XII LUKU.

Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen
sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat
vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella
mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin
sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään
muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat
jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa
ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi
ymmärrettiin.

Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän
aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän
oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin
pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä
Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä
Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä
ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso,
jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä
yönjuoksun hapatus kuohuen kävi.

Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli
tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret
köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo
oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.

— Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä
yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi
rohkeasti hatun päähänsä.

Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi
mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen
seurassa koululta tanssitaloon.

Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat
vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että
ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu
köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului
sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä
pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin
tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet.
Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.

Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat
siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien
keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille
Hannesta osotellen.

Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen
silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja
rasvainen ja hikinen ilma.

Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen
lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri.
Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi
poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia
miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat
tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain
lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi,
koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi
vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän
ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli
jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden
köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin
eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat.
”Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään”,
ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi
sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman
nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä
tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin
palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.

Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt
sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta
sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja
kiroiltiin. Nyt on köyri... nyt on köyri... nyt on köyri... kävi kuin
humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt
lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin... täysin rinnoin... hiiteen
ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo...

Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.

Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän
alotti laulaa virttä.

Juuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa,
joka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio
nauroi sydämensä pohjasta.

Opettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen
miehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin
Orjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen,
se pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä
päivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli
tuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan.

— Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa?
mietti hän.

Mutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä
ja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä.
Yht’äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika.

Hannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi:

— Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja
kaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille,
jotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni.

— Tämä juhla, jota nyt vietätte — Hannes jatkoi — on alkuaan
pakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli
karjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän
kristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain
vuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja
viettää vapaan viikon.

— Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies.

— Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä
moitin, ett’ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja,
mielen irstautta, raakuutta... Jos näin jatkatte aamuun asti, niin
olen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä
katua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy
tappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja...

Juuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä
hiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta
asettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes Lois-Maijasta
ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei
ollut.

Hannes jatkoi:

— Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta
koulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua
vastaan.

Koko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun
hullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine
kylässä ollut paraita.

Nyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen
paikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen.

— Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin
nauraen joukosta.

— Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio.

— Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan.

Koko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti
häväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä
pois ajamaan. — Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta
enään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se
läpi ihon niistä tippumaan.

— So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä
on ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä
ja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi.

— Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi
minua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on
häpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä
pimeyden voimien puoltajaksi...

Juuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan.
Isäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa
myös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan.

Hannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi
isäntä:

— Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle!

Samassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä
pihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi
nauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes
vielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa
olisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia,
rasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä,
tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat — hänelle!

Juuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa!

Tässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä
isäntä joukon etunenässä sanoi hänelle:

— Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan!

Sitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja
tanssi alkoi — koko maailman polkka oli parhaallaan menossa.

Nyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään.
Meneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko
laulaisit isänmaallisen laulun...?

Hannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä
kuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa
valuisivat.

Hän oli nyt täydellisesti nöyryytetty mies. Sillä hän oli kohdannut
mahtavampansa. Hän oli liian heikko sivistyksen apostoliksi näillä
takalistomailla. Ja hänen aseensa, jotka seminaari hänelle antoi, kovin
tylsät.

Taas tuli Hanneksen sieluun kuvitelma jättiläisestä, joka nousisi
näiden pariin jostain tuntemattomasta maailmasta kädessään sivistyksen
valtasoihtu. Ja kun hän sen pystyttäisi tämän pimeyden keskelle, niin
varmaan se huikaisisi ja he nöyrtyen maahan lankeisivat. Mutta hän?
Rengit, joiden jalat viinasta horjuvat, kantavat hänet pihalle. Ja
siellä hänelle vielä annetaan nuhteet yhteisen kansan silmien alla.

Mutta ei tämä tällainen ole sivistyksen vika. Vika on siinä, että hän
— sen esitaistelija — on ylen heikko nuori mies, joka ei ymmärrä
arvostella asemaa eikä oikeata hetkeä. Joka lähtee tappeluita iskemään,
sen pitää juuri ymmärtää se ”oikea” hetki.

Samassa hänen povessaan kuiskattiin: ”Mitä valitat? Onhan se sinun
oma kansasi, joka sinulle hävittömäksi rupesi. Nythän näet, kuinka
se on raaka ja kuinka sen raakuudessakin piilee voimaa. Ihaile sitä!
Sillä kun tuon voiman suunta saadaan käännetyksi päinvastaiseen, tekee
se yhtä uljaita voimannäytteitä valon ja valistuksen alalla kuin nyt
pimeyden töissä. Ja kuka on ensi kerralla kohta voittoon kohonnut? Vain
suurimmat onnen sylilapset, joille taistelu on leikkiä.”

                                                  ⸻

Kun opettaja oli ulos saatettu tanssituvasta, yltyi heidän remunsa
siellä sisällä kahta rajummaksi. He ikäänkuin nyt vasta tunsivatkin
mahtinsa ja seisovansa omalla pohjalla, kun opettajalle tuollaisen
ulosmenon laittoivat. Hurjuus huippuunsa kohosi ja rohkeina heiteltiin
jalkoja vimmaisessa tanssissa.

Tanssittiin, tanssittiin, tanssittiin...

Toisistaan ei välitetty, vaan jokainen eli omaa iloaan. Ei moneen, moneen vuoteen
oltu pidetty näin mahtavia köyritansseja. Sillä nyt
tulivat vanhemmatkin ihmiset kuin sattumalta tukulta mukaan vedetyiksi.
Siellä menivät yhdessä mylläkässä isät, äidit, lapset. Tämä oli aito
Noan ajan rohkeata riemua ja kirjavata syntiä.

Silloin yön sylissä, kun tuikuttavat tuijulamput väsyneesti valaisivat
hyvin tomuista, harmaankeltaista ilmaa ja hikeä ja tupakan savua oli
tuvassa niin runsaasti, että sitä melkein voi lapiolla lykätä, kun
useampien miesten silmät viina oli pilannut ja naiset synnynnäisen
ujoutensa pois viskanneet rohkeina miesten sylissä keikkuen, silloin
yht’äkkiä kuului hirveä huuto, näkyi punaista verta ja mies puukko
kyljessä horjahti lattiaan.

— Siinä on Maijan puolesta! kuului huuto ylinnä.

Kaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut.

Juopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset
itkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa
murhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi
sekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä
ja murhaaja Lois-Maijan isä.

Molemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle
vihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden.

Nämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa.