XVI LUKU.

Lois-Maija tuli koululle uudessa somassa puvussa. Hänen kasvonsa olivat
kuin kirkastuneet, silmät toivoa hohtivat ja huulilla oli kevyt piirre.
Iloisesti hän tervehti opettajaa.

— Tahdon sanoa opettajalle hyvästit ennen lähtöäni, puhui hän.

— Minne Maija sitten menee?

— Menen sinne, minne veivät isän.

— Miksi sinne?

— Nähkääs, opettaja, minä olen nyt uusi ihminen. Ja semmoisena menen
näyttämään itseäni isälle.

— Sehän on hauskaa. Mutta Maijan isähän on vankilassa.

— Siksipä hän tarvitseekin lohduttajaa. Minä vien hänelle paljon
terveisiä täältä ja lahjojakin. Karvisen Maikkikin antoi uudet
villasukat, jotka oli isävainajalleen kutonut ja käski sanoa terveisiä
isälle, ett’ei hän ollenkaan häntä vihaa. Sillä kaikki tapahtui Jumalan
tahdosta.

— Niinkö sievästi sanoi ja käyttäytyi?

— Niin. Ja monet muut ovat antaneet lahjoja minulle. Kaikki ovat
olleet minulle erinomaisen hyviä, auttaneet matkalle ja lohduttaneet.

— Yksinkö isän vuoksi Maija lähtee?

— Kyllä itsenikin. Minun on helpompi elää uutena ihmisenä uusissa
oloissa.

— Aivan oikein.

— Ei isä ole tavallinen murhamies. Minä kun olin ennen hänen
silmäteränsä ja sitten olin huono ihminen, niin hän kärsi hirveästi.
Ja sentähden hänestä tuli murhaaja. Mutta nyt hän ilostuu, kun kuulee
miten minä olen muuttunut. Ja jos Karvinen eläisi, niin hän olisi
ensimäinen pyytämään isää vapaaksi.

— Olisikohan?

— Olisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Nyt ovat kaikki emännätkin
tulleet minulle kuin läheisiksi ystäviksi. Vaikka ennen aina kieroon
katsoivat ja nimittelivät.

— Me ihmiset olemme kaikki syntisiä. Kaikki tarvitsemme
anteeksiantamusta. Maijan avomielinen tunnustus se on kaiken tämän
saanut aikaan. Se teki niin edullisen vaikutuksen. Sillä syntisellä
täytyy olla sydämensä pohjalla osanottavaisuutta toisen syntisen
kohtaloon, kun vain koruttomasti sitä pyydetään.

— Lahjoja he ovat minulle antaneet: vaatetta, kirjoja, ruokaa ja
rahaa. Kaikki muut, mutta ei emäntä Karvinen. Tulta ja tulikiveä hän
minulle toivotti, skorpiooneja ja isoppia sen lisäksi. Hän ei vieläkään
voinut antaa anteeksi, vaikka polvillani sitä rukoilin. Itkin ja
vyöryin hänen jaloissaan, mutta hän kirosi ja haukkui. Kaikki helvetin
perkeleet hän toivotti minulle matkakumppaniksi.

— Emäntä-rukka on noin vähän yksipuolinen. Ja sitten hän on syvästi
kärsinyt. Mutta siltikin hän olisi saattanut nyt kaikki unohtaa.
Ovathan Maijan aikeet niin kauniit ja tarvitsevat jokaisen rohkaisua.

— Mutta Maikki-tytär! Siinä se on isänsä tyttö. En milloinkaan saata
häntä unohtaa. Ja vielä kuoleman hetkelläni häntä siunaan.

Hannes nähtävästi punastui.

