XIV.

Täällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä
valtiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne
kuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen,
joka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien
virtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna
pään päällä elämöi.

Hannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja
siihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta
niin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta
sen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen
mielen rauhan.

Sillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana
säihkyvä kuin tulesta hehkuisi.

Hannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä
tehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen
aseman syvänteitä myöten.

Ja hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi
alkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut
täällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset
valtiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi
asevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet
syömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi.
Julistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman.

Sitä ei saa tapahtua. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin
Hanneksenkin myötävaikutusta.

Nyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli.

Ja hän sen alkoi.

Jonkun viikon takaa sai hän rovastilta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin
ensi lauantai-iltana hyvin tärkeän asian vuoksi saapumaan pappilaan.

Kun Hannes sinne saapui, olivat siellä jo pitäjän muut opettajat ja
pieni pastori.

Rovasti loisti nyt kohteliaisuudesta ja lähentymisestä. Hannestakin
taputti hän olkapäälle, nauroi ja käsi kädessä kuljetti sisälle.

Siellä oli valmis kahvipöytä.

Pieni pastori oli vain hirveän hermostunut. Muuten olisi tämä tilaisuus
ollut erinomainen veljestymisjuhla. Pastori-raukka näytti vieläkin
pienemmältä kuin hän olikaan, yski ja hätäili. Kun joku hänelle kääntyi
puhumaan, oli hän hajamielinen ja unohti puhujan ja asian, niin että
puhuja kylläyneenä kääntyi pois hänestä, koska keskustelu kuitenkin
tuon tuostakin katkesi pastorin hajamielisyyden tähden. Sillä pastori
vainusi rovastissa taas jotain kavalaa, kun noin ylenmäärin ystävyyttä
jakoi.

Rovasti säteili. Hänen valkoinen tukkansa oli juhlallisen komea kuin
lumikerros viheriöivän vuoren huipulla. Se vain kaunisti. Aivan
sileiksi ajetuilta kasvoilta ei koskaan hymy nyt loppunut.

Hän kokosi helmuksensa, istuutui vitkaan tuolille kuin pelkäisi jotain
särkevänsä ja alotti:

— Herrat tietävät, että Suomessa nyt on kovat ajat. Mutta kun me
osaamme kaikki kristityn nöyryydellä vastaanottaa, niin kalkki ei
olekaan niin karvas. Meiltä vaaditaan vain Getsemane-mieltä. Oma
kapinoiva tahtomme pitää meidän lannistaa ja jättää kaikki sen
huostaan, joka kansojen kohtalot johtaa...

Rovasti silmäsi kuulijoihinsa. Pastori oli pannut kätensä ristiin ja
hänen silmäluomensa raskaina alas painuivat kuin suljetut luukut.
Useimmat opettajat olivat seuranneet esimerkkiä. Hannes oli työntänyt
peukalonsa liivinsä rinnan alle molemmin puolin ja ruumis eteen käsin
pullistuneena oli kuin jotain sanomaan valmiina. Hän rohkeni katsoa
ylös.

Rovasti kädet ristissä jatkoi:

— Nyt on Suomen etsikkoaikansa. Meidän, jotka kaikki olemme
sen opettajia, tulee ennen kaikkea neuvoa lähimäisiämme ymmärtämään
tämä ja nöyrtymään sen Jumalan edessä, joka sekä alentaa että korottaa.
Amen!

Kaikki nostivat silmänsä ylös ja tultiin kuin rohkeammiksi. Mutta
rovasti hetken takaa jatkoi ja nyt kuuluvasti liikutettuna:

— Sain joku päivä takaperin uuden asevelvollisuuslain kirkossa
luettavaksi. Ja tämän johdosta olen kutsunut teidät neuvotteluun.

Kuulijat taas jännittyivät. Ja rovasti puhui edelleen:

— Hiukan ennen kuin tämä laki luettavaksi saapui, tuli minulle myös
erään korkean ystävän kirje.

Rovasti etsi kirjoituspöydältään kirjeen. Ja sitten hän esitti
kirjoittajan, miten monessa vaikeassa pulmassa hän on maan kohtalot
johtanut ja miten onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan näin
arkaluontoisessa asiassa neuvoja sellaiselta taholta.

Rovasti mainitsi nimen, jonka jokainen heistä hyvin tunsi. Se nimi pani
rovastin vanhat posket punottamaan ja hänen silmänsä kirkastumaan.

Sillä sillä nimellä oli kaiku... maine...

Ja se nimi oli tämän kirjeen alla!

— Ja tahtovatko herrat kuulla tämän? Vastausta ei tarvinnut odottaa.

Rovasti luki, sen tärkeimmät kohdat kahteenkin kertaan ja teki niiden
johdosta reunamuistutuksia.

Kirje hyvin taidokkaasti selitti, että ainoa ehto on maan vastaiselle
onnelle lukea julki tuo laki kirkossa. ”Mutta samalla kuin sen
huulillamme luemme ja korvillamme kuuntelemme, niin kirotkaamme se
sydämessämme. Taistelkaamme vihollistamme vastaan sen omilla aseilla.
Tämä on korkeampaa valtiotaitoa.”

— Mitä ammattitoverit arvelevat? kysyi rovasti.

— Tuo haiskahtaa minusta jesuittamaisuudelta. Sillä viekkaus on huono
ase isänmaan puolustuksessa, puhui Hannes kiivaasti.

— Vai niin...

Rovasti pani suunsa hyvin leveään irvistykseen.

—... Sitten herra Kauppi ei tunne omankaan kansansa historiaa, saati
sitten muuta. Sten Stuure vanhempi 27 vuotta pelkällä viekkaudella
puolusti Ruotsin valtakuntaa tanskalaisia vastaan, Kustaa Vaasa
viekasteli ja Kustaa III:mas pelkällä viekkaudella sai aikaan
vallankumouksen, jolla pelasti Ruotsin valtiollisesta haaksirikosta,
nauraen selitti rovasti, ja katsoi kuin säälien Hannesta.

— Mutta kuinka monta se viekkaus onnea toi? Katsomme
tarkemmin. Sten Stuuren viekkaus vei Tukholman verilöylyyn ja Kristian Tyranniin
. Kustaa Vaasan viekkaus oli aivan viatonta laatua. Mutta
Kustaa III:nen viekkaus vein yksinvaltaan, joka orjuutti ja lopulta
surmasi hänet itsensä. Oliko Ruotsi onnellinen Kustaa III:nnen paarien
ääressä? pyytäisin kysyä herra rovastilta.

— Mutta se olisi voinut olla paljon onnettomampikin. Se olisi
voinut olla rikkirevitty vieraiden valtojen kesken kuten Puolakin,
jos säätyhallitusta olisi aina vain kestänyt. Siitä puolalaisesta
perikadosta sen pelasti Kustaa III. Sillä jakokirjoja jo valmistettiin.

— Se on vain luulo, jota minä en ensinkään usko. Aseman huippuunsa
kärjistyessä olisi Ruotsin kansa itse pelastanut itsensä. Riidat
olisi sovittu ja yhtenä miehenä jälleen noustu. Sillä niin Ruotsin
kansan veriin oli vapaus juurtunut hamasta pakanuudesta. Kansa,
joka kohotti keskuudestaan Engelbrektin, joka jaksoi elää vapaana
Kaarlen XII:nnenkin tyhmyyksien jälkeen, olisi kyllä itse pelastanut
itsensä ”vapaudenkin ajasta”. Puolan ja Ruotsin välillä ei ole mitään
kosketuskohtia. Puolassa ei ollut kolmatta eikä neljättä säätyä. Ja
sentähden Puola hukkui, puhui Hannes.

Pieni pastori punastui Hanneksen puolesta, sillä hän huomasi, että
rovasti oli suuttunut.

— Tahtooko siis opettaja Kauppi, ett’ei tätä asevelvollisuuslakia
kirkossa luettaisi? kysyi rovasti ja hänen silmiensä ympärykset olivat
punaiset, josta pastori tiesi, että rovasti oli suuttunut.

— Kaikki se, jota uskonto ja koulu on minulle tähän asti opettanut,
pakottaa minut ehdottomasti kieltämään.

— Mutta uskonto ja koulu opettaa tottelemaan esivaltaa, huomautti
rovasti.

— Niin pitkälle kuin esivalta kulkee Jumalan teitä. Sen korkeampaa
valtiotaitoa ei Suomi tarvitse oikeuksiaan puolustaessaan.

Rovasti huomasi joutuneensa aivan umpikujaan.

— Mutta jospa me emme ymmärrä politikkaa. Kun Bismark yhdisti Saksan
yhdeksi ja lujaksi, teki hän kyllä väärin, jos lyhyillä silmillä
katsotaan hänen keinojaan, mutta kuitenkin historia on nostanut hänet
suurtensa Pahtheoniin ja Saksan kansa nyt jumaloi häntä toisena Kaarlo Suurena,
väitteli rovasti ovelana.

— Mutta mepä emme ole taistelevalla, vaan torjuvalla puolella.
Ja siinä on suuri ero. Jos me rupeamme keinotteluun ja hylkäämme
rehellisen puolustuksen, niin silloin itse hyväksymme sortajan
metkut ja keinot, kun kerran itsekin niitä käytämme. Heikomman ainoa
puolustettava ase valtiotaidonkin puolelta on järkkymätön oikeuksiensa
kiinnipitäminen. Aivan samaten kuin neito, jota vietellään, ei saa
ruveta tinkimään puhtautensa kanssa. Jos hän siihen rupeaa, niin hän on
voitettu.

— Herra vertaukset ontuvat.

— Tuo jälkimäinen oli puhuttu vain asian valaisemiseksi tässä
tilaisuudessa.

— Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan
kykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja
uskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin.

— Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä
luulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja
sentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes.

Rovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi
tuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä.

— Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti.

— Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin...

— Rakas veli, nyt ollaan politikassa.

— ... Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu
minulle. Enkä tahdokaan olla politikko...

— Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä...
Oikein pastori! huudahti rovasti.

Pastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti.

— Entäs muut opettajat? kysyi rovasti.

Nämä muistivat, että nöyryys seminarissakin oli parhain hyve ja
turvautuivat siihen.

— Kun me kerran lapsille joka päivä opetamme, että esivaltaa pitää
totella, niin pitää kai meidän itsemmekin, sitä totella ja puolustaa
toteltavaksi, puhui ensimäinen.

— Juuri niin! vahvisti rovasti.

— Minä kannatan edellistä puhujaa, sanoi toinen.

— Ja minä kannatan sinua, puhui kolmas.

— Ja minä sinua, vakuutti neljäs.

— En osaa mitään sanoa, kun en ymmärrä näitä asioita. Juuri sentähden
vääjäämättömästi olen samaa mielipidettä kuin rovastikin, puhui viides
yskähdellen ja punottaen.

Tämä ryhdittömyys suututti Hannesta. Nämä on pantu kansan opettajiksi
eikä heillä itselläänkään ole mitään mielipidettä maansa kalleimmassa
asiassa. Hän hypähti pystöön ja puhui:

— Täällä on ratsastettu esivallalla ja että sitä on kuultava. Sen opin
mukaan ei Lutherus olisi saanut koskaan nousta paavia vastaan, sillä
paavi oli hänen korkein esivaltansa. Hyvät herrat, ajatelkaapa sitä!

Pastori heräsi kuin unesta, mutta rovasti aivan kalpeana änkytti:

— Jos meidänkin uskontoamme poljetaan, niin silloin on
velvollisuutemme panna vastaan. Muuten pitempi keskustelu on tarpeeton.
Jokainen on jo lausunut mielipiteensä. Kaikki muut puolustavat
lukemista, paitsi herra Kauppi.

Pastori väänteli itseään tuolissa.

— Puolustetaan! äänsivät opettajat.

— Enkö saisi minäkin lukea muutaman kirjeen? kysyi Hannes.

— Jos se asiaa valaisee, niin tehkää hyvin! kehotti rovasti hyvillään
asian kulusta.

Hannes luki sen valtiollisen kirjeensä. Muut veltosti kuuntelivat,
mutta pastori terästyi. Kun Hannes oli lopettanut, räjähti rovasti
nauramaan.

— Tuo on siltä ateistiselta ryhmältä, siltä, jolla ei ole Jumalaa eikä
kuolleiden ylösnousemusta. Minä valitan, että opettaja Kauppi joutuu
aina vihamiesteni asianajajaksi, puhui rovasti erityisellä painolla.

Hannes ymmärsi yskän. Toisetkin opettajat ivaten Hannesta katsoivat.

— Jätä nyt, Kauppi, nenäkkyytesi toiseen kertaan, huomautettiin sieltä
Hannekselle.

Tuotiin viiniä ja hedelmiä. Rovasti kohosi ylös, otti viinilasinsa ja
puhui:

— Herrat opettajat ja ammattitoverit! Toisetkin nousivat ylös.

— Olen kutsunut teidät luokseni asian tähden, joka on meidän
kaikkien sydämellä. Kun äsken sain korkeilta viranomaisilta uuden
asevelvollisuuslain sitä tarkoitusta varten, että se meidänkin
kirkossa julki luettaisiin kansalle niinkuin vanha ruotsalainen sääntö
määrää ja kun — rovasti muutti puhuessaan jalkaa — tästä laista on
paljon kiistelty, minäkin teidät pitäjän opettajina kutsuin luokseni
neuvottelemaan, sillä en vanhoille hartioilleni tahtonut ottaa yksin
edesvastuuta. Teistä jokaisen pitää nyt olla mukana, jotta itsekukin
piirissään asian painon kantaa ja kansalle sen selväksi tekee. Olkoon
tämä kansamme onneksi! Esitän maljan paljon kärsineelle isänmaallemme.
Eläköön Suomi ja sen kovia kokenut kansa!

Huudettiin ”eläköön” ja lasit tyhjennettiin. Hannes vain koskematonna
asetti sen takaisin tarjottimelle.

Rovasti istui ja niin tekivät toisetkin. Otettiin tupakkaa ja oltiin
taas arkituulella. Sitten rovasti alotti keskustelun.

— Mutta jotta tämä asetus tulisi kirkossa niin vähän kuulumaan
kuin mahdollista, ehdotan, että veli pastori lukee sen siellä
saarnatuolista, hänellä kun on heikko ääni.

Pastori kalpeni ja liikahti mielenliikutuksesta tuolissaan. Opettajat
katsoivat kummissaan toisiinsa.

— Niin teemme. Siten saa sen julkilukeminen heikomman merkityksenkin,
kun sen lukee nuorempi pappi, puhui rovasti.

Pastorin heikkohermoiset hartiat vavahtelivat.

Rovasti meni hänen luoksensa ja pyysi toiseen huoneeseen. Siellä he
kuuluivat kotvan keskustelevan.

Kun pastori palasi, oli hän tulipunainen, mutta rovasti hymyili.

Neuvottelu oli loppunut.

— Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi.

Eikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa.

Kaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä
Hanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla
pyysi Hannesta tulemaan luoksensa.

Hannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta.

— Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla
yhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui
rovasti itsekseen.