DELILA.

Mies makasi maassa pää helmoissa naisen,
kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti
ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi.
Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki:

1.

Sa olet kaunis Delila,
sinä, joka mun sielulleni kelpaat,
jota olen ma ruvennut rakastamaan,
ihanaisin vaimojen seassa,
joka sydämeni oot ottanut pois!
Sun kaulas on valkea välillä pitkäin
hiuspalmikoittesi, poimullisten
kuin vaippa ja purppura kuninkaan.
On kaulasi arvoinen kulta-käätyin,
on kätesi hohtava helmiäinen,
sun kätesi renkaissa, jotka helkkää
kuin naurus, koska sen huilut soi.
Miten silmistäs sini-tummista vilkkaa
ilonhaluinen, nauttiva pakana, —
sinä armain naisista philisterein!
Miks kartat näin, jota kuitenkin tahdot,
miks kätesi kauniin kurkoitat mulle
ja taas vedät pois, minut karkoittain?
Miks voitonriemuinen, kylmä oot,
sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat.
Miks uhkeena, nauttien kuuntelet mua,
kun rientää yö ja kuun sirppi siirtyy,
ja varjot kiireesti kulkevat pois!
Oi, anna mulle sun rakkautes!
Sinä kaunis, kaulasi valkeena hohtaa,
miten sanot sa minua rakastavas,
kun sydämes ole kanssani ei, —
sinä peljättävä kuin sotajoukko,
sinä kiehtova, kieltävä Delila!

2.

Mun sieluni, jalkaisi astinlauta,
minun sieluni nousee kapinaan,
minun sieluni huutaa Herran tykö, —
sinä ylpeä, viisas Delila!
Sinä kuiskit vain: ”Olet Herran mies.”
Niin, olen Jumalan nasiiri äidin
ma kohdusta hamaan kuolemaan!
On minulla raskahat nasiirihapset,
sysi-synkeät, raskaat kuin tämä yö.
Jo kohdussa äidin sain vihan, ilkun
ylivaltaa vastaan philisterein, —
sinä ainoa joukossa philisterein,
pahan heimon tuon, joka maan rumentaa,
monet Herran valitut orjina lyö
se ääreen kehnojen alttariensa
ja jumalten ulkokullatuiden,
niin rohkea pelkuri-uskoineen!
Ah, Herra jos sois minun etsiä syitä,
syyt löytää ja laumalta philisterein
alas alttarit suistaa ja korkeudet kaataa,
kukistaa kuvat kuolleiden jumalain!
Ja myös, niin, vainen, myös ketun keinoin
nisuvainiot viisaasti heiltä polttaa,
ketun keinoilla kykkäät ja kuhilaat, —
ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan
vihamiehiltä turmella viinamäet
ja poimia tarhoistaan rypäleet!
Ah, Herra jos sois sitä riemua maistaa,
minun riistää tarhoistaan rypäleet!
Näet valtavat on vihan hapset mulla.
Ja siksi ma toivo oon ystäväin,
ja siksi ma oon vihamiesteni pelko,
vihatuiden, halpojen philisterein!
Vihan leppymättömän raskaat hapset.
Mut sinun helmassas heikko oon. —
Mut sinä voimani kahleihin lyöt!

3.

Niin, sinun helmassas heikko ja nöyrä,
kuin karitsainen vieno ma oon,
sinä, jota mun sieluni rakastaa,
sinä ruusuni orjantappuroissa,
sinä kiehtova, kieltävä Delila!
Sinä, jonka näin minä rotkoissa mäen,
kun alas laaksoihin astelin kerran
ja viivyin leirissä philisterein.
Sinut näin, sinä muotoas kaikkein kaunein,
tytär vaimojen seassa philisterein!
Oli kevät ja kukkaiset puhjenneet,
soi maassa turturikyyhkyn ääni,
kun, armahin, lounaalla lepäsit.
Sinut näin, kun kiersin ja etsin naista
kuin peura, mi lähteelle halajaa.
Sinut näin: vapis polveni, sieluni nääntyi,
minut yhdellä vain sulokatseellas
kuin kaulasi käädyllä kahlitsit,
sinä, joka mun silmilleni kelpaat,
kuin sinetti painuithan sydämeen!
Sinun nimes jo kultainen kaiku mulle
oli niinkuin kallehin, vuotava öljy,
Minä kullalla tahdoin kylvää sen tien,
joka ensinnä minut majaasi toi.
Sen muistatko, armas. Siitä on kauan. —
Ja nyt yhä makaan sun polveis päällä,
kun yö lyhyt, kultainen rientää pois.
Oon sairas, kuule, rakkaudesta!
Sua vannotan nyt jalopeurain kautta,
ja pardein, vuoristoin leopardein,
sua vannotan nyt, sua, Delila:
Ah, anna minulle rakkautes!

4.

Miks vedät kätesi armaan pois, —
miks kurkoitat kummankin mulle ja taas
vedät kalventuin, hymy huulilla pois?
Miks huokaat hehkussa kammion,
jos sinuun käyn, jalo viinapuu!
Mua suutelet suullasi hekkumassa,
ja onnekas oot, kun loistaa mulle
sun rintasi kuin kaks armasta vohlaa.
Miks riemuitset uhkeutta palmikkois?
Jos rukoilen, rakkautta vannot mulle.
Jos tuskassa huudan luo vihan Herran,
sinä värjyt niinkuni kyyhkynen,
sinä, peljättävä kuin sotajoukko!
Jos syliini väistyvät polvesi kiedon,
sinä seisot pystynä, tyynenä vain,
sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat.
Mua vaivaatko hamaan kuolemaan?
Minä ilmoitan kaiken nyt sydämein:
Ma oonhan kuin erämaan jalopeura,
joka vuottaa paahteisen kuoleman tuskaa.
Mun annatko näin vihamiesteni käsiin?
Sinä kaipaatko riemuiten huutoa mulle:
”Vihamiehet sun päälles!” Ah, huutaisit turhaan:
ma heikko kuin muutkin helmassas oon.
Sinä nasiirihapseni leikkaatko pois?

5.

Ah, leikannut oot ne jo, Delila! —
Miss’ on moni kuukaus, jonka ma vietin
vain toivoen tähteä kannelta taivaan
alas astuvaks; ah, hän astunut ei!
Miss’ illat raskaat, kun luotani väistyit
minut kietoen kalvaihin arvoituksiin
kuin kaksilla vaskikahleilla?
Myös silmäni puhkaisit kai, oi armas:
en aikoihin kaunista maailmaa
minä nähnyt: vain sinut eessäni näin,
sun huules kuin punanhohtavan rihman,
muu varjohon peittyi vaivan yön.
Näin rintasi valkeat hohtavin ummuin,
mua näännytti vain jano armaiden huultes.
Verikyynelin silmäni sokeutui.
Ja sokeena kahleihin minut löit,
niin olen nyt vankihuoneessa, orja,
oi valkea, hehkuva Delila.

6.

Työmyllyn orjana valkein huulin
kiven-salkoa kiertäen köyryssä käyn.
Niin kauan oon vääntänyt kumarassa.
En laaksoissa voimassa, vapaana riennä!
On hyljännyt minut menneisyys.
On hyljännyt minut Zebaoth!
Mun muotoni raskas ja muuttunut.
Vihamieheni katsovat vuottaen, viekkaat,
vihatuiden joukkio philisterein!
Ei ole totuutta suussa heidän,
he liehakoitsevat kielillään,
he täynnä on käärmeenmyrkkyä, virkkain:
hänet tuokaamme meille soittamahan
helistystä Herramme temppeliin!
He vääristelevät huuliansa,
kita heidän on avoin hauta, oi Herra,
oi Herra, sa laumojen Zebaoth, kurkkuun
hän hampaat heiltä musertakoon!
He haavoitti minua ilkkunsa piiskoin,
olen uupunut hamaan kuolemaan.
Ah — koskaan, koskaan en minä saa
vihamiehiltä korkeuksia kaataa,
en kuvia kuolleiden jumalain!
Ja, armas, koskaan en ketunkeinoin
nisuvainioitansa, kurjien, polttaa,
ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan!
Rypäleitä poimia tarhoistaan!
Miks, Herra, miks luotani mennyt oot!
Miks, Herra, en sitä maistaa saa!
Vain soittajaks vihattavain olen tullut,
he huutavat: ”Tänne hän kutsukaa
nyt huiluilla, pilleillä helistämään,”
väen vieraan ja halvan temppeliin,
niin rohkean pelkuri-uskoineen!

Ah Delila, armahin Delila,
sinä anna mulle sun rakkautes.

7.

Miks vedät kätesi hiljaa pois,
sinä, jota mun sieluni rakastaa?
Sinä ruusuni orjantappuroissa.
Povi valkea vaippasi purppuroissa,
sun huulesi, ah, punan-hehkuva rihma,
sinä sydämeni olet ottanut pois.
Oi tuoksuva, armas, luomes kuin lumme,
mua suutelet suullas hekkumassa,
yö äänetön rientää ja kuun sirppi kiiltää
ja varjot siimeiset siirtyy pois.
Ah, hehkuva, uhkea Delila,
sinä anna minulle rakkautes!