V
Syksy tuli.
Kaunis ja täyteläinen oli tähkä Mikon molemmissa pelloissa, eikä yhtään
rikkaruohoja näkynyt. Ihmettelivät sitä sivukulkijatkin. Noin se olisi
pelto hoidettava kuin tuo Ollin-Mikko hoitaa... noin puhtaana
rikkaruohoista.
Tyytyväinen oli Mikko itsekin ja Apunlaakson emäntää kehui kylän
parhaaksi kylväjäksi. Yksissä tuumin ja sovinnossa Einon kanssa viljan
leikkasivat, sitoivat ja sieviin kuhilaisiin asettivat.
Mutta kuiva näytti syksyn kulku olevan. Repo-ojassakin oli niin vähän
vettä kuin kesäkuivalla, eikä myllyn käyttämisestä ollut puhettakaan.
Ulla kulki pellon leikkuussa kylällä ja yöpyikin usein sinne.
Päiväksi oli Ojalainen saanut Einon pellolle, mutta kun ilta tuli, niin
pyysi palkkansa ja lupasi seuraavanakin päivänä tulla.
Mutta seuraavan päivän hän makasi ja valitteli kipeäksi itseään.
Kansakoulukin avattiin, ja Mikolla alkoi tavallinen työnsä koulun
halkovajassa. Einokin kävi mukana ja halkoi puut sitä mukaa kuin Mikko
sahasi. Opettajakin kävi puheille, istuen pölkyllä ja katsellen, kun
isä ja poika pienensivät halkoja. Oli hyväpuheinen tämä opettaja ja
mielellään keskusteli Mikon ja Einon kanssa.
”Mikko taisi saada hyvän vuoden”, sanoi hän.
”En ole vielä riihessä käyttänyt, — mutta uskonpa saavani enemmän kuin
viime vuonna... Pitkä on tähkä ja sai rauhassa tuleentua...”
”Paljonko Mikko saapi pelloistaan?”
”No mennä vuonna sain runsaan tynnyrin, mutta uskon tänä vuonna
kiikkuvan puoleentoista...”
”Vai niin paljon! No perunoita sitten?”
”Perunat minulla ovatkin kylvettyinä Ojalaisen maahan, mutta antoi taas
Ojalainen, vanha kälmi, niin huonoa pellonnurkkaa minulle, ettei kasva
muuta kuin vesiroskaa... Aapon-Ullalle antoi parhaasta pellosta... Vaan
kyllä niitä minun tarpeekseni tulee...”
”No onko Einolla perunan kylvöä?”
”Enpä mie”, arveli Eino.
”Ei ole oikein maahenkinen Eino vielä”, selitti Mikko. ”Mutta jahka se
siitä viisastuu ja vanhenee, niin... Olen minä kehottanut, että ruveta
Ojalaiselle torppariksi siihen Ollinvainioon...”
”En minä Ojalaisen komennettavaksi ala”, pani Eino heti vastaan.
Kun hetken olivat vaiti, niin opettaja sanoi:
”Ennustetaan hyvin lauhkeaa talvea.”
”Mistäpä sen vielä tietää”, epäili Mikko.
”Oppineet tietävät. Tietävät paljon muutakin... Kun osaavat laskea
senkin, kuinka nopeaan pyrstötähti taivaan avaruudessa lentää...”
”Lentääkö?”
”Niin. Nyt tämän talven aikana taas näkyy se Halleyn pyrstötähti, jota
ei ole maahan näkynyt moneen kymmeneen vuoteen...”
Mikko ja Eino kuuntelivat. Eivät uskoneet kumpikaan. Opettaja oli
välistä ennenkin puhunut leikkiä.
”Se kiertää avaruudessa niin kaukana, että vaikka semmoista vauhtia
kulkee, ei kerkiä takaisin ennenkuin monen kymmenen vuoden päästä... ja
nyt tänä talvena näkyy... Sillä on pitkä pyrstö, ja nyt se kulkee
lähempänä maata kuin ennen...”
Eivät puhuneet siihen mitään Mikko ja Eino; toinen sahasi, toinen
halkoi.
”On ihmisiä, jotka pelkäävät, että maapallo sattuu sen tielle ja että
silloin on maamme murskana ja pieninä kivinä hajoaa avaruuteen...”
”Leikkiä laskette”, sanoi siihen Mikko ja nauroi.
Einokin hymähti.
”Ei ole leikkiä, ja minä näytän Mikolle tienkin, kuinka Halleyn tähti
kulkee avaruudessa...”
”Mitäpä minun sen polkuja tarvitsee tietää”, sanoi Mikko ja melkein
loukkaantui, kun opettaja häntä niin tyhmänä piti.
”Saattepa kuulla muiltakin... siitä on sanomalehdissäkin selityksiä...”
Mutta Mikko, joka tunsi almanakan ja oli ikänsä sitä tutkinut, arveli:
”Eipä siitä almanakassa mainita mitään”.
”On se isommissa almanakoissa”, sanoi opettaja.
Siihen taukosi keskustelu tällä kertaa, sillä puita oli nyt ensi hätään
pilkottu ja Mikko ja Eino lähtivät kävellä huiskimaan mäkeen,
mökilleen, Mikko edellä saha kädessä, Eino jälessä, kirves olalla.
⸻
Yhä pysyivät ilmat kuivina eikä vesi lisääntynyt Repo-ojaan.
Riihiä puitiin parasta aikaa.
Mikko ja Eino olivat ruvenneet riihimiehiksi Ojalaiseen. Jyvissä oli
palkka sovittu: Mikolle kaksi kappaa aina joka riihellisen puinnista,
Einolle ainoastaan kappa.
Mikko oli tähdellinen ja hyvä riihimies, joka piti mallikelpoista
järjestystä puinnissa. Ei jäänyt jyviä olkiin, ja puhtaaksi korjasi
viljan. Ei ollut Mikkoa moneen vuoteen saatu riihelle, mutta nyt,
muistaen pitkää talvea ja peläten, ettei syysjauhatuksen aikana
saisikaan myllypaikoista talvileivän jatkoa, täytyi hänen ruveta riihen
puintiin.
Ahkerakin riihimies Mikko oli, ja Ojalainen kehui joka kerta kun
riihellä kävi. Molemmat Ojalaisen piiatkin, Sandra ja Laura, Mikkoa
kiittivät verrattomaksi riihimieheksi, mutta Einoa moittivat laiskaksi.
Usein Mikkokin Einoa kärkehti ja hoputteli, mutta ei parannut vauhti
pojalla. Puimaan oli jonkunlainen, iskien varstaa tahtiinsa melko
lujasti, mutta kun tuli olkien pudistaminen, niin ei viitsinyt kumartua
ja liikkui laiskasti...
Eräänä päivänä, kun Ojalainen itse tuli kahvia riihimiehille tuomaan,
kertoi hän lukeneensa lehdestä Halleyn tähdestä...
”Tosi taitaa olla sittenkin”, sanoi Mikko. ”Luulin, että opettaja
valehteli.”
”Täysi tosi on. Mutta on sillä vauhtinsa, kun menee monta sataa penikulmaa minuutissa
...”
”Minuutissako?”
”Niin, ja pitkä tulinen häntä on perässä, josta saattaa kiviä
tipahdella tänne maapallollekin... Se on nähty jo ulkomailla ja kyllä
se täälläkin näkyy... ja pahoin pelkäävät, että jos se liika likeltä
mennä vihkasisi...”
”Meneeköhän tätä jokivartta ylös?” kysyi Mikko, kesken kahvinjuonnin.
”Saattaa mennä hyvinkin likeltä... Vaan ensi keväänä kuuluu kaikkein
likimpänä maata olevan...”
Mikko mietti hetkisen.
”Onhan näkynyt välisti, kun tähdet lentelevät talvipakkasilla, vaan on
sanottu, että vilun käsissä hyppelevät...”
”Niin, mutta tämä Halleyn tähti on aivan erilainen tähti, joka kiertää
avaruutta kuin jänis kierrostaan... Jos sattuisi maa sille linjalle,
jota on kulkemassa, niin koko maailma palaisi poroksi, kun yhteen
iskisivät...”
”Se olisi aika paukaus”, nauroi Eino piikain selän takana, suu ja
silmät tyhmästi selällään.
”Elä sinä, poika, naura semmoisille asioille”, virkkoi Ojalainen.
”Sillä sen Halleyn tähden häntäkin on niin myrkyllinen, että jos siitä
haju maahan tulee, niin tappaa paikalla.”
Mikko oli saanut molemmat kupit juoduksi, nyt pani piippuunsa ja
istahti riihen kynnykselle.
”Mainitseeko lehdessä, onko käynyt maissa missään... eli olisiko häntä
hipaissut mihinkään?” kysyi hän Ojalaiselta.
Veitikka vilahti Ojalaisen silmänurkassa, mutta vakavasti hän kuitenkin
vastasi:
”Ei mainitse siitä, vaan, niinkuin sanoin äsken, se tulee talvella
likemmäksi maata, niin ettei tiedä mennä vannomaan, jos häntäjouhet
koskisivatkin...”
”Jouhetko?”
”Kuuluu näyttävän sen pyrstö hevosen hännältä, kun vastatuuleen oikein
hepo laukkaa...”
”No jo on kummaa...”
”Kummaa se on. Vaan on niitä oppineita, kun tietävät edeltäpäin,
milloin näkyy ja milloin on maata likimpänä...”
”Taitavat panna arvaamalla”, uskoi Mikko.
Mutta kun kahvi oli juotu, alkoivat riihimiehet jälleen puida
jyskyttää. Pareina olivat Mikko ja Sandra ja toisena Eino ja Laura.
Tahdissa vuorotellen löivät, ja kauas kuului pauke.
Ojalainen seisoi hetken aikaa riihen ovella, tyhjä kahvipannu
kädessään. Sitten poistui, itsekseen hymähtäen.
Mikko takoi puhumattomana pitkän aikaa, sitten äkkiä, kun alkoivat
lyhteitä käännellä, kysyi Sandralta:
”Miksikä se mainitsi sen pyrstötähden nimen?”
”Minäkös sen muistan!...”
”Halleyn tähdeksi se mainitsi”, muisti Laura.
”Mistäs helvetistä ne sen nimen ovat saaneet tietää?” sotkeusi Einokin
asiaan.
”Nimi on kaikilla ollut maailman alusta”, sanoi Mikko. ”Mistä Repo-oja
on saanut nimensä ja Luppio ja Jylyvaara, Aislinki ja sen semmoiset!”
Alkoivat taas puida jyskyttää.
”Halleyn tähti, — Halleyn tähti”, hoki Mikko ja iski kurikkaansa niin
että oljetkin murenivat.
Ja kun riihestä päästyä menivät saunaan, otti Mikko puheeksi sen
Halleyn häntätähden.
Semmoinen oli ollut puhe Ojalaisen kanssa, että kun Ojalaisen vilja on
puitu, saa Mikko sitten Ojalaisen riihessä omat lyhteensä puida ja
talon puilla riihen lämmittää ja talon hevosella mökiltään lyhteet
riiheen ajaa.
Herralassakin oli riihenpuinti loppunut, ja Ullakin, joka oli ollut
Herralan riihimiehenä, oli kotiintunut.
Ulla oli aina Mikolla ollut riihimiehenä, ja nyt näinä vuosina oli Eino
ollut kolmantena. Mitään palkkaa ei Ulla tosin saanut, mutta Mikon piti
riihipäivänä tarjota hyvä ruoka ja kolme kertaa antaa kahvia.
Rehellisesti olikin Mikko välipuheen pitänyt.
Apunlaakson emännän oli Mikko saanut kahvin keittäjäksi ja ruuan
laittajaksi sille päivälle.
Syysaamu ei ollut vielä valjennut, kun jo Mikko herätti riiheen Ullan
ja Einon. Ulla nousi virkusti pönkilleen, mutta Eino urisi ja
kynsiskeli kylkiään, silmät ummessa.
”Mitä kynsiskelet... vastahan olet eilen saunonut”, hoputteli Mikko.
Mutta Eino kähni kenkiä niin kauan jalkaansa, että Mikko ja Ulla jo
ehtivät melkein riihelle ennenkuin Eino pääsi pirtistä ulos.
Riiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia.
”Varhainen luulin olevani... parhaiksi taisin ehtiä”, sanoi hän.
”Parhaiksi ehdit...”
Kahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille
rakentamaan.
Rupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi
päätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja
tarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.
”Sinusta ei tule miestä koskaan”, haukkui Mikko. ”Et viitsi lyödä, että
jyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä
vahinkoja...”
Mutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.
”Saatana... jos et pui paremmin, niin isken varstalla”, noitui Mikko.
”Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan...”
”Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso... senkin talpukki...”
Niin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti
päättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä
kertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja
toimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen
alkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja
nimitteli rumilla nimillä... sanoi semmoisen sanan, josta Ulla
silmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla...
Mutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine
naamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten
varstallaan Ullaa kohti... Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja
alkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla
pyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa
kuin oravaa puuhun... Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun
orret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira...
Eino käytti aikaa hyväkseen ja istahti kynnykselle. Nauraa hihitteli
siinä ja katseli, kuinka tuossa kävisi...
Mutta kun Mikko ortten välistä oli aikansa hosunut, osaamatta
kertaakaan Ullaan, julmistui hän, kauhean kirouksen päästi ja alkoi
kiivetä orrelle, aseekseen ottaen varstan... Juuri kun hän pääsi
orrelle oven puolelta riihtä, solautti Ulla notkeasti itsensä alas
lattialle peränpuolesta olkien päälle ja vihkaisi riihestä ulos,
huutaen:
”Tonttu puikoon sinun riihtäsi!”
Ja pakeni suoraa päätä kotimökille...
Mutta kynnyksellä istui Eino ja naureskeli.
”Kyllä minä ämmän vielä pehmitän tässä”, manasi Mikko, kun laskeusi
orrelta.
Mutta Eino vain virnisteli, muistellen mitä Ulla oli Mikolle orrelta
sanonut...
Silloin Mikko uudestaan kiivastui ja kävi molemmin käsin Einon
takkuiseen tukkaan...
Mutta poika olikin viisastunut ja tarttui hänkin vuorostaan Mikon
hiuksiin ja repäisi niin että maailma Mikon silmäin edessä musteni,
loukkoon kiskoi äijän ja kiljui...
”Et sinä enää taidakaan minua meitota, äijänkäpy...”
Siinä olivat yhdessä mylläkässä ruumenien ja riihen seassa, kun
Apunlaakson emäntä tuli aamiaista tuomaan.
Jumalan sanalla hän taas heitä nuhteli ja sovinnon sai aikaan. Kävipä
mökillä Ullankin puheilla, ja takaisin työhönsä palasi Ullakin,
haikeasti valittaen ihmisen turmeltunutta luontoa ja verta.
Ja kun jyvät vihdoin olivat säkissä, ruumenet ja oljet sievissä läjissä
ja Ojalainen tuli ja sanoi, että hän oli riihimiehille kylyn
lämmittänyt, oli koko kahakka taas unohtunut.
Ja onnellisina ihmisinä kävivät Mikko, Ulla ja Eino saunaan ja
ottivatkin oikein vihaisen löylyn.
Mikko oli riihestä saanut puolentoista tynnyriä ohria, raskaita kuin
suoloja. Niin hyvää satoa ei hän koskaan ennen ollut saanut. Kun oljet
ja ruumenet myi kauppiaalle, oli hänen tulonsa pelloistaan sangen hyvä
— ei enempää olisi tahtonutkaan.
⸻
Ulla oli jo ottanut perunansa maasta ja ne talveksi taas, kuten
ennenkin, saanut Apunlaakson kellariin.
Mikolla oli pirtin parren alla kellari, mutta Ullan perunoita hän ei
suostunut sinne ottamaan, vaikka olisivat mahtuneetkin. Epäili, ettei
Ulla malttaisi olla ottamatta hänen hinkalostaan, oleskellessaan yksin
kotona.
Mutta peräti huonosti olivat Mikon perunat tänä kesänä kasvaneet.
Kehnoa juolikkomaata oli Ojalainen Mikolle perunamaaksi antanut, ja
siitä Mikko jahkaili ja noitui.
Ei tullut kuin hillankokoisia mukuloita, ja niitäkin oli vain vähän
juuressa. Pari penkkiä oli jo purkanut, eikä ollut kuin pikkusen säkin
pohjassa...
”Ja siemenet olivat niin hyviä... parasta Tanskan potun alaa —
pappilasta alun olen saanut, — ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee... No
arvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että... on se isäntää
tuokin Ojalainen”, pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä
piennarta sivu kulkemaan.
Kymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut
kaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.
— Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa... Ei
liikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin...
Hän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt
miettinyt... Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja
sen mukaan keittää... että koko talven riittäisivät...
Sattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko
otti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi
sillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle
pani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui
kädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.
— Siinä oli yksi keitto...
Hän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.
— Siinä on toinen keitto...
Säkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei
ollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.
— Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää — ja yhtä huonoilta
ne näyttivät — niin...
Mikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä... Pitkä on
talvi... Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä
Pyhäinpäivään viisi viikkoa... Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä
keittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä
kevätpuoleen riittäisivät...
Hän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen
pellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä
mietteissä, tyhjä säkki kainalossa.
Hän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä
kuokkiessaan.
Yhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä
yhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta
niistä täytyi parhaat säästää siemeniksi — kymmenkunta keittoa — niin
ettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä...
Saatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja
rupesi tekemään laskuja... Sydänkuut: joulu- tammi- ja helmikuu,,
olivat pimeitä, pakkaskuita... Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään
ansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen... silloin
olisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa...
Hän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli
ainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden lopussa
. Siitä alkoi viikkoja laskea...
Vasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin...
Joulukuussa oli viikkopyhiäkin... silloin täytyisi keittää...
Hän veti akkunan pieleen viivan joka, ja kun tämä sangen
vaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun
sillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat
riittävät toukokuun loppuun...
— Eipä tässä sentään hätää olekaan, — hymähti hän. — Ulla tuo kuuluu
saaneen suuria perunoita ja paljon... No saakoon... onpa sillä poika
syömässä.
⸻
Niin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli
mieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa...
vaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan...
Oli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja
Repo-oja lirisi kuin kesäkuivalla... Silloin saivat tämänkin kylän
isännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta
alkaen...
Saattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana...
Niin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä
koottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria,
palkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.
Mutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä
Repo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt
vielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään
tapahtuneen.
Mutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy
johtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään
lämmitti ilmaa.
Mikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja
tähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli
tähtiä...
— Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä... Ei sanonut
Ojalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo...
Lienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut
kuin paha vasikka veräjästä... Nyt ympäri taivasta valssailee... ja
saattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan... Vaan mille kohdalle putoaa,
niin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu... Tänne pohjoiseen päin
kuuluu tulossa olevan...
Niin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään
tunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.