JUHANNUSYÖN JUMAL-HÄMÄRÄ.

1.

Keskellä juhannusyön, riemujen, karkelon yön,
yön, josta alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti,
kaipaus mun valtaansa sai, huokaus raskaana nous.
Auringonlaskun ja luoteen ruusuisten pilvien alla
värjyen helmaan yön himmeni metsät ja puut,
luoteen tuon, joka loisteli kirkkaana kuin helo kulta.
Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan loi.
Himmentyi limokoivut, ja heidet kaikk’ kukin valkein.
myös kylät kattoineen, ruis-, nisu-vainiot, muut, —
uinahti yöks kaurapellonkin pientaren kaunoinen kukka.
Salmilla veen virit ui kirkkahat kuin hopeaa.
Niin, oli valkeutta kaikki, ah luoteen kultainen holvi,
yö pyhä tuoksua täys tuomistoin, apilaan.
Ja kisakentiltä nienten ja vuorien huipuilta vielä
hulmuvat liekit ne nous, kokkojen sauhuja kiers.
Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden nuoren
ja lakastuksen ja yön kuin juhannuksen on yö?
Ihmekö siis, että mun, lemutessa niin koivuin ja heitten,
kaipaus valtaansa sai, huokaus raskaana nous.

Kokko ol’ loimunnut meiltäkin kultaisin, liehuvin liekein
taivaan korkeuteen, kirkkauden istuimen luo.
Nyt se jo raukesi pois; alas rahvasta harjulta kutsui
sirmakka pirttiin päin: riemuiten kaihoten soi
sirmakka, sieluni soitin se parhain; kohtapa poiat
neitoja katrilliin kaarevakauloja vei.
Pois kisapirttiin kaikki, mut yksin ma jäin pihamaalle:
kaipaus kalvoi niin, leikkiin sallinut ei.
Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienoinen tuuli
muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo
usvaan valkoiseen, joka lahdista nous, norot verhoi.
Sinnepä katselin nyt, pilvehen kaukaiseen,
kun se yön otsalta himmynyt ei, punapilveen, mi hohti
kuin olis nuoruutein sieltä niin viittoillut,
kutsunut luo hymyellen ja kiusaten loitonnut kauas.
Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai:
Missä on nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet?
Miss’ ilot muut, joist’ ei jälkeä jäänyt, ei jää?
Kaikkipa meilt’ elo armoton vie, tyly antimist’ aivan, —
juhlamme pois pakenee: sielläpä viimeksi löin
leikkiä, siit’ on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, —
kunneka lapsuuden haan harjulta ens kokon näin.
Minne ne kaikki on kaikonneet, sadon kaipuuta jättäin?
Ah, miss’ oisiko maa, jossa ei ihmisen ois
riemuja parhaitaan iki-menneiksi aatella pakko?
Missä ei kuukaudet käy, on iki-juhannusyö.

2.

Luin tarut lapsena siitä. Se on inehmoisille, onpa
kultainen onnela tuo, verhoista pilvistöin
puuntava on paratiisi ja kultaisten heelmien tarha, —
siell’ ylin onnemme on — haaveissa, pilvissä vain!
Luin runot raikkaat, riemukkaat, solinaa sanan kauniin
kuuntelin, kummastuin, mahtia hurmauduin
laulun, mi asteli ees jaloin notkuvin, joustavin voimaa
kuin kypärtöyhtöineen nuorekkaat sotilaat.
Ah, näin pilvien palteilla astelevan jumalainki,
korkeesta auvostaan loistavan piirihin maan.

Tuollapa lie nyt se autuuden maa, missä hattarat öiset
ruusuina ruskottelee haudalla auringon.
Siellä, niin, sielläpä templejä huomaan palteilla pilvein,
kirkkaiden patsaiden päät, paistavat, kukkivat maat,
virrat ja välkkyvät veet, — kesä-öisissä pilvissä vainen
ihmisen autuuden maat, haavehet lohdukseen.

Millaista on elo siellä — kuin ennen, haaveissa lapsen?
Ah, iki-autuus vaan kohtalo on jumalain!
On iki-autuus heill’, ilo, nuoruus, terveys ja mahti,
kauneus, riemakkuus, rikkaus, viisaus, muu!
Piireissä on pilarlinnain heill’ asuntonsa, miss’ ilma
aina on kuulas ja sees kuin juhannuksena.
Siell’ asunnoissaan, tarhoissa taivaan ja taivasten taivaan
kaunoiset aikaelee. Puutu he missään ei!

Koskaan ei äly himmene, ei hymy huulilta raukee
sen jumalan, joka tult’ ohjailee salamain.
Ah, miks harhaamaan ain ihmistä haaveet johtaa? —
Koskaan valvotun yön jälkeen otsallaan
raukeuden rautaa tuntenut ei myös tuo sotureiden
päämies, miekkojen mies, taistoja tahtoo hän vain!
Koskaan ei sydän sammunut, ei syvä haihtunut mahti
kuin meri myrskyisin öin tai kuni kyyneleet
lapsosen, jotka jo nauruksi muuttuvat, koskaan se siltä
urholta haihtunut ei, ken yli aallokkoin
aurinkoisien kiidättää, kevät-myrskyssä nauraa,
tummana hiuskaa hius, ohjaa valjakkoaan
seitsenkärjellä hän, maanpiiriä syleileväinen Poseidon.

Miks sydän ihmisen niin kerkeesti kylmentyy?
Miks tuli armas, hehkunut vain parin vuosia sitten,
sammuu: uurnassa nyt on pivo tuhkaa vain!
Miks häpeältä se päivien viertyä tuntua saattaa?
Toist’ elo on jumalain, nuoruutta riemuavain. —
Tahtoisin nähdä, ah, soisinpa nauravan vielä myös Eroon,
ens punan poskillaan, silmäinsä hurmauksen!
Hänpä on laps, jonka hetkeksi vain inehmoiselle lainaa
äitinsä armahinen, portilla nuoruuden;
kunneka itse hän, tuo tytär vaahtoisen veen, Afrodite,
luoksemme mahdissa käy: milloin kuin myrsky ja yö,
lyö alas kukkamme, pois rakehillaan heelmämme riistää;
harvoin kuin aurinko käy, suo sateen siunaavan.
Rintaan tuonpa ei milloinkaan toki rakkaus julmaa
haavaa jättänyt lie, puutetta riutuilevaa,
jost’ iäks saa inehmoinen kyynelien sumun sieluun,
kalvautta huulilleen, ei sydän-kylmyyttä myös,
ei sulaa inhoa lempeä kohtaan, ei kyllästymistä.
Meitäpä piirissä maan onnikin synkentää. —
Niin, siellä autuuden kentillä huomaan ma myöskin Apollon,
kirkkahan, rientävän ees väikkyen, varjona noin;
vain kädenliikkeellä hän alas maan surut hetkiset suistaa,
kantelo kimmeltäin soi käsivarrellaan.
Milloinkaan hänen rintaansa uupumus yötä ja päivää,
riutumus kalvanut ei, lauluton ei ikävyys! —
Kauniit siis ovat vallat! Kullassa luotehen kannen,
pilvillä, ruusujen maill’ auvossaan asustain!
Leikkivät pilvien kentillä aamujen yhtyissä iltaan,
huipuilla, jonneka maa kaukaa vain sinertää.
Piireissä on pilarlinnan onnekkaat majat heillä,
temppelit, pylväiköt, — vieressään rypäleet
raskaina tarhoissa nuokkuvat, Koin iki-kasteessa kiiltäin, —
niinp’ ilopöytiinsä nuo lasnakin istuvan näin.
Koskaan ei iho valtojen, kuultava kuin emo helmen,
kuihtunut, runsaat ei suortuvat vaalenneet:
kuin hyasintit ne vain yli kauniiden olkien kiertyy.
Kas, miten luoteessa nyt maljat ne kimmeltää!
Siintelevät sini-maat kuin orvokit ylhäälle sinne, —
neitsehet nektariaan valkoisin käsin tuo,
helskähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin,
nuoruutta ainaista luo suonihin hehkullaan.
Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitseen nuoren,
mut jumalriemu se on autuutta virkoova vain, —
ainainen on kevyt leikki ja unhoitus hetkestä hetkeen,
piirissä pylväikköin, — ruskoissa juhannusyön,
jok’ yli maan sekä metsien tummain kultana hohtaa:
luoteen loistokkuus kuin pyhä ikuisuus.

3.

Niin minä mietin ja katselin kauas luoteisen kultiin,
kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi, —
eik’ idän ilmoilta himmennyt ruusuisten pilvien hohde,
viittoi vain koko yön kuin olis nuoruutein
viittonut luo, hymyellyt, ja pois yhä loitonnut, kauas.
Pois, ilot, pois! — Kunis taas Koi, punasorminen Koi
kirkkaana vuoteelta nous, sini-purppura usvissa liehui
kultaisin kiharoin, kastetta kiiluvin päin.
Ah, ihanuus! Pyhä yö, kuva kaipuusta ihmisen, jonka
kaikk’ ilo niin lyhyt on kuin juhannuksen on yö!
Tahdoin ma rynnätä nyt kisapirttiin, niin, vielä kerran
juopua, temmeltää, itkeä niinkuin laps.