— Hän kutsui minut kamariin kahden kesken. Puhui siellä niin
kauniisti, että minulle tulivat vedet silmiin. Uuden testamentin, jonka
kanteen hän oli kirjoittanut sopivan raamatunlauseen, antoi hän isälle
vietäväksi ja nuo sukat. Minulle pisti setelin kouraan. Ja sitten otti
hyvästit niin lämpimät ja pyysi kirjoittamaan. Opettajalle kehotti
erityisesti käymään sanomassa hyvästin. Kyllä oli hän toinen kuin
äitinsä.

— Sepä vasta oli kauniisti tehty.

— Oli. Sanoin hänelle, että on minullakin toivomus hänelle, mutta en
kehtaa sitä sanoa. ”Maija sanoo pois vaan”, kehotti. Silloin itkien
lankesin hänen kaulaansa ja nyyhkytin: ”Minä sydämestäni soisin, että
Maikki pysyisi puhtaana tyttönä!” Hänkin alkoi itkeä. Ja me molemmat
itkimme. Niin erosin hänestä kuin sisaresta.

— Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin?

— Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin
samassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen
isäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on
poltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin.
Minä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä.

— Tämä kaikki on hyvin hyvä.

— Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan
säästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne
ja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän
vapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän.

— Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan
tirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa.

— Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen.
Suuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin
teki. Minä murhasin ensin hänen sielunsa...

Maija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja
syvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen
alku, mutta... mutta.

— Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä... sitten
vasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja
jaksan tehdä työtä... enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin
ihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon.
Hyvästi nyt, opettaja.

Maija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan.

— Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi
toisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes
itsekseen.

Ja samalla hän itse tunsi pääsevänsä kuin vuoren alta. Tietämättään oli
Lois-Maija kantanut hänellekin iloa sylin täydeltä.

Sillä kaikesta päättäen on Maikki hyvin hyvä tyttö: naisellinen,
lempeä, anteeksi antava...!

Isänsä murhaajalle laittaa sukat, jotka isälleen neuloi... lähettää
Uuden testamentin ja lämpimät terveiset...

Totisesti sellainen sydän ymmärtää, mitä on rakkaus... se rakkaus,
jota himo säikähtää... ja jota ruokkii sielun hienostunut tunne, johon
aivojen paraimmat ajatukset nostavat ja jota veri vain ohimennen
koskettaa.

Hannes tunsi kuin päässeensä Onnen saareen, joka sijaitsee jossakussa
kaukaisessa meressä lämpimien tuulien alla. Sen meren pauhu on syvä
ja tunteikas, se kohisee kuin Luojan harppu ja sen aalloilla auringon
lapset karkeloon käyvät. Ne tuulet, jotka siellä puhaltavat, ovat kuin
rakastuneiden polttavia suudelmia, silloin kun ovat rajuja, mutta kun
vienona suhinana lentävät, ovat kuin hyväilevät kädet, joiden kosketus
on lämmin ja lähtemätön. Ja se saari itse on auringon polttopiste,
missä veren lika palaa ja veri puhdistuu.

Ja se Onnen saari se on nuoren miehen ensi lempi ja ne lämpimät tuulet
tästä lemmestä syttyvät tunteet ja se kaukainen meri sydän, joka
on tulvillaan keväistä verta. Hannes tunsi, että hänen ajatuksensa
kohosivat kirkkaiksi ja korkeiksi. Nyt hän todella tunsi olevansa
jättiläinen, joka on noussut rakkauden vuorelle. Nyt tämä takalistomaa
oli muuttunut hänelle satujen ja runojen kolkaksi, haaveiden
hopealehdoksi. Sillä se antoi hänelle sen, mitä muulla onnellisemmalla
Suomella ei ollut hänelle antaa, se sytytti hänen sydämessään ensi
lemmen hohtavat soihdut.

Elämä sentään humisee ihanista onnen saduista ja nuoren ihmisen
sielu on suurta, sytyttävää runoa. Ja tälle kylmälle kalliolle, jota
maankamaraksi kutsutaan, voi kaksi rakastavaista kyhätä lämpöisen pesän
kuin kirmaava lokkipari alastomalle luodolle. Elämä on sille pyhä ja
suuri, joka itse on pyhä ja suuri ja maankamara sille antelias, joka
pienimmänkin korren ymmärtää taidolla käyttää. Himo ja synti eivät
täällä ole muuta kuin orjantappuroita, jotka pistävät ja verille
raatelevat, kun ehdoin tahdoin viskaudutaan niiden helmaan.

Ihminen! Annettiinhan sinulle kolkolle matkalle lähtiessäsi paraita
eväitä: lapsuuden koti takoi sinulle ritariasun ja luonto lahjoitti
sinulle rakastavan sydämen. Niillä aseilla kun taistelet elämäsi
taipaleella, niin voiton saat. Mies! Sinä sait naisen rakastaaksesi.
Nainen! Sinä sait miehen lemmittäväksesi. Mitään muuta ette elämältä
tarvitse. Sillä rakkaus on suurin kaikista.

Tällaisiin ajatuksiin vei Hannesta se mielentila, jonka Lois-Maija oli
hänelle mukanaan tuonut. Se syntinen nainen ei itse tiennyt, että hän
kantoi nardusöljyä polttavaan haavaan.

Hannes lähti ulos kävelemään myöhäisen korkeaan ilmaan. Ilmassa
oli jo hienoja tuoksuja talvesta, sillä tuulessa oli kylmän makua ja
kohmettunut maa uhoi jäätä. Mutta aurinko toi lämpöiset terveiset
kesältä, joka matkaili toisille maille ja antoi hymyä viileälle
maisemalle.

Opettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon
lähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä
pyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto
talojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen
reunoilla laajat lehtimetsät.

Tuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä
tulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän
tulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat
Hannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen
autereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja
kädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle
tynnyreistään salon paraimmat medet.

Mutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä
Maikki astuukin häntä vastaan.

Maikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin
suoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa.

Aurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni.

Hannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi
aina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin
poltti nyt poskia.

Metsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli.

Sillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti,
että yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan.

Hannes teki hyvän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä
seuraa ja sai luvan.

— Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä päivää,
puhui Hannes.

— Kenestä näitte unta?

— Saanko sanoa? Maikki punastui ja vastasi:

— Aivan kernaasti.

— Minä näin unta teistä tässä kävelessäni. Maikki oli silmissäni
metsän sinipiikana.

Maikki hämäytyi ja katsoi arasti Hannesta.

— Teillä oli kädessä simatuoppi, jota minulle tarjositte.

Maikki oli vaiti. Hannes muutti puheenainetta.

— Oli oivallinen sattuma, että teitä tapasin. Olen mielessäni hautonut
muuatta tuumaa, mutta tarvitsen siihen naisienkin kannatusta. Ja teille
koulupiirin kukkana tahdon anomukseni esittää.

— Mitä aiotte?

— Perustaa nuorisoseuran, johon ei ole suljettu vanhempienkaan pääsy.

— Siihen minä mielelläni yhdyn.

— Nyt kun nurkkatanssit on saatu pois, pitää antaa sijalle jotain
parempaa.

— Niin pitää.

— Se viime kokous siellä koululla oli kaunis, mutta liiaksi
tunteellinen.

— Niinkö?

— Siinä oli jotain pelastusarmeijamaista. Ja nyt minä ymmärrän, miten
uskonlahkokuntia syntyy.

— Minulle se kokous oli hyvin kipeä.

— Niin kun tunteissa hekkumoitiin isänne ruumiin ääressä. Sen minäkin
vasta jäljestäpäin ymmärsin.

— Mutta kyllä oli puheenne kaikille tytöille oikea rippi.

— Tepä vain kärsitte siitä?

— Kärsin sanomattomasti. Mutta te kai tahdoitte minulle mitata samalla
mitalla kuin minä teille siellä tansseissa.

— En ollenkaan.

— Niin luulin. Ja siitäkin kärsin. Siellä tansseissa tahdoin minä vain
mitata teidän voimanne syvyyttä. Jos minulta pyysitte apua, niin teitä
ei viety ulos.

Hannes hämmästyi. Sillä hänen edessään olikin nainen, joka oli kyllin
arvokas hänen rinnalleen omastakin mielestään.

Mutta samalla hän nautti siitä. Maikki kasvoi hänen silmissään päätään
pitemmäksi.

— Mutta miksi te oikeastaan sinne tansseihin menitte? kysyi Hannes.

— Sentähden kun pyydettiin.

— Ette omasta halusta?

— En yhtään. Mutta ne kaikki siellä olivat lapsuuteni tovereita. Minä
ne hyvin tunsin ja he minut. Jos olin sinne menemättä, niin monen
mielen pahotin. Mutta minä en sitäkään tahtonut. Te tulitte sinne
ukkosena ja salamana. Ja se minua nauratti?

— Minä olin kai poikamainen.

— En osaa sitäkään sanoa. Mutta huvittava teidän ilmestyksenne
sinne oli. Ja te toitte sinne ihmislauman, joka aikaan sitten oli
köyritanssit jättänyt. Te aioitte jotain suurta... minä ymmärrän.

— Luonteeni on leimahteleva. Ette taida sellaisesta pitää?

— Mikä on sen ihanampi kuin tuli, joka palaa? Tuohon
nuorisoseuratuumaan yhdyn minäkin. Milloin alamme?

Hannes piti, että hän sai kylmää vettä silmilleen. Sillä hän taaskin
odotti jotain kainoa syrjään vetäytymistä ja pieneksi tekeytymistä.
Mutta samalla hän Maikista riemuitsi. Juuri sellainen pitää hänen
ollakin!

— Rupeatteko seuran kirjuriksi, jos minä rupean esimieheksi? kysyi
Hannes.

— Rupean.

— Ja käytte taloissa puhumassa naisille seurasta, kehottamassa heitä
siihen liittymään, kun minä teen sen saman miehille?

— Käyn.

— Ja annatte kaikella tavalla minulle suosiollista apuanne seuran
pystyyn saamisessa?

— Annan.

— Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä!

Hannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti
kuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin
kosteaverhoisiin silmiin.

— Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki
varmasti.

— Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto
antanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja
häntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä.

Se tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä
tulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii...

— En minä nyt ymmärrä puhettanne.

— Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja...

Hannes osotti kädellään kohti taloja. — Kyllä me kaikki sitä
tarvitsemme, huomautti Maikki.

— Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell’ei ole seuraa.

— Lainaatteko minulle jonkun kirjan?

— Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan?

— Tulen.

Ja niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu
nousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan
silloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun
rappusilla:

— Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee.
Lähdemme sitä ensiksi ihailemaan.

He menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti.
Se tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi
välkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle
yötä vastaan ottamaan.

— Oi miten kaunista! huudahti Maikki.

Hannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui
levitetyin käsin:

— Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena
hiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti.

Maikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian
hurja.

— Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan.

— Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki.

Ja Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin
rakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan
silloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet.

Nyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen
kasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä
kiilsivät kyyneleet.

Tuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään
suudelmaan.

— Rakastatko minua? kysyi Hannes.

— Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki.

— Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä.

— Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit,
niin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut
vielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin
raakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso Kallio
pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin
jostakusta hyvin kaivatusta miehestä... Ja minä tunsin, että sinä olit
se, jota tulevaksi minäkin haaveksin...

— Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen
lopun.

— Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta
äiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä
ymmärrä toisiamme.

— Kyllä sen näen.

— Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen
onnellinen, jos sinulle kelpaan.

— Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri
se maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen
kolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on
niin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua
ja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä
tehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä
sydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni.
Ulkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen
siemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta
se valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt.
Ja nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi
työskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja
minä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni
valistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille
koulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista!