SISÄLLYS:

1. Itseään etsivä vanhus.
   2. Jöns Maununpojan urotyö.
   3. Päivätyön päättyessä.
   4. Vallanpitäjä.
   5. Sukuhaaransa viimeinen.
   6. Hakkapeliitat.
   7. Kaupunkitulijainen.
   8. Karoliinin korvapuusti.
   9. Neljäntoista sadan retki.
   10. Viimeiseen mieheen.
   11. Häviön jälkeen.
   12. Revontulten alla.
   13. Poloinen papintytär.
   14. Kukin kohdaltansa.
   15. Kotiin!
   16. Viimeinen koetus.
   
   

ITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS.

Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen
tummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla noin viitisen vuotta sitten
valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset.
Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen
takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita.
Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä luostarin
lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.

Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan
edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan
eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.

Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi
toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä
vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen
meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä
ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli
lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli
sekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.

Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään
ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen
sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.

Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta ikävuodestaan
huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston
kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast
juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt
melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan,
jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen
ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä
askaroitsi keittiössä.

Huone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas
ja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin
kokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja
mustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja
lempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänen
hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.

Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin
Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut
siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: ”Minä saarnaaja
olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä
ja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen
viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä
itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla
tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva.”

”Turhuus ja hengen vaiva”, toisti hän hetken kuluttua huoaten ja
pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa
hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa
näkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt
loitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä
yhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja
vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.
Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä
hänen varhaisin nuoruutensa.

Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen
elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,
tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman
turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta,
sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä
muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa
olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja
tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut
hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen
kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut
tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän
kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivaloiselle
matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa.
Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään
vieraantuminen.

Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisällään. He
tunsivat hänet vain ”et re et nomine magnus” — töiltään ja nimeltään
suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä
selvinneet pyhän kirjan sanat: ”Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken
maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon.”

Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä
olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville
ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja
kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa
itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä
eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan
uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt
nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.

                                                  ⸻

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän
keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.
”Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas
sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!” rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt
kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän
sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän
edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa
oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn
jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi
ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka
hiljalleen tiimalasissa.

”Jumalan rauha, isä!” kuului ovensuusta.

”Ah, sinäkö se olet, poikani?” sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä
tulijan suudeltavaksi.

Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin
harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen
risti osotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella
palveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa
rajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi
lukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata
pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea.

Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä
päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli
lukenut. Se oli ”Sermones Jacobi de Lausanno”. Mutta piispa ei nyt
kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä
hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.

Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui
näin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten
valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien
kanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä
riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen — aivan
kuten nuori munkki äsken — yksi neuvotteluihin osaa ottavista
Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli
ilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta
ennenkuin hän saattoi piispan tehdä siitä osalliseksi, tuli tämän
pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta
ja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen
hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin
herrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka
tarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen
kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen
vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman
yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän
tulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa
sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä
ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.

Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen
julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen
jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä
vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti
hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut
itselleen selväksi.

Hermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,
keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:

”Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvotus, joka minulle kerran
annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: oli kerran kaksi ystävystä,
nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja
he tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen,
ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla
vaiti ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkotuksena oli
vahingoittaa hänen ystäväänsä. — Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä
olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa.”

”Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkuin
olisin ollut selvillä asian laadusta”, vastasi nuori luostariveli
hetken mietittyään.

Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja
itsekseen ajatteli hän: ”Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he
saavat nähdä Jumalan.”

Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean
ääressä.

Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen,
mitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen
velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi
aikaisempi vala Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla
poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan
Salomoni-vaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo
nuori munkki.

Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle
ja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä
kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti
ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala
palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti
häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä — ja samalla Jumalan. Ja
nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka
hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä
alkuperäänsä: Jumalaan.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin
kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan
huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun
päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan luostarin
kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa.

                                                  ⸻

Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta,
jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki
tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä
päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin
kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen
vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui
hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn
kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: ”Minä olen löytänyt
itseni ja palaan Jumalaan.”

Jöns urotyö.

”Heh, heh, hee!” kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa
ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko
herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.

Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen
näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti
alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita
häntä arvossa ylempiä. Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns Maununpoika,
Kelkkalan tilan haltia Viipurin pitäjästä. Tämän lisäksi
oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja Äyräpään
voudinvirkaan.

”Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin ole
ovelampi kuin me kaikki yhteensä — niin, itse herra Klauskin mukaan
laskettuna”, huudahti hän naurunpuuskan tauottua.

Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka tarmokkaat,
mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi ilmaisivat älyä ja
viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut tietävinään tästä likimenevästä
leikinlaskusta, vaan kääntääkseen keskustelun takaisin kuninkaan
kirjeeseen kysyi rauhallisesti: ”Ihanko tosissaan hän kirjottaa
sellaista ja lupaa oikein reininviiniä meille lähettää?”

”No, saatte itse nähdä ja kuulla”, lausui Ahtisten herra, Maunu Niilonpoika,
joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä
nousten poistui huoneesta.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään
Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille
tuttua allekirjotusta ”Göstavus”, joka vankoin ja täsmällisin
goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti
hän paperin eteensä pöydälle ja alkoi hymyään hilliten lukea:

”Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi
joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi
pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten,
kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät
ja rohkeammat käymään kimppuun.”

”He he he... hah hah haa!” vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.

”Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu”, lausui Kivennavan
vouti. ”Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta
riittämiin asti — aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla
piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi
asetettu.”

”Elähän nurise, veli Kivennapa”, vastasi linnanpäällikkö, ”sillä näiden
sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa päivänä
saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista
aamia reininviiniä.”

”No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!” huudahti
herra Jöns. ”Mutta entäs paloviina ja pryssinki?”

”Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella — ainakin parin
kolmen tappelun varalle.”

”Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?”
kysyi Niilo Boije.

”Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän”, ilmotti Maunu Niilonpoika,
”vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan
me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla.”

”Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko
kymmentuhantinen joukko”, arveli Kelkkalan herra. ”Kyllä maar ensi kesänä
saadaan silakat ja turskat lihavina.”

”Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri
heidät nieli?” uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta
tänne saapunut.

”Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki”, virkkoi
linnanpäällikkö, ”jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he
yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa
todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta,
kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa
riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten,
kuten heidän tapansa on aina ollut.”

”Kymmenentuhatta partaa yhdellä iskulla — kiitos sinulle,
Viipurinlahti!” lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. ”Mutta olikos
siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja
vihollisen vastustamiseksi?”

”Kyllä, vaikk’ei niin makua hiveleviä”, vastasi herra Maunu, jonka
edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.

Hetken sitä selailtuaan luki hän:

”Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne
suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä, ovat
tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että kunniallinen
mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen piinan uhriksi.
Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme tarpeen tullessa sen
kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat mieluummin kuin haluavat
vangeiksi antautua.”

”Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela”, naurahti Klaus Kristerinpoika.
”Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi araksi, hän on
vanhoillaan käynyt.”

”Ja itaraksi, joll’emme nyt tahdo noita neljäätoista reininviini-aamia
ottaa lukuun”, lisäsi Jöns Maununpoika.

”Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä
antamaan ratkaiseva isku”, jatkoi Klaus-herra vakavasti. ”Hän
kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan hetken
luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin alttiita
suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman sellaista
saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää.”

”Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava sotaretki!”
lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. ”En epäile ollenkaan, ettemmekö
siinä onnistuisi.”

”Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja kansan
mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä”, vakuutti
Klaus-herra. ”Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla paljon
lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen mieslukunsa
niinkään suuria merkitse.”

”Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia
paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme
aina vaaralle alttiina”, arveli Maunu Niilonpoika.

”Niinhän se aina on”, vastasi Klaus-herra, ”että vaara kaukaa katsoen
näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäs tullaan.
Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla Neva-joen
takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin siinä
Nebukadnesarin unennäössä.”

”Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus lysähtää
läjään kuin lumiukko keväällä”, tarttui Jöns Maununpoika ja teki
jalallaan vahvistavan eleen.

”Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me
saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa
tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset
rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen kanssa
— ei niist’ mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella vakuuttaa
ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata rauhaan
luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt lupaukset
ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa
kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta
myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme.”

”Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet”, lisäsi Jöns Maununpoika,
”pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin
hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan Knuutti Possen
ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat niin, että
moskovalainen lyö nenänsä Iittiin sitä kivistä napaa vasten, mikä minun
voutikuntani on.”

Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä,
kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen
kaakkoisimman voutikunnan maljan.

Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten
juominkia pitkälle yön selkään.

                                                  ⸻

”Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!”

Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka
seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa unettaren
helmoista, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt juuri parahiksi
ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän riuhtoa punottavaa
voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa katkeamaan ja
muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi erottaa sanat:
Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.

Nuori mies korotti ääntään ja melkein huusi hänen korvansa juuressa:

”Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!”

”Häh, vihollinenko?” ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi
verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman
kirjurinsa. ”Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä
olet ja mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?” huudahti
hän.

”Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle
kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla”, kertoi kirjuri. ”Lennossa
kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön tänne,
tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte. Tontteriin ja
Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia ja lähtiessämme
loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita tulipaloja.”

”Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!” huusi Jöns Maununpoika.
”Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja
kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee kuin
kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla, senkin
vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla nostan tien
pystyyn.”

Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä,
kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa. Tällä
välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu hereille ja
Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti saattanut heidät
jalkeille.

”No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä
tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa”, huusi herra Jöns, kun kaikki olivat
kokoontuneet neuvottelemaan. ”Kuinka paljon teillä on varaa luovuttaa
minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa Kivennavalle?”

”Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin
korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä”, vastasi
Maunu Niilonpoika.

”Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei ole järin paljo
kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia saanut ja
kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin kreekiläisten
kuninkaasta...”

”Niin, Leonidaasta”, hymähti Klaus Kristerinpoika.

”Aivan niin, ja hän seisoi...”

”Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista
vastaan.”

”Niin juuri, ja voitti.”

”Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa.”

”No, jos siis tämä kreekiläiskuningas — mikä sen nimi nyt taas olikaan
— voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa persialaista,
niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin täytyy sadalla
viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen kolmekymmentä tuhatta
moskovalaista.”

”Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa.”

”Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta
puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta
taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet olla
pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin heiltä
parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa — eihän se ole enää
mistään kotoisin.”

                                                  ⸻

Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla
sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin lisää
hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki jalkamiehet
rekiin. Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa
etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle
kerääntyneille herroille:

”Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin
te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa.”

Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni
joukkue pyrynä liikkeelle.

”Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää”, virkkoi Maunu Niilonpoika
huolestuneena partaansa sivellen.

”Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä”, arveli siihen Niilo Boije,
tähystellen menevien jälkeen.

                                                  ⸻

Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja
vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaan
ottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä
päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja
kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti
linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia
jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän
takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi
kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.

Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasikin. Linnanpäällikkö
sekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet
jälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten
torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa
lukuisat hevoskaviot.

”Jöns Maununpoika varmaan?” virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä
ulos. ”Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään.”

Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita
pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns Maununpoika
jo heitä vastaan huutaen:

”Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana
pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!”

Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika
matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti
vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.

”Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasinkin”, virkkoi hän ja
alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle.

”Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä
heidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin
leukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat — mene ja tiedä
heidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta
täysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa.”

”Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten
kanssa...?” sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.

”Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!” täydensi Jöns Maununpoika.

”Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin.”

”Kuivin suinko?” vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri
pöydän. ”Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari päivää sitten
. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen
lipittäneet loppuun sill’aikaa kun minä olin noita partoja
pyydystämässä?”

”Missä ja kuinka suuri voimaisena sinä kohtasit vihollisen?” kysyi
herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika
saanut alotteeksi hyvän kulauksen.

”Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai
ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen
joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut
kolmeksi joukkueeksi. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli
niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja.
Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen
päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota
tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo
toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin
että Kivennavan, hyvät herrat!”

”Jöns Maununpojan malja!” huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen.
”Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait
Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?”

”Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani
kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita.
Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa
etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni
suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä.
Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden
puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin
oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha’at.
Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla
varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan
piilossa.

”Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli
näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen
naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja
vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla
lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta
Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.

”No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme
eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä,
että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa
heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä,
että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän
ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti
hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi
puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään
ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän
teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen
sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet.
Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin
ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani.
Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun
terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa
rähistessä.

”’Vastamaljasi Iivana Bibikoff!’ huusin minä ja hyppäsin samalla
hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan
luntun laukasin yhden nikha’an häntä kohti No, siinä ei käynyt sen
hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas
satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha’at sekä
pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä
alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen
selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä
ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja
päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä
ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat.
Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoista tuhatta
hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin
yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän
ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät
kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät
vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja
suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta
pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle. Ennen iltaa heistä oli joka
sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen
niiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt,
ja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet
nenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!”

”Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!” huudahti
Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan
kertomusta. ”Ajatelkaas, kuusisataa miestä lyö pakoon kolmetoista
tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti
tieto.”

”Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?” kysyi Maunu Niilonpoika.

”He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsumiehellä
lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi — niin,
lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta
näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa.”

He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi
iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään
voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut
yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen
asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta
tavaraa.

”Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!” puhkesi Niilo Boije
sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.

”Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi
juhlakulussa ympäri huoneen”, jatkoi hän huoneeseen tultua.

Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri
huoneita. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö
ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja
kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.

Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle
voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen,
vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti
Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta
päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa
sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi
arvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan
Leonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa
voiton kunniaksi vietetyissä kemuissa.

Päivätyön päättyessä.

Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta
venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä
pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi
virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat
sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.
Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja
voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen
ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten
tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla
rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli
kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven
nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä
arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud
ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat
heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään
omituisesti pyörryttävän.

”Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä
kotiin”, virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta
oli kääntynet puolittain häntä kohti. ”Mutta mistä juuri tällä hetkellä
sellaiset aavistukset?” kysyi jälkimmäinen huolestuneena.

”Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä
parantua”, vastasi Agricola. ”Mutta tapahtukoon Jumalan tahto.” Sitten
kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli
kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti
sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen
jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan
raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin
ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa
valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.
Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut
hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä
oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä.
hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty
takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin
hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin
äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta
tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä
ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien
ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä
kaikista lännen kansoissa. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä
olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat
suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli
vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat — niin, kansan
sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara
täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä
puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan
turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa
valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään.
Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa
virkkoi hän tähän kääntyen:

”Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin
uhkaamaan entistä suurempi vaara.”

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen
kasvonsa ja lausui:

”Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me
ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä
ja lisäksi on meri välillämme.”

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen
kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän
ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta
päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa
selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,
Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon
epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.
Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola
sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin
sen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta
aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle.
Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää
kiihdyttävästi.

Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset
sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa
pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta
luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet
sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu
missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja
valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu
pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa.

Entä heidän hallitsijansa? Talis rex, qualis grex! oli
Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena
lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota
rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan
ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein,
pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen
ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas
yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän
oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä
rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään.
Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta
tinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus
ja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä
asioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille.
Täällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta.

Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton
antaa-mennä-vain -ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta
pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella
sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot
olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

”Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon
ensimäisiä ehtoja?” kysyi Agricola heidän illastaessaan.

”On, epäilemättä”, vastasi Lejonhufvud.

”Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja
siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja”, jatkoi
Agricola.

Tähän virkkoi arkkipiispa:

”Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia
miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset
lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin
kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli
Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka
hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan
kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen.”

”Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on
todellakin vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme
oppineet tuntemaan”, virkkoi Lejonhufvud. ”Kun meillä ja muissa
läntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he
kokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuun ottamatta heidän omituista
luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä.”

”Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi
rakentaa”, jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan, ”niin eikö silloin
valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu
ennen pitkää luhistumaan kokoon?”

Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua
lausui Lejonhufvud varoen:

”Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia
vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He
lisääntyvät kuin sienet.”

