven aikana taas näkyy se Halleyn pyrstötähti, jota
ei ole maahan näkynyt moneen kymmeneen vuoteen...”

Mikko ja Eino kuuntelivat. Eivät uskoneet kumpikaan. Opettaja oli
välistä ennenkin puhunut leikkiä.

”Se kiertää avaruudessa niin kaukana, että vaikka semmoista vauhtia
kulkee, ei kerkiä takaisin ennenkuin monen kymmenen vuoden päästä... ja
nyt tänä talvena näkyy... Sillä on pitkä pyrstö, ja nyt se kulkee
lähempänä maata kuin ennen...”

Eivät puhuneet siihen mitään Mikko ja Eino; toinen sahasi, toinen
halkoi.

”On ihmisiä, jotka pelkäävät, että maapallo sattuu sen tielle ja että
silloin on maamme murskana ja pieninä kivinä hajoaa avaruuteen...”

”Leikkiä laskette”, sanoi siihen Mikko ja nauroi.

Einokin hymähti.

”Ei ole leikkiä, ja minä näytän Mikolle tienkin, kuinka Halleyn tähti
kulkee avaruudessa...”

”Mitäpä minun sen polkuja tarvitsee tietää”, sanoi Mikko ja melkein
loukkaantui, kun opettaja häntä niin tyhmänä piti.

”Saattepa kuulla muiltakin... siitä on sanomalehdissäkin selityksiä...”

Mutta Mikko, joka tunsi almanakan ja oli ikänsä sitä tutkinut, arveli:

”Eipä siitä almanakassa mainita mitään”.

”On se isommissa almanakoissa”, sanoi opettaja.

Siihen taukosi keskustelu tällä kertaa, sillä puita oli nyt ensi hätään
pilkottu ja Mikko ja Eino lähtivät kävellä huiskimaan mäkeen,
mökilleen, Mikko edellä saha kädessä, Eino jälessä, kirves olalla.

                                                  ⸻

Yhä pysyivät ilmat kuivina eikä vesi lisääntynyt Repo-ojaan.

Riihiä puitiin parasta aikaa.

Mikko ja Eino olivat ruvenneet riihimiehiksi Ojalaiseen. Jyvissä oli
palkka sovittu: Mikolle kaksi kappaa aina joka riihellisen puinnista,
Einolle ainoastaan kappa.

Mikko oli tähdellinen ja hyvä riihimies, joka piti mallikelpoista
järjestystä puinnissa. Ei jäänyt jyviä olkiin, ja puhtaaksi korjasi
viljan. Ei ollut Mikkoa moneen vuoteen saatu riihelle, mutta nyt,
muistaen pitkää talvea ja peläten, ettei syysjauhatuksen aikana
saisikaan myllypaikoista talvileivän jatkoa, täytyi hänen ruveta riihen
puintiin.

Ahkerakin riihimies Mikko oli, ja Ojalainen kehui joka kerta kun
riihellä kävi. Molemmat Ojalaisen piiatkin, Sandra ja Laura, Mikkoa
kiittivät verrattomaksi riihimieheksi, mutta Einoa moittivat laiskaksi.

Usein Mikkokin Einoa kärkehti ja hoputteli, mutta ei parannut vauhti
pojalla. Puimaan oli jonkunlainen, iskien varstaa tahtiinsa melko
lujasti, mutta kun tuli olkien pudistaminen, niin ei viitsinyt kumartua
ja liikkui laiskasti...

Eräänä päivänä, kun Ojalainen itse tuli kahvia riihimiehille tuomaan,
kertoi hän lukeneensa lehdestä Halleyn tähdestä...

”Tosi taitaa olla sittenkin”, sanoi Mikko. ”Luulin, että opettaja
valehteli.”

”Täysi tosi on. Mutta on sillä vauhtinsa, kun menee monta sataa penikulmaa minuutissa
...”

”Minuutissako?”

”Niin, ja pitkä tulinen häntä on perässä, josta saattaa kiviä
tipahdella tänne maapallollekin... Se on nähty jo ulkomailla ja kyllä
se täälläkin näkyy... ja pahoin pelkäävät, että jos se liika likeltä
mennä vihkasisi...”

”Meneeköhän tätä jokivartta ylös?” kysyi Mikko, kesken kahvinjuonnin.

”Saattaa mennä hyvinkin likeltä... Vaan ensi keväänä kuuluu kaikkein
likimpänä maata olevan...”

Mikko mietti hetkisen.

”Onhan näkynyt välisti, kun tähdet lentelevät talvipakkasilla, vaan on
sanottu, että vilun käsissä hyppelevät...”

”Niin, mutta tämä Halleyn tähti on aivan erilainen tähti, joka kiertää
avaruutta kuin jänis kierrostaan... Jos sattuisi maa sille linjalle,
jota on kulkemassa, niin koko maailma palaisi poroksi, kun yhteen
iskisivät...”

”Se olisi aika paukaus”, nauroi Eino piikain selän takana, suu ja
silmät tyhmästi selällään.

”Elä sinä, poika, naura semmoisille asioille”, virkkoi Ojalainen.
”Sillä sen Halleyn tähden häntäkin on niin myrkyllinen, että jos siitä
haju maahan tulee, niin tappaa paikalla.”

Mikko oli saanut molemmat kupit juoduksi, nyt pani piippuunsa ja
istahti riihen kynnykselle.

”Mainitseeko lehdessä, onko käynyt maissa missään... eli olisiko häntä
hipaissut mihinkään?” kysyi hän Ojalaiselta.

Veitikka vilahti Ojalaisen silmänurkassa, mutta vakavasti hän kuitenkin
vastasi:

”Ei mainitse siitä, vaan, niinkuin sanoin äsken, se tulee talvella
likemmäksi maata, niin ettei tiedä mennä vannomaan, jos häntäjouhet
koskisivatkin...”

”Jouhetko?”

”Kuuluu näyttävän sen pyrstö hevosen hännältä, kun vastatuuleen oikein
hepo laukkaa...”

”No jo on kummaa...”

”Kummaa se on. Vaan on niitä oppineita, kun tietävät edeltäpäin,
milloin näkyy ja milloin on maata likimpänä...”

”Taitavat panna arvaamalla”, uskoi Mikko.

Mutta kun kahvi oli juotu, alkoivat riihimiehet jälleen puida
jyskyttää. Pareina olivat Mikko ja Sandra ja toisena Eino ja Laura.
Tahdissa vuorotellen löivät, ja kauas kuului pauke.

Ojalainen seisoi hetken aikaa riihen ovella, tyhjä kahvipannu
kädessään. Sitten poistui, itsekseen hymähtäen.

Mikko takoi puhumattomana pitkän aikaa, sitten äkkiä, kun alkoivat
lyhteitä käännellä, kysyi Sandralta:

”Miksikä se mainitsi sen pyrstötähden nimen?”

”Minäkös sen muistan!...”

”Halleyn tähdeksi se mainitsi”, muisti Laura.

”Mistäs helvetistä ne sen nimen ovat saaneet tietää?” sotkeusi Einokin
asiaan.

”Nimi on kaikilla ollut maailman alusta”, sanoi Mikko. ”Mistä Repo-oja
on saanut nimensä ja Luppio ja Jylyvaara, Aislinki ja sen semmoiset!”

Alkoivat taas puida jyskyttää.

”Halleyn tähti, — Halleyn tähti”, hoki Mikko ja iski kurikkaansa niin
että oljetkin murenivat.

Ja kun riihestä päästyä menivät saunaan, otti Mikko puheeksi sen
Halleyn häntätähden.

Semmoinen oli ollut puhe Ojalaisen kanssa, että kun Ojalaisen vilja on
puitu, saa Mikko sitten Ojalaisen riihessä omat lyhteensä puida ja
talon puilla riihen lämmittää ja talon hevosella mökiltään lyhteet
riiheen ajaa.

Herralassakin oli riihenpuinti loppunut, ja Ullakin, joka oli ollut
Herralan riihimiehenä, oli kotiintunut.

Ulla oli aina Mikolla ollut riihimiehenä, ja nyt näinä vuosina oli Eino
ollut kolmantena. Mitään palkkaa ei Ulla tosin saanut, mutta Mikon piti
riihipäivänä tarjota hyvä ruoka ja kolme kertaa antaa kahvia.

Rehellisesti olikin Mikko välipuheen pitänyt.

Apunlaakson emännän oli Mikko saanut kahvin keittäjäksi ja ruuan
laittajaksi sille päivälle.

Syysaamu ei ollut vielä valjennut, kun jo Mikko herätti riiheen Ullan
ja Einon. Ulla nousi virkusti pönkilleen, mutta Eino urisi ja
kynsiskeli kylkiään, silmät ummessa.

”Mitä kynsiskelet... vastahan olet eilen saunonut”, hoputteli Mikko.

Mutta Eino kähni kenkiä niin kauan jalkaansa, että Mikko ja Ulla jo
ehtivät melkein riihelle ennenkuin Eino pääsi pirtistä ulos.

Riiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia.
”Varhainen luulin olevani... parhaiksi taisin ehtiä”, sanoi hän.

”Parhaiksi ehdit...”

Kahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille
rakentamaan.

Rupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi
päätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja
tarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.

”Sinusta ei tule miestä koskaan”, haukkui Mikko. ”Et viitsi lyödä, että
jyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä
vahinkoja...”

Mutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.

”Saatana... jos et pui paremmin, niin isken varstalla”, noitui Mikko.
”Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan...”

”Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso... senkin talpukki...”

Niin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti
päättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä
kertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja
toimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen
alkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja
nimitteli rumilla nimillä... sanoi semmoisen sanan, josta Ulla
silmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla...

Mutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine
naamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten
varstallaan Ullaa kohti... Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja
alkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla
pyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa
kuin oravaa puuhun... Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun
orret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira...

Eino käytti aikaa hyväkseen ja istahti kynnykselle. Nauraa hihitteli
siinä ja katseli, kuinka tuossa kävisi...

Mutta kun Mikko ortten välistä oli aikansa hosunut, osaamatta
kertaakaan Ullaan, julmistui hän, kauhean kirouksen päästi ja alkoi
kiivetä orrelle, aseekseen ottaen varstan... Juuri kun hän pääsi
orrelle oven puolelta riihtä, solautti Ulla notkeasti itsensä alas
lattialle peränpuolesta olkien päälle ja vihkaisi riihestä ulos,
huutaen:

”Tonttu puikoon sinun riihtäsi!”

Ja pakeni suoraa päätä kotimökille...

Mutta kynnyksellä istui Eino ja naureskeli.

”Kyllä minä ämmän vielä pehmitän tässä”, manasi Mikko, kun laskeusi
orrelta.

Mutta Eino vain virnisteli, muistellen mitä Ulla oli Mikolle orrelta
sanonut...

Silloin Mikko uudestaan kiivastui ja kävi molemmin käsin Einon
takkuiseen tukkaan...

Mutta poika olikin viisastunut ja tarttui hänkin vuorostaan Mikon
hiuksiin ja repäisi niin että maailma Mikon silmäin edessä musteni,
loukkoon kiskoi äijän ja kiljui...

”Et sinä enää taidakaan minua meitota, äijänkäpy...”

Siinä olivat yhdessä mylläkässä ruumenien ja riihen seassa, kun
Apunlaakson emäntä tuli aamiaista tuomaan.

Jumalan sanalla hän taas heitä nuhteli ja sovinnon sai aikaan. Kävipä
mökillä Ullankin puheilla, ja takaisin työhönsä palasi Ullakin,
haikeasti valittaen ihmisen turmeltunutta luontoa ja verta.

Ja kun jyvät vihdoin olivat säkissä, ruumenet ja oljet sievissä läjissä
ja Ojalainen tuli ja sanoi, että hän oli riihimiehille kylyn
lämmittänyt, oli koko kahakka taas unohtunut.

Ja onnellisina ihmisinä kävivät Mikko, Ulla ja Eino saunaan ja
ottivatkin oikein vihaisen löylyn.

Mikko oli riihestä saanut puolentoista tynnyriä ohria, raskaita kuin
suoloja. Niin hyvää satoa ei hän koskaan ennen ollut saanut. Kun oljet
ja ruumenet myi kauppiaalle, oli hänen tulonsa pelloistaan sangen hyvä
— ei enempää olisi tahtonutkaan.

                                                  ⸻

Ulla oli jo ottanut perunansa maasta ja ne talveksi taas, kuten
ennenkin, saanut Apunlaakson kellariin.

Mikolla oli pirtin parren alla kellari, mutta Ullan perunoita hän ei
suostunut sinne ottamaan, vaikka olisivat mahtuneetkin. Epäili, ettei
Ulla malttaisi olla ottamatta hänen hinkalostaan, oleskellessaan yksin
kotona.

Mutta peräti huonosti olivat Mikon perunat tänä kesänä kasvaneet.
Kehnoa juolikkomaata oli Ojalainen Mikolle perunamaaksi antanut, ja
siitä Mikko jahkaili ja noitui.

Ei tullut kuin hillankokoisia mukuloita, ja niitäkin oli vain vähän
juuressa. Pari penkkiä oli jo purkanut, eikä ollut kuin pikkusen säkin
pohjassa...

”Ja siemenet olivat niin hyviä... parasta Tanskan potun alaa —
pappilasta alun olen saanut, — ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee... No
arvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että... on se isäntää
tuokin Ojalainen”, pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä
piennarta sivu kulkemaan.

Kymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut
kaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.

— Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa... Ei
liikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin...

Hän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt
miettinyt... Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja
sen mukaan keittää... että koko talven riittäisivät...

Sattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko
otti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi
sillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle
pani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui
kädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.

— Siinä oli yksi keitto...

Hän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.

— Siinä on toinen keitto...

Säkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei
ollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.

— Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää — ja yhtä huonoilta
ne näyttivät — niin...

Mikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä... Pitkä on
talvi... Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä
Pyhäinpäivään viisi viikkoa... Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä
keittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä
kevätpuoleen riittäisivät...

Hän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen
pellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä
mietteissä, tyhjä säkki kainalossa.

Hän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä
kuokkiessaan.

Yhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä
yhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta
niistä täytyi parhaat säästää siemeniksi — kymmenkunta keittoa — niin
ettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä...

Saatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja
rupesi tekemään laskuja... Sydänkuut: joulu- tammi- ja helmikuu,,
olivat pimeitä, pakkaskuita... Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään
ansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen... silloin
olisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa...

Hän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli
ainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden lopussa
. Siitä alkoi viikkoja laskea...

Vasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin...

Joulukuussa oli viikkopyhiäkin... silloin täytyisi keittää...

Hän veti akkunan pieleen viivan joka, ja kun tämä sangen
vaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun
sillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat
riittävät toukokuun loppuun...

— Eipä tässä sentään hätää olekaan, — hymähti hän. — Ulla tuo kuuluu
saaneen suuria perunoita ja paljon... No saakoon... onpa sillä poika
syömässä.

                                                  ⸻

Niin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli
mieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa...
vaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan...

Oli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja
Repo-oja lirisi kuin kesäkuivalla... Silloin saivat tämänkin kylän
isännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta
alkaen...

Saattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana...

Niin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä
koottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria,
palkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.

Mutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä
Repo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt
vielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään
tapahtuneen.

Mutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy
johtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään
lämmitti ilmaa.

Mikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja
tähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli
tähtiä...

— Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä... Ei sanonut
Ojalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo...
Lienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut
kuin paha vasikka veräjästä... Nyt ympäri taivasta valssailee... ja
saattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan... Vaan mille kohdalle putoaa,
niin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu... Tänne pohjoiseen päin
kuuluu tulossa olevan...

Niin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään
tunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.

VI

Lauhkea oli talven alku.

Vielä joulukuussa satoi vettä, ja lunta ei ollut kuin nimeksi. Mustana
ja synkkänä värjötti Repovaaran laita, ja Repo-ojan pauhu kuului
valitusääneltä.

Joskus kiskoi pakkaseksi, metsän puhdisti usvasta, jääti myllyntokeet
ja rännit, ja talveksi näytti todella rupeavan, mutta päivän kahden
perästä taas vihmoi vettä, ja oli pimeänä usvana koko maailma.

Ei edes kuumottanut pahimpina päivinä Repovaaran kylkikään usvan läpi.

Toinen toiseltaan kysyi, milloin loppuu tämä rospuutto, milloin tulee
raitis, valkoinen ja hauska talvi, milloin jänkkien poikki kantaa luja
kirsi ja milloin revontulet roihuavat ja pimeitä iltoja valaisevat.

Mutta syyn tiesivät toiset selittää. Halleyn tähti läheni lähenemistään
maata, ja siitä lähti lämmin höyry ja lämmitti pilviä, lumen vedeksi
sulatti. Ja tiesivät kertoa, että ulkomaalla oli jo nähty, jostakin
korkean korkeasta tornista, jonka sivu oli vihkaissut...

Mikon pirtillä usein siitä puheltiin. Iltaisin kokoontui sinne miesväki
kuulemiansa juttelemaan.

Mikko usein pani vastaan, mutta kun kuuli, että niin oli lehdissä
sanottu, niin täytyi uskoa.

Joulun aikana viho viimein tuli talvi, nousipa pakkanenkin entiseen
voimaansa.

Kirkkaina iltoina Mikko seisoi mökkinsä nurkalla ja tähtäili taivaalle.
Ei se kummemmalta näyttänyt kuin muinakaan vuosina, vaan mikäpä tiesi,
minä hetkenä muuttuisi...

— Tänne pohjoiseen päin kuuluu olevan tulossa, ja vaaraisia maita kun
on, niin niitä likeltä kuuluu menevän... kiitävän kuin itse
vihollinen... Lempo soi, jos tätä jokivartta ylös tulee, — ja täällä
kun ovat vuoriset maat, niin voipi hyvinkin vetää tänne päin...

Taitavat olla viimeiset ajat nyt elettävissä... ”Merkkejä pitää näkymän
auringossa ja kuussa”... mutta eipä mainitse tuosta häntätähdestä...
Vaan niin se onkin, että se on salattu ihmisiltä...

— Mutta luulisi sen sentään jäähtyvän, kun tämmöisiä pakkasia jonkun viikon päiväksi
pitäisi... Perhana vieköön jäähtyykin, kun tunturien päällitse
vihkasee... on siellä siksi vinkeä tuuli ja paukahteleva pakkanen, että
loppuu siinä isokin hiillos... Jos taas tuota Ruotsin puolta mennee,
niin siellä kun on vielä likempänä Norjan tunturit, niin eiköhän jäähdy
ja pudota moksahda jonkun tunturin laelle ja siihen sammu iäksi
... kiertelemästä ja hännällään viuhtomasta... Sammuu, saakeli
soi...

Niin Mikko mietiskeli, mutta ei hän Ullan eikä Einon kuullen
mietteistään puhunut.

Mutta kun ilma taas lauhtui ja alkoi kulkea puheita, että tähti
lähestyi, alkoi Mikkoa mietityttää, ettei taidakaan sammua... Kun
loppuivat pakkaset...

Ja tästä lähtien oli Halleyn pyrstötähti hänen mielessään yöt päivät...

VII

Meni joulu, ja päivät lakkasivat lyhenemästä.

Talvi-iltoina, kun oli pitkälti pimeää, kävi Mikon mökillä moni
tarinoimassa. Liedessä paloi aina aamu- ja iltapimeät iloinen tuli,
kuivista honganoksista tehty. Se valaisi pienen pirtin paremmin kuin
mikään lamppu, ja paljon hauskempi oli sen loisteessa juttuilla.

Halleyn kiertotähdestä puhuttiin nyt joka talossa ja mökissäkin.
Apunlaaksoonkin oli tilattu lehti; Virnemäkeen oli jo monena vuonna
lehti tullut.

Ojalainen tilasi lehtensä Helsingistä asti ja tiesi aina enemmän
asioita kuin muut. Halleyn tähdestäkin oli tehty tarkkaa selvää, oli
tehty karttakin, josta näki, mitä teitä se kulki.

”Oppineet selittävät, että jos likelle maata tulee, että sen hännän
haju laskeutuu maahan, niin paikalle tappaa”, selitteli Ojalainen
eräänä iltana, kun Mikon pirtille pistäysi illan kuluksi tarinoimaan.

”Niin kuuluu...”

”Nyt se heti näkyy täälläkin... Oulussakin on jo nähty...”

Mikko repäisi silmänsä suuriksi, ja Einokin jäi suu auki katsomaan.
Kutomisensa keskeytti Ullakin, ja kaikin katsoivat kysyvästi
Ojalaiseen.

”Nyt näissä viimeisissä lehdissä oli, että on nähty”, vakuutti
Ojalainen.

”Eipä Virnemäen Heikki maininnut mitään, vaikka kävi vasta tässä”,
sanoi Mikko.

”Heikki ei vielä ole lukenut viimeistä lehteä, joka on tullut tämän päivän
postissa.”

Hetken kuluttua Mikko kysyi:

”Mihinkä päin oli ollut kulkemassa?”

”Ka pohjoiseen päin tietenkin... noin se tuota Ruotsin puolen
taivaanrantaa mennä huristaa...”

”Vai sitä tietä menee... onpa tässä väylä välissä...”

”Sen pitäisi näkyä nyt juuri näinä iltoina täälläkin...”

”Mutta jos menee vaarain takaa, niin tuskin näkyy...”

Ojalainen oli hyvällä puhetuulella, ja Mikko ihmetteli, että mahtoi
olla jumalaton mies pohjaltaan Ojalainenkin, kun nauroi aina väliin.

”Tämän kerran se kyllä menee meidän sivu, vaan kuinka käynee
toukokuussa, kun se takaisin tulee — niinkuin kartasta näkyy”, arveli
Ojalainen.

”Eipähän puhunut opettaja sen takaisintulosta mitään”, pani Mikko
vastaan.

”Ei tullut puhuneeksi, mutta toukokuun kahdeksastoista päivä se on
lähimpänä...”

Mikko mietti.

”Silloinhan on paras myllynjauhatuksen aika”, sanoi hän sitten ja
huokasi raskaasti.

”Niin on... joka silloin on myllyjä jauhattamassa”, sanoi Ojalainen ja
huokasi hänkin.

Ullakin otti puheenvuoroa:

”Loppua saisikin koko maailma... sen sanon... Kutomapalkkaakin
koettavat emännät nipistää niin pieneksi... Kyllä sitä tuomion tulelle
jäisi polttamista, vaikka runsaamminkin köyhän työn maksaisivat...”

”Joo”, sanoi Einokin siihen ja kopisteli tuhkat piipustaan lieteen.

Sinä yönä ei Mikko nukkunut paljoa. Kun unen horroksiin meni, niin oli
olevinaan kevät ja myllyt kävivät. Valoisa kevätyö oli olevinaan ja
muut nukkuivat, Mikko myllyillään hommaili... Silloin näkyi Repovaaran
pohjoispäästä ensin kirkas liekki ja sitten suuri pallo, joka vaaran
korkeinta harjua vieri eteenpäin niin että suuret kuuset taittuivat ja
maahankin tuli syvä juova...

Hän nousi penkiltään istumaan ja pani piippuunsa. Kumma, että Ulla ja
Eino vain kilpaa kuorsailivat, vaikka Ojalaiselta vasta kuulivat, että
Oulussa jo on nähty ja tänne päin on tulossa...

Mutta kun hän pääsi oikein valveille, alkoi hän miettiä, että Ojalainen
ehkä oli puhunut liikoja. Ennenkin oli Ojalainen kujeillut ja
viisauksiaan jaellut. — Eikö lie ollut Ojalaisen hommaa sekin, kun
eräänä kesänä Saksanmaalta asti tuli minun nimelläni kirje ja siinä
myllynkiven kuvia ja hintoja... Vallesmannille näytin ennenkuin
uskalsin aukaista. ”Sinulle tämä on”, sanoi vallesmanni; ”tässä on
selvä osoite”. ”Jaa”, sanoin siihen, ”mitäs on päällekirjoituksena?”
Vallesmanni luki: Kvarnägaren Mikkel Olofsson Jouni, Finland... ja
taisi olla muutakin, mutta en muista...

— Vaan jakakoon Ojalainen piruuttaan... tässä on poika, joka ei
hätäile...

— Mutta kumman kauheaa oli tuo äskeinen näky, kun silmät
ummistuivat... Vaan saan minä siitä selvän, valehteliko Ojalainen, kun
huomenna kysyn opettajalta...

Kun sen päätöksen oli tehnyt, nukkui hän raskaasti eikä herännyt
ennenkuin Ulla alkoi kutoa mäiskiä.

Eino vielä kuorsaili paikallaan, uunin kupeella, kun Mikko nousi,
kiskoi vanhan kangastakkinsa toisen takin päälle, käänsi lakin
korvilleen jo pirtissä ja läksi ulos. Porstuan seinältä hän otti sahan
ja kirveen ja lähti koululle puun pilkkomiseen...

Oli melkoinen pakkanen, ja lumi narisi kenkäin alla, kun Mikko, lakki
korvilla, mennä tepasteli koululle, ensin Apunlaaksosta pihan läpi ja
sitten Virnemäen pihalle, jonka poikki kulki Ojalaisen metsätie.

Virnemäessä näkyi Heikki istuvan akkunan pielessä ja lukevan
sanomalehteä. Juolahti mieleen Mikolla pistäytyä sisälle, mutta ei
kuitenkaan mennyt.

— Heikkikin on semmoinen äköttelijä lukiessaan, ettei siitä saa
selvää, mitä talittaa...

Ja Mikko käveli ohi.

Lumen ja jään peitossa olivat kaikki myllyt, tokeet lunta ja jäätä
täynnä, ja vain heikosti kuului veden lirinä, kun Mikko pappilan ja
Ojalaisen myllyn välistä kulki yli Repo-ojan...

— Voi jos aina olisi kesä! — huoahti hän, kun viima vastasi kasvoihin
ja varpaita tuntui kylmäävän. — Vaan pitkä on talvi ja vasta on
tammikuu kulumassa...

Opettaja oli noussut vuoteeltaan ja näkyi toimittelevan jotakin
koulusalissa. Mikkokin pistäysi sisälle, ennenkuin lähtisi halkovajaan.
Teki asiaakin ja kysyi, vieläkö vajassa oli pilkottuja puita.

”On toki!” kehui opettaja. ”Eivät ole koskaan loppuneet sittenkun Mikko
on ruvennut puunsärkijäksi... Mutta Mikkopa lähtee panemaan sikaarin
palamaan... ja eiköhän siellä vielä liene kahvikin kuumana...”

Opettaja oli aina kohdellut Mikkoa kuin hyvää ystävää, sikaarit ja
kahvit usein tarjonnut. Joskus kyllä leikkiäkin laski, mutta pohjaltaan
oli hyvä mies.

”Tämä on somaa talven kulkua, en minä tämmöistä talvea muista, vaikka
on kuudeskymmenes täyttymässä... Kun väliin vettä sataa ja väliin on
pakkanen”, puheli Mikko, kun oli saanut sikaarin syttymään.

”Niin on. Samoin on ulkomaillakin, ja oppineet sanovat, että juuri
Halleyn pyrstötähti se tekee ilman näin vaihtelevaksi”, selitti
opettaja. ”Onko Mikko sattunut kuulemaan, että sen pyrstötähden pitäisi
näinä päivinä täälläkin näkyä?”

”Puhui se Ojalainen...”

”Näinä iltoina kyllä näkyy... Oulussakin on jo nähty...”

”Puhui se Ojalainen siitäkin...”

Olivat hetken hiljaa.

”Mitähän suuntaa se kulkenee?” kysyi Mikko sitten.

”Tuolta noin... Tulkaahan tähän akkunan pieleen katsomaan... tuota
läntistä taivaanrantaa se menee... noiden korkeiden kukkuloiden
päällitse”, näytti opettaja Mikolle.

Mikko seurasi opettajan viittaamaa suuntaa ja arveli:

”Ruotsin puolta se sentään näkyy menevän ja tuolta vaarain takaa
vielä... Ei taida mitään voida, vaikka näkyisikin... ja tuskin
näkyykään...”

”Kyllä minä uskon näkyvän... Näinä iltoina pitää olla valppaana, että
näkisi...”

Mikko veteli sikaariaan miettiväisenä.

”Liekö totta mitä Ojalainen sanoi, että on karttakin tehty, mitä linjaa
kulkee...”

”Totta se on... On minullakin täällä se kartta.”

Opettaja levitti kartan pöydälleen ja käski Mikon tulla katsomaan.
Opettaja selitti ja näytti...

Mikko sai semmoisen käsityksen, että tähti nyt mennessään kulkee
Ruotsin puolta, vaarain takaa, mutta kiertää sitten Norjan rannikkoa —
ja senvuoksi on sielläkin Jäämeri aivan sulana — ja tulee takaisin
Suomen puolta, ollen kahdeksastoista päivä toukokuuta ihan maapallon
laidassa — ja niinkuin kartta näytti, ihan siinä Suomen vieressä.

”Meneepä peto likeltä — saapa nähdä vaan, että hipasee hännällään”,
sanoi hän.

”Se on sitten meidän loppumme... Mutta uskokaamme, ettei pääse maan
ilmakehään...”

”Näyttää tuosta kartasta, että painuu Venäjälle päin... Eiköhän
kärvennä laukkuryssiltä karttuuneja...”

”Eipä tiedä...”

Mikko mietti taas hetken.

”Ojalainen sanoi, että korkeat vaarat vetävät sitä puoleensa ja että
jos hännästä höyry maahan laskee, niin tappaa... Pahanhajuisempaa sanoi
olevan kuin kärpän hännän alla...”

Opettaja pysyi vakavana.

”Totta on Ojalainen puhunut”, sanoi hän.

Pitkän ajan perästä, kun sikaari jo oli loppuun palanut, virkkoi Mikko:

”Täällä ne ovat niin vaaraiset maat, mutta vielä korkeammat ovat Lapin
tunturit...”

”Niin ovat.”

”Kukaties tunturien huippuja koskettelee...”

”Eipä tiedä, voipi hyvinkin kosketella.”

Mikolla oli paljon tunnollaan, mutta ei tahtonut kaikkea kysyä.

”Ojalainen sanoi, että sinä yönä, kun näiltä paikoin sivu nuuhkii,
pitäisi kaikkien ihmisten olla huoneessa. Se pahanhajuinen höyry ei
huoneeseen, kuulemma, pääse tunkeutumaan...”

”Kyllä niin taitaa olla...”

”Vaan mitäpä se auttaa... Jos häntä alkaa maita piirtää, niin sytyttää
kaikki palamaan, ja siinä se sitten...”

”Niin. Siinä se sitten on”, myönsi opettaja.

Hetken päästä sanoi Mikko taas:

”Saapa nähdä, eivätkö varakkaammat siirry Ruotsin puolelle siksi päiväksi,
vaikka Luulajaan asti... Meneekö opettaja kotipuoleen?”

”Kyllä minä menen... siinä toukokuun alussa jo...”

Mikko näytti olevan raskaissa mietteissä. Ei muistanut kiittää eikä
hyvästiä sanoa, kun läksi.

Ja kun alkoi halkoja sahata, niin unohtui pitkäksi aikaa, saha kädessä,
yhteen paikkaan tuijottamaan.

Kauan ei Mikko tällä kertaa puita sahannut. Oli lauantaipäivä, ja
kotonakin oli minkä mitäkin hommattavaa. Eikä hän muutenkaan ollut
oikein työtuulella.

Kun hän palasi pirtilleen, oli Eino mennyt johonkin muuhun mökkiin
istuskelemaan ja aikaansa kuluttamaan, mutta Ulla oli kutomassa.

Uuni lämpisi paraikaa, ja Mikko kävi pesän suuhun käsiänsä
lämmittelemään.

”Pakkaseen kirahtikin”, sanoi Ulla.

”Liian paljon olet pannut puita uuniin... lauhtuvan näkyy... ja
koivuhalkoja vielä”, muistutti Mikko, kun katsoi pesään.

”Ei siinä ollut kuin jokunen koivu... niitä kuusenlahoja
enimmäkseen...”

Siihen keskustelu taukosi.

Mikko alkoi hommata aamiaista. Orrelta otti pihlajaisen
kalanpaistovartaan ja paistoi hiilloksessa viisi keltaista silakkaa. Ne
leivän kera söi, mutta piimää ei ollut palan paineeksi. Ei ollut Mikon
pytyssä ollut kolmeen päivään minkäänlaista kastetta.

”Ojalaisen emäntä käski tulla hakemaan meijerikirnupiimää, vaan enpä
häntä nyt... illalla käyn”, puheli Mikko, kun ämpäristä syvällä
puukauhalla joi vettä palan paineeksi.

Kun istahti sitten tupakoimaan, osui katse myllynavainnauloihin...
Eivät niissä avaimet nyt rivissä olleet niinkuin syksyin keväin
olivat... Talvisin Mikko käytti nauloja omiin tarpeisiinsa. Pappilan
naulassa oli lakki, Herralan naulassa paksu villahuivi ja Ojalaisen
naulassa kintaat...

Siihen oli nytkin kaikki paikalleen pannut... ja siinä hyvässä
järjestyksessä olivat...

Johtui mieleen, että vieläköhän ensi keväänä noissa nauloissa
riippuvat... — Toukokuun kahdeksantenatoista päivänä tai yönä se
häntätähti on lähimpänä... Merkillinen oli se minun näkyni viime
yönä...

Hän jäi siihen mietteisiinsä pitkäksi aikaa istumaan, ja Ulla
ihmetteli, mikä Mikolla nyt oli, kun ei penkilleen pitkäkseen
paneutunut.

Mutta näkyi kylältä päin hiihtelevän Virnemäen Heikki, ja kun Mikon
pirtin eteen pääsi, niin sauvat hankeen löi ja jätti sukset kinoksen
nokkaan, kolisteli lumen paulakengistään porrasten edessä ja tuli
sisälle.

”Jopa tuntuu lauhtuvan”, sanoi hän.

”Niin tuntuu...”

”Somaa on tämä talvi, kun ei kahta päivää ole peräkkäin pakkasta...”

”Eikähän nyt vielä, vaikka tammikuu on kulumassa, ole oikeaa pakkasta
ollut yhtään...”

”No ei ole ollut... Se häntätähti tätä tekee...”

”Niin se tekee... Norjan merikin kuuluu olevan aivan sulana...”

Siitä pääsivät puheen alkuun siitä häntätähdestä, jonka täälläkin piti
näkyä.

Paljon tiesi Heikki kertoa, mutta paljon tiesi Mikkokin.

Kun Heikki vihdoin läksi kotimökilleen hiihtämään, niin ovella
mennessään mainitsi:

”Saunan aikoi Kaija lämmittää, kun lauhtui... Olisi siellä löylyä
vieraankin varalta... Ullakin jos tahtoisi...”

Ja niin meni.

”En olekaan saunonut kahteen viikkoon”, sanoi Ulla.

Mikko istui omissa mietteissään. Hetken kuluttua virkkoi Ulla,
ikäänkuin arvaten mitä Mikkokin mielessään hautoi:

”Saattaa olla Jumalan lähettämä se häntätähti varoitukseksi
syntisille...”

”On kaiketi niitä muuallakin syntisiä kuin tällä jokivarrella”, sanoi
Mikko. ”Mitä varten sitten kiertelee muutamia paikkoja ikäänkuin
säästäen ja toisia ahdistelee!”

”Kiertotähtihän sen on nimikin...”

Mikko lähti Virnemäkeen heti kun näki saunasta savun nousevan, mutta
Ulla jäi vielä kutomaan.

Virnemäkeen olivat jo Apunlaakson miehet ja emäntä saunavieraiksi
tulleet, ja istui siellä Einokin, känä suussa, kun Mikko meni sisälle.

Heikki tavaili sanomalehdestä sitä kohtaa, jossa puhuttiin
pyrstötähdestä, ja toiset kuuntelivat. Mikkokin istui toisten joukkoon.

Ja kun Heikki pysäytti lukunsa, niin alettiin keskustella. Yksi arveli
yhtä, toinen toista. Mutta Apunlaakson emäntä, joka paljon tutki
raamattua, sanoi:

”Maailman loppu siitä ei tule, sillä eivät näytä kirjoitukset niin...
’Aikaa eikä hetkeä ei pidä kenenkään tietämän’... ’Pitkäisen tuli
leimahtaa idässä ja näkyy hamaan länteen’...”

”Sepä siinä onkin”, keskeytti Mikko. ”Idän puolta se tuleekin takaisin
toukokuun kahdeksastoista päivä, ja idässä se leimahtaa, jos
leimahtaa...”

”Vaan koko maailmaa se ei polta tietenkään”, arveli Heikki.

”Ei tietenkään muuta kuin sen paikan, johon pudota moksahtaa”, uskoi
Apunlaakson isäntäkin.

Tuli Ojalainenkin saunavieraaksi Virnemäkeen, ja koska tiesi, että koko
Virnemäen väki pelkäsi Halleyn tähteä, päätti hän lisätä kiviä
kuormaan...

”Oli näissä viimeisissä Helsingin lehdissä pitkä kirjoitus taas Halleyn
tähdestä... Siinä selitettiin, minkälaista mellakkaa oli pitänyt
silloin tuhannen vuotta takaperin... Vanhoista historioista ovat
saaneet tietää... Mutta julmaa jälkeä on silloin jättänyt...”

”Oliko täällä päin silloin käynyt?” keskeytti Mikko.

”Siitä ei mainitse, vaan Austraaliassa, jossa on tämmöisiä vaaroja ja
paljaita kukkulain lakia, teki hirmuista hävitystä... Kaunis oli maa ja
hedelmällinen — kahdesti vuodessa saatiin kylvää — ja rikkaina siellä
ihmiset elivät. Mutta hävitys tuli yöllä. Halleyn tähti pimeänä yönä
laskeusi alas sitä hedelmällistä maanpaikkaa kohti, jossa monta tuhatta
ihmistä asui. Ja vaikkei koko tähti maahan koskenut, niin hipasi
vaarain lakia ja haju hirmuinen täytti ilman... Ja kaikki kuolivat, ja
syttyi kulovalkea ja poltti kaikki, ettei mitään jäänyt... Eikä
neljäänsataan vuoteen se paikka kasvanut vihreää kortta...”

Suu selällään kuuntelivat kaikki, ja kauhistus kuvastui heidän
kasvoissaan.

Mikko istui kalpeana kuin nauris ja imi sammunutta piippuaan.

”Joo, joo, niin on”, vakuutti Ojalainen.

”Opettaja mainitsi kyllä, että vuoriset maat sitä vetävät likemmäksi”,
sanoi vihdoin Mikko, kun muut eivät mitään puhuneet.

Vähän päästä lausui Virnemäen Heikki:

”Mutta niin näkyy näissä lehdissä olevan, että voipi mennä sivukin,
ettei mitään vahinkoa tee...”

”Niin sanovat ja vakuuttavat maailmalle vähemmän oppineet, mutta oikeat
tähtiherrat kyllä ennustavat, että hipasee se maata”, sanoi siihen
Ojalainen.

”Näkyyhän se tästä talven kulustakin, ettei ole oikein asiat”, uskoi
Mikko.

”Joo. Lauha talvi kuin taikina”, vertaili Eino, joka hänkin nyt
sekaantui keskusteluun.

”Elä sekaannu ihmisten puheisiin!” ärähti Mikko hänelle.

Eino irvisteli vastaukseksi.

Apunlaakson emäntä oli huokaillut, polvi polvella istuen ja mustasta
piippunysästä savuja vedellen, mutta nyt alkoi puhua:

”Aina pitäisi ihmisen olla valmis täältä lähtemään, aina uskossa elää
ja ilolla kuolemaa odottaa, tulipa yöllä tai päivällä... Mutta vaikka
merkkejä taivaalla näkyy, niin yhtä jumalatonta elämää ihmiset
viettävät eivätkä tunne syntisyyttänsä...”

”Onko Ojalainen nähnyt sitä opettajan tähtikarttaa?” keskeytti Mikko,
ja Virnemäen Heikki nousi ja sanoi, että pitääpä lähteä katsomaan,
kuinka saunan pesä palaa.

Ja Heikki meni.

Ojalainen sanoi nähneensä opettajankin kartan.

”Siinä näyttää, että Ruotsin puolta menee ja tätä puolta tulee
takaisin...”

”Niinpä tietenkin”, sanoi Ojalainen sukkelasti. ”Ruotsin puolta se
menee, ja kun aikansa kiertää ja hulmuilee tuolla pohjoisnavalla, niin
sitten tätä Suomen puolta tulee takaisin, vietävä. Niin se on minunkin
kartassani, ja niin se on kaikissa kartoissa...”

Hetken päästä sanoi Mikko:

”Jos talven aika olisi sattunut, kun takaisin tulee, ja oikein
tulipalopakkanen, niin luulisi sen sentään vähän jäähtyvän, jos lumeen
tupsahtaisi...”

”Sepä se onkin, vaan nyt palaakin toukokuussa.”

”Niinhän se tekee.”

Mutta kun paraikaa vielä Halleyn tähdestä juttelivat, tuli Heikki
sisälle ja päästyään keskelle lattiaa virkkoi:

”Vieraat saisivat riisua saunaan.”

Se oli iloinen, hauska sanoma, ja verkalleen siinä alkoi kukin
vaatteita vähentää.

”Näinä päivinä se nyt näkyy”, sanoi Ojalainen kenkiä riisuessaan.

”Ei se päivällä näy”, muistutti Mikko.

”Niin se onkin. Ei se päivällä näykään, vaan iltaisin ja öisin, pimeän
aikana. Oikeassa on Mikko.”

Paitasillaan vihkaisivat miehet saunaan, joka oli ihan Repo-ojan
partaalla ja aivan lähellä pirttirakennusta.

Mikko ei pannut kenkiäkään jalkaansa, vaan avojaloin juoksi, että tukka
hulmusi.

Ja kun lämpimään löylyyn tulivat ja lauteille olkien päälle maata
pääsivät, niin tuntui taas elämä hauskalta ja huolet haihtuivat.

Mutta puheeksi otettiin taas saunan jälkeen se Halleyn tähti, ja
monenlaisia arveluja sen ominaisuuksista lausuttiin.

VIII

Seuraavat päivät ja yötkin Mikko oli kovin levoton.

Iltaisin kulki mökistä mökkiin, ja aina tuli puhe pyrstötähdestä, että
kumma kun ei täällä näy. Kävi Mikko Ojalaisessakin, ja Ojalainen
arveli, että saattoi tapahtua, ettei täällä näykään, mutta varmasti
toukokuussa, — joka silloin eli ja oli näkemässä.

Mutta Mikko ei väsynyt taivaalle tarkastamasta, vaan iltakaudet katseli
Ruotsin puolelle vaaraintakaiselle taivaanrannalle.

Jopa kerran eräänä iltana, kun Mikko juuri oli ulos lähdössä, tuli
Apunlaakson emäntä täyttä juoksua ja ovelta huusi:

”Jo pyrstötähti näkyy!”

Avopäin rynnisti Mikko ulos, Eino hänen kantapäillään, mutta Ulla ei
ehtinyt niin pian, kutomassa kun istui... Mikon pirtin päähän, josta
oli avara näköala länteen päin, asettuivat katsomaan... Nyt se näkyi!

Ruotsinpuolista taivaanrantaa pitkin meni, pitkä sädehtivä häntä
perässä. Mutta kaukana näytti olevan vielä häntä maasta,
korkeimmistakin huipuista. Välistä näytti kulkevan nopeammin, välistä
taas hiljensi vauhtiaan ja näytti laskeuvan alemmaksi maata eli vaarain
lakia.

”Jo... jo koskee häntä tuon Isovaaran huippuun”, haastoi Mikko
hätäisellä äänellä. ”Katsokaahan vaan! Jo nousee taas korkeammalle...
Norjaan päin näyttää menevän .. Mutta jopa lentää nyt kiivaasti, ja
häntä hulmuaa... Ei se tänne isolta näytä, vaan kaukana se onkin...
Nähkääs, kuinka häntä heiluu... Jopa oli kumma, että sattui näkemään...
Näkeeköhän Ojalainen... Mutta kaukana on... tuolla puolen Ylikainuun
luulen olevan, vaikka täältä on viisi penikulmaa sinne...”

”Tuo nyt ei voi mitään, jos maahan koskisikin”, arveli Eino.

”Joo, mutta kun se likemmäksi tulee, niin on kuuma kuin helvetin
porstua...”

”Niin, ja keväällähän se vasta likellä onkin... lähestyy lähestymistään
maata”, sanoi Apunlaakson emäntä.

Ulla alkoi ääneensä itkeä ja huusi, että maailman lopun enne se on.

”Se tätä idänpuolista taivasta tulee takaisin”, sanoi Mikko, pelon ja
kammon vallassa.

Seisoivat siinä kujalla kotvan aikaa ja arvelujaan lausuivat, mutta
eivät muistaneet, että täysikuu oli nousemassa Repovaaran takaa, vaikka
tähän asti oli siellä piilossa ollut. Ja kun kuu korkeammalle kohosi ja
vaaran takaa alkoi loistaa, himmeni Halleyn tähti ja sen häntä näytti
hajoavan ja viimein näytti katoavan avaruuteen.

”Jo painuu Ruotsin puolen metsäkyliin... Nähkääs, kun menee, ettei enää
paljoa erota... himmenee... himmenee ja valjummaksi käypi... Taitaakin
vastata pakkanen Lapista päin”, puheli Mikko.

”Mutta pianpa menee... on sillä nopea kulku”, sanoi Apunlaakson emäntä.

”Ei sitä parhaalla porohärälläkään saavuttaisi, jos lähtisi perään”,
arveli Eino.

Ullakin tyyntyi ja lakkasi ulvomasta.

”Herra lähettää merkkejänsä taivaalle, että ihmiset muistaisivat
kuolematonta sieluaan”, sanoi Apunlaakson emäntä.

”Niin on, niin on”, huokaili Ullakin. ”Jospa Herra korjaisi pois
ennenkuin se suuri päivä tulee... ja se tulee nyt keväällä, sillä
raamatun mukaankin on aika täytetty.”

”Pitäisi sitä vielä olla aikaa raamatun mukaan melkein ummelleen sata vuotta
”, tiesi Mikko. ”Kaksituhatta vuotta pitäisi maailman seisoa —
kirjoitusten mukaan.”

”Ei tiedä aikaa eikä hetkeä kurja ihminen”, sanoi Apunlaakson emäntä.

”Ei tiedä aikaa eikä hetkeä — emme me eivätkä muutkaan”, todisti
Ullakin.

Mutta kuun yhä korkeammalle noustessa häipyi tähti näkyvistä eikä
sieltä käsin maailmaa sen kummempaa kuulunut. Ei entistä enempää
näkynyt, ei muuta kuin laaja vuorinen, lumipeitteinen ja kuutamon
valaisema maisema ja sen takana leppeä taivaanranta ja korkeita lumisia
vaarain huippuja taivaanrannan tasalla.

”Sinne painui”, sanoi Eino.

”Niin teki, mutta mitä silloin tapahtuu, kun takaisin tulee
toukokuussa”, siihen Mikko virkkoi.

Samassa siihen hiihti Virnemäen Heikkikin, ja Ojalainen viipotti tulla
rannasta päin semmoista vauhtia, ettei hankkinut puhua osata, niin oli
hengästyksissään.

Ja kun ei tähdestä enää mitään näkynyt, niin menivät kaikin Mikon
pirttiin ja alkoivat arvelujaan kukin selittää.

Mutta Ojalainen tiesi taas paljon enemmän kuin muut ja valehteli omasta
mielikuvituksestaan lisää.

                                                  ⸻

Mikko eli tästä puolin rauhatonta elämää.

Öisin hän uneksi ja unissaan huusi ja mellasti ja jo kerran kopsahti
lattiallekin penkiltään, jossa koko elinaikansa oli yönsä maannut ja
josta ei koskaan ennen ollut lattialle pudonnut.

Päivillä mietiskeli, kylällä kulki, mutta vähäpuheinen oli. Koulullakin
kun kävi, niin näytti puunsahaus käyvän huonommin kuin ennen.

Opettajan puheista oli päässyt varmuuteen, että Halleyn tähti
epäilemättä tulee takaisin, ja kun karttaa katseli, niin sai semmoisen
käsityksen, että ihan Repovaaran päällitse tulee...

Ei hän siitä muille puhunut, mutta Ojalaisen puheista oli
ymmärtävinään, että samaa pelkäsi Ojalainenkin, ja pelkäsiväthän ne
muutkin, Virnemäen Heikkikin. Mutta kummallisia olivat ihmiset, kun
eivät mitään yrittäneet pelastuksekseen...

Ja öisin, kun hän penkillään valvoi, ja tähtiä tuikki taivaalla, alkoi
hän mietiskellä oman henkensä pelastusta.

— Näyttää, että samanlaisia ovat ihmiset nyt kuin olivat Noan
aikanakin... Juovat, syövät ja elelevät huolettomina, vaikka varmaan
tietävät, että lähtö tästä tulee... Ei tässä hukkuminen sentää tule,
vaikka tulvaakin ennustavat, mutta julmempi loppu tulee nyt... palavat
ja karreksi kärventyvät ne, jotka tielle sattuvat silloin kun tuo
onneton, kuuma tähti maita ja mantuja viiltää... — Jos saisikin
tietää, kuinka laajalti ottaa maata haltuunsa ja kuinka laajalle se
hännän haju leviää, niin hätäkös olisi... Ei muuta kuin pakenisi niin
kauas syrjään, ettei haju sieraimiin tuntuisi, ja vastatuuleen
lisäksi... Mutta arvata sen saapi, että jos se maahan putoaa, niin
leveältä se polttaa... ja maahan se koskee... Minun uneni tässä
syystalvella...

— Ulla poika ja joutaisivat vähän kärventyäkin, heistä ei ole muuta
kuin ristiä joka päivä... Vaan kyllä tälle tulee pirtillekin loppunsa,
ja kuinka käynee, jos maa lakkaa kasvamasta, niinkuin kertoi Ojalainen,
ettei neljäänsataan vuoteen vihreää kortta noussut...

— Mihin pelastaisi kapineensa ja missä hengissä pysyisi sen aikaa,
että tähti olisi sivu mennyt? Sillä vaikka vielä niinkin hyvin kävisi,
ettei itse pääpallo maihin laskeutuisikaan, niin häntä kuitenkin
ainakin Repovaaran lakea koskettelisi, ja silloin tukehtuisi siihen
hajuun...

Niin hän aprikoi.

Mutta äkkiä välähti hänen mieleensä pelastuksen paikka... Hän pakenee
Jylyvaaraan, Jouni vainajan pimeään, kiviseen luolaan, ja asuskelee
siellä päivän tai kaksi taikkapa kokonaisen viikon — niin kauan, että
hännän hajukin on ilmasta haihtunut... Siellä oli varmassa turvassa...
Monta kymmentä syltä vahvalta kiiltävää kalliota pään päällä — niin
kestää se rytyyttää, ja luolan suun tarkkaan tukkii, niin ei pääse
hajukaan mistään halkeimesta sisälle...

Kumma, ettei ollut jo ennen tämä mieleen juolahtanut! Vaan hyvä oli
vieläkin! Sinne kerää kapineensa ja evästä... Jos tämä pirtti palaakin,
niin kärventyvät Ulla ja Einokin... ja myllyt ja muut... Ehkäpä talot,
jotka olivat aivan jokirannalla, pelastuisivat...

Mikko tuli kuin rauhallisemmaksi, kun pelastuksen paikan oli hoksannut.

Ei sanaakaan puhu hän kenellekään eikä ilmaise piilopaikkaansa...
Hakekoot kukin turvaansa mistä tahtovat, mutta toimettomana tässä ei
sovi olla, kun henki ja elämä on kysymyksessä...

Mutta sitten johtui mieleen, että väärin taisi olla, kun Ullan ja Einon
jättäisi tänne paistumaan, vaikka pelastaa voisi...

Näkyihän selvästi Ullastakin, että murheessa eli ja kuolemaa pelkäsi,
vaan taisi olla Ullallakin semmoista jälkeä takanapäin, ettei ollut
helppo selvitä. — Kuka käski ottamaan toisen omaa, ja eikö liene
huoruuden syntiäkin, luulen, enemmältä... Olen minä nähnyt, että Ulla
tunnonvaivoissa on, ja jos anteeksi pyytää ja katuvaisena kaulaan
lankeaa, niin saakoon anteeksi minun puolestani... onpa hän itsensä
ruokkinut, niinkuin puhe oli vihille mennessä, ja Einonkin elättänyt...
ja saattaisin minä sille sitten paikankin ilmoittaa — viime hädässä...

Mitä hänen omaan uskoonsa tuli, niin hyvät välit hänellä aina oli ollut
Jumalansa kanssa... Mitä se kuului ihmisiin, miten hän eli ja oli...
kunhan eli eikä ollut kenenkään vaivana eikä vastuksena... Eikähän sitä
vielä mitään hätää ollutkaan... Aikaa ja evästä oli vielä toukokuuhun,
ja siihen mennessä ehtisi vaikka mitä...

Pahempi oli Ojalaisen ja monen muun, jolla oli joukko perässä ja
naukuvia sikiöitä... Mihinkäpä pakenisivat semmoisen lauman kanssa —
tuo Virnemäen Heikkikin ja Apunlaakson väki...

Niin hän mietiskeli.

Ja aamupuoleen yötä hän nukkui.

Aamusella hän usein aikoi aloittaa keskustelua Ullan kanssa ja omista
arveluistaan tuumailla, mutta kun ei Ulla aloittanut, niin ei hänkään.

— Palakoon sitten tähän, — päätti Mikko.

                                                  ⸻

Kevättalvella läksivät Apunlaakson miehet... Olivat sanoneet, että
menevät tukinhakkuuseen, mutta tulikin tietoja jälkeenpäin, että
Jällivaarassa oli nähty. Mikko arvasi heti, että pakoon lähtivät
Apunlaakson miehet, vaikkeivät lähtiessään tunnustaneet. Pelkopa oli!

Eräänä päivänä katosi Virnemäen Heikkikin, eikä kukaan tiennyt, mihin
päin oli lähtenyt. Kun Mikko tiedusteli Heikin vaimolta, Kaijalta,
mihin Heikki oli mennyt, niin Kaija vastasi:

”Puulaakin töihin aikoi, ja kun työpaikan löytää, niin lupasi
kirjoittaa.”

Mikko kertoi Ullalle kuulemansa ja arveli omasta puolestaan, että
Halleyn tähteä pelkäsivät ja siirtyivät ajoissa pois.

”Vaikka lapsellistahan sitä on pelätä... Kohtaahan se kuolema ihmisen
missä hyvänsä”, puheli hän Ullalle, ikäänkuin lohduttaen.

Mutta Ulla näkyi itkevän.

Eräänä päivänä Mikko viipyi koko päivän koululla, koska opettajalla
sattui olemaan ylimääräisiä töitäkin, ja palasi mökilleen vasta myöhään
.

Kun hän pirtin eteen tuli, huomasi hän tuomisen tikun olevan
sinkilässä, — joka oli merkki, ettei ollut ketään kotona.

— Mihinkähän ne nyt molemmin ovat menneet? — ihmetteli Mikko.

Mutta kun hän sisälle meni, havaitsi hän, että Ullan villahuivi oli
poissa, samoin uudet kengät, jotka orren naulassa olivat riippuneet. Ja
kun ullakkoon kiipesi, näki, että Ullan pyhävaatteetkin olivat
kadonneet. Jauhoastiassakaan ei ollut jauhon pölyä, ja kadonnut oli
piimäpyttykin pöydän alta. Einon kapineita ei ollutkaan muuta kuin
karvalakki, joka oli orsinaulassa ollut, mutta kadonnut oli sekin.
Mikolle juolahti mieleen, että pakoon ovat lähteneet.

Mutta mihinkä?

Hän tarkasteli kaikki omat kapineensa, olivatko tallella. Paikoillaan
olivat kaikki. Pikilankakappale ja äimä, jonka aamulla oli akkunan
välipuuhun pistänyt, oli poissa. Mutta äimä olikin Einon kinnas-äimä,
jonka Ojalaisen piika oli syksyllä riihten aikana lahjoittanut...

— Ne ovat yhteen puhuneet, Ulla ja poika, ja luulevat, että minä tähän
jään kärventymään... Mutta mihinkä he ovat menneet? Sitä en ymmärrä...

Mutta hätä tuli Mikollekin. Ne olivat pakoaan miettineet hekin,
niinkuin hänkin... Ja lähteneetkin ajoissa ja kelin aikana
liikkeelle...

Mikko pyörähteli kahakäteen eikä päässyt selville, mihin ensiksi
ryhtyisi...

Mutta siksi sydämikkö hän on, ettei hän keneltäkään kysy, onko Ullaa ja
Einoa näkynyt... Menkööt vaikka helvettiin... niin ei kysy...

Mutta kun hän hetken perästä meni Apunlaaksoon ja istui alakuloisena
penkillä, eikä emäntäkään näyttänyt tietävän Ullan ja Einon menosta
mitään, virkkoi hän puheen aluksi:

”Onko kuulunut teidän miehistänne mitään?”

”Ei ole kuulunut”, huokaili emäntä. ”Niin tässä on kuin tuomiota
odottaessa... Toiset huutavat, ettei se tähti tulekaan, ja toiset taas,
että tulee kyllä ja hävittää hirveästi... Niin ne huutavat... Ja kummaa
on, etteivät ihmiset usko...”

”Toiset uskovat, toiset eivät. Eikä niistä saa selvää noista
lehdistäkään, tuleeko se tähti vai eikö. Muutamissa lehdissä kuuluu
olevan, ettei ole pelkoa, toisissa taas, että varmaan koskee maahan
kahdeksastoista päivä toukokuuta...”

Tuli muitakin ihmisiä Apunlaaksoon, tuli suntiokin, Männeliini, ja
kauhistuksissaan oli. Ja hätä siinä tuntui olevan itsekullakin.

”Ojalainen se vaan nauraa ja ilvehtii koko asialle”, tiesi Männeliini
kertoa.

”Taitaa Ojalainenkin vähemmän nauraa, kun aika lähestyy”, sanoi Mikko.

Mutta Ullasta ja Einosta ei kukaan maininnut mitään. Eikä Mikkokaan
keneltäkään kysynyt, vaikka mieli teki.

— Mitäpä minä heistä, — mietti hän kotia mennessään.

Mutta koko seuraavan yön hän tuumi, miten menettelisi, että kenenkään
huomaamatta saattaisi kapineensa ja eväänsä siirtää Jylyvaaran
luolaan...

Ei hän oikein tiennyt miten menetellä. Jos alkaisi laukku selässä sinne
hiihdellä, herättäisi se huomiota, ja Ojalainen saisi taas ilvehtimisen
aihetta.

Jos kuitenkin uskaltaisi jättää tähän kaikki — niin pirtin kuin
kapineetkin — ja ottaisi vain evästä laukkuuni sen verran, että päivän kaksi
eläisi... Nyt ensiksi piti siellä käydä tarkastamassa ja miettiä,
miten luolan suun tukkisi... Puilla ja sammalilla taitaisi olla
parasta... Ja kun seuraavana aamuna oli mainio suksikeli, läksi Mikko
talvitietä pitkin hiihtelemään. Ei ottanut matkaansa muuta kuin kirveen
olalleen.

Mutta kun hän oli päässyt Repovaaran toiselle puolelle, tuli Kaivosojan
luona Ojalainen hevosineen ja puukuormineen vastaan.

— Perkelekö sen tuon Ojalaisen aina satuttaa minun tielleni, — kirosi
Mikko sydämessään.

Hän koetti hiihtää näreikköön, mutta Ojalainen huomasi hänet ja huusi:
”Mihin Mikko on menossa?”

”Täällä käyn Kaivosojalla.”

Mutta Ojalainen heti epäili, että Mikolla oli joku muu asia mielessä,
kun ei kelkkaakaan ollut perässä. Ja tiettyä oli, ettei Mikko urheilun
vuoksi käynyt aamuhiihdolla.

”Mitäs Kaivosojalla?”

Ojalainen naureskeli.

”Mitäpä minun siitä tarvitsee tiliä tehdä”, vastasi Mikko ja hiihteli
menemään.

Mutta Ojalainen hymähteli ja katseli Mikon jälkeen.

Kun hän illalla palasi, poikkesi hän ensiksi Apunlaaksoon.

Emännällä oli uutisia, tiesi kertoa, että Ulla ja Eino olivat menneet
Järvikylään kylästelemään. Sieltä oli ollut eräs poromies kirkolla
käymässä, ja sen matkassa oli Ulla terveiset emännälle lähettänyt. Oli
käskenyt tavallisella aikaa panna hänenkin perunansa itämään, — hän ei
luultavasti palaisi ennenkuin venekyydillä. Ullallahan oli velimies
Järvikylässä. Eino kuului olevan töissä.

Mikko kuunteli ihmeissään, mutta ei sanallakaan ilmaissut
hämmästystään.

Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin kysyi:

”Mainitsiko se poromies mitään, pelätäänkö siellä Halleyn tähteä?”

”Samaa se on siellä kuin täälläkin. Toiset uskovat, toiset eivät...”

”Eivät ne uskoneet Noan aikanakaan, ennenkuin sitten vasta kun oli
liika myöhäistä.”

Siitä taas alkoivat pyrstötähdestä puhua. Ja Mikko ilmoitti nyt, että
uskoi Ullan ja pojan henkeään pelastaakseen Järvikylään menneen.

”Löyhä se on Ullankin usko, jos kuolemaa pakoon on lähtenyt...”

Mutta kun Mikko tuli kotia, alkoi hän koota laukkuunsa jo minkä mitäkin
kapinetta, siten sopivana hetkenä hiihtääkseen Jylyvaaran luolalle.

Kun hän viikon päästä sinne läksi, oli pyry entisen ladun puhaltanut
umpeen, niin ettei taajassa metsässäkään kuumottanut.

Ja kun Jylyvaaraan ehti ja hiihteli luolan suulle, näki hän, että
luolan suulle oli pantu lumivalkoinen vaate, joka näytti kuin
kuolinliinalta...

Semmoinen kauhea pelko tapasi Mikon, että hän vapisi kuin kahila, ja
kun kykeni kääntymään takaisin, niin lähti hiihtämään kuin hullu
rantaan päin.

— Siinä ovat haltiat Jylyvaarassa... haltiat ovat... Niin oli sanonut
Olli vainajakin... Eivät ne sallineet syntisiä ihmisiä luolaansa,
ennenkuin tietäisi ja osaisi ne lepyttää niinkuin Jouni vainaja oli
osannut — joka Lapin noidalta oli sanat saanut...

Kauhistuksissaan Mikko hiihti mökilleen. Pani oven pönkkään ja vapisi
ja pelkäsi koko yön. Eikä hän enää yrittänytkään Jylyvaaran luolalle.

IX

Kevättalvi oli vielä oikullisempi kuin syyspuoli.

Ihmiset ennustivat korkeaa tulvaa ja rajua jäänlähtöä, ja siihen
lisäksi kertoivat sanomalehdet myötäänsä Halleyn pyrstötähdestä.
Halleyn tähden syyksi pantiin tämä joutava talvenkulku ja epävakaiset
ilmat. Myöhään keväällä tuli semmoisia lumipyryjä ja rajuja tuulia,
etteivät vanhatkaan ihmiset moisia muistaneet. Mutta sitten kun äkkiä
alkoi suveta, niin vettä vihmoi yöt päivät. Ja merkillisintä oli, että
vaikka tuuli puhalteli pohjoisesta, suoraan tuntureilta, niin ei ollut
kylmä eikä pureva niinkuin ennen, ja vettä satoi sieltäkin. Sitä ei
kukaan muistanut ennen tapahtuneen, mutta Repo-ojan varrella arveltiin,
että lähestyvä Halleyn tähti sen vaikutti. Se se tullessaan lämmitti
tuulenkin ja lumen vedeksi sulatti. Saattoi olla jo hyvinkin likellä,
koska ylen suojailmoja riitti.

Muutamat vanhat ennustivat kevätkylmiä ja teräshankia, mutta niitä ei
kuulunut. Ilmat pysyivät lämpiminä, ja vettä satoi harva se päivä.

Kuin taikavoimalla lähestyi kevät, korkeat kinokset hupenivat
kyynärittäin vuorokaudessa, ja yhtäkkiä alkoivat purot liristä.

Repo-ojassa pauhasi vesi jo huimaa vauhtia, vaikka lumi vielä peitti
vainioitakin ja metsissä oli melkein liikkumaton talvi. Myllyt olivat
vielä panteessa, mutta yli jäisten panteiden pauhasi vesi kuin villinä,
ja Yrjänän myllystä virtasi yli vesikaton, niin että tuohia kiskoi
irti.

Ja yhä näytti lisääntyvän vesien valtava voima. Mikon pirtin editse
juoksi pitkin myllytietäkin, kun ei ojaan mahtunut. Apunlaakson piha
oli järvenä, ja Virnemäessä oli kova koski keskellä pihaa. Vesi huilasi
navettaan ja kellariin, ja näytti hätä tulevan jo ennenkuin
tähtipäivässä ollaankaan.

Mikko jyysti ja ohjaili veden kulkua pirttinsä editse, ettei päässyt
porstuaan eikä parren alle, kävi Apunlaaksossakin vedelle viemäriä
tekemässä.

”Tämä vasta kevättä on”, sanoi Apunlaakson emäntä.

”Ei ole tämmöistä ollut, vaikka tässä olen kuusikymmentä vuotta
asunut”, sanoi Mikko.

Suurta tulvaa oli ennustettukin, ja niin näytti tulevan. Etelämpänä,
jossa suuret joet jo olivat jäänsä laskeneet, oli ollut hätä kädessä
monessa kylässä, ja ihmiset olivat paenneet metsiin. Ja suuria
vahingoita oli tulva tehnyt.

”Kummat se tekee täälläkin, jos näin yhtä menoa kesään menee”, sanoivat
ihmiset.

Mikko eli kuin tulisten hiilten päällä. Ei ollut yön eikä päivän
rauhaa.

Muut toimittelivat niinkuin ennenkin! Eivät murehtineet, vaikka tähti
saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä...

Apunlaakson emännästä ei ollut ihmettäkään, joka oli uskovainen ihminen
ja valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Mutta muut!

Ojalainenkin oli pannut perunat itämään ja puheli jo myllynkäytöstä ja
muista kevättöistä. Herrala ja Metsämaakin olivat jo myllyillään
käyneet — aivan niinkuin ei mitään tapahtuisi tai tulisi tapahtumaan.

— ”Söivät ja joivat siihen päivään asti, jona...” —, muisteli Mikko.

Hänet oli Jylyvaarassa näkemänsä ihme, se valkoinen kuolinliina luolan
edessä, niin säikäyttänyt, ettei hän ensi tiennyt, oliko
elävänä vai kuolleena.

Yhden yön hän rukoili polvillaan ja lupasi tästäpuolin ruokkia Ullankin
ja olla muutenkin kiltti — jos nimittäin nyt säästyisi pirtti ynnä
muut Halleyn tähden hävitykseltä.

Mutta ei hän luottanut oikein rukouksiinsakaan. Mietti pelastustaan ja
yhä suurempaan hätään tuli, kuta likemmäksi tähden tulopäivä läheni.

Eräänä päivänä hän kuitenkin selkeni pelostaan sen verran, että saattoi
perunanjäännökset panna itämään. Silloin oli vielä vähän toivoa, että
ehkä pelastus jostakin tulisi..,

Mutta hänen ottaessaan perunoita parren alta juolahti hänen mieleensä
onnellinen ajatus...

Hän kaivaa perunakuoppaa vähän laajemmaksi ja syvemmäksi, tekee
laudoista katon päälle ja sinne pakenee piiloon...

— Antaapa sitten koettaa rytistää... ja jos hajunkin hännästään
jättää, niin määrä se on, mitä pirttiin pääsee, ja vielä vähemmän
pirtistä kellariin...

Sillä voipi käydä hyvinkin niin, että jos keskeltä Repovaaran lakea
nuuhkii ja vieriää menemään, niin ei paljaalle kalliolle mitään voi,
eikä tuoreeseen kevätmetsään syty kulovalkea kovin äkkiä... Niin on!

Apunlaakson emännän pyytää leipää leipomaan ja kerää piimää omansa ja
Einon pytyn täyteen, että saapi vaikka viikon olla kellarissa...

Hän pääsi taas rauhoittumaan eikä puhunut koko tähdestä mitään, jos
eivät muut ensiksi aloittaneet.

Mutta kevättulva nousi. Suurella ryskeellä läksivät talviset, paksut
jäät paikoiltaan, ja tulva kuljetti niitä talojen rantaan ja
vainioillekin. Suurelta järveltä näytti joen uoma, ja heinälatoja
ajelehti jäiden seassa.

Ojalaisen riihessä jo oli tulvavesi partten päällä, ja Ojalaisella oli
työ ja tuska pelastaessaan tulvan kynsistä halkojaan ja muuta
puutörkyä, joita tulva rantavainioilta vaaniskeli.

Joka talossa hätyytteli tulva, ja siitä karttui töitä niin paljon,
ettei kukaan muistanut Halleyn tähteä pariin viikkoon eikä siitä kukaan
enää puhunutkaan. Oli muuta nyt ajattelemista.

Mutta Mikko täältä korkean Repovaaran laidasta katseli kuin Mooses
vuorelta ihmisten hommia tulvan käsissä ja ajatteli, että nyt ne siellä
pelastavat ja puuhaavat eivätkä aavista, onnettomat, että suurempi hätä
on edessä. Ja se suuri päivä lähenemistään läheni. Mikko oli
almanakkaansa vetänyt nokisella tulitikun päällä suuren ristin
Erkinpäivän kohdalle, merkiksi... kuoleman merkiksi.

Iltaa ennen hän laittoi kellariin leipänsä ja molemmat piimäpytyt.
Leikkasi lehtitupakkaa molemmat kukkarot täyteen ja varusti
tulitikkuja.

Se häntä mietitytti, miten saada tuominen tikku ulkopuolelle
ovensäppiin, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei olisi kotona. Keksi
viimein siihen keinon. Irroitti porstuan seinästä, joka oli laudoista
tehty, yhden laudan — siitä aukosta menisi sitten sisälle, kun ensin
oli tuomisen tikun paikalleen pannut... Kaikki oli siis selvänä.

Erkinpäivän aamuna näkyivät ihmiset vielä puuhailevan tulvan parissa,
veneitä souteli pitkin rantoja, jokunen lauttakin jo oli menossa
alaspäin, eikä mitään oudompaa näkynyt maassa eikä taivaalla, kun Mikko
pirttinsä päästä alas kylään katseli.

Jos kävisi vielä Repovaaran laessa... ja katselisi pohjoiseen,
näkyisikö erinomaisempaa romotusta... Pitäisi se jonkunlainen romotus
näkyä...

Mikko sulki ovensa, tikun säppiin pisti ja lähti painumaan metsään
suoraan pirtiltään.

Ihme, ettei mikään vielä näyttänyt entistään kummemmalta. Linnut
lauloivat, Repo-oja pauhasi ja näytti kuin ikävöisi jo myllymiehiä.
Poikasia näkyi pikku puroissa laittelemassa sahamatteja, ja ylipäässä
kylää näkyi joku karhitsevan kauramaata...

Mutta Mikko nousi vaaran laelle ja kauan sieltä pohjoiselle
taivaanrannalle tähysteli...

Kun hän palasi, näki hän vaaran laidasta mökilleen ja huomasi, että
Herralan isäntä siinä pirtin edessä käveli kahakäteen ikäänkuin
vartoen. Mikko taitteli muutamia männynoksia ja mietti, että sanoo
Herralalle käyneensä uunihakoja tuosta vaaran laidasta noutamassa.

Pian hänet Herrala huomasikin, kun risujen katkeilemisen kuuli.

Myllyturkki oli yllään, vaikka oli lämmin paiste.

”Mikko se ei ole täällä tulvan jaloissa”, sanoi Herrala. ”Meillä siellä
on ollut kova koplakka, kun tulva on tahtonut viedä käsistä kaikki”, —
tuumaili Herralan isäntä, kun Mikko tuli likemmäksi.

”Joo”, sanoi Mikko ja käveli männynhakokimppu kainalossa pirtin päähän.

”Myllynjauhatuskin on jäänyt tuon tulvan takia. Et sinä taitaisi joutua
kiviä teroittamaan”, puheli Herrala.

”Tässä taitavat tulla eri takomiset”, vastasi Mikko.

Herrala katsoi Mikkoon pitkään. Kovinpa oli mies laihtunut ja näytti
sairaaltakin.

”Taidat kipeä olla”, arveli Herrala.

Mutta Mikko ei vastannut mitään, pirttiin meni ja veti oven lujasti
kiinni.

Herrala lähti köpittämään myllylleen päin ja arveli, että joko oli
Mikko jostakin hänelle suuttunut taikka oli järkeen vika tullut.

Mutta kun Mikko oli päässyt taas pirttiinsä eikä enää osannut ajatella
paljon mitään, kiepsahti Ojalainen sisälle, naurusuin.

”Sinä se täällä elät kuin Mooses vuorella, vaan meillä on ollut eri
tappelu tulvaa vastaan. Mutta nyt on vesi kääntynyt menemään... Mitä
sitä on muuta kuulunut...?”

Ojalainen naureskeli ja katseli Mikkoon hieman veitikkamaisesti.

”Mitä kuulunee tänä päivänä”, sanoi Mikko ja loi julman vihaisen
katseen Ojalaiseen.

”Nyt ei enää kuulu muuta kuin rauhaa, Mikko. Tulva on laskemassa, ja
pyrstötähteä ei ole kuulunut”, sanoi Ojalainen ja pani piippuunsa.

”Ei ole lopussa vielä tämä päivä”, sanoi Mikko arasti.

”Toissapäivänähän sen olisi pitänyt tulla, mutta eipä kuulunut eikä
näkynyt...”

”Tänäänhän Erkinpäivä on!” tokaisi Mikko kalpeana.

”Toissapäivänä Erkinpäivä oli”, vakuutti Ojalainen.

Mutta vaikka Mikko tunsi rajatonta riemua, ei hän iloansa ilmaissut
eikä ollut vielä oikein varmakaan asiasta.

Hän tähtäsi Ojalaista silmiin, saadakseen selville, valehteliko tämä
vai puhuiko totta.

Mutta sen pirun ketunkasvoista ei saanut selvää.

”Sinä olet erehtynyt, Mikko. Toissapäivänä kahdeksastoista päivä toukokuuta
oli.”

Ja taas Ojalainen nauraa virnisteli.

Mutta Mikossa nousi uusi epäilys, ja vihan vimmassa hän huusi:

”Painu helvettiin minun huoneestani... senkin... senkin...”

Ja Mikko kaappasi jo hiilihangon loukosta.

”Elä, veli kulta! Elä, veli kulta!” rukoili Ojalainen ja riensi minkä
ehti ulos, mutta Mikko kuuli hänen nauraa hohottavan, kun hän käveli
Apunlaaksoon päin.

Mutta Ojalaisen mentyä Mikko otti almanakan käteensä ja alkoi laskea.
Onneksi hän muisti, missä oli minäkin päivänä ollut, ja niin hän sai
kun saikin selville, että Erkinpäivä todella olikin ollut jo
toispäivänä.

Ensiksi hän tunsi kipeätä nälkää, ja sitten hänestä näytti, kun silmäsi
akkunasta ulos, että koko maailma oli kaunistunut.

Hän otti kellarista eväänsä, paistoi silakoita ja rupesi syömään.

Syötyään oikein kelpomiehen aterian hän läksi Apunlaaksoon.

Emäntä sattui olemaan kahvinkeitossa.

Heti tuli puheeksi Halleyn tähti.

”Muuta en uskokaan kuin että nuo sanomalehdet ovat koko jutun
valehdelleet”, sanoi Apunlaakson emäntä. ”Eihän Jumalan sana totta
olisi, jos ihmiset maailman lopun tietäisivät.”

”Niin, ja pitäisi sitä raamatun mukaankin vielä olla aikaa vajava
”, sanoi Mikko.

Nyt hän vasta uskoi ja ilostui niin, että alkoi omia aikojaan nauraa
räkättää.

Apunlaakson emäntä tarjosi kahvitkin, ja elämä tuntui kuin nuorena
ennen, jolloin ei mitään murhetta ollut.

Pitkin päivää Mikko käveli edestakaisin. Myllyillä kävi ja tarkasteli.
Repo-ojassakin olivat panne ja jäätiköt sulaneet ja vesi asettunut
juoksemaan entistä kivistä ja jyrkkää uomaansa myöten.

Myllyvesi oli nyt parhaillaan, kun alusvesi ei enää siipiin vastaisi...

Hauskalta tuntui olo. Myllymiehiä ei näkynyt, eikä Herralan myllykään
ollut käynnissä. Mutta alkaa taas kohta kuulua sauvakkojen kolina ja
alkaa Mikollakin jauhoja tulla... viimeiset leivät olivatkin
kulumassa...

— Sammunut se saatanan tähti on pohjoisessa, kun tuntureita joutui
kiertämään, — mietiskeli Mikko hyvillään, kun koko ympäristö oli
samanlaisena kuin ennenkin. — Jo minä arvasin ja sanoin minä
muistaakseni opettajallekin, että jos vaan maihin laskee Lapissa, niin
sinne jääpi iäksi eikä ole enää koskaan ihmisiä
pelottamassa... ryökäle... Hulluiksi tahtoi ihmiset tehdä...

Hän kävi Virnemäessäkin, puheli ja naureskeli ja opasti poikasia
sahamattien teossa.

                                                  ⸻

Vasta illalla myöhään hän meni mökilleen. Oli käynyt opettajaakin
puhuttelemassa ja oli nyt varma asiasta.

Mutta kun pääsi Virnemäkeen, havaitsi hän, että hänen pirttinsä
savupiipusta nousi musta sauhu.

”Kuka perr...?”

Mutta sitten muisti, että olisiko Ulla ja Eino... Ja muisti senkin,
että oli rukouksessaan luvannut minkä mitäkin Ullallekin, jos Jumala
tämän kerran hengen pelastaisi...

Jos ei lupausta pitäisi, saattaisi muuten rangaista... Nyt ensiksi
ainakin täytyi ruokk... Mutta ehkäpä Ullalla olikin evästä itsellään...
Ja mitäpä nyt heti paikalla kertomaan mitä rukouksissaan, kun oli
hengen hätä, oli mennyt lupaamaan.

Ulla oli kahvin keitossa, ja pöydällä näkyi olevan vehnäsiäkin ja iso
sokerikappale.

Eino istuskeli pöydän päässä sikaari suussa.

Ei sanaakaan puhuttu, mutta kun Ulla vilkaisi Mikkoon ja näki, ettei
tämä ollut pahalla kiirillä, niin sanoi, Einoon kääntyen:

”No, tarjoa isällesikin sikaari... sillä välin kun tässä saan kahvin
valmiiksi...”

Eino tarjosi. Hyvillään näytti Mikko olevan, kun sytytti.

”Poika ansaitsi hyvän palkan enonsa luona”, puheli Ulla. ”Uudet
vaatteetkin on säkissä porstuassa...”

Mikko pyörähteli tyytyväisenä.

”Siellä on — siinä minun vakkasessani — Mikollekin tuliaiset. Eino,
nouda sisälle”, toimitteli Ulla, kiehuttaen kahvia.

Mikko ei osannut ihmeissään mitään puhua.

Eino veti vakasta uudet harmajat sukat ja ihka uudet vasikannahkaiset
kintaat ja Mikolle ojensi...

Mikko tunnusteli ja jo viimein sanoi:

”No, terveinä siellä ihmiset Järvikylässäkin olivat...?”

Äänessä oli kiitollisuutta ja ihmettelyä.

”Eipä kuulunut miltään suunnalta, että olisi kulkutautiakaan ollut
liikkeellä”, selitteli Ulla.

Ja kun hän oli kahvin keittänyt, niin pöydän päähän piti Mikon istua ja
vehnäsen kanssa topata, topata kolme kuppia yhteen menoon...

”Einoa oikein tahtoi enonsa koko, vaan minä sanoin, että kun
tulee myllynjauhatuksen aikakin, niin isänsä apuna tarvitsee...”

”Oikein oli, ettet jäänyt... kylvöt tekemättä ja kaikki”, puhui Mikko,
suu täynnä nisua.

Ja niin sovinnossa juttelivat ja hyvillä nimillä toisiaan mainitsivat.
Eikä halkaistua sanaa puhunut yksikään Halleyn pyrstötähdestä.

Eikä ole koskaan ollut onnellisempaa ja tyytyväisempää perhettä kuin
olivat Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino tänä hauskana, tyynenä ja
valoisana toukokuun iltana pienessä mökissään Repovaaran laidassa.

X

Taas on hauskaa Repo-ojan myllyillä.

Etevänä, toimellisena ja tärkeänä myllärinä keikkuu Mikko myllyltä
myllylle, ylpeästi on lakinlippa niskan takana ja naama jauhoissa. Vesi
pauhaa, sauvakat takovat tahtia, myllymiehiä tulee ja menee, ja Mikolta
neuvoja kysytään.

Aivan niinkuin entisinäkin keväiminä!

Linnut laulavat Repovaaran laidassa, ja kylvön aika on käsissä. Kiire
on kaikilla ja jauhojen tarve joka talossa.

Eino takoo ja teroittaa kiviä, ja niin on hoppu, ettei tahdo syömään
joutaa, ja nukkumisesta ei ole puhettakaan.

Mutta Mikko on kuin nuoret miehet vikkelä vielä, ärähtää ensin, kun
neuvoja ja apua tullaan pyytämään, mutta lupaa tulla korjaamaan.

Ojalaisen kanssa ovat välit olleet kireät, eikä Mikko ole ollut
helpolla lepytettävä, sillä Mikolle on joku kuiskannut, että Ojalainen
oli talvella tainnut siellä Jylyvaaran luolan suulla käydä...

Mutta Ojalainen on luvannut parasta peltoaan perunamaaksi ensi kesäksi,
antanut melkein terveet kengät, uuden piipun ja kukkaron, ja kun sitten
vielä kerran myllyssä käydessään korttelin hyvää tislattua antoi
aamuryypyiksi — niin sovinnon on Mikko tehnyt...

Ja nyt hoitaa Ojalaisen myllyäkin niinkuin on hoitanut jo monta kymmentä vuotta
.

Tulee rovastikin taas Mikon puheille ja pitkän aikaa tarinoipi.

”No, Einosta taitaa kehittyä mylläri”, arvelee.

”No, aika tarkka on jo. Jos minun luontoinen tulee, niin saapi sille
uskoa myllynjauhatuksen ja avaimetkin... Ei toisen omaan koske...”

”Sepä on hauskaa”, sanoo rovasti. ”Kun Mikon kerran kuolema kutsuu,
niin silloin on Einon vuoro...”

”Niinpä tietenkin. Mutta vielä minä olen mies parhaissa voimissani,
vaikka olen kuudenkymmenen...”

Ja Mikko pyörähtelee kuin nuoret poikaset.

Hymähtää rovasti ja nyökäyttää päätänsä.

Mutta ihme nähdään myös nyt Repo-ojan varrella. Nähdään, että Ulla,
toimeliaana kävellen, viuhtoo mennä myllylle, jossa Mikko ja Eino
viljan ja jauhon pölyssä hääräävät. Ja on Ullalla kuuma kahvipannu
toisessa kädessä ja toisessa kahvikupit ja sokerit.

Myllymiehille on Ulla kahvia viemässä!

Sitä ei koskaan ole ennen elettyinä keväiminä tapahtunut.

Kummissaan katselee sitä Apunlaakson emäntä ja kummissansa Virnemäen Kaija,
keskelle pihaa töksähtäen seisomaan.

Mutta Herralan myllyn päivänpaisteisille portaille istahtaa Ulla
kahvivehkeineen, ja pian saapuvat siihen Mikko ja Eino, kumpikin
päivänpaisteeseen istuen. Ja tarjoaa Ulla väkevää, tervanruskeaa kahvia
kupin Mikolle ensin, sitten Einolle ja niin vuorotellen, kunnes
korkearintainen, jalkaniekka kahvipannu on tyhjäksi juotu...

Ja ihmeissään sitä ihmiset katsovat ja toisiltaan kysyvät, mistä on
syttynyt suuri rakkaus toraiseen perheeseen ja mistä ihana sovinto
saanut.

Mutta jotkut epäilevät, ettei se mahda pitkällistä olla tälläkään
kertaa, toiset taas, että kyllä kestää.

Ja myllyt käyvät, sauvakat hyppivät tahdissa, vesi pauhaa ja vaahtoaa,
ja ylpeänä myllärinä pyörähtelee Mikko Repo-ojan varrella, samoin kuin
on koko ikänsä pyörähdellyt.