PUNAISEN MEREN KESKEEN UPOTETTU LINNA.

Olipa kerran talo, suuri ja komea. Siinä asui isäntä, jolla oli kolme
poikaa, kolme kaunista ja komeata poikaa. Rikas oli talo, mutta äkkiä
sen rikkaus alkoi vähetä, sillä pelloilta ei voitu mitään korjata. Joka
vuosi tehtiin touko, mutta kesällä tuli yö, aina sama yö, jolloin nousi
sellainen rajuilma, että se kaiken hävitti.

Kymmenen vuotta oli täten kulunut, kun aivan epätoivoisena lausui
isäntä pojilleen:

— Miksi enää suotta kylväisin, kun aina myrsky kaiken kylvön hävittää.
Tuho tässä on tulossa ja hätä ja puute meille kaikille.

Sanoi silloin vanhin poika:

— Anna minun kylvää tänä vuonna, ehkä onni on minulle suotuisampi.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä höysti pellot ja kylvi niihin
siemenen. Tuli kesä ja tuli tuo yö, jolloin aina ennen myrsky oli
viljan tuhonnut. Nousi nytkin sellainen ilma, että kaikki tuhoutui
pellolla.

Sanoi silloin keskimmäinen poika:

— Anna minun kylvää tänä vuonna ja tahdonpa selvän saada, mistä tuo
rajuilma tulee.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä muokkasi pellot ja teki touoksi.
Tuli kesä ja kun tuli tuo merkitty, niin meni poika vartioimaan.
Yöllä nousi sellainen myrsky, että puut kaatuivat, ja poika peloissaan
meni saunaan pakoon. Kun hän aamulla katseli peltoa, niin oli se
kokonaan tuhottu.

— Anna minun kylvää tänä vuonna, sanoi nuorin pojista.

— Turhaa on sinun kylvää, vastasi isä. Vahinko tästä kuitenkin tulee.

Mutta poika rukoili siksi, kunnes isänsä vihdoin suostui. Ja nuorin
poika kylvi pellot. Tuli kesä ja tuo merkki-yö. Poika oli päättänyt
päästä selville, mikä tämän tuhon aikaan sai. Hän meni pellolle ja
kätkeytyi ojan yli vievän sillan alle.

Siellä oli hän turvassa, kun alkoi myrsky, Ryskyen kaatuivat puut
salolla, rajusti vihmoi vettä, oli kuin kaikki luonnonvoimat olisivat
päässeet valloilleen, Siinä odotellessaan näki poika kolme suurta,
mustaa lintua, jotka lensivät ilman halki ja laskeutuivat sille
sillalle, jonka alle poika oli piiloutunut, Siinä ne heittivät verhot
yltään ja muuttuivat ihaniksi naisiksi, Yksi heistä läksi edeltä peltoa
tallaamaan, ja kohta seurasivat molemmat toisetkin.

Heidän mentyään hävitystyöhönsä nousi poika sillan alta, sieppasi
neitosten lintuverhot ja piiloutui jälleen.

Kun neitoset olivat pellon tuhonneet, palasi kaksi verhojaan etsimään.
Nähtyään niiden kadonneen alkoivat he niitä kaikkialta etsiä ja sitä
tehdessään löysivät pojan ja väkivallalla riistivät häneltä
lintuverhonsa ja lensivät pois.

Mutta kolmas neitosista oli viivähtänyt kauemmin kuin sisarensa
pellolla ja palasi nyt verhoaan etsimään. Turhaan hän koetti pojalta
sitä riistää, tämä piti vimmatusti puoliaan, ja niin täytyi neitosen
ruveta vihdoin armoa rukoilemaan.

— Päästä minut pois!

— En ennen kuin korvaat kaiken vahingon, minkä olet saanut aikaan
isälleni ja veljilleni, vastasi poika. Jos maksat isälleni kymmenen vuoden
viljan ja veljilleni kummallekin vuoden tuhotun laihon, niin
annan verhosi sinulle, ja turvassa saat lentää omille maillesi.

— Minulla ei ole mitään, millä sinulle kaiken korvaisin, sanoi
neitonen, ei muuta kuin oma itseni. Ota minut vaimoksesi!

Poika mieltyi kauniiseen neitoseen ja lupasi ottaa hänet vaimokseen.
Silloin neitonen otti kauniin sormuksen sormestaan, ojensi sen pojalle
ja sanoi:

— Tämän sormuksen kautta olen minä sinuun sidottu. Kun kuu kolmasti on
täydeksi tullut, niin laita häät, ja hääpäivänä, juuri kun keskipäivä
on, minä tulen luoksesi.

Poika antoi neitoselle hänen lintuverhonsa, ja puettuaan sen ylleen
lensi neitonen kauas pois.

Tuli hääpäivä, ja kartano oli täynnä kansaa. Sitä oli tullut läheltä ja
kaukaa, sillä kaikki olivat uteliaita tietämään, millainen se morsian
olisi, jota ei vielä kukaan ollut nähnyt.

Siinä odotellaan ja odotellaan, morsianta ei vain kuulu. Jo oli
sulhanen aivan onneton ja oli jo varma siitä, että hän oli petetyksi
tullut, kun keskipäivä tuli ja kello löi kaksitoista. Silloin nähtiin
morsiamen tulevan komeissa harmaitten hevosten vetämissä vaunuissa.

Kaunis oli morsian, niin kaunis, ettei moista ennen oltu nähty, ja
ilomielin katseli poika nuorta vaimoaan rinnallaan.

Käytiin siitä sitten hääaterialle, jossa runsaasti syötiin ja juotiin.
Ja kun juhla oli ylimmillään, niin ammuttiin kanuunoilla. Tämä pauke
kuului kuninkaan kartanoon.

— Mitä tämä tietää, sanoi kuningas. Kuka on ruvennut sotimaan minun
tietämättäni? Tästä tällaisesta on loppu tehtävä.

Ja kuningas lähetti palvelijansa katsomaan, missä kanuunia paukutettiin
ja kuka siellä niitä paukutti. Palvelija palasi piankin kuninkaan luo
ja sanoi:

— Ei mikään sota siellä riehu, vaan häitä siellä vietetään, ja niin
kaunis on morsian, että sellaista ei kukaan koskaan ennen ole nähnyt.

Kuningas ei voinut uteliaisuuttaan hillitä, vaan riensi hänkin häihin
tuota kauneudestaan kuuluisaa morsianta katsomaan. Hänet nähdessään
syttyi kuninkaan mieli ja hän tahtoi neitosen omakseen. Hän alkoi
miettiä keinoa, millä hän tuhon voisi luottaa pojalle. Ja kun hänen
mielensä oli ilkeä, niin pian hän keinon löysikin.

— Sinun täytyy ensi yönä kaataa minun tammimetsäni, sanoi kuningas, ja
jollei se aamuksi ole tehty niin noutavat minun pyövelini sinut.

Näin sanottuaan läksi kuningas pois häistä varmana siitä, että poika ei
enää seuraavana päivänä olisi elävien joukossa.

Poika valitti vaimolleen:

— Lyhyt on onnemme aika ollut, huomenna se jo on loppunut, sillä millä
minä sen metsän jaksan kaataa.

— Ole huoleti, sanoi hänen nuori vaimonsa, jatkakaamme pitoja.

Mutta rengille hän antoi sen määräyksen, että keskiyöllä, juuri kellon
lyödessä kahtatoista, oli hänen paras harmaa hevosensa tuotava
portaiden eteen.

Kun pidot olivat päättyneet ja vieraat lähteneet talosta ja keskiyön
aika läheni, sanoi nuori vaimo miehelleen:

— Minä olen sinulle pelastuksen valmistanut. Tuolla portaiden edessä
odottaa sinua minun paras harmaa hevoseni. Nouse sen selkään ja laukkaa
kuninkaan tammimetsään. Ota tämä pieni kirves, joka on heikon näköinen,
mutta jonka voima on ihmeellinen. Kun tulet tammimetsän laitaan, niin
on siinä pieni tammenvesa, lyö se tällä kirveellä kumoon ja sano:
näillä lyönneillä kaikki tammet kaatukoot!

Poika nousi harmaan ratsun selkään ja tammimetsän laitaan tultuaan teki
niinkuin hänen vaimonsa oli häntä neuvonut, ja koko kuninkaan suuri
tammimetsä kaatui yhdeksi kaskeksi.

Harmaalla hevosella ajoi poika kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä
odotteli.

— Kuinka luonnistui työsi? kysyi vaimo.

— Juuri niinkuin sanoit, kaikki puut ovat kaatuneet.

Kun kuningas aamun tultua näki, että poika oli vaaditun työn täyttänyt,
niin hänen mielensä kiukusta musteni ja hän sanoi pojalle:

— Koska sinä olet niin voimallinen, niin pitää sinun ne jälleen nostaa
pystyynkin. Jollet sitä voi tehdä, niin huomenna annan sinut teloittaa.

Murheellisin mielin tuli poika kotia vaimonsa luo ja kertoi hänelle,
mitä kuningas oli vaatinut ja miten uhannut.

— Elä murehdi, mieheni, sanoi nuori vaimo, vaan odota iltaa, se kyllä
tuo neuvot mukanaan.

Keskiyöllä hän jälleen oli käskenyt tuomaan harmaan hevosensa
portaitten eteen, herätti miehensä ja sanoi:

— Nouse harmaan hevoseni selkään ja aja tammimetsään, nosta se pieni
metsän laidassa oleva puu pystyyn ja sano: Tämän nostan, kaikki puut
nouskoot!

Mies noudatti vaimonsa käskyä, ratsasti metsään ja nosti pienen puun
pystyyn, jolloin koko metsä oli jälleen paikoillaan aivan kuin ei se
koskaan kaatunut olisikaan.

Kun kuningas aamulla näki, että poika oli tämänkin työn täyttänyt, ei
hänen suuttumuksensa tuntenut mitään rajoja. Hän sanoi pojalle:

— Koska sinä olet niin voimallinen ja niin kaikki tietäväinen, niin
tulee sinun hankkia minulle ne avaimet, jotka isäni isävainajan aikana
katosivat, ja joita turhaan siitä asti on etsitty. Jollet niitä minulle
tuo, niin kuolema sinut kohtaa.

Poika palasi nuoren vaimonsa luo ja sanoi:

— Nyt tuho minun tielleni tuli. Kuningas vaatii minua tuomaan hänelle
ne avaimet, jotka hänen isänsä isävainajan aikana katosivat.

— Heitä pois tuo murheellinen muotosi, sanoi silloin vaimo. Aamulla
nouse harmaan ratsuni selkään, se sinut vie sinne, minne avaimet ovat
kätketyt. Kun heponi pysähtyy erään kirkon eteen, niin aukeavat sen
ovet itsestään. Sen kirkon peräseinällä ovat nuo etsityt avaimet. Mene
kirkkoon ja ota ne, mutta elä palatessasi katso taaksesi.

Kauas monien maiden taakse vei harmaa hevonen pojan. Kun se erään
kirkon eteen pysähtyi, niin ovet aukenivat itsestään, ja poika näki
kirkon peräseinällä nuo etsityt avaimet.

Poika astui ovesta sisään. Jo oli hän ottanut avaimet ja jo läheni
kirkon ovea, kun hän kuuli kirkon haltijan takanaan huutavan:

— Poika, mitä sinä teit? Elä mene, sinä jotakin veit!

Silloin poika katsahti taakseen, mutta vaipuikin samassa tiedottomana
maahan. Siinä kaatuessaan kirposi avainkimppu hänen kädestään ja lensi
oven ulkopuolelle, jotenka haltija ei sitä saanut takaisin. Hevonen
sieppasi edestään maasta avaimet suuhunsa ja laukkasi takaisin pojan
kartanolle, jossa hän antoi ne emännälleen.

Avaimet saadessaan tiesi nuori vaimo onnettomuuden kohdanneen hänen
miestään tämän ollessa avaimia noutamassa. Hän vei kimpun kuninkaalle
ja sanoi:

— Tuossa ovat vaatimasi avaimet, mutta kalliilla hinnalla ne ovat
hankitut, sillä mieheni ei siltä matkalta ole enää luokseni palannut.

Tämän kuultuaan ihastui kuningas ikihyväksi. Nyt luuli hän saavansa
nuoren vaimon omakseen. Kun hän toivomuksensa nuorelle vaimolle lausui,
vastasi tämä:

— Anna minun vuosi odottaa miestäni palaavaksi. Vuoden tahdon itkeä
kadonnutta armastani. Jollei hän vuoden umpeen mentyä ole luokseni
palannut, niin silloin voit valmistaa häät minun kanssani
vietettäviksi.

Kului siitä vuosi, eikä poikaa kuulunut kotia.

Silloin valmisti kuningas suuret juhlat viettääkseen häitä. Ennen
kirkolle menoa kutsui nuori vaimo uskollisen rengin luokseen ja sanoi:

— Vuoden olen miestäni odottanut kotia saapuvaksi, mutta ei hän ole
tullut, ja niinpä tahdon jälleen lähteä omille mailleni. Puhun sinulle
kuitenkin siltä varalta, että hän kerran palaisi. Kun kuninkaan
hääsaatto saapuu kirkon edustalle, niin lähden lentoon. Katso silloin,
mihin suuntaan matkani ohjaan, ja kerro miehelleni, että asun valkoisen
ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hän
minut on löytävä, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen
saartama on sinne tie.

Morsiuspukunsa alle hän kätki lintuverhonsa, ja kun hääsaatto oli
kirkon eteen tullut, niin heitti hän äkkiä pois morsiuspukunsa ja lensi
suurena lintuna kauas pois kuninkaan ja koko hääväen suureksi
kummastukseksi.

Kun poika oli lumotun kirkon kynnyksellä taas tajuntaansa tullut, niin
alkoi hän etsiä tietä omille mailleen. Mutta kaukana hän oli, eikä
kukaan osannut hänelle neuvoa, missä se maan kolkka oli, jossa hänen
kotinsa sijaitsi.

Kerran näin kulkiessaan tietä eteenpäin sattui hän astumaan kirkon
sivu, ja sen vieressä hautuumaalla hän näki kolme miestä. Nämä huusivat
hänelle:

— Mies hoi, elä mene, tulehan tänne!

Poika meni heidän luokseen, Silloin sanoi yksi heistä:

— Kuten näet, on meitä tässä kolme miestä ja kolme esinettä on meillä
jaettavana, mutta emme ole jakoa osanneet tehdä, vaikka koko ikämme
olemme koettaneet ja olemme siinä toimessa jo vanhoiksi tulleet.

— Mitkä ovat nuo kolme esinettä? kysyi poika.

— Tässä ne ovat, vastasi mies, hattu, saappaat ja miekka. Hajanaiset
ne ovat, mutta niiden voima on ihmeellinen.

— Millainen niiden voima on? kysyi poika.

— Kun hatun panet päähäsi, niin ei kukaan sinua näe.

— Tahdonpa koettaa, sanoi poika.

Hän pani hatun päähänsä ja kysyi:

— Näettekö nyt minut?

— Emme näe, sanoivat vanhukset, kadonnut olet kokonaan, emme kuule
muuta kuin äänesi.

— Mitä näillä saappailla tehdään?

— Niillä astuu sinne asti kuin näkee.

— Ja mihin tätä miekkaa tarvitaan?

— Sitä kun heiluttaa, niin kaikki vastustajat kaatuvat, vastasivat
vanhukset.

Poika piti kaikki kolme esinettä ja läksi taikasaappaissa kotiaan
kohden rientämään. Hän saapui kirkon luo vähän sen jälkeen, kun hänen
vaimonsa oli lentänyt pois. Rengiltä hän sitten kyseli:

— Minne päin vaimoni lensi?

— Tuonne itää kohden hän katosi. Ennen lähtöään hän käski sinulle
sanoa, että hän on valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen
upotetussa linnassa. Sieltä hänet löydät, mutta pitkä ja vaivaloinen ja
monien vaarojen saartama on sinne tie.

Poika ei vaaroja säikkynyt, vaan läksi kulkemaan sitä itä-ilmaa kohden.
Tulipa hän uutistaloon, poikkesi sisään ja pyysi yösijaa.

— Kuka sinä olet? kysyi talon isäntä.

— Olenhan vain mies tuolta kaukaa ja olen kadonnutta hevostani
etsimässä.

— Jää sitten taloon ja lepää matkasi vaivoista, sanoi isäntä.

Kun poika siinä penkillä makasi, niin alkoi emäntä kattaa pöytää ja
kokosi sille oikein upean aterian.

Syötyään iltasen panivat he maata. Aamulla läksi isäntä pojalle
näyttämään talon tavaroita ja rikkauksia. Hän vei pojan aittaan, joka
oli aivan täynnä kuparia.

— Tämä ei vielä mitään, sanoi isäntä, mutta katsotaanhan toista
aittaa.

Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä hopeaa.

— Ei tämäkään ole vielä mitään, sanoi isäntä, mutta mennäänpä
kolmanteen aittaan, niin jotain näkemäsi pitää.

Kun he kolmanteen aittaan tulivat, niin oli se aivan täynnä kultaa.
Silloin poika pisti taikalakin päähänsä ja ajoi laukkunsa rahoja
täyteen. Isäntä etsi etsimistään poikaa, ja kun ei häntä aitassa
nähnyt, etsi aitan ulkopuolelta. Kun ei sieltäkään löytänyt, palasi hän
aittaan ja sanoi:

— Mihinkä se poika joutui?

Kun hän kultalaariinsa katsoi, niin näki hän siinä syvän kolon.

— Rosvon taisinkin talooni yöksi ottaa ja hänelle aarteitani näytellä,
vaikka hän itseään hevosenhakijaksi sanoikin, arveli isäntä.

Kun hän aitasta tuli pihalle, niin oli poika jo kaukana pellon toisella
puolella, siellä hän otti hatun päästään, jolloin isäntä hänet näki.

— Tuolla se kirottu mies jo menee, huusi isäntä ja läksi poikaa kiinni
ottamaan.

Mutta poika panikin hatun jälleen päähänsä ja katosi näkyvistä.

Laukkunsa kultaa täynnä asteli poika yhä vain itää kohden siihen ilman
suuntaan, jonne hänen vaimonsa oli kadonnut. Käveltyään sen päivän tuli
hän valkoisen meren rannalle. Valkoinen oli sen pohja ja maidon värinen
sen vesi.

Poika asteli pitkin rantaa ja etsi ihmisolentoa, joka soutaisi hänet
meren toiselle puolelle. Siinä kävellessään tuli hän pienelle mökille.
Kun poika tuvan oven avasi, niin näki hän siellä tytön, jolla oli kolme kyynärää
pitkä nenä, jolla hän kohenteli liedessä palavia puita.

— Mitä sinä minun asunnostani etsit? kysyi tyttö.

— Soutajaa, joka minut veisi valkoisen meren toiselle rannalle,
vastasi poika.

— Minä kyllä voin sinut toiselle rannalle soutaa, sanoi tyttö, mutta
maksutta en sitä tee.

— Ja mitä sinä maksuksi vaadit?

— Sinun toisen kätesi.

— Etkö tyytyisi kultaan, sillä on minulla sitäkin sinulle antaa.

— Kätesi minä tahdon, muusta palkasta en huoli.

— Täytyyhän se antaa, vastasi poika, sillä meren toiselle puolelle
täytyy minun päästä.

— Mutta käden tahdon ensin, ennenkuin lähden soutamaan.

— Ota se vasta toisella rannalla, niin minä pidän soutaessasi perää,
sanoi poika.

Tähän kauppaan tyttö suostui ja vei pojan veneeseen, jossa oli
viittäkymmentä syltä pitkät airot. Kun toiselle rannalle tultiin, niin
poika pisti taikahatun päähänsä ja hyppäsi maihin.

Tyttö siinä etsi poikaa veneestä:

— Minne se katosi, kun jätti maksamatta, ei antanut kättään eikä
kultaa.

Poika kulki eteenpäin ja tuli mustan meren rantaan. Musta oli sen
pohja, pikimustaa sen vesi ja mustat kivetkin sen rannalla. Rantaa
pitkin kulkiessaan löysi poika pienen mökin. Kun hän tuvan oven avasi,
niin oli siellä tyttö, jolla oli kuutta kyynärää pitkä nenä.

— Terveisiä paljon nuoremmalta sisareltasi, sanoi poika. Hän souti
minut valkoisen meren yli.

— Nyt sinä valehtelet, sanoi tyttö. Hän ei sinua ole soutanut, koska
ei ole toista kättäsi ottanut.

— Katsohan tätä laukkua, se on täynnä kultaa. Sitä otti sisaresi
maksuksi, ja on minulla vielä sitä sinullekin antaa.

— Kultaa ei saa soutupalkaksi ottaa, huusi tyttö hyvin vihaisena. Käsi
on otettava.

— Kultaa hän kuitenkin otti, ja nyt minä tahtoisin päästä tämänkin
mustan meren toiselle rannalle.

— Kyllä minä voin sinut toiselle rannalle soutaa, mutta sitten otankin
molemmat kätesi palkaksi.

Yhdessä he astelivat rantaan. Siellä sanoi tyttö:

— Ojennahan tänne kätesi, niin leikkaan ne pois.

— Ota vasta toisella rannalla, niin osaan sinne soudettaessa pitää
perää, sanoi poika.

Siihen suostui tyttö. Toisella rannalla pani poika taikahatun päähänsä,
hyppäsi maihin ja jätti tytön häntä veneestä etsimään.

Poika kulki pitkin maita ja tuli lopulta punaisen meren luo.
Verenhohtava oli sen pinta ja punaisina löivät laineet sen rantakiviä
vastaan. Rantaa käyskennellessään tuli poika pienelle tuvalle. Siellä
asui tyttö, joka nenällään kohenteli puita pesässä.

— Terveisiä sisariltasi, sanoi poika.

— Kuinka sinä tänne olet päässyt, kun sinulta ei ole ainoatakaan
jäsentä poissa ja molemmat kätesi olisi pitänyt ottaa.

— Ne tyytyivät soutupalkaksi ottamaan kultaa, vastasi poika.

— Siinä he ovat tehneet vastoin kaikkia sopimuksia, sanoi tyttö
vihoissaan. Kyllä minä heille vielä opetan, mitä se tahtoo sanoa, kun
kultaan tyytyvät eivätkä käsiäsi sinulta vieneet.

Tyttö lauhtui kuitenkin ja kysyi pojalta:

— Minne olet matkalla?

— Tuon punaisen meren keskelle linnaan, joka on upotettu veden sisään
niin ettei muuta kuin vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella.

— Turhaan etsit, sanoi tyttö, ei sellaista linnaa tässä meressä ole,
sillä olen moneen kertaan soudellut sen ristiin ja rastiin.

Kun tyttö näki, miten alakuloiseksi poika tuli hänen sanoistaan, niin
lausui hän:

— Odota aamuun, niin kysyn taivaan linnuilta. Ehkä joku niistä on sen
nähnyt, mitä minä en ole nähnyt.

Aamulla tyttö sitten asteli pojan seurassa meren rantaan ja huusi:

— Hohoi, kaikki taivaan linnut tänne minun puheilleni!

Aivan mustanaan oli taivas, kun lintuja monenmoisia, monen kokoisia
lensi rannalle. Näiltä kysyi tyttö:

— Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen
mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?

— Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat linnut.

Tyttö lähetti heidät pois.

— Kysynpä meren kaloilta, ne sen linnan ovat voineet nähdä.

Ja hän huusi:

— Hohoi, kaikki veden kalat, tulkaa minun puheilleni.

Vesi aivan kiehui ja kuohui, kun suunnaton kalaparvi ui rantaa kohden.
Näiltä kysyi tyttö:

— Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen
mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?

— Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat kalat.

— Koska kalatkaan eivät sitä linnaa ole nähneet, niin ei sitä ole
olemassakaan, sanoi tyttö.

Poika tuli tästä kovasti murheelliseksi. Kun hän merelle päin katsoi,
niin näki hän valaskalan, joka nyt vasta saapui, kun kaikki toiset
kalat jo olivat lähteneet pois.

— Missä sinä olet viivytellyt, kysyi tyttö, kun et heti kutsuani
noudattanut?

— Kun meressä uiskentelin, vastasi valaskala, niin kohtasin mereen
upotetun linnan, ja sen torniin tarttui eväni kiinni. Siksi minä
viivyin, enkä tullut toisten tullessa.

— Lähde nyt uimaan sitä linnaa kohden, sanoi poika, jonka mielen
täytti iloinen aavistus siitä, että hän jälleen saisi kohdata kadonneen
vaimonsa.

Ja poika hyppäsi valaskalan selkään ja pani taikahatun päähänsä. Kun
valaskala ui sen linnan vieritse, niin hyppäsi poika sen harjalle
seisomaan.

Suljettu oli linna ja meren pinnan alapuolella se oli, mutta kun sen
asukkaat tahtoivat linnan seinien sisäpuolelta lähteä, silloin se nousi
kokonaan veden kalvon yläpuolelle.

Kun poika siinä näkymättömänä oli ja hän linnan noustua veden kalvoon
laskeutui sen harjalta alas, huomasi hän palkkapiian, joka tuli
maljalla vettä noutamaan sille tytölle, joka kerran oli pojan vaimona
ollut. Poika otti sormestaan sen sormuksen, jonka hän kerran oli saanut
vaimoltaan, ja pudotti sen maljaan, ja kun palkkapiika läksi linnaan,
niin seurasi poika häntä näkymättömänä.

Murheellisena istui linnassa se nainen, joka kerran oli ollut pojan
onnellisena aviovaimona. Mutta kun hän maljan huulilleen nosti ja
sormus sen sisässä kirkkaasti kilahti ja hän sen käteensä otti ja tunsi
samaksi, jolla hän kerran oli itsensä kihlannut, niin riemastui hän.

— Tämä on minun mieheni sormus, huudahti hän, hänelle itse antamani.
Jos sormus on täällä, niin ei hänkään itse voi loitolla olla.

Silloin otti poika taikahatun päästään, ja heidän ilonsa oli suuri
kohdatessaan jälleen toisensa.

Seuraavana päivänä puki tyttö lintuverhonsa ylleen ja kantaen poikaa
selässään he läksivät kohden pojan kotia. Voimakkailla siivillään
halkoi tyttö ilmaa, kohosi korkealle taivaan kuultavaan sineen, liiti
pilvien pieltä ja laskeutui viimein pojan kotipihalle.

Kun kuningas kuuli pojan palanneen, niin hän kokosi sotaväkensä ja
läksi häntä surmaamaan. Mutta poika heilutti taikamiekkaansa ja
kuningas joukkoineen kaatui kuolleena maahan.

Ja kun kuningas näin oli saanut surmansa, niin valitsi kansa pojan
hänen sijaansa ja antoi hänelle kruunun ja valtaistuimen. Ja poika teki
vaimonsa kuningattareksi ja onnellisina he hallitsivat maata ja kansaa
elämänsä ehtooseen asti.