”Sienet tosiaankin!” virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi Laurinpoika
. ”Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleen, joka
tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko
maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi.”

                                                  ⸻

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti
kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän
oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi
kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän
yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä
jätti hänet kokonaan rauhaan.

Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa
tältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys,
jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli
täysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä
suuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen
mahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa
kehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia
varten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden
oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä
vielä vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet,
jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu
pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat — minkä venäläisten
ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan —
ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä
kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin
häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen ja
hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne
tallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli
maan!

”Herra, auta minua epäuskon suosta!” vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan
taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine
puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain
sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän
niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän
kuin tuo arkkipiispa, joka puoli nukuksissa istui hänen rinnallaan,
kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän
saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.
”Auttakoot suomalaiset itseään!” oli kuningas viimeisen sodan aikana
lausunut — sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin
anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten
seisottava tai kaaduttava — yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta
mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta
avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen
kansastaan?

                                                  ⸻

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää
lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman
väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset
kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän
nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin
väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt
hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä
syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan
pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu
pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine
silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu
tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten
tarkkaavasti kuunnellessa. ”Aivan samoin kansoja, joilla on suuri
tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen
ja kurin kautta”, puhuu hän. ”Sellaisen on aina aikanansa elettävä
suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan.”

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne
ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja
innostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa
ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja
mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä
Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä
sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne
nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,
aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu.
Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa
keveämmäksi.

”Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen
ankaran kasvatuksen ja kurin kautta”, toisti hän itsekseen suuren
opettajansa sanoja, ”se on sanottu juuri minun kansalleni.”

”Mitä lausuit, veljeni?” kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää
kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa
puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

”Niin, niin, epäilemättä se niin on”, hymähteli arkkipiispa, ihmetellen
itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja
muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen
taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.
Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan
herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän ei
saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilän
valossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo
täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta
omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa
kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä
tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa,
mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun hänen sisäiselle
katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto
hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä
nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta
myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin
oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja
osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet
lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka
viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista
kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän
puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi
ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää
olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä
helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain
venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,
että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon
vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin
ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla
kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi
käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä
valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi
Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa
näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina
asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin
sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty
säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä
varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä
saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus,
ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

                                                  ⸻

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen
hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja
autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen
tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle.
Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa
rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla
maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän
horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.

Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta ajatellessaan
verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli kasvipenkkejään hoitaa
äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt palautui se unikuvana
jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien, harvennellen, kastellen
ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä kasvitarhassa, joka oli
ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa. Sieltä kuului lakkaamatta
hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin murinata ja kiljuntaa.
Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä ja välähteli teräviä
hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja epätoivo hänen mieltään ja
lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan laitaan sekä alkoi ääneensä
napista taivaan herraa vastaan, joka ei ollut edes pientä virtaa
asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan välille. Silloin risahtelivat
oksat ja joukko petoja karkasi hänen saralleen. Tuskan vallassa painoi
hän kasvonsa käsiin ja kuuli, kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat
petojen jaloissa. Mutta silloin kuului pelottava jyräys taivaalta ja
kun hän säikähtyneenä nosti silmänsä, oli keskelle taivasta auennut
kuin akkuna, jossa näkyi suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot
vihasta salamoivin silmin, samalla kun metallin kirkas, luita ja
ytimiä vavisuttava ääni huusi: ”Älkää tallatko minun kasvimaatani!”
Nurinniskoin loikkasivat silloin pedot takaisin metsään, joka kävi
äänettömäksi kuin hauta. Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna
taivaalla ja vavisten ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota
eivät ole nähneet muut kuin poika, havahtui Agricola unestaan.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään
räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista
täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:

”Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa.”

”Niin olemme”, vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan
matkatoverinsa äänen. ”Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun
tunnet isänmaasi ilmankin.”

”Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka
hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin,
rakas Suomenlahteni!”

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen
etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta
aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä,
jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat
muodostaneet.

”Jumalan kiitos!” lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen
pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu
uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista
untaan.

Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus
hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt
hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.

                                                  ⸻

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui
Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat
nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut
hänen vointiaan tiedustamaan:

”Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja
kuulla suomenkieltä.”

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään
jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa.
Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan
lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:

”Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!”

”Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä”, virkkoi Olavi Laurinpoika
hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse
koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen
käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan
piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla
toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha
lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä
kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle
ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se
tarttui häntä hellästi kädestä ja lausuen: ”katso!” viittasi sauvallaan
etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän
sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti
lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä
maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky
hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä
ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa
korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille
ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

”Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän”, lausui Olavi Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan
puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena
toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen
hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille
loihtinut.

Vallanpitäjä.

Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä
eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista
vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat
olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli
sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit
juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle.
Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit,
jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä
peilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat
”Suomen Jalopeura” ja ”Suomen Joutsen”, kaleerit ”Lohikäärme”,
”Merenneito” ja ”Karhu”, ”Flemingin parkki”, ”Innamaan haaksi” y.m.,
ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa
parvi joutilaampaa markkinarahvasta.

Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä
rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren
keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä
vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia
sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista
enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme
joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.

Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken
avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman
markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin
pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta
paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha
Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla
juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista:
toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan
puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina
kuninkaan miehinä.

Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä
huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle
seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:

”Hei miehet, täss’ on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli
tusinaa viinaryyppyjä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta
kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!”

Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:

”No tuo joltakin kuuluu!” — ”Onpas siinä reilu poika!” — ”Se mies ei
olekaan Kitulasta kotoisin!”

Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille
sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää
epäilevimmätkin.

Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi
oluthaarikka kädessään puhui:

”Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.
Eläköön Sigismund ja katolinusko!”

”Eläköön! eläköön!” hoilasi joukko hänen perässään.

”Ja nyt marskin malja!” huusi huovi ja rahakukkaroaan helistäen riensi
hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.

Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja
hoilaten.

”Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa
kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat
koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi
kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä
ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat.”

Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan
katolisuskon hyväksi. Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta
kapakan edustalta torventoitotusta. ”Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet,
ovi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan”, huusi huovi.

Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin
ulkoa opittua läksyä:

”Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,
valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä
käskynhaltia yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,
niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn
jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan
kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville
miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä.”

Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.

”Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle
kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa”, huusi huovi.

Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä
tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja
oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi
nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta
tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma
herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä
lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan
hänen jälessään kapitulitaloa kohti.

                                                  ⸻

Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa,
joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa
juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen
sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja
pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen
viereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä.

”Hö’, hö’!” — naurahti hän yht’äkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,
lyöden samalla kämmenensä pöytään, ”saapas nähdä, minkä karvaista
kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!”

”Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia”, vastasi
Abraham-herra hiukan pelästyneenä, ”ja uskon, että hän siinä suhteessa
täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa...”

Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi
tirkistellä ulos.

”Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita
pienempiä hengellisiä”, jatkoi hän hetken päästä.

”Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan”, murahti marski ja
kourasi pari kertaa mustaa leukapartaansa.

Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltia, Ericus Erici Sorolainen
. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan
kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista
röyhelökaulusta vasten kalpeilta ja riutuneilta, kirkkaat, harmaat
silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja
sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:

”Jumalan rauha, jalot herrat!”

”Jumalan rauha!” kuului marskin parrasta murahdus.

Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä
puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä
ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.

Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan
kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan
ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan
luota toisen luo.

Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski
piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi
pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin
hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti
sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.

Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten
töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi
epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin
juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä
pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään
takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle,
sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla
kun hänen takaansa tulivat näkyviin yhdet juopuneet kasvot toisensa
jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi
puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen
katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.

Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt
hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen
esiin loihtimistaan ”kansan miehistä”.

”Hyvät ystävät, piispa, papit ja te rahvaan miehet!” katkaisi
marskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, ”kun viime aikoina on esiin
tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun
minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin
toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille
kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin
riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten
piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski
nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella
hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon
minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat.”

Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen
ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli
pöydän laitaan.

”Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti”, jatkoi
hän kirjettä silmäillen, ”että hän ei ole käskenyt vähentää niitä
kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa
olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan kokouksessa,
se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan.”

”Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki
valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut
saman päätöksen”, keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.

Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli
risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme
aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä
alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen
arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima,
Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen
veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra
Kaarlo Horn.

Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti
tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti
osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten
Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon
hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella
tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat
samaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja
raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään
kursastella.

Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas
piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla
yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja
arkahermoisimmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin
niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja
huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän
jälkeen ärähti hän piispalle:

”Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo
niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja
Upsalan kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan
miehet tähän sanovat?”

Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa.

”Niin on!” — ”Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!” —
”Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!” — kuului joukosta rähiseviä
ääniä.

Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:

”Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä
Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että
sellaiset muutokset peruutetaan.”

”Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja
seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä
pyytää kopiota siitä”, lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,
että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.

”Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea
kuninkaan kirjeen”, mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt
pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.

”Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!” — ”Papit ilman vain
juonittelevat!” — kuului rahvaan joukosta rähinää.

Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta
rohkaistuneena lausui edellinen:

”Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,
niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltian
tietoon sen raa’an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut
Rantamäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia
huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta
menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra
marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot
eivät vasta uusiinnu.”

Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia:
”Olipa ne poikia!” — ”Ei muuta kuin yli muurin vain!”

Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella
kiivaudella:

”En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta
ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta
roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään
sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon
asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!”

”Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!” huudahti Louhisaaren
herra heti perään.

”Ja minä!” lisäsi Kankaisten herra.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski
väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa
paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:

”Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että
asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja
entistä lujemmin.” Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko
nauramaan.

”No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!” —
kuului huutoja.

”On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään kauemmin tällaisessa
kokouksessa!” huudahti Kaskisten herra.

Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten
herra seurasivat hänen kintereillään.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan
ja lausuen: ”Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa”, —
lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen
esimerkkiään.

Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti
saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti
sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan
joukolle:

”Ei teitä täällä enää tarvita!”

Pelästyneinä alkoivat silloin ”kansan miehet” sulloutua ovesta ulos.

”Vietävän risajaakot!” murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan
vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.

Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa
oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan
maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti
Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.

”Tehkää tietä, marski tulee!” kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä
huudahduksia.

Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin
seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut
sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa
lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten
puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa
hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.

Sukuhaaransa viimeinen.

Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu
kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen
antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana Fleming
perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:

”Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina Flemingille
.

Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun
tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän
vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole
vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten
suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin,
että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkun
Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti
minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi
rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden
äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.

Tiedä siis, että alun toista sitten täytyi meidän
jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen
armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan,
jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat.
Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin
toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä
meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään
laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin;
ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän
hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon
ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän
kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin
näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun.
Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa
saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin
kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en
siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen
polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja
kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että
minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan
olen ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni
isäni poikana. Kuolemaan — sillä samana päivänä julistettiin
meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari
vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna
täytäntöön.

Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä
onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman
holvikammio — lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina;
viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea
ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat
velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini. Kuinka alastomaksi tämä
ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa
riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja
pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan — siinä kaikki! Mutta
uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat,
joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä
se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle.
Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme
ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään
muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja
juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes
hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.

Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi
Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla
Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi
kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä
sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin
laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä,
että vietän sillä kertaa viimeisen rakkaassa, nyt miltei
autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa
unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät
sydämeni ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat
unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka
kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen
sormeansa.

Kun aamulla Malina-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani
kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja
katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot
tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun
suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle
pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi.
Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut
jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi.
Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän
vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi
kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston
kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin.
Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi
tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.

Lähdin kohta Arvid Eerikinpojan seurassa Turkuun, missä
sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime talvenkin,
tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi
karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä
olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin
iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin
pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä
heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta
ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla
kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin.
Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin
kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja
jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa
olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni
perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen
kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa
on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta
säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka
vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina
viihtymään meidän parissamme.

Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan
kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren
elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan
alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne
elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet!
Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja
ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan
mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan
tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen,
että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein
vastenmieliseltä. Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan
houkutteli ja silloin minä pyysin sukulaistamme, kreivi
Maurits Leijonhufvudia, joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä,
rukoilemaan herttualta minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni,
mutta ilman mitään tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä.
No niin, nyt en siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan
valmistautua autuaalliseen kuolemaan.

Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isä-vainajamme.
Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun
sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä
mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme,
olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin
Suomen ylimmäinen käskynhaltia ja hänen sekä herttuan välit
olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut
Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen
jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin
syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui
mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en
sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme
jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.

”Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?” kysyi
äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen
puhellen: ”Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan
suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen
hänen setänsä, herttua”. — ”Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi
asettunut häntä vastaan”, huomautti äitimme. Kireämmällä
äänellä vastasi tähän isä: ”Miksi hän tahtoo sekaantua meidän
suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat
asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille,
kunnes —”. Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti
kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin
pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi
omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla
kun hän minun tukkaani silittäen lausui: ”Niin, Klaus, miksi se
ei voisi istua tässäkin!”

Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja,
kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle
yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat kuningaskruunua, itsenäisen
Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus, mikä tuona
hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa, olisi
yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin, sillä
rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää mielessäni
ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin. Mutta —
juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja ilmotti,
että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!

Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni
saapui juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen
ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy
testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava
perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. — Niin totta
kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta,
niin totta pyydän nyt sinua olemaan liioin murehtimatta, vaan
muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme
kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten
lausuu sinulle hyvää yötä

veljesi Juhana.”

                                                  ⸻

Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku tuomion
täytäntöönpanopäivänä seuraava:

Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma.
Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja
linnan selkä kimaltelivat ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille
oli asettunut kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois.
Kullattu pallo tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin
sula metalli, Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat
siipiään kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen
piirityksen jäleltä jääneen patterin harjalla näkyivät seivästen
neniin pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen
kuuden onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista kuukautta sitten
asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen
miehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet
näyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja liikehti
linnan ja kaupungin välisellä tiellä.

Kun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen,
aukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi
lippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan
johdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen
herrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla.
Etummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana Fleming
. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke,
Juhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika
y.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä,
Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät
oli määrätty lisätutkimuksia varten vietäviksi Ruotsiin.

Väkijoukkojen huomio kiintyi melkein yksinomaan Juhana Flemingiin. Tuo
yksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään
samettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen
kappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään hänellä
oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta muutoin
hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon tuostakin
hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.

Hänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius Teitti
ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin saattajista
oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin itkuun, jolloin
Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja. Heidän liikutuksensa
tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi kuulua itkunnyyhkytyksiä ja
äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki saattue eteenpäin ja sotilasten
pertuskat ja leveäteräiset hilporit välkehtivät auringossa.

Kun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan
kultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:

”Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle minun
viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle mitään
kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä kantamaan
tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun viimeisestä
matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun viimeisen
pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen surun valtaan.
Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun tätä taivalta kuin
se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja minä uskon vakaasti,
ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan ainoastaan kaikkien
maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen iloon, jossa minä toivon
rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran tapaavani.”

Aningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki
joen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää
ahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli
kiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin
kummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja
itkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen
omaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portaalla ja
ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat olleet
mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.

Kulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen
edessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi
punamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat
kansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra riisui
päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä puristi
jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten kohtalotoveriensa
kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki piirin keskelle ja nousi
ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen väkijoukkoon alkoi hän puhua
seuraavasti:

”Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat,
hengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille
lausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä
hengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan
minä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman;
mutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin
ihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole mitään
muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan, ja niinpä
hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä isäni
suvun.”

Tässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka
juoksi esille ja huusi:

”Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut minun
ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on kääntänyt
teidän omaksi turmioksenne.”

”Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä, mitä te
väitätte?” kysyi Juhana herra. ”Ja onko minut laillisesti tuomittu?
En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa luettiin
ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut nurjaa
kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta ja
oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen.”

Enempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja
jotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä
sekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri
oli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:

”Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en täältä
takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty kuolemaan,
niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani Jumalan haltuun.
Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut ovat kuolemaan
määränneet.”

Tämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville
naisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille
kädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi hän
hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille pienen
kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui hän:

”Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne
palvelijani huostaan.”

Tämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle
matolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään
hiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa
lyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti
silmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi
äänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa — ja
Fleming-suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.

Seuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan
alapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana
kuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran
maalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä
rautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli asetettu
teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat rautaporien
nenässä rivissä raatihuoneen harjalla.

Hakkapeliitat.

Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivissä, mutta siitä
huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväkirykmentissä nurpea,
äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan
kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja
kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei pelannut
täärninkiä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa
vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen, eikä
ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi läheisiä
kohtalotovereita.

Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen suomalaistensa myrtyneisyyteen
selviää seuraavasta.

Kustaa Adolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet Dübenissä,
kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne Tilly
oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin
vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä
muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto hänen
ja Kustaa Adolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen oli
kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön ynnä
muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten valtojen
asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen pidettiin
sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan, ja sitten
pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua viinimaljain
ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan Juhana Yrjön
kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.

Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja
ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan kotoisen
tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen humalaan.
Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta käytäntöön tullut
piippynysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja hevosillaan,
joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa kyennyt
vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit yrittivät
miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille, vaiensi hän
heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas oli Werbenissä
julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille kunniasijan Ruotsin armeijassa
.

”Sanokaapas”, huusi hän, ”sanokaapas, mikä merkitys on sillä
ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä
nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin teräksellä
kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka ensimäisenä
puree vihollisen rintamaa ja avaan tien muille. Ja tämän meidän
protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri minun
suomalaiseni.”

Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia,
skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia
kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä rauhaan
ja alkoi herjata saksilaisia.

”Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?” puhui
hän ivallisella äänellä. ”Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia
teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja
putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän
käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin.”

Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia liikkeitä,
niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.

”Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja samalla
yhtä pieni vastus Tillylle”, jatkoi hän. ”Jo pelkkä kroatien kiljunta
heidät ajaa käpälämäkeen.”

Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita Stålhandske
ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin sydämistyivät
hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista Stålhandskea
kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja kiivas sananvaihto
syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari kertaa nyrkkinsä pöytään,
niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.

Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan
kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua. Kuningas
oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka. Olivathan nuo
”pohjan barbaarit”, kuten heitä oli pilkallisesti nimitetty, ensi
kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan tarkasteltaviksi.
Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja kademieliä, jotka
olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden voitollisten tulokasten
heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän sivistystään mielellään
vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät hänen vihamiehensä
halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.

Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään
alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi
kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans — Tallijussi
—, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet
Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken
puhvelinnahkaisen hansikkaan. Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat
samassa tuokiossa kalskua toisiaan vastaan, mutta silloin astui
huoneeseen itse kuningas. Hänen vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä
— mikä muutoin saattoi usein ja helposti tapahtua — ja koko
kipenöivän suuttumuksensa vuodatti hän Stålhandsken yli, komentaen
hänet lopuksi lähtemään paikalla pidoista ja menemään leiriin
rykmenttinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi Stålhandsken lähteä,
saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti irvistellessä hänen
jälkeensä.

Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko
rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt,
että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston
mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle
päätteeksi muutamain jonnijoutavain saksilaisteikkarien tähden,
joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas
olikin saattanut menetellä siten sen sijaan että hänen olisi tullut
ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin saksilais-jänikset, joilla oli
ruhtinaanakin saamaton ja pelkuri oluttratti!

Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään
kohdanneeseen loukkaukseen.

                                                  ⸻

Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle
Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten
kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä kuningas
seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi, siellä kajahtivat
ilmoille valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta suomalaiset rakuunat
ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän tervehdyshuutonsa oli
tällä kertaa vaisu ja hillitty.

Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle Breitenfeldiä.
Armeijan oli sijotuttava yötä viettämään siinä järjestyksessä, jonka
kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.

Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä,
puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui
hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt
ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä,
Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.

Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken kanssa
ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun eläköönhuudon.
Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin ja hänen yhtä
uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen tärkeän rykmentin
mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken viereen ja ojensi
hänelle kätensä.

Enempää ei tarvittu ja huudot: eläköön kuningas! kaikuivat jälleen
entisellä ponnella.

”Suomalaiset!” puhui kuningas, ”teillä on nyt ensi kertaa
taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te
tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella
olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen
kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin muistakaa,
että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän asti
saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian
menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet,
riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti
teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman
minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan
suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!”

Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan
ratsastaessa takaisin keskustaa kohti.

Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin
rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta pitämään.
Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä, ehtoorukouksen
ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan. Täydessä
taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.

                                                  ⸻

Ruotsin armeijan kulkiessa Lober-puron yli, oli keisarillinen
sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle
matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta.
Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa
keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt. Keskustassa näkyi
pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias Tilly, joka kerran
oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan maistanut viiniä, ei
hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota. Mutta tällä hetkellä
täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset, sillä kerrotaan hänen,
nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla Ruotsin armeija suoritti
ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen kalpeaksi ja unhottaneen
vastata ympärillään olevien kenraalien kysymyksiin.

Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput
ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä
käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit ojentuivat
sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät kimaltelivat nousevan
auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet tukihaarukat eteensä
maahan ja harjanteella rintaman takana ojenti ruotsalaisia kohti
neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.

Kun Kustaa Adolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas laskettuna
ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen rukouksen,
seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä hiljaisuus.
Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä sotapäällikköä seisoi
vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti toisiansa, ikäänkuin
tahtoen kauas kantavan ratkaisun lykätä vielä moniaan hetken
tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien hulmuaminen
sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä, jonka Tilly oli
sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen. Taistelukentän
laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja turvekattoisten
vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita seudun talonpoikia,
jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa mahtavata näytelmää.

Kun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Adolfin
taisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan merkin
ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin. Etummaisena kulki
Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan kantomatkan päähän
keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.

”Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen
saavat aikaan”, lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. ”Kummalta
puolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö.”

Samalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta
ja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa. Mutta
kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja kappaleen
matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja multaa.

Nyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti
samassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä suomalaisia,
ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti kätensä ylös ja
tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli eversti Baumgarten,
joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta kanuunankuulasta siten sai
surmansa.

”Hurraa! voitto on meidän!” huusi Stålhandske.

Hänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot
noudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina
pitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki
eivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä siis
tienneet syytä hurraamiseen.

Pian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti
yhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät
sotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa
kumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.

Vaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut saaliikseen
mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan järkähtämättä
ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset ja kulmikkaat miehet
istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä kotoisten Ruunikkojensa,
Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne olivat keisarillisten ratsuihin
nähden huomattavan pieniä, mutta omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä,
uskollisia ja viisassilmäisiä eläimiä.

Satulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske mikäli ruudinsavulta kykeni,
vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:

”Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit niskaamme.
Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja pitäkää sitten
kieli suorana suussa!”

Stålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä kuului
tuttavallisia huutoja: ”Valmiita ollaan, antaa tulla vain!” — ”Vastaan
minä sylkäsen, niin että tuntuu!” — ”Tulkoon nyt vaikka itse keisari
ja kaikki jesuviitat lisäksi!”

”Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!”
varotteli Stålhandske.

”Ei kai Hanskia ala jänistää?” kuului rivistä ja sitten tuttavallista
naurun hörötystä.

Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin
huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin hyökkäystä.
Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:

”Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin,
vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte
ratsastajastakin.”

Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:

”Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin
lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa.”

Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:

”Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin
hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi, että
suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa.”

”Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten
kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt.”

”Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on
tappelussa paljon kevelämpi liikkua näin sarkatamineissa.”

”On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa, vaikka
kuningaskin on siitä jo luopunut?”

”Muistona Puolan sodasta”, lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita
kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketinkuulan
jättämää lovea.

Tykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan
toisen luontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi
tuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten
taisteluhuuto: ”Jeesus-Maaria!”

”Valmiit!” hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin ja
seitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven
keskeltä kuin terävät salamakielekkeet.

”Jeesus-Maaria!” kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat
esille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.

”Hakkaa päälle!” karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa
tuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen
rämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten
korskunaan ja kuolevien voihkauksiin.

Mutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia,
minkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla nopeudella
kuin oli tullutkin.

”Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!”
huusi Stålhandske, ”sillä sen verran kuin minä Pappenheimia tunnen, ei
hän niin vähällä meitä jätä.”

Ja tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit
uudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä.
Mutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen
asetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit
päällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen
pakoon. Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin
jo yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne
noita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän kertaa
uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön jälkeen eivät
ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja kauhistus
hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim kyennyt
heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan saamaan järjestykseen.

Tällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset
siivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset,
jotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat
kohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien
sitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä
taistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää
itseänsä kannullisella olutta.

Tämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen
Kustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja
oikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua
saarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn
joukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä
peräytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta
siiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin
taisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta. Ratsu-
ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä sekasorrossa.
Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä irtautuneen
pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei läpinäkymätön pimeys.
Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin marssia, etteivät hänen
miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan ja hajaantuisi. Ruotsalaiset
ja suomalaiset taasen yhtä mittaa toistivat taisteluhuutoaan ”Jumala
kanssamme!” välttyäkseen siten käymästä toistensa kimppuun.

Koko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri,
sillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen
sitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken joukko
tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama alkuaan oli
seisonut.

Keisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan
laella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi.
Sen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään
kuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.

”Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!” vastasi kuningas Stålhandsken
ehdotukseen.

Kuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä. Miekkaansa
heiluttaen huusi hän:

”Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa.
Nuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia. Ja nyt
kannukset hevosten nivusiin ja mies se, joka ensimäisen kanuunavartian
alas hakkaa!”

Raskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle Stålhandsken
kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän yli alkoi kaikua
heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: ”Hakkaa päälle! hakkaa päälle!”

Tällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan hakkapeliitta-nimensä,
joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten muistossa. Tuo heidän
raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa havahutti nimittäin
tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin, joka kauhistuneena
kohosi ryntäilleen ja huudahti:

”Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?”

Stålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi
oikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen
huutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän vastaan
poikamaisella intomielellä:

”Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!”

Ja ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena kansakuntana
esittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään voimalla
eteenpäin pyyhkästessään:

”Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!”

Tykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa
hyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen. Hetkistä myöhemmin olivat
kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja kuolemaa Tillyn omia
joukkoja vastaan.

Tämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena
eivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron
vallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa
päällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään
ja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään,
purskahti hermostuneeseen itkuun.

Nopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta,
että vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko Ruotsin armeija
siten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan päivätyön
jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin rakuunain, jotka
äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet viimeiseen saakka, täydessä
järjestyksessä ja liehuvin lipuin ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi
ikäänkuin osottaakseen, että he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden
mainettaan menettäneet. Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi
kulkiessaan tervehtivät he näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen
he hätäilemättä ratsastivat edelleen. Heillä oli keisarillisten
armeijassa sama sija kuin suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Adolfin
sotajoukossa ja kun he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden
viimemainittujen kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen
mainehikkaimmat joukot toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä
istuivat kokonaan rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa
selässä, ajaen hiljalleen Leipzigiä kohti.

”Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme”, lausui
Stålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.

Melkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken
toivomus. Silloin oli Kustaa Adolfin voitokas armeija siirtynyt jo
Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin joukkojen
välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja voitokkaina, kuten
aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit edellään saksalaisia.
Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään nurista kuninkaalle, että
hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää saksalaiset etummaisina surman
kitaan.

”Hyvä”, vastasi kuningas, ”minä lähetän suomalaiset tuleen ja saammepas
nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen muutoksen.”

Stålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat
hakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla niityllä,
kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa, iskivät molempain
puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan vastaan. Kun se
pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt, alkoi vihdoinkin
hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin ”voittamattomat” päällikkönsä
menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten jäädessä
voittajina tantereelle.

Kaupunkitulijainen.

Oli ani varhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642, Kukon aamuvirsi
oli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan rannalla
vilkutteli vielä kointähti.

Teppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä
kopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta
nostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään
viedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa
kuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä
varten, jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.

Isäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla voideltuja
ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden kuin
valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä, samalla
kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava kirjamies ja
vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni itse kirjottamaan
nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman hyvyyttä kätkenyt
vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään aitan ylisille kuten niin
monet rikkaat talolliset tekivät, sillä vierastuvan nurkkahyllyllä
nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn hopeakannun kanssa muutamia
kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias Agricolan Uusi Testamentti ja
Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan ensimäinen nide ynnä Sorolaisen pikku katkismus
. Nuorena miehenä oli isäntä kerran kyydinnyt
piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä retkellä hän oli innostunut
ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa. Toiset hän oli myöhemmin
hankkinut.

Kun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko tappovasikka
jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin vietävä Martinus Stodiukselle,
joka oli raamatun kielten professorina äsken perustetussa
yliopistossa.

Aamiaisen haukattua lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa antoi
isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän varalle.

”Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unohuttaa aitan suulle.
Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua pääsee
kylpyyn. Ja kuulehan...”

Isäntä mietti hetkisen ennenkun jatkoi:

”... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että
tulevat kylvyn jälkeen meille.”

”No mitä varten?” ällistyi emäntä.

”Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä”, vastasi isäntä ja läheni
ovea.

Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen
porstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän
porstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli
viemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen
litteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta
emäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.

”Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin
tulee rahaa?” ei hän voinut olla kysymättä.

Mutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken tuvassa:

”Kylläpähän sitten kerkeät nähdä.”

Sen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä
omaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen
liikkeelle.

Mitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä navettaa kohti
kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön ajan, ettei
siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän se niistä
naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään pitoja pantu
toimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten varustuksiakaan tehty.
Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä sitten lieneekin eilen
pappilassa käydessään saanut päähänsä.

Vainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvunhelinä ja
reen narina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä
päresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri
lopettelivat aamulypsyä.

                                                  ⸻

Päivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea
kaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän aikaa
sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina Teppolan
pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.

Emännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei
hän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta
näyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä myöhemmin
pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään. Isäntä oli siis
selvästikin kätkenyt sen suureen kirstuunsa. Mikähän se viho viimeinkin
oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa rengiltäkin, mutta tällä
ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa, oli vain nähnyt isännän
kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja peittävän rekeensä.

No, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtänee, lohduttelihe emäntä.

Saunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain
väkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi
liedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä
ja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään
jakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen
kaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä:
kauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei ollut
mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.

Mutta kaupunkikuulumisista juteltiinkin vain sivumennen kuin jotakin
tärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys
ja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin
saanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla
perusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien
emännälleen:

”Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän
nokalle.”

”Joulukynttiläkö?” kysyi emäntä ihmeissään.

”No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin”, vastasi isäntä
tyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään.

Emäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan.

”Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä”, supisivat pirttiin jääneet.

Kun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi
honkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin
kääritty esine, joka muistutti suuren puoleista lipasta. Isäntä laski
kantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen
hitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä
esinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat
isännän käden liikkeitä.

Kun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa
oleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta
toiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa
ja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli
uutuuttaan.

”No kirjako tuo nyt on vai...?” katkasi emäntä ensimäisenä
äänettömyyden.

”Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä”, lausui isäntä
arvokkaasti ryhtyen hakasia avaamaan.

Nipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi
nimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää
aivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin
ihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen.

”Vai tuommoinen se nyt on!” — ”No onpa se!” — ”On totisesti siinä
kirjaa!” — kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä
yhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita.

Kaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu oli
tulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius Favorinus,
yksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut sitä vielä
odottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa käydessään
kuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse kirkkoherrakaan
ei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli Teppolainen koko
eilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin kaikista ensimäisenä
raamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän aamulla ottanut mukaansa
ne vaskiplootut siltä varalta, ettei kaurojen ja juottovasikan hinta
sattuisi sen lunnaiksi riittämään.

”Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle
kielelle saatu”, virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin
uteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan.

”No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta”, sanoi isäntä.

Hän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun.
Hetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan
ikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja
luki sitten harvakseen ensimäiset sanat:

”Alussa loi Jumala taivaan ja maan.”

Nuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä.
Ikäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi
lukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui
väkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki on
siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen kielen
ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita.

”Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä”, jatkoi
isäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja
ikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään
tai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän
ensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän
vihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti.

”Huomennapa tuota sopii jatkaa”, lausui isäntä, kääntäen kirjan kiinni
ja napsauttaen hakaset paikoilleen.

”Ihmeellisiä asioita siellä on”, sanoi äskeinen naapuri ja siihen
arveli toinen:

”Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin
nyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei
hukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei minua
nyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi.”

Kiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä aarteensa
vierastuvan hyllylle.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto, että
Teppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että kuka
hyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan valtavasta
koosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun uutisen mukana
seurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu, että ”se on niin
suuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi vaikka minkälaisen
härän kuoliaaksi”.

Jälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja
hartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä, kantoi raamatun
pöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta.

Karoliinin korvapuusti.

Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä,
kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti viettävän
laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa. Simuna Antinpoika,
kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt jo järjestää
ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja liikkumatonna,
sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas
hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki kulki punertava
miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi karteshisirpaleen
jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistetty ja harmaat silmät
tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot punersivat
aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni jotakin salattua
voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa.

Pitkin rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja
kaviontöminää, kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen.
Teillä ja peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä,
jota ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta,
saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan Jumalanne, jonka
nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden kestäessä
kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta
voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan. Nyt oli hän
armeijoineen asettunut talvileiriin tänne puolalaiseen Preussiin,
majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa. Uudet voittoretket
kangastelivat hänen mielessään ja eilen, tuomiosunnuntaina, oli hän
sotapappien antanut saarnata tekstistä: ”Ja niin Herra ajaa teidän
edestänne suuren ja väkevän kansan ulos, niinkuin yksikään ei ole
kestänyt teidän edessänne tähän päivään asti. Yksi teistä ajaa tuhatta
takaa: sillä Herra teidän itse sotii teidän edestänne,
niinkuin hän teille sanonut oli.”

Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät
siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä
istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti
Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin
tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa
olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen, jännitti leveät
hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi. Seurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi
ja muutamia kenraaleja läheni kuningas vasenta rintamaa ja
hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet silmät tuota miestä, joka oli
puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen takkiin, leveään taljavyöhön ja
suuriin saappaisiin kuin kaikki muutkin armeijan jäsenet.

”Eläköön kuningas!” kajahti rintaman vasemmasta päästä ja aaltomaisesti
vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin kuningas hitaasti
ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni vasemmalta oikealle.

Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena
tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa.
Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera
osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli
kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin
kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli hän
saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas osunut
näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli puhdistanut
vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut hänelle kersantin
arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu eläköönhuutonsa
innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt kohdalle.

Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen katseensa
sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui satulassaan,
rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen kiinnitettyinä ja
miekallaan kunniaa tehden, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa
olevan lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä
oli ollut seuraava jälkikirjotus: ”Täkäläisissä hovipiireissä ovat
Teidän Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs
korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten
aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä
Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen
yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää
voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman
tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa,
että Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni
mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne.
Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä
Hänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle
hoviseuralleen.”

Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan suutuksissaan lausunut Piperille:
”Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!”

Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän
ajatelleeksi: ”Miks’ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille
näyttää.” Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra
Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen
lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa:

”Iltapäivällä kello kolme minun luokseni!”

”Ymmärrän, Teidän Majesteettinne”, vastasi Simuna Antinpoika pahasti
murtavalla ruotsillaan, jota hän vasta täällä sotaretkeltä oli
jonkunverran oppinut.

                                                  ⸻

Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin piispanlinnasta,
oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle
lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä
tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen
omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla sanalla
lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioille, nousi hän viivyttelemättä
raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen, Thornin kaupunkiin
vievälle tielle.

Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä
laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten
ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän
matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt.
Mutta kun kolmisen viikkoa joulukuun päivänä oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän
eräänä kauniina sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi
aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin
lähetystö majaili. Muutaman tunnin kuluttua hän sen löysikin, ajaa
tömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta. Saatuaan raudikkonsa
hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä
sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen,
vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta
kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän
suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse
ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi
itse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän
kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten
oli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän,
otti kirjesalkun poveltaan ja lähettiläälle ojentaen virkkoi:

”Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta.” Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä
kiireestä kantapäähän, alkoi sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti
kersanttia ystävällisesti olkapäälle.

”Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes
Hänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi”, lausui hän.

                                                  ⸻

Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut
Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön nuoremman
virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita kohti. Raskaita
karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin asteli hän
hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin monimutkaisia
käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään töllistelevistä
vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut mitään typertymisen
oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta ovesta astui saliin,
jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla liihotteleva seura ihan
silmiä häikäsi.

Siellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita
naisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin
suuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui
sirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä herroja
pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman vahvasti
puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen majesteettinsa
pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine burbonilaisnenineen. Hän
istui tuttavallisesti hoviherrojensa keskellä, joiden joukossa näkyi
Ruotsin lähettiläskin.

Simuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota,
vaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla
permannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten
sotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin.
Niin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja
paljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa
kuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.

”Quel ours! — millainen karhu!” kuului naisten joukosta.
”Tuollaisiako he lienevät kaikki?”

Karoliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän
ääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan
siihen. Raskaan miekkansa sovitti hän hajallaan olevien jalkojensa
väliin niin että huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman
kätensä sen kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean
kyynärpäänsä asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä
seinällä olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta
seurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen, joka
oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka liikkui
täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista nukkeihmisistä.

Häntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle tarjottimen,
jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä leivoksia.

”S’il vous plait, monsieur”, lausui hän kumartaen.

Kun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti
syrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea
edestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja siirsi
oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka hän rusenti
muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.

”Magnifique!” kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.

”Ihan täydellinen karhu!”

”Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?”

”Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!”

Nieltyään yhden kourallisen leivosrusennoksia alkoi Simuna tähystää
viinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja,
nenänsä pullon suulle lähentäen, tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu
teki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti pullon
huulilleen eikä hellittänyt ennenkun viimeinenkin pisara oli norahtanut
alas.

Hoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia lasketeltiin
tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna laski tyhjän
pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen asentonsa
ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon sisältö
alkoi, hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä muuttui
hieman lauhemmaksi.

”Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?” virkkoi muuan
naisista. ”Se mahtaa olla hirveätä!”

”Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan”, arveli eräs
toinen hovin kaunottarista. ”Pyytäkääpäs te, monsieur,
häntä miekkailemaan kanssanne”, kääntyi hän erään lähellään seisovan
kavaljeerin puoleen.

”Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän
päätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi”, lisäsi kolmas
naisista.

”Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että
minä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa
kultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun,
niin olen valmis palvelukseenne”, vastasi kavaljeeri kumartaen.

”Ei, ei!” huudettiin naisjoukosta, ”vaan floretit kummallekin, sillä
muutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa
kykenemättömäksi.”

”No niin, kuten käskette”, vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu hovin
taitavimmaksi miekkailijaksi.

Hetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de Rossignac’ille
. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa sai
kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan, astui
tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle ivallisen syvän
kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan rypistämään kulmiaan,
ja lausui:

”Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa
koeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen
ja hieman miekkailla minun kanssani?”

Uudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta
tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä
puheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta
katsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.

”Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!” huudettiin naisjoukosta
vallattoman naurun kaikuessa.

Monsieur de Rossignac joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi
katseellaan etsiä Ruotsin lähettilästä ikäänkuin anoen häntä
välittäjäkseen. Mutta nauruaan hilliten oli vapaaherra Sparre
katselevinaan muualle.

Monsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua
ikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille
tarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi tämän
edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten ymmärtämään
tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja vikkelimpiä
hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin käärme Simuna Antinpojan
edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä vilkaistuaan
antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan. Yhä hilpeämmät
naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli saanut kerrassaan
koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun ja vanhan koiran
välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja räyskien koettaa
jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.

Monsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen
korvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla
tavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän
uuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan.
Tämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä
värähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen.
Mutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan.

”Varokaa, monsieur de, varokaa, karhu lähtee kohta
pesästään!” huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.

Mutta monsieur teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen
ja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän,
johon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.

Tämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja kulmikas
soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden odottamatonta,
salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa, että se kerrassaan
tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari silmänräpäystä
kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat seikat: Simuna Antinpoika
kavahti seisoalleen niin että taburetti lensi nurin,
sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen suustaan kahahtivat
läsnäolijoille käsittämättömät sanat: ”s-saatanan liero!” antoi hän
hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin, että tämä kieri kuin
väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta hän pompahti takaisin ja
putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi liikkumatonna makaamaan.

Salissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului
hysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia. Ruotsin
lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä kuningasta,
johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä kiinnittivät
katseensa.

Mutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti
kuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä
katsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa, joista
kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa
vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin
puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä
sulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos Istrialaisen
kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta
ja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa
nuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. ”Silloin kun me olemme
osamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen”, oli
hänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana
välähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas
yksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään
yhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden
kansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa
vanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen
hänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.

”Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!” lausui
hän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta
jätti huoneen.

                                                  ⸻

Seuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos
Parisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän
mieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa
viipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä
tuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja,
teikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät
hänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaata, leiriä ja
sotatovereita kohtaan.

Muistelonsa lopetti hän sanoihin: ”Hyi hitto!” minkä jälkeen hän
kohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti
raudikkonsa juoksuun.

Neljäntoista sadan retki.

Kukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki
kutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä,
mutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän
tullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle
kahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän palveli
Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen korpraalin
arvokin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen takia.

Hän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä
huolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla. Koskaan ei
hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä tai väsymystäkään.
Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään. Leirissä oltaessa vietti
hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion äärellä,
jolloin hänen pienet silmänsä tuuheiden kulmain alta herkeämättä
tuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja
tupakin katku.

Hänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka
suurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla
ja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti.
Sanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo
kuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä tiet
loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi savivelliksi.

Kun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt
siirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät,
rämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja
niin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai
Liesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman
hyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin
taistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa
marssimaan eteenpäin.

Se yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien
yöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat
tehtiin, kulkua jouduttaakseen, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät
joukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona
tapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät
paloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat
juoda ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa
liikkuvan kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat
ottamaan osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet,
vaan musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he
tulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan,
raivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.

Ukko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi
hän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään
tunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin
ja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut
tietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui satojen
askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia ja
hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.

Vaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli
siksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se
joukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli
satakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia
miehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä heillä
ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija liikkui.

He olivat eksyksissä.

Mutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä
harhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa
heitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista.
Siinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan,
Karjalan ja Viipurin hevosväkeä.
Kenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden joukossa
eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät neuvottelun.
Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli toivo tavata
joko kuningas tai Lewenhaupt.

Kun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet
tarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti
tuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla epätoivon
uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän. Mutta kun he
yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he olevansa samalla
paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.

Pohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän
kuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia kasakka-
ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon tuomittuja.
Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja mistään piittaamatta
heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan sammalistoon, siihen mihin
kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen kohta kuolon kaltaiseen uneen.

                                                  ⸻

Kun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän
puistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä
katseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja
sotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä
monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut
ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko
luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka
puukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se oli
saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai risaisen
rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon kanssa.
Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon kädessä.

Hiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: ”O sinä kaikkivaltias ja
laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna sinun pyhän
enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen matkalla varjella
minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria;
yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa
niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa Egyptistä Kaanaan maalle.”

Tässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä
kömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: ”Sinun huomaas, Isä Jumala,
annan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet tähän
kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset meidän
henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden
sijasta takaisin kotimaahamme, amen!”

Ukko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas,
huomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen
kohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä
silmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus
ryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta
kuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.

Kuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen
kuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen silmänsä
sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän näytti palaavan
todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja ojensi itsensä niin
suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti pitemmältä kuin koskaan
ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui:

”Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua
siitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla Lundin
luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin minä
vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo meiltä on tie
katkaistu.”

”Tehkää se Jumalan nimeen!” sanoi majuri käheällä äänellä.

Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi
vierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo taakka
näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän hetkistä
myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten lähti
astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen köyryyn.

Ääneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi
ainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää ja
juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän langettua
asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella seudulla.
Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina lähtivät he
seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.

He olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta,
lähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko heitä
sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä lausuttuaan
majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut entiseen
äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan toisenlaisen
ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi lakkaamatta ollut
kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen, jota vastoin hän ei
koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään tapahtui.

Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen samoamiseen,
mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä levähdysaikoja.
Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman suupalan ja levottoman
linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä aamunkoitteessa ylös,
viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja silloin ehättivät nääntyneet,
viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen jälkeensä.

Melkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja,
jotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he
alati pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan
joutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä
taipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita
virtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät
yli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt
hellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.

Sinä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että
Juutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo
lokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko johti
miehiään takaisin kotimaahan.

Viikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen
latvoille.

Tänne, erään soisen aavikon reunaan oli Moskovasta tsaarin vainoja
paennut raskolnikki Sergei Mihailovits munkkitovereineen asettunut
erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen pienen
kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa
ja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä
Antikristukseksi.

Heidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet
munkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat
selittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia,
jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä ohi. Ja
he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi ryypiskellä ja
pelata korttia.

Seuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon
yli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin
varustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa
kappelin ja majojen varjossa.

Mutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo
kärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei Mihailovits
ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut suorittamassa päivän
viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi kauan
suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita miehiä, jotka pakkasen
huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen lakeuden yli, edellään
pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja juuri kun kasakkapäällikkö
aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä Sergei omituisen äänen, löi
rintaansa ja huudahti:

”Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat
kotimaahansa!”

Hetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti
huitasten:

”Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!”

Liesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat
herättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää
totelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin.
Mutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja
pimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään,
ohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta
kiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa
joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla
narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari
muskettia toisiaan vasten.

Vasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä,
lähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin
ankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet
tehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän
kauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan
luona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa
ja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä palaavan
kostoretkelle.

                                                  ⸻

Aikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo
neljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta
seuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen
urotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhantensa retki
kykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui
Riian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä
joukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.

Mutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja ystävällisten
ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet oli kannettava
hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan päivään, jolloin
hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös ja hymyili, aivankuin
hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen maalin, johon hän
Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa kiinnittänyt.

Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin, ja
kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi niitä
neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varustusväki sekä
suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle yksinkertaisen
puuristin, johon oli leikattu sanat:

Tässä lepää suomalainen Ukko,
joka kaukaa vihollismaasta ja tiettömien
taipalien takaa jumalallisen ihmeen
kautta johti neljätoistasataa kansalaistaan
takaisin ystävien luo.

Viimeiseen mieheen.

I.

Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja täysikuu
kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle. Verhottomien
ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä Isonkyrön
vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen istui
puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat Porin rykmentin
upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin,
kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet. Oli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714,
ja tiistaista saakka oli viisituhatmiehinen Suomen armeija
täydessä taistelujärjestyksessä odottanut vihollista. Napuen
kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti von Essen kutsui rykmenttinsä
upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle saapunut ylioppilas
Gabriel Peldan, joka kymmenkunnan suksimiehen kanssa oli ollut
tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas Galitzinin 15-tuhat-miehisen
armeijansa kanssa olevan täydessä marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön.
Ratkaiseva taistelu oli siis tapahtuva huomenna.

Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö
oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous
oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen
oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot
tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle
edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet. Ratsuväen
päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut
marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla
siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli
lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide, että
taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli sitten
taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen joukkojen
tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet ratkaisun
hetkeä. —

Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä
otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina
hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin
ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään, kopisti
tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja upseereihinsa
kääntyen puhui: ”Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa
sotaneuvottelussa vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme
peräydyttäväksi Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt
päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä,
niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme
ainakaan pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin
usea niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden
tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla silmillä
kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että
meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he, jotka
sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan. Mutta se sikseen. Huomisesta
taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä
silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaamme joutuu avutonna
raa’an vihollisen tallattavaksi. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme
viimeiseen mieheen. Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti
ei jätä taistelutannerta?”

”Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!” huudahti kapteeni Hinnel ja
seisoalleen kavahtaen paljasti miekkansa.

Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät
toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin ääni
värähteli, kun hän puhui edelleen:

”Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin
me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä vastaan
niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa.”

”Hurraa!” huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut
enää tunteitaan hallita.

Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa
kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien
huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät ne sitten
tuppeen.

Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra
Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi,
liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui
nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja
muutamia papereita lausui:

”Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä
etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen
perhehautaani Hollolan kirkkomaassa.”

”Mutta, herra eversti...” yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai hänet
samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle tilaisuutta
jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin päähänsä
ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki upseerit
päällikkönsä esimerkkiä.

Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi
kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit
ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka
soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen
rinnalleen ikkunan ääreen: ”Raskaat aavistukset täyttävät mieleni
ja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka
käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa,
jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu Herra heitä
tukekoon huomisen päivän vaiheissa.”

II.

Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä
vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita.
Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuen kylän
talot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja
hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän
eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli revitty
joukko talojen ulkohuoneita.

”Tunnussana?”

”Jumala kanssamme!” ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle sekä
käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa muutamassa
pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen tuntenut vielä
halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa lähti ulos ja
jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista iltapuhdetta.

Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan
sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän
tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran
kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoomat pellot ja niityt levisivät
tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana olevat metsät
kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä taivasta vasten. Kuin
hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat niittyladot avoimine
ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie
lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.

Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu palautti
Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman poikuutensa
ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena helmikuun
iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden kimmeltäessä
oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut syntymäpäiviltä jonkun
punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi isän ja äidin välissä
rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili itsekseen, kun äiti
huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu jo. Hän tarkasteli
kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla ja jossa vaari ja muori
tervakippoineen näkyivät niin selvästi, aivankuin nytkin. Ja lopuksi
nukahti hän tiukujen helinään, pää nojautuneena äidin povelle. Tuon
tiukujen helinän kuuli hän nytkin niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin
povi tyynesti huokui.

Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin hänen
mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli hän sen
uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä. Mennyt elämä
tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö oli se vilahtanut
ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin, hän tunsi sen varmasti
itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan muistellessaan valtasi hänet
entistä apeampi surkumieli.

”Tunnussana?”

”Jumala kanssamme!”

Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka ja havahtui
tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi päällisettömään
turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen villalapasten
verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä huurtuneena näytti
hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta kuin sotilaalta.
Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen äärellä näkyi
lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.

”Mitä kuuluu?” virkkoi Essen jotakin sanoakseen.

”Kaikki hyvin, herra eversti!” vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.

”Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella.”

”Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin.”

”Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?” kysyi Essen
kulmiaan rypistäen.

”Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi”, luetteli sotamies
rauhallisesti.

”Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi”, jatkoi eversti, ”aivan
niin, ja nyt Jumalan haltuun.”

Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. ”Huomenna tällä aikaa
tiedän minä jo paljon enemmän”, ajatteli hän kävellessään. ”Punaisia
ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia kylmenneitä
ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella.”

Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä
leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua,
toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä.
Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti
tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun
vihollisen kanssa.

Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit
olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat
lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään
tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa peitteeksi.

Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset
liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki huomiseen
taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä ratkaistaisiin
ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja kun hän tähän vertasi
sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti joutuvat tappiolle, tuli
hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva oljenkortta tavotellen
hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen lähinnä makaavan upseerin
kasvoihin.

”Nukutko jo, toveri?” kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.

”En, uni ei tahdo tulla”, kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet äänestä
kapteeni Hinneliksi.

”Miltä sinusta tuntuu?” jatkoi Essen hetken kuluttua. ”Onko sinulla
mitään aavistuksia huomispäivään nähden?”

”Pimeältä tuntuu”, vastasi Hinnel alakuloisesti, ”enkä minä mitenkään
jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi.”

”Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun
halu”, lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään
myönnytyksen voiton mahdollisuuteen.

”Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta”, puhui Hinnel
katkonaisesti... ”kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti
meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä ensin
pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten vitkastelua,
laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja eripuraisuutta.
Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen taistelee huomenna
kuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on kaivettu meidän
jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu... ja siksi meillä ei
ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan.”

Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin
enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.

Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt
tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:

”Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?”

Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa
vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten
kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä
aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään, vaan
tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun kuvajaiseen
sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja vahtisotilasten
yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen katseensa edessä
oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä tuo samainen kysymys,
jonka hän äsken oli upseeritoverilleen kuiskannut. Löytämättä sille
tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi kätensä rinnan yli ja alkoi
sana sanalta muistella äidin opettamaa ehtoorukousta.

III.

Yhdeksästoista valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä ennusti
lumipyryä. Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle,
talutti ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista
Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana sodan
alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata sitä
kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään nosti se
päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta sukelsi
silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin leivänkannikan
ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän silitteli ja oikoi
tämän otsaharjaa.

”Tänään me sitten eroamme toisistamme”, puheli hän sitä tehdessään
hevoselleen, ”tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen
maahankin.”

Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään.
Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko
kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja
nousi satulaan. Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa
rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi
narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui
sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat, suitsista
taluttaen, käyttelyttivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan hirnuntaan
vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta, taistelulinjan takaa
kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun talonpoikaisjoukkoja
pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui armeijalle apuaan
tarjoamaan.

Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan pituisena
linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen, jonka
suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa sotamiestä.
Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin ratsuväki
oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse ja osaksi
sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko sotajoukko
nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen muodostaessa
kolminkertaisen ylivoiman.

Nelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan
taistelulinjan keskustassa. Kun Essen kylästä viertävää rinnettä
laskeusi jäälle, huomasi hän etempänä molempain ylimpien päällikköjen,
Armfeltin ja de la Barren kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa.
”Tuo ei ennusta hyvää”, ajatteli hän synkistyvin mielin. ”Mutta sehän
on tiedetty jo kauan, että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja
selvimmin hänen mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon
Jumala, ettei hän tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä
vetämään.”

Porilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin
mielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa
jumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle
ylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa avoimin
päin ja paljastetun miekan kärki maata kohti ojennettuna, tarkastellen
lyhyen saarnan kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista
useiden kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he
saarnan jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät
virteen: ”Meidän linnam’ on Jumal’ taivaast’”, tunsi hän sydäntä
avartavaa, hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita
miehiä kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten
kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä
nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut
koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin samaan
tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä hangella
lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä niin
luonnolliselta.

”Meidän vihollisem’ on hirmuinen,
Neuvoiss’ moniss’, pahoiss’ juoniss’
Ei löydy hänen vertaans’”,

kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään
omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.

IV.

Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt adjutanttinsa
seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen alkoi puhua:

”Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette
jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään,
kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun
vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti
koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta
omilla urotöillänne.”

Tässä pysähtyi Armfelt äkkiä, tuntien kuinka huonosti nuo koreat
paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä tilaisuudessa.
Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi hänen edessään joukko
karheita miehiä, jotka sama järkkymätön velvollisuudentunto oli koonnut
tänne lumen ja pakkasen keskelle iskemään iskunsa kodin ja isänmaan
puolesta ja iskemään sen ilman voiton tai tappion laskelmia. Tyyni
uskollisuus loisti jokaisen katseesta eikä yhdessäkään saattanut
huomata pelkoa paremmin kuin epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien
kasvoille oli kuin kirjotettuna järkähtämätön päätös taistella tänään
viimeiseen mieheen.

Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä
yhteenkuuluvaisuuden tunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa.
Äänessään lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:
”Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä
kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa tai
kuolla!”

”Eteenpäin! Hurraa!” puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali
noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän
sulun.

”Minun on turhaa jatkaa”, puhui Armfelt edelleen. ”Tuntiessani teidän
urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne rahtuakaan
epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan monikertainen
vihollinen. Jumala kanssamme!”

Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin ratsastaessa
eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.

Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat juuri lakanneet
kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti. Se
oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat jälleen
päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen. Ratsumiehet
kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat viimeisen kerran
muskettiensa sankkipannuja ja upseerit harppoivat lumessa kahlaten
pitkin rivejä.

Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu
alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän ja
loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä levoton
taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti, josta
vihollisen piti tulla näkyviin.

Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen virstan päähän kylästä,
tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa
eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona
näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka paksun
lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.

Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti
toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja
kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen
viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät.
Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle
joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen
levittäytyessä rintamaksi poikki joen.

Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon,
jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa
suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä alallaan.

Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi ilmotuksen,
että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää vasenta
sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa puolikäännös
vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen etelärantaa.
Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa entisessä asemassaan
vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta siiveltä komennettiin
neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean siiven vahvistukseksi ja
näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin rykmentti käskyn marssia.
Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.

Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli
vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen
jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta
pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden
lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen johdosta
kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia ”harakoille heitetyistä
mustikoista”.

Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti,
purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi
melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.

”Tuo ei ennusta hyvää”, kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä
lausuvan. ”Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisen silmiä, mutta
Pultavasta lähtien näkyy tuuli muuttuneen.”

Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti Matinpojaksi,
joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten
Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan liittynyt
Porin rykmenttiin. ”Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista
riippuva”, virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta
olivat tehneet ikävän vaikutuksen.

”Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät — yhtä lujasti, kävi
tuuli edestä tai takaapäin”, vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.

Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi
selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits!
alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi
hitaasti taitettu kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja
vihellystä. Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten
hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja astui
hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja ojentautui
suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.

”Sinä siis ensiksi”, virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista
ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin anteeksipyytäen
ja koetti turhaan kohottaa päätään.

Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen
rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:

”Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven on
turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä Vöyrin
tielle.”

”Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?” kivahti Essen
tuimasti.

”Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan on
hänen komennossaan.”

”Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan
kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!” vastasi Essen ja kääntäen selkänsä
adjutantille komensi hän: ”Pojat, valmiit ampumaan!”

V.

Vihollisen etummaiset rivit olivat jo ehtineet alas joelle, kun
suomalaisten vasemmalta siiveltä alkoi muskettituli räiskyä heitä
vastaan. Tuota pikaa kääriytyi porilaisten joukko ruudinsavuun ja
taistelun melskeeseen. Essen tempasi itsekin eräältä jalkojensa juureen
kaatuneelta sotilaalta musketin ja alkoi ampua vihollista, joka
suomalaisten tulesta huolimatta tunkeusi yhä lähemmäs.

”De la Barre on ratsuväen kanssa jättänyt taistelutantereen”, kuuli
Essen selkänsä takana kapteeni Hinnelin huohottavalla äänellä lausuvan.

”Se roisto, ranskalais-kerskuri!” vastasi siihen jonkun toisen raivosta
käheä ääni.

”Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita ei ole totellut hänen
käskyään”, jatkoi Hinnel. ”He hyökkäävät juuri joelle.”

Vasemmalta kuuluikin ruudinsavun ja lumituiskeen seasta suomalaisten
ratsumiesten sitten kolmikymmenvuotisen tavallinen hyökkäyshuuto:
”Hakkaa päälle! Hakkaa päälle” sekä tuttua maankamaran tärinää, joka
syntyy aina ratsuväen täyttä karkua hyökätessä.

Tällä välin oli myöskin oikean siiven ratsuväki, jonka oli määrä
suojella jalkaväkeä venäläisen hevosväen hyökkäyksiltä, lähtenyt
joko de la Barren käskystä tai muutoin tämän esimerkkiä seuraten
ainuttakaan laukausta ampumatta peräytymisretkelle. Siitä tiedon
saatuaan ja voimatta sitä enää estää, komensi raivostunut Armfelt
sytyttämään tuleen Napuenkylän talot ja hirsivarustukset, suojatakseen
siten jalkaväen oikeata kylkeä. Samalla lähetti hän käskyn kaikkien
joukkokuntien päälliköille, että pitkin rintamaa oli käytävä
pajunettihyökkäykseen joen yli pyrkivää vihollista vastaan.

”Hoi! pojat, pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!” huusi Essen Armfeltin
käskyn saatuaan, paljasti miekkansa ja syöksyi itse ensimäisenä joen
äyrästä alas. ”Eteenpäin myrskyä ja verivihollista vastaan!”

Rajusti hurraten syöksyivät porilaiset vihollisen tulesta huolimatta
eteenpäin. Ne pari eskadroonaa Turun rakuunoita, jotka muuatta hetkeä
aikaisemmin olivat hyökänneet joelle, olivat tällä välin urhoollisen
taistelun jälkeen tulleet kokonaan hajotetuiksi ja vihollinen oli yhä
enemmän lähentynyt suomalaisten vallitsemaa rantaa. Niin itsepäisesti
kuin venäläiset usein saattoivatkin edetä kuulatuiskussa, niin
suomalaisten pajunettihyökkäystä he eivät koskaan kestäneet, sillä
siinä oli aina jotakin silmittömästi läpitunkevaa ja raivokkaasti
musertavaa, ikäänkuin tuo sukupolvi sukupolvelta periytynyt ja veriin
syöpynyt viha tämän maan ainaista viljelyksen tallaajaa vastaan olisi
noissa hyökkäyksissä saavuttanut huippukohtansa. Ja vallankin tällä
kertaa oli suomalaisten rynnäkössä niin hillittömän murtavaa, että
vihollisen rivit heti ensi rysyssä joutuivat epäjärjestykseen ja
alkoivat peräytyä, ja ruhtinas Galitzin kertoi myöhemmin, ettei hän
ollut kokenut niin raivokasta tappelua sitte Pultavan päivien.

Koko kymmentuhatmiehinen venäläisten jalkaväki joutui tuossa tuokiossa
epäjärjestykseen ja alkoi villin sekasorron vallassa paeta takaisin
joen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Jyrisevin voittohuudoin
ajoivat heitä suomalaiset takaa ja valtasivat kymmenen vihollisen
kanuunaa, jotka tämä paetessaan oli kuitenkin ehtinyt häthätää naulata.

Mutta kesken tätä suomalaisten voitokasta takaa-ajoa saapui Armfeltille
sanoma, että vihollisen ratsuväki oli kiertänyt palavan Napuenkylän ja
varustausi parasta aikaa hyökkäämään suomalaisten selkään. Ja samalla
ilmotettiin toisaalta, että kasakat olivat pohjoispuolisen metsän
kautta tehneet suuren kierroksen ja lähenivät nyt suomalaisten vasenta
kylkeä. Essen porilaisineen ja Peldan-veljesten johtamat talonpojat,
jotka puutteellisista varustuksistaan huolimatta olivat uljaasti
ottaneet osaa taisteluun, saivat käskyn kiiruusti kääntyä näitä
viimemainittuja vastaan. Itse Armfelt vei muun jalkaväen takaapäin
uhkaavaa vihollista vastaan.

Raivokas hyökkäys kasakoita vastaan päättyi siihen, että nämä villisti
kirkuen ja ohjakset löysinä pakenivat kirkonkylää kohti oleville
kummuille, jossa he alkoivat ryöstää sinne jätettyjä talonpoikain rekiä
sekä keihästellä yksinäisiä pakoretkelle harhautuneita suomalaisia.

Kun Essen komensi joukkonsa pysähtymään, saattaakseen sen uudelleen
täyteen järjestykseen, tunsi hän äkkiä jaloissaan omituista
herpoutumista. Vasta nyt huomasi hän, että molemmat saapasvarret
olivat repelöityneet ja verissä. Hän oli siis juuri päättyneessä
temmellyksessä saanut karpiininkuulan kumpaankin jalkaansa. Hän
istuutui kaatuneen kasakkahevosen kyljelle, veti saappaat jalastaan ja
reväisten kaulahuivinsa kaistaleiksi antoi lähimmän miehen sitoa haavat.

Tuskin oli sitominen suoritettu ja saappaat suurella vaivalla saatu
takaisin jalkaan, kun lumituiskun seasta alkoi paukkua kiivas
muskettituli ja kuulat vinkua heidän ympärillään. Vihollisen jalkaväki
oli nimittäin tällä välin saanut hyvän tilaisuuden järjestyä sekä
läheni uudelleen suomalaisia.

Armfelt oli juuri lyönyt ratsuväen hyökkäyksen takaisin, saaden siis
samalla palata joen yli jalkaväkeä vastaan. Kuin yltyvä tulvavesi
saarsi ylivoimainen vihollinen suomalaisten harventuneet joukot.
Venäläisten kuulat, lumituisku ja kitkerä savu palavista Napuen
ja Laurolan taloista löivät vasten suomalaisia, jotka paikaltaan
väistymättä epätoivon vimmalla taistelivat lähes joka puolelta
päälletunkevaa vihollista vastaan.

Essen komensi ampumaan, mutta ainoastaan harvat piilukot antoivat tulta
ja hänen lähellään seisovat upseerit ilmottivat, että miehiltä puuttuu
patruunia.

”No siispä pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!” huusi hän ja
yritti kohoamaan seisoalleen. Mutta kun haavottuneet jalat eivät
totelleet hänen tahtoaan, komensi hän kaksi miestä taluttamaan
itseään kainaloista ja niin mentiin eteenpäin verisessä lumessa,
yli kaatuneiden ja haavottuneiden, kuulien joka puolella soittaessa
kaameata säveltään.

”Eteenpäin, Jumala kanssamme!” hoputti Essen käheällä äänellä, ja
kun toinen hänen taluttajistaan viholliskuulan satuttamana kaatui
nurinniskoin, käski hän toisen tarttua pajunettiinsa ja hyökätä
eteenpäin, koettaen yksinään miekkaansa nojaten pysytellä pystyssä.
Mutta jalkoja särki armottomasti, niin että hänen oli pakko laskeutua
lumeen polvilleen. Miekan pisti hän eteensä kinokseen ja ryhtyi
ampumaan pistooleillaan.

VI.

Yhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu
taistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä. Haavojensa
painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin kourin tarttua
vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen sai kuulan vasempaan
käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja olkaansa, mutta oikealla
kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen heiluttamaan miekkaa.

”Porilaiset! porilaiset!” hoki hän voipuvalla äänellä ja yhä
harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään yliluonnollisella
vimmalla, niin että vihollisen täytyi särkynein rivein väistyä heidän
edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä lumiryöpyn mukana
entistä sankempi joukko.

”Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he meidän
ylitsemme”, lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan, missä ja
milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.

Tuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä hänen
ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset vihollisen
takaisin.

Essen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa
lukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään
pyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän
oli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen
sama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut: Onko
tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?

Havahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja
verestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri
Antti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika
kumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä
everstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti
Essen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella
äänellä:

”Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?”

Hämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta
lausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti
haparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä
otsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:

”Missä rykmentin upseerit ovat?”

”Kaikki kaatuneet, herra eversti!” vastasi Antti Matinpoika, ”eikä
sotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä
ympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla
ja...”, sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.

”Monta hetkeä en enää kestä”, lausui Essen, ”komenna sinä sitten
rykmenttiä ja muista...”

Mitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan
tietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen
kädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien
kolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän
vihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.

Antti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen,
mutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen
joka taholta.

Antti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:

”Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja
kostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!”

Hirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi
vihollismetsän läpi itselleen verisen vanan. Kuin yltyvään tulvaveteen
hukkuvina taisteli samanlaisia rykmentin jäännöksiä ympäri
taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä taisteli miekka
kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian puoleisiin
metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli kokonaista kolmen
rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin ulos vihollismerestä.
Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan kuulivat nuo eri
suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka vihollinen Napuella
ampui voittolaukauksia.

                                                  ⸻

Niin päättyi onneton Napuen päivä.

Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä
ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen kaatuneilta,
poistui vihollinen Vaasaan.

Kolkkona ja autiona levisi luminen Napuen lakeus hiiltyneine
talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine
ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet,
lähenivät lakeuden äärillä vaanineet petolinnut raskain siivenlyönnein,
kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän,
alottaakseen yltäkylläisen aterian.

Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni
suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Colling-le-Clair,
kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille
raportin, jossa hän muun muassa kertoo:

”Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme
olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita.
Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä Herra Eversti von Essenin
ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä
kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä
aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn,
haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet
useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet
heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut,
sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo
ehtineet raiskata niiltä silmät.”

Häviön jälkeen.

Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta aikain istunut
hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä
tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen
henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan
eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.

Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari
yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja
sammuneet silmät vilahtivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten
kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja
odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai
aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin
ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin
tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen
uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla.

Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän
nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten
mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samallakun hänen kasvonsa
vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut
pidättyä kuiskaamasta:

”Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?”

Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen
huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana tapahtuvaan.
Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti vaikeasti. Lopuksi laski
hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja voihkasi ääneensä, samalla
kun hänen päänsä painui alas.

”Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?” kysyi muori jälleen itkevällä
äänellä, saamatta nytkään mitään vastausta.

”Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti taisteltavan”,
lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden jälkeen. ”No?”
kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.

”Ryssä on voittanut”, vastasi vaari kumeasti.

”Herra Jumala!” huudahti muori.

Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi
lausumalla:

”Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon, niin
että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa.”

Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat
liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja
laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa
lämpiämään.

”Haavansiteitä myöskin tarvitaan”, virkahti vaari illan suussa ja
napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.

Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta sisällä
Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli kaikki
laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa paloi
pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta paistetut leivät
levittivät raikasta tuoksua.

Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua
kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja laahustavia askelia.
Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja toisiaan tyrkkien sulloutui
sisään toistakymmentä nääntymyksestä hoippuvaa, lumista miestä. He
valahtivat oljille uunin ympärille ja ojentelivat paleltuneita käsiään
tulta kohti.

Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä,
jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.

                                                  ⸻

Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta
aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut
oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa:
musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle
ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana
ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli
hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä.
Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua
jokseenkin yksikaikkisesti.

Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli
käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten
kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana
vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja
outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen
kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät
järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun
auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset
kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta
lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa
valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan.
Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi
vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta
ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä
hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen,
ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän
kotimaan puolesta.

Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun
rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän
yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet
lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen
ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään,
vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän
haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi
hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja
lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja
yksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja
keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin.

Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää
päällikkönsä kysymys: ”Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?”
Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään
heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo
tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos
hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen
kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta
huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi
hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.

Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään
heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut
suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä
tulen vilkkuvan. ”Tuli!” huudahti hän ja ”tuli! tuli!” toistivat hänen
miehensä ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.

                                                  ⸻

Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa.
Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa,
löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri kuin heitä varten levitetty
olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat
ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän
vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun
valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan
kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.

Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät
miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta kuoleman
kaltaiseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin
vieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä
myrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi
mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi
hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan
häviöstä.

Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä
edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten
ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen
läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi
hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä
päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan,
samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut
itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa. ”Kaikki on siis
täksi kertaa menetetty?” katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden.

Hän sanoo: täksi kertaa, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:

”Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin me,
lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa pois.”

”Hm, minä näin sen kaiken päivällä”, lausui vaari eikä Antti Matinpoika
ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. ”Silloin minä tunsin sydämessäni
suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä kerkesin siitä jo
päästä.”

Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen
päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.

”Mitä te siinä suhteessa uskotte?” kysyi hän lopuksi vaarilta.
”Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?”

”Emme ole”, vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella,
että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti Matinpojalle
vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. ”Emme suinkaan!
Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja
hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen.
Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun
tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme eivätkä
ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain kasvatuskeinoja
Herran kädessä nämä tällaiset ajat, sillä hän on aikonut tehdä jotakin
kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee.”

”Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen kovalta”,
virkkoi Antti Matinpoika, ”niin ettei ole ihme, jos moni epätoivossaan
kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me lainkaan näitä
koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja sitten sota,
jolle ei loppua tunnu tulevankaan.”

”Kovalle se tuntuu ja kovaa se onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä
tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois.
Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan
raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä
minun mielessäni juuri pyörii.”

Kun Antti Matinpoka oli täyttänyt käskyn, kehotti vaari:

”Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue
kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken
piti sanoa.”

Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki:

”Näin sanoo Herra, Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava
kaikista teidän rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujat
kaupunkeihin, ja autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää
kynnettämän, että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin
edessä. Ja heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on
nyt niinkuin Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut,
jaotetut ja autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan.”

”Niin, niin... niin se on oleva”, hymisi vaari. ”Kansamme laita on niin
kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen löysitte
täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne.”

”Niin”, virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa.
”Mutta kesken ei saa uupua.”

”Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä
jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas
panevat elämän uudestaan alkuun.”

”Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa
ytimen”, lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin olisi
hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.

”Niin juuri!” vahvisti vaari.

Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu
puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka
heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään
pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja
terveemmäksi.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi
lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi
ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän
kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.

”Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä”, hymähti hän vaarin kieltelyille
”Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän
täytyy rientää toisia etsimään.” Kun hän hyvästiksi puristi vaarin
kättä, lausui tämä:

”Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut
vielä viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujat
kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra.”

Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla
Laihian kohti. Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja
miniälle:

”Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut
kestämäänkin.”

Revontulten alla.

Tasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin. Lännessä
se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla pohotti yhtä
valkoisena kuin metsätön mannerkin. Millään suunnalla ei näkynyt
ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot Limingan
lakealta.

Ilta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät
revontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat idästä
länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti. Niiden
kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan hohteen.

Kumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen suksimies.
Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä toivoi hän
pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen vainoojistaan.
Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti nimittäin satamiehinen
kasakkalauma, joka aamusta alkain oli syvässä lumessa seuraillut tuota
yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka hetkeksi lyheni hiihtäjän ja
kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten parvesta joukko laukauksia.
Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat hiihtäjän ympärillä ja hänen
puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat osottivat, että hän oli saanut
jo useita haavoja.

Hän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja
jäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä
yksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui
eteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti
sitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti
eteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän
lumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa’asta ärjynnästä ja
silloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen
oli vielä kintereillä.

Mutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet
korkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset
kuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin, pysähtyi
sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää näkyvissä, ne
olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja palanneet äskeisiä
jälkiään myöten takaisin.

Mutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä
tahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen
polvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen.
Korvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten
loimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut
elämä hänen sisäisen näkönsä ohi.

Kuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten
kauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan
alkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden
Nissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena ja
muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset lähenivät
yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia virtasi yhtä
mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi kotonaan ja
nautti nuoresta onnestaan.

Kotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi partiojoukkoja,
jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat vihollisia missä
suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa voimistaan kuulua
Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää kotiaan ja nuorta
vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta lähteä sotateille,
sillä isänmaa — sehän oli hänen kotinsa ja se oli saanut olla
rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita. Kodin rauhassa
asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina sotaan nähden ja vasta
sitten, kun vihollinen oli astunut heidän kotipiiriinsä, kun heidän
persoonallinen rauhansa oli tullut häirityksi, olivat he hurjistuneet
ja heittäytyneet sodan pyörteisiin.

Ja niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli
ankarasti kostetuksi.

Eräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin.
He sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat
talossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he
alkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet saunaan
pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen surkeat
avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.

Tuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos
pelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen
pönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti
saunan palamaan.

Sydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan
hämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului
vihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot.
Mutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti
hetken kuluttua alas.

Silloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen
elämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.

Hänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta
hänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä
eteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan heidän
suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän omituisen
hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja karkasi
miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.

Hän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit,
joita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä itseäänkin.
Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan vihollista,
ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Raivoisana ja
ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten viikinkien berserkit,
raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin hänestäkin vihollisten
kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta. Kuin myrkyllisiä
itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan armoa tai vihansa
koskaan heltiämättä.

Niin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin iäti
nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suun palkinto ja kaikkialla
vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot. Tänään hänet sitten oli
kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki toverit hänen ympäriltään
olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa ja itse hän haavottuneena
oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden halki, kintereillään
kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.

Mutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat
olivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena
heittäytyä kinokselle kuolemaan.

Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot,
mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle
suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen
lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle
vihreähohtoinen lumiaavikko.

Poloinen papintytär.

Kesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään
tavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän
takana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella
hajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa
oli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari, herra
Gabriel Corte, istui nyt salin sivuseinällä, johon myöskin ikäänkuin
lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra, Martinus Peitzius, sekä
muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi kuulusteltavana eräs sotaväen
hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen näköinen mies.

Hevosseppä jatkoi kertomustaan: ”Kun minä sitten kolmatta päivää
olin ryssän vankina, tuli vartiakseni nuori ja parraton rakuuna.
Katsopas nyt, Jyrki, eteesi, tuon poikanulikan hyppysistä sinä
helposti pääset livistämään, sanoin minä itselleni, ja aloin siinä
mielessä hangata ystävyyttä miehen kanssa, sillä hän näytti tavallista
hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä
kysyi selvällä suomenkielellä, että mistä minä olen kotoisin. Kun minä
olin siinä aikani ihmetellyt ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa
oikea suomalainen ja väkisin joutuneensa ryssän soltuksi. No se on
selvää, että minä nyt aloin häntä hartaasti houkutella päästämään minut
pakoon. Mutta hänpä ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä
silloin hänet hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin.
Lopulta hän kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin
olla samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana
yrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan
yhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää.
Muuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä
(seppä koputti etusormella otsaansa), ainakin toisin vuoroin. No niin,
kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli väärentämätön
ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni ja pääsin
kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin kuulat
korvieni ympärillä.”

”Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?”
kysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.

”Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani
ja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja
näiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä
Pieksämäelle vievän maantien varressa, vaaniskellen jotakin napattavaa.
Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme venäläistä
rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo entinen
suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä hänet ajoissa
tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin toveriensakin. Hän
seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein minä hänet nimismiehen
luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle tehdä. Nimismies kuulusteli
häntä hiukan ja kehotti sitten minua kuljettamaan hänet tänne
pääkortteeriin.”

”Hän on siis täällä nyt?”

”On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja...”

Seppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien, minkä
johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana. Ääntään
alentaen virkkoi silloin seppä:

”Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen.”

”Kuinka niin?” hymähti Armfelt.

”No hän on oikeastaan aivan naisen näköinen jo kasvoiltaankin ja
sitten... kun me pari kertaa tänne tulomatkalla saimme saunata, niin
hän ei suostunut yhdessä muiden kanssa tulemaan kylpyyn.”

”Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?”

”Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea
nimensä.”

Tehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta,
joiden läpi hän oli harhaillut sekä vihollisten liikkeistä siellä,
viittasi Armfelt tätä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä
seisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle.

Uteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen
olentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli
hintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen
kulunut puku ja tukka aikoinaan lyhyeksi keritty, mutta nyt jo ehtinyt
kasvaa pitemmäksi ja epätasaiseksi. Kasvot olivat aivan parrattomat,
kalpeat ja tyttömäiset ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt
ja harhaileva ilme. Huomatessaan niin monta katsetta itseensä
kiinnitettävän, punastui hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa
teki hän vieläkin tyttömäisemmän vaikutuksen.

”Sinä puhut suomea?” kysyi Armfelt.

”Kyllä”, vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken
päästä hiljaa: ”Se onkin minun äidinkieleni.”

”Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?”

Kuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla
äänellä:

”Eerik Benjamininpoika.”

”Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!” ja Armfelt pani ääneensä
hieman ankaruutta.

Kuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä itkuun,
peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, ett’eikö
hän ollut nainen.

”No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä
mitään pahaa seuraa, päinvastoin”, koetti Armfelt puhella hänelle
lempeästi.

”Annikka minun oikea nimeni on”, niiskutti tyttö, ”Annikka Swahn.”

”Annikka Swahn”, toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän
kertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin
tulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa oloissa
olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että venäläinen
rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä tapauksessa
ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla kuvastui syvä
sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan ilmaisseen oikean
nimensä.

”Mutta mistä sinä poloinen olet syntyisin ja kutka ovat sinun
vanhempasi?” kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.

”Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn,
oli kappalaisena”, vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.

”Hyvä Jumala, siis papin tytär!” pääsi välittömästi kirkkoherra
Peitziukselta.

”Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen
sotamieheksi?” kysyi Armfelt. ”Kerrohan nyt meille kaikki alustapitäin.”

Huomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien
tähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen
Annikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän
kokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin.

”Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja
veivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen
muun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen”, kertoi tyttö
jalkoihinsa tuijottaen.

”Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!” huudahti
Armfelt.

”Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan”, kiiruhti tyttö
selittämään.

”Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on tapahtunut
ja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista. Sinä jouduit
siis metsässä kasakkain käsiin?” hoputteli Armfelt.

”Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä
vastaksia hakemassa. Me olimme noin päässä Joutsenon kirkolta
ja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä
ja ennenkuin me kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle
kasakkalauma.”

”Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?” keskeytti
hänet Armfelt.

Tyttö mietti hetken ja vastasi sitten:

”Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta.”

”Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta
kerropas nyt edelleen.”

”Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain
vankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä
satulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta
kasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta
minä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin
vasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin
suomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista
meidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin,
jossa minä sain olla kolme vuotta.”

”Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?”
tiedusteli Armfelt.

”Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä saimme
puolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein puuttui sitäkin
ja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet saivat aamusta
iltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla ja meidän naisten
täytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä sotamiesten vaatteita.
Usein olin minä sairaana, kerran kolerassakin, mutta kuolema ei tullut,
vaikka minä olisin kuinkakin hartaasti sitä rukoillut. Kymmenittäin
ajelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin nääntyneiden suomalaisten ja
ruotsalaisten vankien ruumiita pitkin teitä ja syrjäisempiä katuja,
joista niitä aika-ajoin viskeltiin Nevaan tai peruskivien alle. Ani
harva sai osakseen oikean hautauksen.”

Kertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen täyttivät
hänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän katkonaisella äänellä:

”Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi useimpia
onnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten väkivallan
uhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan, sillä monet
miehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin heidät
ruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat ja
sieramet.”

”Oih, sitä raakalaisuutta!” voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä
inhon ilme.

”Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta”, jatkoi rakuunatyttö
jälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. ”Sitten alkoi kierrellä huhu,
että tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa vallottamaan Suomea.
Silloin meidät suomalaiset vangitkin, niin miehet kuin naisetkin, jotka
vain olivat voimissaan, pantiin väkisin sotaväkeen. Jotka kieltäysivät
tottelemasta, ne hirtettiin. Ensin meidät kuitenkin väkipakolla
kastettiin ryssänuskoon ja annettiin uudet nimet. Se tapahtui
loppiaisena puolitoista vuotta sitten ja minulle annettiin silloin nimi
Ulliana. Minut ja viisikymmentä muuta suomalaista tyttöä raahattiin
Vologdan rakuunain kasarmiin, puettiin sotamiehen vaatteisiin ja
opetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja ampumaan. Ja sotamiehet
saivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä tahtoivat” Kertojan
ääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan vaikeni ja
mielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli vallannut
syvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: ”Kauheata! kauheata!”

Vihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla:

”Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt
taisteluissakin olla mukana?”

Tyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa
kysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

”On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa,
Pälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä,
joiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin tai
muuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme hiljaisuudessa
keskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa omia kansalaisiamme,
vaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan. Minäkin sain Pälkäneellä
haavan käsivarteeni.”

”Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?” keskeytti hänet Armfelt.
”Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan osassa
te olitte?”

”Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeille ja joukossa oli useita
siunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat
hyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli taas
paljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä, ellemme
vikuroimatta kävisi päälle.”

”Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!” huudahti Armfelt
ja löi rajusti kämmenensä pöytään. ”Se jalosydäminen ja sivistynyt
Galitzin!”

”No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja
sivistynyt”, huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti.

”Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa
vai vasenta siipeä vastaan?” kääntyi Armfelt, taas tytön puoleen.

Tämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten:

”En minä voi sitä niin tarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry
ja varsinkin me naiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että
me lähelle suomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä,
sillä me olemme heidän kansalaisiaan.”

”Mitä!” kavahti yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa
oli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka levotonna
oli kuunnellut tytön viime kertomusta. ”Juuri kun minä komensin mieheni
pajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen rintamasta huutoja:
’säästäkää, me olemme suomalaisia!’ Mutta minä huusin miehilleni,
jotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet, että se on petkutusta kaikki
tyyni. Ja niin me säälimättä hyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan
kaikki, jotka tiellemme sattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme
paratkoon, mutta emmehän me mitenkään voineet käsittää, että
vihollisten joukossa olisi omia kansalaisiamme.”

Karkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan.

”Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa”, kertoi tyttö, kiinnittäen
pelästyneet silmänsä majuriin. ”Minä ja kaksi muuta tyttöä pelastuimme
piilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana hyppäsimme me satulasta ja kun
siinä lähellä sattui olemaan korkea lumikinos, peittäysimme me siihen
ja kyyrötimme siellä aina iltapäivään saakka. Mutta kun me sitten
kylmän ja nälän hätyyttäminä kohosimme piilostamme, huomasivat meidät
heti taistelutantereelle kaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset,
ottivat meidät kiinni ja veivät everstin luo ja...”

Hän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi
päänsä syvään alas.

”No, teitä varmaan rangaistiin?” virkkoi Armfelt.

”Niin, me saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme”, sanoi
tyttö mahdollisimman hiljaa, samallakun kyyneleet alkoivat uudelleen
tippua hänen silmistään.

”Tyttö parka!” huoahti Armfelt. ”Ja sitte sinä sait parin venäläisen
rakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?”

”Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä viimeinkin
jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin toivonut.”

”Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan vuosina
papintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole näinä
ollut mitään tietoa?”

”Ei”, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. ”Isäni on ollut jo toistakymmentä vuotta
kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat
minut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän,
elävätkö he vielä ja missä he ovat.”

”No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, kun olet päässyt
maanmiestesi pariin”, koetti Armfelt häntä lohduttaa, ”ja ehkäpä
Jumalan avulla saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat
he monien muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he
kyllä ovat turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa
sinutkin sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa
sekä sukupuolellesi kuuluva puku.” Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti
Armfelt kirkkoherra Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä
lähestyen virkkoi:

”Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä
kyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse
noita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa.”

Ottaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.

Armfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena
muutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi sen
ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan mielialan,
jonka tytön kertomus oli synnyttänyt. Ulkona oli mitä herttaisin
kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla kasvavassa pihlajassa sirkutteli
parvi pikkulintuja, kaduilla ja pihoilla näkyi päivää paistattelevia
sotilaita ja torilta kuului rummunpärrytystä, kun talonpoikaisille
sotilastarjokkaille opetettiin sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä
kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea käsi poveen pistettynä, pää syvään
alas painuneena ja kasvoillaan synkkä ilme tuijotti hän ulos.
Pormestari ja upseerit vaihtoivat kuulemansa johdosta matalalla äänellä
sanan silloin, toisen tällöin.

Kun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän:

”No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja
totuttanut. Ja nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen muonituksesta.
Herra pormestari, pyydän teitä esittämään suunnitelmanne.”

Kukin kohdaltansa.

Metsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta,
jota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen
päivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä hiljaisuutta
rikkoneet raa’at äänet tai surkeat valitushuudot. Pihlaja ahon reunalla
levitti kaikessa rauhassa päivänsäteille lehtevät haaransa, joiden
välissä tiaiset pelmastivat veripunaisten marjaterttujen kimpussa.
Ja puolitorkuksissa istui poutahaukka läheisen kuusen latvassa,
piittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi mitään pikku linnuista. Se
käänsi laiskasti päätään vasta sitten, kun ahon alla, suon reunassa
kasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja huojua, aivankuin äkämystynyt
härkä olisi työntäytynyt sen läpi.

Mikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan leveähartiainen
ja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli puoleksi sotilas, puoleksi
talonpoika. Päällään hänellä oli karoliinien sininen univormu, joka
oli vyötäreiltä kiristetty leveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli
harmaasarkaiset housut ja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu
oli myöskin selvästi talonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan
ja langan avulla olikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta
kupeella riippuva raskas miekka ja pari vyössä kiiluvaa pistoolia
osottivat kuitenkin epäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän
sodankävijä.

Hän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen,
joka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän nähtäväksi
kuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä tänä ihanana
syyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan seuraavista
syistä.

Jalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainustellut erästä suurempaa
venäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman Hämeenlinnasta pohjoiseen
päin. Eilen illalla he olivat asettuneet väijyksiin Kostianvirran
läheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli tehty hyökkäys ohi kulkevan
kuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki olikin ollut paljon
lukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut, ja raivoisan tappelun
perästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan hajotettu. Tällaisen
tapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua määrännyt miehilleen
kokoontumispaikaksi Taurialan kylän.

Sinne oli hän itse parasta aikaa matkalla.

Tultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta
vesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä
aamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä
hutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon
halki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan
vihainen: htsch!

Muutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä
nähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet
sormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin
viluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi
hänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään
salpaavat pensaat olisivat olleet venäläisiä.

Yhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi käydä
jo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja samalla kun
ärtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti se lentoon.

Ahon rinteelle päästyään pani Luukkonen merkille kuusen, jonka
poutahaukka juuri jätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen
selvän matkan suunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut
hiukan kuin pyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle
alkoi hän rivakasti tunkea tiheän oksaston läpi latvaa kohti. Tultuaan
tarpeeksi korkealle pääsi hän pian selville seudusta ja huomasi
ilokseen noin virstan päässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti
kylään.

Mutta mitäs tuo oli?

Hänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä kohoavan
ilmaan hienonhienon savupatsaan. Oliko joku hänen miehistään ehtinyt
jo sinne vai oleiliko siellä paikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku
pienempi vihollisjoukkue asettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen
otaksuma sai hänet puremaan vihaisesti hampaansa yhteen.

No, pianpa hän oli saava siitä selon.

Hän alkoi nopeasti laskeutua alas ja hetken päästä oli hän jälleen
matkalla Dunderinmäkeä kohti.

Kun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän kulkuaan
ja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine silmineen
ja jännittyneine liikkeineen muistutti hän saalista vaanivaa petoa.
Varovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä
olevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi.

Näky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta kuin
pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni, turvekattoinen
pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään ruskeaan
kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella aseena
näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä pyyhkäsi hän
hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt, ettei hän
näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle oli parin kiven
väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään puoleinen nainen
hämmensi.

Kun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle,
huudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti karkaamaan
ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että tulija oli
yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.

”Ystäviä ollaan!” tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen
Herran rauhaa.

Lähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi
hämillään:

”Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?”

”Olen kyllä”, vastasi puhuteltu, ”ja luulenpa siinä seisovan toisen
Tanelin.”

He kättelivät ja Luukkonen jatkoi:

”Mutta kuinka ihmeessä te olette tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?”

”Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja”, vastasi
toinen levollisesti. ”Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti
karkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle.
Ensinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei
ajan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään.
Täällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä.”

”Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?”
kysyi Luukkonen.

Vastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen,
jota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty
kirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta
vasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: ”Valvo, Herra,
rakas taivaalli...” Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.

”Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?” kysyi Luukkonen neuvotonna.

”Jotakin sinnepäin”, vastasi toinen hymähtäen. ”Kun Viipurista
paetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin
päätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran
sanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana. Minä
leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta saatuani
muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista, johon oli
leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken uudesta
muovaamaan.”

Tämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua takaisin,
kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista kirjaa, jotka
hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi ensi lehden
omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat: ”ABC-kirja, joka
sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan kylässä prändätty
Daniel Medelplanilta.”

”Hm — mym”, hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.

”Ottakaa ne mukaanne”, sanoi Taneli-mestari, ”ja kun tapaatte metsiin
paenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian
minä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos
satutte tämän kautta kulkemaan. — Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme
nääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani”, jatkoi
hän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.

Karhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään
omituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän iltapäivällä,
jaettuaan Taneli-mestarin ja hänen muorinsa kanssa heidän vaatimattoman
päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa Taurialan kylään,
kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen katsomaan, ja nähdessään
tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen kumartuneena työnsä yli, tunsi
hän silmissään jotakin kosteata. Hänen mieleensä muistuivat äkkiä
Huoneentaulun sanat: ”Jotka sanalla neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää
niille, jotka heitä neuvovat.” Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja
kaivoi sieltä kaikki harvat hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi
hän takaisin ja asetti kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle
sekä palasi kiiruusti takaisin metsään.

Kotiin!

Eveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä
puhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista
anastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen kylän
vanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain etäämpää
kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun kylänvanhin
oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi hyönteisten
surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.

Kuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa
rinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he
ääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli
jo painumassa.

Silloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä
laulua:

”Tuoll’ on mun kultani, ain yhä tuolla,
kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
voi minun lintuni, voi minun kultani,
kun et tule jo!”

Siskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen ja jäi
hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen silmiensä
ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä yhtyi hänkin
lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun, vaikenivat he ja
kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.

Tuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat
menneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä
viisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina
neitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla
kotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen
painumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlo-kuninkaan mukana
vierailla mailla, oli Eveliina-purkanut sydämensä kaihon lauluun:
”Tuoll’ on mun kultani, ain’ yhä tuolla.” Katri oli silloinkin yhtynyt
siskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet ensimäisen
värssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt halmeelle joukko
Pohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne olivat ympäröineet
tyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös satulaan ja rientäneet
tuulena matkaansa.

Riehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja ja
kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja
sipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat
päätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä
he olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina
vuosia puoliväliin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet
kuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat värit ja
tavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he
olivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä
ympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja
niin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan
ajatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan
äänettömän ehtoorukouksensa.

Mitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua äidinkielellään
vaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän koti-ikävänsä täyteen
tietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut sen. Heidän katseeseensa
oli syttynyt omituinen loiste, joka ei miehiltäkään jäänyt huomaamatta,
kun he illalla palasivat työmaalta. Mutta mitään eivät sisarukset
virkkaneet paremmin miehille kuin toisilleenkaan, vaan liikkuivat
äänettöminä ilta-askareissaan.

Puoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät
huoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua. Katri,
joka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi sisarensa
esimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta ymmärsivät
silti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla Eveliinan
laulaessa selvinnyt kaikki.

Kun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja
sisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen
loisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti
vuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin
ennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin
aseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat
yli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman
tunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan
arkielämän tartuttamat rikat.

Ja sitten he lähtivät tiettömille taipalille.

Mitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran syntymäsijoilleen?
Ruotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee, muistivat he vanhain ennen
sanoneen ja niin suuntasivat he alati kulkunsa päivänlaskua kohti.
Halki rannattomien metsien ja yli äärettömien soiden he samosivat
varmoina siitä, että he kerran vielä osuisivat synnyinseudulleen. Kun
eväät loppuivat, ravitsivat he itseään marjoilla ja sienillä tai osui
heidän tielleen metsälintuja.

Kuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he
eräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä
ihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen.
Silloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä
isänmaansa rajojen sisälle.

Vahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja niinpä
he muutamana kuulaana huomasivat seisovansa Paloisjärven
rannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja syleilivät toisiaan.

Mutta kaurahalmeen sijalla, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten
oli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä.
Kun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla,
kilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen
kätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä.

Heidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin
varressa häämöttivät vielä tutut merkit.

”Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!” virkkoi vihdoin Eveliina, asetti
sirpin olalleen kuten ennenkin leikkopellolta palattaessa ja lähti
astelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi
Katri hänen kintereillään.

Kun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina
kirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: ”Jo joutui”, kuten
he nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai
karjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien
välitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen.

Silloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja
jota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja
sisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui:

”Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne
kerran palaavat!” Ja kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi
outoa ja elähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät
suoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle
kerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet Jaakkolan
sisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat kaurahalmeelta
tiettömiin kadonneet.

Viimeinen koetus.

Tydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet
jouluvieraita. Kun Trondhjemin ympäristöllä oleville suomalaisille
joukoille oli joulukuun ensi päivinä saapunut sanoma kuninkaan
kuolemasta, oli eri joukko-osastojen, tiedustelu- ja muonan
hankintaretkillä olevien komennuskuntien käsketty kokoontua Tydaleniin,
josta armeijan oli määrä marssia suorinta tietä tunturien yli
Jämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan.

Sana ”kotiin!” synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa
armeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen
tukahuttamiseksi hirtättää muutamia vastahakoisimpia. Hitaasti
edistyvät piiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku
armeijaa pingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut
poikki. Vallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet
sytyttimensä. Laihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja
kuormarekien eteen ja samallakun Trondhjemin valleilla sytytettiin
ilotulia, hävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa.

Joulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka oli
viimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella, Handöliin
kylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen takana.

Ilma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan tultuaan
muuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen välissä liikkui
miehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia vuorisolia. Kun
he olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri sotilailta
näyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta. Harvoilla
oli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä univormusta.
Useimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja, kuluneita ja
paikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä lammasnahkaturkkeja.
Toisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi kuluneet saappaat olivat
hajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan heinillä täytettyjä
lapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja muutamilla taas
toisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen kääritty rääsyillä
muodottomaksi tonkiksi.

Illan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin komppanian
kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der Pahlenin
johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin,
tyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli
painona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli ja sen
ympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen. Oven edessä
jyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja kenttävääpeli
Tuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia leivänkannikoita.
Vajan nurkassa olivat miesten muskelit pystyssä.

Kenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän alta
leukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian miehet
keskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli muuallakin
ruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli Puolan retkillä
haavottunut, oli viime aikoina alkanut jäykistyä. Hän oli ollut
sotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin toverin kanssa ja
päässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen sen jälkeen Lybeckerin armeijaan
oli hän kenttävääpeliksi korotettuna liikkunut viimeisen
väenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan. Silloin oli hän muun muassa
tuonut armeijaan nuorimman veljensä, seitsentoista vuotiaan Laurin,
joka oli ollut mukana tällä onnettomalla Norjan retkellä.

Lauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi
leipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka
posket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti hän
tuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun hän pureskeli
leipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata kintaitaan. Ne olivat
lammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli sisälläpäin. Syksyllä
oli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä veljensä ja muuta main
toisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet eräässä talossa, oli
hän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa. Ulos tultaessa oli
veli antanut hänelle kintaat ja sanonut: ”Pidä nuo tallessasi, kyllä
niitä talvella vielä tarvitset!” — Hänestä oli tuntunut vaikealta
niitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään sillä, että nythän ollaan
vihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka ne riippuivat siellä
rauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita pidellessään ikäänkuin
hävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta.

Tuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä.

”Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin”, sanoi hän
heittäen heinävihkon lattialle.

”Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole”, lisäsi hän veljelleen.

Tuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli
kutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut
lähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli
hänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui häntä
aina ”pojaksi”. Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin selkänsä
taakse ja ärähtänyt vihaisesti: ”Pysy siellä, poika!”

He olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut
kaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut
itäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut yhdessä päällikkönsä ja
kuudensadan toverinsa kanssa Lipolan tappelussa, kun venäläinen ensi
kerran tunki Suomen rajojen sisälle. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön taistelussa
ja jälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin.

Kun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet
kotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä pakoon
päässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli syntynyt
ankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä, mutta hänessä
itsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta veljeään
armeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia sanoja
heidän jälkeensä.

Hän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän
he ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset löytäneet
tien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä silloin olisi
saattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet olivat kerran
leirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat Karjalan puolessa
menetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella paistaneet ihmisiä
tai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä tuvan kattoon,
sitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja asettaneet sen
molempiin päihin rakuunoita kiikkumaan.

                                                  ⸻

Myöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos ja
ruveta niiden ääressä yötään viettämään. Lähellä vajaa olevan tulen
äärestä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia. Se oli
sotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa kaikissa
sen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia, ripittänyt
kuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion ääressä
ja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: ”Mutta tämä on kaikki
tapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu propheetan
kautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi tuleman ja
synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman Emmanuel: se on
niin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme.”

Kun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä kuin
itsekseen:

”Se on nyt joulunaatto.”

Kukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan
entisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli olemassa.

Kun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn
tuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan enää
koskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti samalla,
että tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he olivat
sotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan heistä ei
ollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen. Mutta siitä
huolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla rehotti tiheä
rikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan, että palamatta
jääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli kallellaan
ja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo ojien kohdalla
ja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja.

Kun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan,
näki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana
ja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on
ruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään voi
enää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen takia
jotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään väänsi
ja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista muistuttava
tyrskäys.

”Poika!” äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti.

Säpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä
ja vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas.
Kukaan ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona
läiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.

                                                  ⸻

Pitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan
jäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen
pääosaston kanssa. Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja
uudenvuoden valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana
kohotti vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne,
jonka yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä
oli saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä
tallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä
seurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä,
säännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki
Turunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt
kapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.

Puolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva
Rautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat
silmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei pensasta.
Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija valkeanhohtavalla
pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla punottavan auringon
valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit ja hauras lumi narskui
tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen oli pureva ja idästä kävi
raudankylmä viima. Heti suusta tullen muuttui hengitys valkoiseksi
höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat ja korvalliset olivat vahvan,
valkoisen kuurakerroksen peitossa. Kumarassa ja päät syvälle hartiain
väliin vedettyinä huojui miehistö ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat
olkapäillä roikkuvat musketit vastakkain ja sieltä ja täältä kuului
väliin äkäinen kirous, kun joku oli kiväärinsä perällä satuttanut
vieressään kulkevaa jäätyneeseen korvaan.

Iltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi pyryyttää.
Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina raahustivat miehet
toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi tunkeusi joka paikkaan,
sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin, päähineisiin. Yltäpäätä valkeina,
huohottavina hahmoina kulkivat he eteenpäin itää kohti.

Pimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa
kantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen
ja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten
alkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin
rykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti
lumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli
tultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle,
puolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei
täällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui
pakkanen kiihtyvän.

Puita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja
pistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan rykmentin
miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit
ja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista
piittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta
kuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua.
Lumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin
tulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien,
ärjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille,
joita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli
niitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet,
työnsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään
tulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä
leipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.

Lauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi
ruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet hieromaan
korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia miehiä
tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää, jonka
Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan. Yhtämittaa
torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan jonkunlaiseen
unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan saunanoven, kallellaan
olevan kaivonpylvään ja kuuli tuulessa heiluvan ämpärin vingahtelevan.
Ja joka kerta kun tämä kuva palautui hänen silmiinsä, ihmetteli hän
sitä, miksei kaivonpylväs kaadu.

Mutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat
nuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet palelevia
käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja ja palohaavoja,
jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät koettivat pitää itseään
lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää itseään jäätymästä, tömistämällä
jalkojaan, hakkaamalla käsiään rinnan yli ja toisiaan kumoon
tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli valitusta ja parkunaa. Ne olivat
haavottuneita, jotka olivat kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat
pakkasessa olivat käyneet kaksinkertaisiksi.

Vihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä
tyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka
olivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat
päivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta
huomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin
makasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat
yön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet
matkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle
kykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa
maaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin
heidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi lumipyryyn.

                                                  ⸻

Tiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa
kyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös
järvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta
vimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi,
pöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja
sekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa
eteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä ollut
millänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä huojuvan
miehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen makaamaan,
pysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä kylmyys
alkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen vaistomaisesti
hoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan minnepäin hän kulki ja
pysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin reen ratinaa. Lumiryöpyn
keskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut ja lumettunut hevonen,
joka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen kulkusuuntansa. Se veti
perässään reellä olevaa kanuunaa, jonka päällä kahareisin istui ajaja.
Mutta tämän pää oli painunut rinnalle ja suitsia pitelevät kädet
olivat jäykistyneet sivuille. Lauri lähti seuraamaan kanuunahevosta,
mutta käsittämättä milloin ja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän
kulkevansa taas yksin. Tavan takaa kompastui hän lumeen puolittain
hautautuneihin hevosiin ja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja
koetti raahustaa eteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua
pitkäkasvuinen upseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä
yksinään toisteli: ”Suomalaiset! suomalaiset!” ja katosi taas pyryyn.

Sen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi
pöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän
muotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset
olivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta
tuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden
huulten välistä näkyivät hampaat Hetken tuijotettuaan alkoi mies
hitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri
häntä rintaan ja ääneti kaatui mies kinokseen. Yrittäessään matkaa
jatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin. Hän
oli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut ja meni
jonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven ja kaivon ja
alkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu puistatti hänet
horroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja alkoi juosta
eteenpäin.

Hän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky vonkui
ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan ihmisäänen
vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai hänkin halun
ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle painunut eikä
hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä selvempiä
ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän äkkiä
edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania olisi
yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina ja
kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi
suurella äänellä: ”Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen.” Laurin
takaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja
ohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli
kadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään
huiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja
koko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.

Lauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian
näkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä
turtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan
hirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka ilman
ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä makasivat
kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla lähdettäessä oli
sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet kasvonsa lasittuneine
silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.

Lauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun
hevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen.
Silloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen.
Horjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat
pettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja takaruumis
ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin huojuessa sen ohi
eteenpäin. —

                                                  ⸻

Hän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden,
kun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti
vaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen
kappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä
vähän näkyi, sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet
itsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt muuan
kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon. Se
heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi puikoiksi
jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle oli asettunut
seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota armeijassa oli sanottu
papiksi, siksi että hänellä seurasi repussaan aina raamattu, jota
hän leiritulilla oli usein tovereilleen lukenut. Mielipuolisesti
pöllötellen turvonneilla silmillään ja kiivaasti käsiään huitoen
huusi hän saarnaavalla äänellä: ”Huuto idästä, huuto lännestä, huuto
kaikesta neljästä ilmansuunnasta... Voi, sinä ihmisen lapsi, näin
sanoo Herra, Herra, Israelin maasta: loppu tulee; koko neljän maan
äären loppu tulee. Kaikki sinun vihollises ammottelevat suutansa sinua
vastaan, vihertelevät sinua ja kiristävät hampaitansa ja sanovat: me
olemme hänen hukuttaneet. Tämä on se päivä, jota me halasimme, me
olemme sen saaneet ja nähneet.”

Lauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä
ilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin
pysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin
tärkeätä tekeillä.

Yhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas.

”Poika!” ärjäsi hän ja tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.

Lauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen
kintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun
hän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli
häntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi ruumiin,
riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä kiskoa veljensä
ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt, napiton takki.
Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen kuluneen ja likaisen
pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen paljaan rintansa sekä
siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri selvään todellisuuteen.
Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen sanoi hän:

”Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!” ja alkoi kiivaasti riuhtoa
univormua yltään.

”Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!” karjasi Tuomas ja kiskoi
viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen kiinni omalla
vyöllään.

”Mars eteenpäin!” komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.

Tahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä
lumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui Tuomas
hänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten estäen
häntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen:

”Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja panna
siellä talo taas pystyyn?”

Äänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin
ja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä
laskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen
uomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa
pitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas
pysähtyi äyräälle ja sanoi:

”Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten jälkeen
ja kun tulet kotiin, niin...”

Hän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen.

”Minne sinä... etkö sinä tulekaan?” huusi Lauri murtunein äänin.

”Huuti, poika!” ärjäsi Tuomas. ”Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä palaan
miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn
ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!”

Lauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja
kääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi
äyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä
ontumaan kohti.

”Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!” karjui hän.

Silloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään
häämöttävien miesten perään.

                                                  ⸻

Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen
palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä.
Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli
niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä,
vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä
sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta
ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan
kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho
korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät rehevinä pajupensaat.
Aitan kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta
ei ollut haamuakaan jälellä.

Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt
kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki
muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten toisetkin
omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä, joten vihollinen
oli sinnekin tiensä löytänyt.

Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi
jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis lähinnä
äitiä. Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne Tuomaskin
jäi satojen muiden suomalaisten kera?

Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän
olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena
jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja
niin hän äänetönnä ja synkkänä tuijotti eteensä.

Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä hedelmöittymisen
ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi ja herttaisesti
kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen laulua ja kukkivat
kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti tuuheammalta kuin koskaan
ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä uuteen elämään kutsuakseen
asettui sen latvaan käki ja kukkui niin helisevän riemuisasti kuin ei
se kyllikseen olisi voinut rauhan päivää ylistää.

Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän
äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa
tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi
sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden
vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten hänkin.
Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion tienoilla
suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa. Vaistomaisesti
olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan. Käytyään ensin
tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään tämän omaisia eikä
sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin syntymäsijoille.

Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he
samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona. Se
oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita tuhansien
muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen elämä silloin kaiken
puuttuessa saatiin uudelleen tavallista uraansa kulkemaan, sitä on
myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa kasvaneiden sukupolvien työläs
käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon koettelemusten ajan kestäen
olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja kulkutautien kourilta, kävivät
työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden luottamusta. Ja koko luonto, joka
äsken oli liittoutunut vihollisten kanssa, koetellakseen tulevaisuuden
varalle, kuinka paljon tämä kansa kykeni kestämään ja oliko siitä
täyttämään historiallista kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin
tyytyväisenä kokeilujensa tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin
ihmisten työn. Harvoin on nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo
isonvihan jälkivuodet. Kilvan kantoivat silloin hedelmää vaimot ja
pellot, ja niin kohosivat kodit jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta
laajenivat viheriöivät vainiot, metsistä kaikuivat jälleen karjojen
kellot yhdessä paimentorvien kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat
lapsilaumat.

Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla perillisillä
ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita miehuusvuosiaan, kun
jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin saattoi Lauri jo lähettää
vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka kaatui Lappeenrannan luona.
Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen jatkuivat rauhanvuodet. Niiden
kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri yhä, niin että hänen kotinsa
ympärille vähitellen yleni kokonainen kylä, jossa asui pelkästään hänen
heimolaisiaan ja jälkeläisiään. Kuin vanhan testamentin patriarkka
eli hän heidän keskellään ja saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo
täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan
vaara maata uhata.

Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo kantatalon
pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen vaaria, joka
tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan pitkän elämänsä
varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia vaikeita aikoja, lausui
vaari:

”Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista
vaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin
hukkaanhan me silloin joutuisimme.”

”Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä
meidät silloin periikään!” lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.

”Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty”,
virkkoi siihen vaari. ”Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään kansan
elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon. Kyllä
silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää.”

Ja ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään
tuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka
nojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja
lisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:

”Ei tätä kansaa hävitetä!”

Tuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa
jälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että
hänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa.