XV LUKU.

Pastorin muassa tuli Hannes hänen kotiinsa. Vastassa ovella oli kuusi
pikisilmä poikaa, tuskin tuuma erotusta niiden pituudessa. Lapset
olivat puetut niin, että outo olisi kysynyt, ovatko nämä säätyläis-
vaiko talonpojan lapsia. Sillä päähineet ja joku muukin vaateparsi
ilmoittivat edellistä, mutta alapuoli ruumista jälkimäistä. Rouvakin
tuli esille hiilisilmineen ja luukasvoineen. Hän oli laiha ja kalvakka
ja viimeisillään kantoi seitsemättä kodin sulostuttajaa. Hänen
hartioillaan oli punaruusuinen saali, joka lisäsi värien kirjavuutta
hänessä. Häntä olisi luullut ensi näkemältä paremmin kuleksivan
sirkusmatkueen tai hoijakan emännäksi kuin maalaispastorin rouvaksi.

Opettaja vietiin saliin istumaan. Siellä oli kuluneita vanhoja
huonekaluja, joiden koristelemisesta omamakuisilla piirustuksillaan
lapset olivat pitäneet huolta. Lakastuneet tapeetit seinillä ja katto
liasta kellervä. Huonekalujen joukossa oli tavaralaatikoitakin, mutta
jollain pumpulivaatteella verhottuina.

Lattiasta nousi viima jalkoihin ja paraallaan lämpiävä uuni laski savua
sisälle.

Kun rovastin asunnon väljistä ja komeista saleista, joissa oli ensi
luokan huonekalusto, siirryit pastorin vaatimattomaan majaan, sait
huutavan käsityksen elämän ristiriidasta: niin siellä ja näin
täällä!

Hanneksesta tuntui istuessaan vanhalla täytetyllä tuolilla kuin täällä
joka sopessa köyhyys itkisi äänetöntä, lohdutonta itkuaan.

Mutta lapset olivat villit ja raisut. He edustivat tervettä elämää
kaiken tämän näivettymisen keskellä.

Pastori esitteleytyi sinuksi, koetti olla ystävällinen ja hiljenteli
lasten raikuvaa ääntä.

Ensi tutustumisen jäljestä rouva meni kyökkipuolelle.

— Antaisitko minun vielä lukea sen kirjeesi? pyyteli pastori.

— Aivan mielelläni.

Pastori luki, vavahteli ja luki. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi,
mutta hän koetti salata sitä opettajalta.

— Sinä olet vielä nuori ja onnellinen ja uskallat vastustaa, sanoi hän
sitten Hannekselle pehmeällä äänellä.

Hannes ymmärsi pastorin mielialan. He olivat hyvän aikaa vaiti.
Huoneessa oli syvä hiljaisuus, sillä lapset olivat kadonneet
kyökkipuolelle.

— Rovasti uhkasi minua kahden kesken viran menettämisellä, ell’en lue
sitä lakia, sitä asevelvollisuuslakia kirkossa, puhui sitten pastori,
pani kätensä ristiin ja tuijotti lattiaan.

— Ja virka on jokapäiväinen leipä, huomautti Hannes.

— Niin on. Se on noiden pienten raukkain välttämätön turva.

— Saavat vielä nekin, kun aika tulee, potkuja raa’an aliupseerin
saappaan rautakoroista.

— Mutta silloin he jo... he jo... jaksavat... kärsiä...

— Isä! Elä kasvata lapsiasi vieraan orjiksi! Pastori katsoi Hannesta
pitkään ja mietti.

— Mitä sinä arvelet tuosta lukemisesta? Onko se minun tehtävä?

— Ei, ja vieläkin: ei.

— Mutta jospa ottavat viran. Minä olen hermotautinen ja noin monen
lapsen ja vaimon tuki. Tämä on minulla vasta ensimäinen vakinainen
paikka. Olen kuljeksinut kuin mustalainen paikasta toiseen siitä
asti kun minut papiksi vihittiin. Muutamissa ollut jonkun kuukauden,
muutamissa puoli vuotta ja muutamissa vuodenkin. Perhe kasvoi, mutta
yhtenäisiä muuttoja. Ei oikeata kotia missään. Hermostoni pilaantui,
mutta sitä ennen sain tämän vakinaisen paikan. Ja tässä nyt istun
neljättä vuotta ja lämmittelen sentään oman kodin hohteessa. Ei tässä
ole mitään ylellisyyksiä, mutta on sentään taattu leipä ja vakinainen
asuntopaikka. Minä tunnen kodittomuuden, sen mieronkierron kurjuuden,
sen maantien matkailemisen ja tuskalliset muutot suuren lapsijoukon
kanssa rautateillä kolmannen luokan vaunuissa, joissa työmies nostaa
lapseni penkiltä istumasta ja istuu itse sijalle. Minä olen mies, jota
elämä on nöyryyttänyt sormenpäitä myöten. Olin minäkin kerran nuori,
näissä kalpeissa kasvoissa oli verta ja tässä pienessä ruumiissa
terästä, mutta huolet ja vastoinkäymiset, sairaus ja velkataakka
nostivat hartioilleni elämän painon paaden ja minä näännyin sen alle...
näännyin sen sanan kokonaisessa merkityksessä... Mutta nyt minulla
sentään on tarjota vaimolle ja lapsille koti... pysyvä koti... ja se
on sanomattoman paljon sille, joka sen oikein ymmärtää... sille, joka
on koditonna puolitoista kymmentä vuotta harhaillut... Tämä on liian
avomielistä ensi kohtaukselta... Mutta sinä olet viisas ja näet kaikki,
vaikka minä en puhuisikaan... Kävellään vähäisen!

Pastori tarttui kainalosta Hannesta ja siinä he kävelivät käsi kynkässä
veljellisesti salin siltaa.

— Tämä sali on lattiasta kylmä, jotta pitää olla väliin liikkeessä...
varsinkin minun raukan. Ja kuitenkin olen minä tässä onnellinen...!
Jokohan nyt tämän onneni veisivät... veisivät köyhän miehen ainoan
karitsan... Rovasti on kapitalisti... suurta sukua... kymmeniä tuhansia
pankissa... minä poloinen pienen talon ja köyhien sivistymättömien
vanhempien lapsi... Ei minulla ole elämältä suuria vaatimuksia...
Aina olen oppinut tyytymään niin vähään... Helsingissä luin kovassa
puutteessa... ja sitä puutetta kesti aina näihin päiviin asti... Mutta
tänä vuonna sain viimeisen luku velkani maksetuksi ja nyt meille
alkaisi runsaampi aika... saisimme uusia huonekalujakin... näethän,
miten kurjat nämä vanhat ovat. En mieli kehdata rovastia käskeä niille
istumaan... hän kun on niin herramainen ja arvosteleva ja hieno.
Minulla olisi monta kertaa paljon helpompi olla, ellei hän olisi niin
hieno ja komea... Minä sinuun miellyin, sillä sinä olit ensimäinen
henkilö, jonka minä kuulin uskaltavan häntä vastustaa... ja näin
suuressa asiassa... Rohkeus on jotain suurta ja kaunista... mutta minä
poloinen... en ole uskaltanut pitäjäläisiltä pyytää korjauksiakaan
tähän kappalaisen puustelliin. Tallissa putoaa kohta katto alas...
navetassa pullistuvat seinät ja lehmät näkevät kylmyyttä... mutta
sentään... sentään on se niin hauskaa, että kulkurikin sai itselleen
hevosen ja puoli kymmentä lehmää. Kun minä kuulen hevoseni hirnuvan
ja lehmäni ammovan, ottaa se korviini niin rakkaalta, että minä aina
riemuitsen... Liekö se liiallista mammonan rakkautta...? Mutta kun
kerran Jumala on kotieläimet ihmisen tarpeeksi luonut, min lienee
minullakin oikeus joitakin sellaisia omina helliä.

Hannes kummasteli, miten puhelias pastori täällä kotonaan oli, vaikka
siellä rovastin luona oli niin umpimielinen.

Hän oli täällä todellakin onnellinen.

— Mutta meidän pitää saada puita lisää uuniin.

Pastori huusi palvelijalle. Se toi kuivia koivuhalkoja. Ne pian
rehahtivat räiskyvään paloon ja lisäsivät kodikkuutta.

— Me siirrymme tähän uunin eteen istumaan. Hiiloksen ääressä on niin
kodikasta... lämpö kun suloisesti jäseniin paistaa ja hämärä alkaa
laskeutua. Silloin sen vasta ymmärtää oman kodin arvon.

Pastori siirsi pari tuolia uunin eteen ja niille he istuutuivat.

— Uuni tosin vähän laskee savua sisälle. Mutta se antaa vain tunnon
kuin istuisi nuotion äärellä metsässä ja kuuntelisi ihania satuja...
niinkuin ennen lapsina kuviteltiin. Sinä varmaan naurat minulle, että
minä olen vieläkin niin lapsellinen...

— En ollenkaan.

— Kohta saamme teetä. Siirretään tähän tuoli äidillekin. Noin. Nyt
meitä on tässä kolme serviettiä, niinkuin kai suuressa maailmassa
sanottaisiin tällaisesta pienestä seurasta, joka hiiloksen ääressä juo
iltateensä.

Tuotiin teetä.

— Margareta! Istu tähän! kehotti pastori rouvaansa osottaen kolmatta
tuolia uunin edessä.

Rouva istui siihen. Kun tee oli juotu, nojautui pastori rouvaansa
vasten kuin rakastunut nuori aviomies.

Puut joutuivat hiilokselle. Hämärä yhä sankempana laskeutui. Huoneeseen
tuli pehmeä suloinen lämpö. Oltiin tuokio aivan hiljaan ja nautittiin
illan tunnelmasta ja sen ääressä vaivuttiin kuulemaan oman sielunsa
kuiskeita.

Pastori oli nukahtanut. Hänen päänsä lepäsi rouvan sylissä kuin pienen
lapsen. Rouva hymyili Hannekselle ja osotti pastoria.

Tässä oli kuva, jota sopi ihailla. Hannes ymmärsi, että tässä köyhässä
kodissa eli sentään onnellinen aviopari.

Sitten tulivat lapset meluten huoneeseen. Pastori havahtui ja nauroi
itsekin unelleen.

— Nyt lähdemme tänne pastorin kamariin. Minäkin olen taas virkeämpi,
puhui pastori.

Hannes meni kahden pastorin kanssa huoneeseen, joka oli vielä
köyhempi sisältä kuin sali. Joitakin arkkuja, pöytä, tavaralaatikoita
karttuunilla katettuina — siinä huonekalusto.

Siellä he istuivat ja puhelivat, kunnes tuli kutsu iltaselle. Sen
syötyä vietiin Hannes pastorin kamariin yöksi.

Ovella toivottaessaan hyvää yötä lausui pastori:

— Sinä siis pidät, että teen jotain moitittavaa, kun luen julki
kirkossa sen asevelvollisuuslain?

— Se on minun mielipiteeni.

— Lainaatko sitä kirjettäsi minulle yön ajaksi?

— Tässä on.

Pastori meni viereiseen huoneeseen. Hannes laskeutui levolle. Mutta
oudossa paikassa ei hän unta saanut. Hänen silmissään pyöri vain tuo
pieni pastori kärsivänä, nöyränä ja kuitenkin onnellisena. Mutta hänen
onnensa on kuin vuotava vene. Se voi pettää milloin tahansa. Ja se vene
oli lähtenyt ulapalle kärsimysten rannasta. Mitä tekee ihminen enää
onnella sitten, kun hänen elämänsä mahla on kuiviin juossut ja aivot
pilalle kuluneet?

Mutta antaa raukan nauttia — vihdoinkin. Hän ei onnelta vaadi muuta
kuin varjon... joitakin uusia huonekaluja, talliinsa uuden katon ja
navettaansa kestävät seinät. Ja Hannes nyt melkein katui, että hän oli
kiellellyt pastoria lakia lukemasta.

Hannes kuulee viereisessä huoneessa luettavan. Hän heristää korvansa.
Se on pastori, joka lukee raamattua. Kun hän on lukenut, laskeutuu hän
rukoukseen. Hannes erottaa yhden ja toisen sanoista. Ja niistä ymmärtää
Hannes, että pastori rukoilee Herran Jumalan neuvoa siinä vaikeassa
asiassa, joka hänen toimekseen on jätetty. Ovi käypi. Se on rouva, joka
tulee.

— Joko kaikki lapset nukkuvat?

— Jo nukkuvat.

— Margareta, istu tähän! Sinä muistat, miten paljon puutetta
me olemme kärsineet, miten meidän elämämme on ollut suljettuna
tavaralaatikkoihin, joita nakellaan maailman kulkureiteillä. Lopulta
löysimme pysyvän sijan. Mutta nyt panee rovasti meidät koetukselle.

— Kuinka? Miten?

— Hän jätti minun luettavakseni uuden asevelvollisuuslain kirkossa
kansalle. Ja ell’en sitä lue, voi kirkolle käydä pahoin — niin sanoi.

— Mutta miksi hän ei itse lue?

— Siinä se.

— Mitä sitten, vaikka lukisitkin.

— Minä teen vasten omaatuntoani.

— Niinkö?

— Niin.

Pastori luki rouvalle Hanneksen kirjeen.

— Mitä arvelet?

— En ymmärrä.

— Mutta minä ymmärrän. Menköön virka, menköön koko maallinen omaisuus
— en sittenkään lue sitä lakia! Minä olen paljon kärsinyt. Ei se ole
minulle uutta. Mutta syntiä en ole vielä niin tahallani tehnyt. Kun
omatunto minua pääsisi kalvamaan, niin sitten vasta... tietäisin...
mitä on kärsiä... Ei ihminen vielä silloin todella mitään ole
kärsinytkään, kun hänellä on omantunnon rauha. Paina se, Margareta,
mieleen! Ja nyt käymme levolle...

Tuli sammutettiin. Hiljaisuus vallitsi. Hannes vain kuuli vielä kauan
rouvan hiljaan nyyhkivän... itkevän salattua itkua.

Mutta pastori jo kuorsasi.

                                                  ⸻

Sunnuntaina sakaristossa ojensi rovasti pastorille asevelvollisuuslain
lukemista varten makeasti hymyillen.

— En minä sitä lue!

— Et-etkö? kummasteli rovasti.

— En!

— Tämä on opettaja Kaupin ansio.

— Se on Isän Jumalan ansio, puhui pastori.

Rovasti jähmettyneenä häntä katsoi. Mutta pastori käveli pystynä kuin
voittanut sankari hänen silmäinsä alla.

Nyt oli rovastin vuoro joutua sekauksiin. Ja se oli ainoa kerta, kun
hän teki sitä pastorin vuoksi.

Itse hän luki lain, mutta änkyttäen ja silmänympärykset aivan punaisina
niinkuin aina, kun hän oli suuttunut.