Vallanpitäjä.
Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä
eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista
vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat
olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli
sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit
juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle.
Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit,
jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä
peilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat
”Suomen Jalopeura” ja ”Suomen Joutsen”, kaleerit ”Lohikäärme”,
”Merenneito” ja ”Karhu”, ”Flemingin parkki”, ”Innamaan haaksi” y.m.,
ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa
parvi joutilaampaa markkinarahvasta.
Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä
rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren
keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä
vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia
sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista
enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme
joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.
Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken
avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman
markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin
pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta
paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha
Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla
juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista:
toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan
puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina
kuninkaan miehinä.
Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä
huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle
seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:
”Hei miehet, täss’ on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli
tusinaa viinaryyppyjä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta
kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!”
Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:
”No tuo joltakin kuuluu!” — ”Onpas siinä reilu poika!” — ”Se mies ei
olekaan Kitulasta kotoisin!”
Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille
sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää
epäilevimmätkin.
Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi
oluthaarikka kädessään puhui:
”Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.
Eläköön Sigismund ja katolinusko!”
”Eläköön! eläköön!” hoilasi joukko hänen perässään.
”Ja nyt marskin malja!” huusi huovi ja rahakukkaroaan helistäen riensi
hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.
Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja
hoilaten.
”Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa
kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat
koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi
kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä
ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat.”
Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan
katolisuskon hyväksi. Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta
kapakan edustalta torventoitotusta. ”Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet,
ovi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan”, huusi huovi.
Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin
ulkoa opittua läksyä:
”Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,
valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä
käskynhaltia yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,
niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn
jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan
kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville
miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä.”
Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.
”Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle
kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa”, huusi huovi.
Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä
tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja
oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi
nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta
tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma
herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä
lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan
hänen jälessään kapitulitaloa kohti.
⸻
Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa,
joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa
juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen
sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja
pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen
viereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä.
”Hö’, hö’!” — naurahti hän yht’äkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,
lyöden samalla kämmenensä pöytään, ”saapas nähdä, minkä karvaista
kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!”
”Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia”, vastasi
Abraham-herra hiukan pelästyneenä, ”ja uskon, että hän siinä suhteessa
täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa...”
Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi
tirkistellä ulos.
”Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita
pienempiä hengellisiä”, jatkoi hän hetken päästä.
”Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan”, murahti marski ja
kourasi pari kertaa mustaa leukapartaansa.
Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltia, Ericus Erici Sorolainen
. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan
kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista
röyhelökaulusta vasten kalpeilta ja riutuneilta, kirkkaat, harmaat
silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja
sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:
”Jumalan rauha, jalot herrat!”
”Jumalan rauha!” kuului marskin parrasta murahdus.
Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä
puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä
ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.
Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan
kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan
ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan
luota toisen luo.
Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski
piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi
pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin
hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti
sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.
Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten
töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi
epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin
juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä
pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään
takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle,
sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla
kun hänen takaansa tulivat näkyviin yhdet juopuneet kasvot toisensa
jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi
puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen
katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.
Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt
hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen
esiin loihtimistaan ”kansan miehistä”.
”Hyvät ystävät, piispa, papit ja te rahvaan miehet!” katkaisi
marskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, ”kun viime aikoina on esiin
tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun
minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin
toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille
kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin
riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten
piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski
nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella
hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon
minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat.”
Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen
ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli
pöydän laitaan.
”Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti”, jatkoi
hän kirjettä silmäillen, ”että hän ei ole käskenyt vähentää niitä
kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa
olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan kokouksessa,
se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan.”
”Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki
valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut
saman päätöksen”, keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.
Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli
risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme
aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä
alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen
arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima,
Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen
veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra
Kaarlo Horn.
Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti
tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti
osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten
Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon
hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella
tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat
samaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja
raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään
kursastella.
Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas
piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla
yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja
arkahermoisimmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin
niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja
huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän
jälkeen ärähti hän piispalle:
”Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo
niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja
Upsalan kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan
miehet tähän sanovat?”
Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa.
”Niin on!” — ”Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!” —
”Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!” — kuului joukosta rähiseviä
ääniä.
Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:
”Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä
Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että
sellaiset muutokset peruutetaan.”
”Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja
seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä
pyytää kopiota siitä”, lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,
että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.
”Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea
kuninkaan kirjeen”, mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt
pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.
”Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!” — ”Papit ilman vain
juonittelevat!” — kuului rahvaan joukosta rähinää.
Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta
rohkaistuneena lausui edellinen:
”Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,
niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltian
tietoon sen raa’an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut
Rantamäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia
huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta
menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra
marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot
eivät vasta uusiinnu.”
Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia:
”Olipa ne poikia!” — ”Ei muuta kuin yli muurin vain!”
Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella
kiivaudella:
”En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta
ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta
roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään
sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon
asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!”
”Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!” huudahti Louhisaaren
herra heti perään.
”Ja minä!” lisäsi Kankaisten herra.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski
väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa
paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:
”Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että
asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja
entistä lujemmin.” Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko
nauramaan.
”No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!” —
kuului huutoja.
”On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään kauemmin tällaisessa
kokouksessa!” huudahti Kaskisten herra.
Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten
herra seurasivat hänen kintereillään.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan
ja lausuen: ”Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa”, —
lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen
esimerkkiään.
Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti
saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti
sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan
joukolle:
”Ei teitä täällä enää tarvita!”
Pelästyneinä alkoivat silloin ”kansan miehet” sulloutua ovesta ulos.
”Vietävän risajaakot!” murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan
vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.
Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa
oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan
maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti
Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.
”Tehkää tietä, marski tulee!” kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä
huudahduksia.
Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin
seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut
sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa
lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten
puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa
hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.