JEANNETTE.

Pikkuinen Jeannette...

Sataa, sataa lunta.

Minne kiirehet,
neiti? — Iloiset
silmät tummat kiiltää
sateensuojan alta,
hymyy veitikalta:

”Niin, — ja tahtonet?”

Jalat pienoiset...

Sataa, sataa lunta,
viimaa huokaa, viiltää:
Eikö kummaa unta
joskus nähdä sais,
että rakastais
toistaan ihmisetkin,
joinkin hetkin?

Silmät mietteiset:
Päivät neule-töissä
piinaa, elon huolta;
säästää toista puolta
unelmissa öissä. —
Miten hymyilet!
Nimesi? ”Jeannette.”

Köyhän kammiossa
juhlavalot loisti:
silmät herttaiset, —
kun hän kepsin poisti,
kengän pienen, jossa
välkkyi lumikiteet.
Puseroisen siteet
päästi, ruusuiset
povet paidan alta
hohti; kainoksuin,
peittäin, punastuvi
kääntyi, hymysuin.
Silmät iloiset,
tummat. Oi Jeannette!

Levätkäämme näin
tässä vierekkäin,
sanaa ei, vain suuta.
Vaikka jotain muuta
lahjaa sitten tois
tämä toisillemme,
jos niin elo sois,
nyt vain vaikenemme.
Että nähdä unta
kummaa joskus sais,
että rakastais
toistaan ihmisetkin,
joinkin hetkin.

Sataa, sataa lunta.