Kovia poikia.

Ruijassa, Jäämeren suomalaisrannikolla, oli parhaillaan tuottavin
syyskalastusaika.

Kjelvikin kylän suomalaisetkin olivat aamun valjetessa lähteneet
aluksilleen Nordkapin ympäristöille turskan pyyntiin.

Kalaa tuli hyvästi, mutta tuuli alkoi yltyä liian kovaksi, tehden jo
puolen päivän aikaan suurta haittaa kalastamiselle. Monet venekunnat
kokosivatkin senvuoksi vähitellen pyydyksensä ja suuntasivat suoraan
kotisatamaan, mutta innokkaimmat ja reippaimmat kalamiehet, kuten
Korhosen pojatkin, jatkoivat työtään. Yhä yltyi tuuli, alkaen tuntua jo
myrskyntapaiselta. Mutta Korhosen pelottomat pojat vain hymyilivät ja
vetelivät suunnattomasti kalaa veneeseensä.

— Luulisinpa kohta jo tuhat kiloa olevan koossa tässä, tuumi vanhin
pojista Antti.

— Kai siinä senverran onkin, rnyönteli Erkki, nuorin veljeksistä.

Toiset pojat, Aapo ja Juho parhaillaan kiskoivat apajata laidan yli.

— Ohhoh! rupeaa jo vähenemään kalan tulo, virkkoi Juho, taitaa tuuli
käydä liian kovaksi.

— Niinpä käykin! Pyydykset ylös heti, pojat! huusi samassa Antti.
Vilkaiskaapa itäänpäin, sieltä on kamala ilma tulossa!

Hädintuskin saivat pojat pyydyksensä kokoon, kun jo hirvittävä puuska
iski purjeisiin, jotka viimeistä reiviä myöten pienennettyinä juuri oli
kiskaistu ylös.

Muut veneet olivatkin kaikki jo poistuneet. Pojat ohjasivat toisten
perään.

Myrskyn voima kasvoi hirvittävän nopeasti. Vaikkakin purjeet olivat
niin pienenpieninä, lensi vene kuin lintunen aallon harjalta toiselle
ja valkeana vaahtona halkesi vesi sen edessä.

Myrskyn mukana ajautui merelle tiheätä kylmää usvaa. Kaikki pimeni
ympärillä.

Jännittyneinä ja hievahtamatta istuivat pojat kukin paikallaan ja
suuntasivat kompassin mukaan suoraan kotisatamaa kohti.

Myrskyn raivo yltyi korkeimmilleen. Kuului kauhea rysähys. Etumasto
meni poikki. Ja seuraavassa puuskassa samoin takamasto.

Kauhistuneina silmäsivät pojat toisiinsa. Alusta oli enään mahdoton
hoitaa. Myrsky tempasi sen valtaansa.

                                                  ⸻

Kjelvikin asukkaat alkoivat jo keskipäivän tienoilla silmäillä
levottomasti merelle päin. Selvästi oli sieltä myrsky tulossa. Kunpa
nyt kalamiehet ajoissa vain arvaisivat kotiutua.

Jo näkyikin purjeita. Ensimäisenä tuli satamaan Ahon ukko eukkoineen ja
poikineen, tuli Suutarisen venekunta ja lukuisat muut. Hämärissä saapui
vielä ukko Halonenkin joukkoineen. Tulivat kaikki muut, mutta Korhosen
poikia ei kuulunut.

Myöhään yöhön seisoi ukko Korhonen rannalla, kylmässä värjöttäen,
katsellen taukoamatta merelle ja koettaen keksiä sieltä purjetta
silmiinsä. Ja vähän päästä juoksi hänen vaimonsa hätääntyneenä pirtistä
ulos, kysyen:

— Joko näkyy?

— Ei näy vielä! murahti ukko.

Puolen yön seuduissa vääntäytyi ukkokin pirttiin. Ei virkkanut mitään.
Heittäytyi vuoteelleen ja huokasi.

Eukko itki hillittömästi uunin kupeella. Myrsky raivosi
katkeamattomalla voimalla lähes viikon. Poikia ei kuulunut takaisin. Ja
kylästä kylään kiersi surullinen sanoma: Kjelvikin ukko Korhonen
kadotti viime myrskyssä kaikki lapsensa, neljä pulskaa poikaa ja sen
lisäksi vielä mainion kalastusaluksensa ynnä kaikki pyydyksensä.

Suru oli suuri Korhosen pirtissä. Päivät päästään ukko istui ikkunan
ääressä katse merelle luotuna ja eukko tuntui onnettomuuden johdosta
menneen aivan sekaisin.

                                                  ⸻

Palatkaamme poikiin, jotka jäivät myrskyssä henkensä edestä
taistelemaan. Mastot olivat katkenneet ja purjeet paiskautuneet mereen.
Silmänräpäyksen olivat pojat neuvottomina. Mutta nopeasti he sitten
ryhtyivät pelastautumistoimiin.

— Hehei Antti! Luuletko veneen kestävän, huusi Aapo perästä.

— Ei kestä näin valloillaan ollessa! Laidat ryyppäävät armottomasti
vettä täältä keulapuolelta aina ison laineen sattuessa. Koettakaa pojat
saada jotakin purjeenriekaletta mastontynkään!

Juho ja Erkki kiskoivat parhaillaan purjeita merestä laidan yli.

— Huh! Tulipa taas aika ryöpsäys vettä pojat, huusi Antti. Ellemme
pian saa venettä ohjattavaan kuntoon olemme kohta kalojen ruokana.

Aapo oli rientänyt nuoremmille veljille apuun ja Antti parhaillaan
koetti kaikin voimin pumppuamalla saada vettä veneestä vähennetyksi.

— Hei Antti! Purje nousee, huusivat nuoremmat veljet yhteen ääneen.

Pieni purjeenkulma nousikin samalla etumastoon, joka oli jäänyt lähes
miehenkorkuiseksi.

Antti hyppäsi ohjausrattiin. Jo pullistui purje, vene kääntyi pois
poikkiaallokosta ja alkoi rauhallisesti kiikkuen kiitää myötätuuleen.

— ”Ool rait, sano engelsmanni!” kuului Antin iloinen ääni perästä.
Hyvä on pojat! Ei mitään hätää enään!

— Vai ei mitään hätää! tuumi Juho. Totta kyllä, ett’emme nyt enään
tässä uponne, mutta miten arvelet meidän tarkenevan pakkasta vastaan
jos pitemmäksi aikaa joudumme pohjoisille vesille.

— Onhan meillä hiiliä ainakin pariksi viikoksi, katkaisi Aapo. Ja
niinkauvan kuin kamiinassa vähänkin hehkua pysyy, ei kajuutassa ole
mitään hätää.

— Niin, vain pariksi viikoksi! Mutta mitäs sitten tehdään, jos tämä
myrsky, joka muuten tuntuu yhä eteläisemmäksi käyvän, jatkuu
moniviikkoisena etelätuulena ja me kurjalla purjeriekaleellamme emme
pääse muuhun suuntaan kuin myötäseen, jatkoi Juho.

— Mitäpä tässä nyt tulevia tuumitaan! katkaisi äreästi Antti.
Koetetaan vain joka hetki tehdä mitä tehtävissä on ja sillä hyvä!
Älkääkä nyt turhia päriskö pojat! Painukaa kajuuttaan, pankaa kaminaan
tuli ja ruvetkaa nukkumaan. Minä istun aluksi ohjausratissa. Kyllä
herätän sitten teistä jonkun kun rupeaa väsyttämään.

Aapo, Juho ja Erkki, vanhimman veljen kehoitusta noudattaen,
vetäytyivät kajuuttaan, virittivät tulen hiilikamiinaan ja nukkuivat
pian porontaljavuoteille, perin uupuneina kovasta työstä ja suuresta
mielenjännityksestä.

Tyynenä istuskeli Antti perää pidellen koko ensimäisen yön. Aamun
valetessa hän vuorostaan painautui kajuuttaan levolle nuorempain
veljien ohjaillessa venettä.

Niin kului ensimäinen viikko. Myrsky tuntui hiukan rauhottuvan.
Navakkana etelätuulena se nyt kiikutteli poikain venettä yhä kauemmaksi
ja kauemmaksi tuntematonta pohjolaa kohti.

Pojat alkoivat jo olla kovin huolissaan. He voisivat koska tahansa
joutua pohjoisiin jäihin, jäätyä sinne kiinni ja silloin ei
pelastumisesta olisi mitään toivoa enään.

Ainoana pelastumismahdollisuutena he pitivät nyt sitä, että meri olisi
vielä avoinna Huippuvuorille saakka. Siellä voisi päästä jonkun
talvehtivan hylkeen- tai jääkarhunpyydystäjäjoukon turviin tai
parhaassa tapauksessa ehkä johonkin valaanpyyntilaivaan ja sen mukana
sitten takaisin Ruijaan.

Ilta hämärtyi taas. Jäämeri kohisi kolkosti. Erkin vuoro oli jäädä
yöksi venettä hoitamaan. Muut veljet laskeutuivat levolle lämpimään
kajuuttaan.

Kuu nousi merestä ja loi omituisen valon aavaan äärettömään
yksinäisyyteen.

Yht’äkkiä säpsähti pikku perämies. Hänen silmiinsä sattui omituinen
kimaltelu kaukaa edestä taivaanrannalta.

— Mitä tämä on? Näenkö näkyjä?

Hän katsoi uudelleen ja uudelleen taivaanrannan kummallista kimaltelua.
Samassa valkeni hänelle asia:

— Jäätä! huusi hän kauhistuneena.

Kajuutasta kuului kolinaa. Sieltä kömpivät veljekset esiin toinen
toisensa jälkeen.

— Mitä sinä poika täällä huutelet!

— Katsokaa tuonne eteenpäin! Näettekö mitään kuutamossa?

— Jäätä! huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.

— Voi kauhun paikkaa! Mikä meidät nyt perii, hätäili Juho.

— No, no, poika! Älä nyt vielä ole hädissäsi, rauhoitti Antti.
Vielähän meillä lienee jokunen päivä elämisen aikaa jälellä. Ehkäpä
tässä keino keksitään!

— Niin! tapahtukoon mitä tahansa, jatkoi Aapo, aina on vaan pidettävä
yllä toivoa viimeiseen saakka. Ja säilytettävä luja pelastumisen usko
vielä senkin jälkeen! Muussa tapauksessahan lie selvintä heti
heittäytyä laidan yli ja laskettaa pää edeltä pohjaan niin että vesi
korvissa kohisee.

— Sinähän puhui poika kuin Aaprahami ainakin! Sellaisella uskolla
juuri pitää miehen olla varustettu, miehen, joka maailmassa aikoo
kovistakin kohtaloista lävitse raivautua. Ja mitä kovemmalta elämä
näyttää, sitä reippaampaa mieltä se vaatii. Hehei pojat! Ja nyt kohti
jäitä vaan, jotta keula soi!

— Älä uhmaa vaaraa veli! varoitti Juho. En minäkään pelkää! Älä luule
sitä! Mutta vaara on aina vastaanotettava vakavasti!

— Vakavasti, mutta toivorikkaalla ja reippaalla mielellä! virkkoi
Aapo. Mutta käykääpä nyt jälleen nukkumaan. Minä vuorostani jään yksin
valvomaan.

— Sinä vuorostasi! katkaisi kiihkeästi Erkki. Minunhan nyt on vuoro!
Ja minä valvon! Ellet luota minun tarkkuuteeni, niin istu vieressäni ja
tirkistele sinäkin puolestani. Mutta minä vakuutan olevani valpas.

— Kas poikaa, kuin on kovana työnsä puolesta! hymyili Aapo.

Erkki jäi yksin valvomaan. Miehekkäänä hän istui peräsinratin äärellä,
ypö yksin kylmässä yössä. Kirkkaasti loisti kuu ja yhä kirkkaammin
kimalteli sen valossa uhkaavana lähenevä jääreunama.

                                                  ⸻

Tähtien valo alkoi kelmentyä ja kuu oli jo laskeutumaisillaan mereen,
kun kajuutassa nukkujat kuulivat Erkin huutavan:

— Hoi pojat! Jäät lähellä!

Pojat riensivät heti huudon kuultuaan kajuutasta.

— Kappas vain! Siinähän ne nyt on! Tuskin puolen meripeninkulman
päässä enään.

— Mutta mikä on tuo kumpu vasemmalla? Näettekö kuinka sen kylki
kimmeltää kuutamossa? huudahti äkkiä Juho.

— Jääröykkiö?

— E-ei!

— Ehkäpä saari?

— Saari! huusivat veljet riemastuen.

— Koeta kääntää sinnepäin Erkki! Ehkä purje vetää sen verran
laitaseen.

Alus kääntyi hitaasti kumpua kohti.

Kuu oli jo laskenut, kun pojat saapuivat jäätikön reunamaan. Myrsky oli
jo kauan sitten tauonnut ja puhalteli nyt enään hiljaisena
etelätuulena. Se teki mahdolliseksi jäätikön reunasta työntelemällä
siirtymisen yhä enemmän kumpuun päin.

Yht’äkkiä ilmestyi eteen tumma juova, joka jäätikköä halkaisten
suuntautui suoraan poikain näkemää kumpua kohti.

— Railo jäässä!

— Niin on!

— Ja sitä myöten päästään ehkä aivan saaren rantaan. Sillä selvästihän
on saari tuossa edessä!

— Aivan selvästi!

— Mutta mikä saari?

— Ehkä Huippuvuoria!

— Mahdotonta! Sinne pitäisi meidän vauhdillamme olla ainakin viikon
matka vielä jälellä.

— No sitten ehkä Karhusaari Eilandiksi, jota myös sanotaan Beeren?
arveli Aapo.

— Sepä tosiaankin! virkkoi Antti. Siinähän pysähdyimme viimeksi
Huippuvuorilta tultaessa. Kyllä tunnen, kunhan lähemmäksi tullaan.

Saaren rannikot alkoivat näyttää yhä korkeammilta ja vuoret kohosivat
jo tuntureina taivaalle.

Päivä kului. Kuu nousi taas. Tällä kertaa jäätiköiden takaa. Saaren
piirteet kävivät selviksi sen valossa.

— Karhusaari se on! huusivat Antti ja Aapo yhteen ääneen.

— Nyt olemme pelastetut! riemastui Juho. Eikös siellä pitäisi olla
jonkinmoisia asumuksiakin?

— On kyllä! Valaanpyytäjien turvekotia. Kyllä niissä tarkenee. Ja
kivihiiltä on saarella yllin kyllin vuorissa.

Jäähalkeama, jota myöten pojat lipuivat eteenpäin, näytti olevan auki
saareen asti. Halkeama leveni paikotellen laajemmiksi suliksi kohdiksi,
paikotellen taas ahtautui aivan kapeaksi väyläksi, jota myöten vene
hädin tuskin vain pääsi kulkemaan. Tunti tunnilta tulivat pojat yhä
lähemmäksi ja niin vihdoin, kun kuu juuri oli kohonnut korkeimmilleen,
laskivat he riemuiten rantaan, pieneen lahdekkeeseen saaren
lounaiskulmaan.

He pääsivät aluksellaan aivan rantapiihin asti, kiinnittivät sen
lujasti köysillä kiviin ja astuivat maihin.

Tuntuipa omituiselta tuntea taas kiinteää maakamaraa jalkainsa alla. Ja
tuntuipa se hyvältä!

Lunta oli maassa jo aika paksulti. Pojat kahlasivat eteenpäin. Monta
askelta he eivät kumminkaan kerinneet ottaa, kun äkkiä kuulivat äreän
koiranhaukunnan aivan läheltä edestäpäin.

— Koira! huusi Erkki.

— Ja siis ihmisiä! lisäsi Aapo.

Samassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen.
Mutta kun pojat sitä puhuttelivat ystävällisesti, tuntui se lauhtuvan,
jäi hetkiseksi ääneti tirkistämään tulijoita ja päästi haikean
ulvonnan.

— Kamalalta kuuluu tuollainen ulvonta oudossa yksinäisessä saaressa!
virkkoi Juho.

— Ja kummalta tuntuu, ett’ei näy ihmisiä missään? ihmetteli Aapo,

Yhä ulvahteli koira.

Pojat seurasivat koiran jäljessä ja saapuivat pian suurehkon lumisen
kummun ääreen, jonka he heti huomasivat lumenpeittämäksi turvekodaksi.

Kuu paistoi kirkkaasti ja revontulet alkoivat leimuta taivaalla.

— Kumma, että hangella on ainoastaan koiranjälkiä! Ihminen ei siis
tässä ole astellut ainakaan sitten viime lumisateen.

Samassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen.

Antti asteli kodan ovelle ja kolkutti.

Ei vastausta!

Hän työnsi oven auki ja astui sisään. Siellä oli pimeätä, eikä niin
ollen saattanut eroittaa mitään.

Toisetkin pojat hiipivät varovaisesti vanhimman veljen perästä.

Samassa kuului kova romahdus ja sitä seurasi Antin kirkaisu.

— Ottakaa pojat valoa! Kompastuin johonkin kasaan.

Koira ulvoi kaameasti ulkona. Juho raapasi tulta. Leimahtavassa valossa
pojat näkivät porontaljoin lomasta aivan Antin luota pistävän esiin
kalpeat ihmiskasvot, silmät ummessa.

Erkki ja Juho peräytyivät ovea kohti.

— Kuollut! kuiskasivat he.

— Kuollut tai kuolemaisillaan oleva! lausui Antti tyynesti, vaikkakin
väräjävällä äänellä. Virittäkää hiiliin ja puihin tuli, niin saamme
nähdä miten on asiat!

Juho viritti tulen.

— Hän hengittää vielä! ilmoitti Antti. Hakekaa pojat nopeasti
kajuutasta konjakkia ja tuokaa myös ruokatarpeita. Kylmä ei miestä
vielä liene vahingoittanut sen pahemmin, mutta luulen hänen jo kauankin
kärsineen nälkää.

Pojat raottivat nukkuvan suuta ja kaatoivat siihen kupillisen
konjakkia, tuota jäämeren kalastajain luotettavaa ja aina varastossa
pidettyä lääkettä. Sen vaikutus näkyikin pian. Mies aukaisi silmänsä ja
loi hämmästyneen katseen poikiin.

Hän näytti koettavan sanoa jotakin, mutta voimat olivat niin heikot,
ett’ei ääni tullut kuuluville. Huulet vain hiukan liikahtivat.

— Ehkä hänellä on jano! arveli Erkki.

Juho nosti vesituopin hänen huulilleen. Se tuntui tekevän hyvää. Ja kun
pojat vielä syöttivät hänelle paistettua turskaa ja ohravelliä näytti
väri palaavan kasvoille. Hän nyökäytti kiitokseksi päätään ja nukkui
taljoille sikeään, vahvistavaan uneen.

Pojat saivat nyt aikaa tarkastella turvekotaa, johon olivat tulleet. Se
oli tilava ja hyvin rakennettu valaanpyytäjäin kota, jossa varmaan oli
jo montakin ankaraa talvea turvassa asuttu. Asuinkodan vierellä
huomasivat pojat vielä kaksi ruokasäiliökotaa ja yhden suuren
hiilisäiliökodan, joka heille iloiseksi yllätykseksi oli täynnä mitä
parhainta kivihiiltä.

Tutkittuaan näin tämän omituisen asumuksen, pojat astelivat rantaan,
katsastamaan miten vene oli pysynyt rannassa ja millaisiksi olivat
jääsuhteet käyneet.

Vene oli kyllä hyvin paikallaan, mutta jäät eivät olleet toivomusten
mukaan.

— Katsokaa nyt veljet! virkkoi Antti. Sensijaan, että jäät olisivat
halkeilleet yhä enemmän ja ajautuneet pois niinkuin toivoimme, ovat nyt
entisetkin halkeamat tukkeutuneet ja meri vetäytynyt jäähän aivan
silmänkantamattomiin asti. Tuossahan on rannalla valaanpyytäjäin
jättämiä puutarpeita, joista olisimme saaneet tilapäiset mastot
veneeseemme ja päässeet lähtemään kotiin päin. Mutta nyt saamme jättää
ne puuhat kevääksi ja alkaa vain varustautua talvea viettämään tässä
kaukaisessa, yksinäisessä ja autiossa saaressa. Kummalliselta tuntuu
nyt kohtalomme ajatella tällä hetkellä ja vielä kummallisemmalta tuon
miesparan, jonka äsken saimme käännytetyksi takaisin kuoleman portilta!

Pojat kantoivat aluksestaan kaikki taljat, vaatteet, peitot ja
ruokatarpeet kotaan. Siellä nukkui mies rauhallisesti vuoteellaan
lämpimässä. Pojat laittoivat vuoteensa myös kuntoon ja paneutuivat
maata. Kytevät hiilet takassa risahtelivat hiljaa. Ulkoa kuului yhä
koiran katkeamaton kaamea ulvonta.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä pojat koettivat kaikkensa saadakseen nälkiintyneen
miehen voimat jälleen palaamaan. He syöttivät hänelle taas lämmintä
ohravelliä ja paistettua turskaa. Antoivatpa vielä kulauksen
konjakkiakin lääkkeeksi.

Mies nukkui koko päivän, mutta iltapäivään päästessä hän heräsi aivan
silminnähtävästi voimistuneena.

Hän kohottautui puoliksi istumaan sekä kuiskaten katkonaisesti virkkoi,
poikain hämmästykseksi vielä heidän omalla äidinkielellään:

— Olette kunnon poikia... kiitos... kutsukaa Sierkki sisään... luulee
minun kuolleen... hänestä en viiteen vuoteen ole ollut päivääkään
erossa!

— Sierkki! Jahaa! Se on hänen koiransa!

Juho raotti ovea ja huusi:

— Sierkki Sierkki!

Koira, jonka ulvonta vähitellen oli muuttunut hiljaiseksi uikutukseksi,
käänsi hiukan päätään syvässä, lumeen kaivamassaan makuuhaudassa,
mutt’ei liikahtanut paikaltaan. Eikä näyttänyt hituistakaan maistaneen
sitä ruokaa, minkä pojat aamulla olivat asettaneet sen ääreen.

— Sierkki Sierkki! huusi hän uudelleen.

Koira painautui yhä syvemmälle kuoppaansa ja jatkoi vaan uikutustaan.

— Ei se tule! virkkoi Juho kotaan päin.

— Niin... ei tottele vieraan kutsuntaa. Koetanpa itse huutaa. Pitäkää
ovea auki! kuiskasi mies.

Sierkki! tuli tuskin kuuluvasti miehen huulien raosta.

Koira hypähti pystyyn, seisoi hetkisen hievahtamatta ja syöksyi sitten
kodan ovesta sisään, juoksi suoraan isäntänsä päälle, nuoli kiihkeästi
kasvoja, kaulaa ja käsiä vuoron perään, kiljahteli ilosta, hypähti tuon
tuostakin ilmaan ja kiersi villisti haukkuen ympäri kotaa.

Liikutetuin mielin pojat seurasivat koiran ääretöntä iloa. Häntäänsä
heiluttaen käväsi Sierkki siinä ilossaan nuolaisemassa poikainkin
käsiä, aivan kuin tahtoen puolestaan kiittää ja sanoa:

— Te olette varmaankin tämän ihmeen tehneet!

— Antakaa sille ruokaa... mutta ei liian paljon, virkkoi mies,
kyynelten valuessa silmistä.

Pojat antoivat koiralle kalan ja vellin jätteitä. Kiihkeästi se ahmasi
ne kitaansa ja heti sen tehtyään nukahti isäntänsä viereen, joka jo
aikaisemmin oli vaipunut uneen.

Kului taasen yö. Seuraavana aamuna oli mies jo niin toipunut, että
saattoi kävellä ja rasittumatta keskustella pelastajiensa kanssa. Hän
aloitti puheen:

— Kenenkäs poikia te olette?

— Antti Korhosen poikia Kjelvikistä. Jouduimme tänne
haaksirikkoutuneina turskalasteinemme, vastasi Aapo.

— Vai Antin poikia Kjelvikistä. Kyllä minä hänet hyvin tunnen. Olen
itse asunut kylässä monta vuotta lapsuuteni päivinä, noin neljäkymmentä vuotta sitten
.

— Kukas te sitten olette?

— Poro-Kalleksi minua nykyjään sanotaan. Aikaisemmin olin tunnettu...
Rosvo-Kallen nimellä.

Pojat jäivät hämmästyksestä ja kauhusta aivan sanattomiksi. He
tuijottivat kuin kivettyneinä puhujaan ja Erkki vetäytyi vaistomaisesti
vanhempien veljien suojaan.

— Sekö hirveä mies! sai Aapo vihdoin suustaan.

— Totta on, että ennen olin kylläkin hirveä ja peljätty. Mutta nyt
olen toinen mies! Vai onko puoleen vuosikymmeneen enään kuultu mitään
Rosvo-Kallen ilkitöistä? Ja kuitenkin olen elänyt samoilla seuduilla
kuin aikaisemminkin. Lapin kansa on minulle jo antanut anteeksi ja
toivon että Ruijan väki tulee tekemään samoin, tutustuttuaan nykyiseen
Poro-Kalleen.

— Emme usko, että Kjelvikissä annetaan koskaan anteeksi sitä kahdeksan
nuotan varkautta, minkä siellä kerran teit! He varmaan tappaisivat
sinut! Mekin olimme sinä talvena kuolla puutteeseen, kun saimme
nuotatta olla parhaan kala-ajan, virkkoi Aapo äreästi.

— Yhtä paljon kuin ennen uskoin ihmisten pahuuteen, luotan nyt heidän
hyvään tahtoonsa ja hyväsydämisyyteensä. Senvuoksi uskon Kjelvikin
kylänkin antavan anteeksi. Jos kerran täältä hengissä sinne vielä
päästään, aijon itse tunnustaa pahat työni ja vähitellen korvata
vahingot, sekä saattaa takaisin nuotat, jotka muuten ovat vielä
täydessä kunnossa vanhassa varastopaikassani Finkonkjeilassa. Mutta
tässä ei nyt ole aikaa vanhojen ikävien muistojen penkomiseen. Muuan
ihmishenki on vielä vaarassa ja nyt voi olla minuuteista kysymys! Mutta
sanokaa toki ensin, voitteko antaa anteeksi entiselle Rosvo-Kallelle
hänen pahat tekonsa teitä kohtaan? Uskon, että tulette sen kuitenkin
tekemään, sitten kun kerron teille surullisen elämäni tarinan.

Miehen rehellinen puhe ja vilpitön katse vaikutti poikiin. Omituiset
olosuhteet, joissa elettiin, tulivat vielä avuksi, tehden sen, että
pojat hetkisen kuluttua vakuuttivat tahtovansa tulla ystäviksi
Poro-Kallen kanssa ja unhottaa Rosvo-Kallen.

Mies jatkoi sitten puhettaan:

— En tiedä miten on käynyt lappalaisen ystäväni, Muotkavuoman Matin.
Olin hänen kanssaan Tromssan markkinoilla, jonne veimme aluksen täyden
poron nahkoja ja lihaa. Palatessamme jouduimme Hammerfestin tienoilla
kamalaan etelämyrskyyn, ajauduimme tänne, aluksemme särkyi rantaa
vasten ja lähtiessämme saaren sisäosia katselemaan eksyimme toisistamme
sakeassa sumussa, joka meidät äkkiä yllätti. Senjälkeen en ole
toveriani nähnyt, miestä, joka on miesten parhaita. Itse taas jouduin
ravinnon puutteessa siihen kurjaan tilaan, mistä te minut tapasitte ja
pelastitte. Siitä tulkoon teille suurin kiitos ja palkkioksi paras onni
kaikille matkoillenne!

— Lähtekäämme heti etsimään! huudahti Antti.

— Minun ehdotukseni olisi seuraava, jatkoi Poro-Kalle. Kolme teistä
lähtisi Sierkin keralla Mattia etsimään ja yksi jäisi tänne minun
seurakseni, kun vointini ei vielä ole kovinkaan kehuttava. Voisimmehan
me sill’aikaa perata ja suolata turskianne sekä louhia vuoresta
kivihiiltä, jota Jumalan kiitos on yllin kyllin ja jota talven pitkään
kyllä tarvitaan. Me nostamme vuorelle merkiksi riu’un, johon
kiinnitämme jonkun säkin riekaleen lipuksi, niin löydätte takaisin
tänne.

Päätettiin, että Erkki jää kotaan, ja kolme vanhinta veljestä lähtee
etsimään. Niin tapahtuikin. Otettuaan evästä runsaasti ja
poronnahkaiset makuusäkit, pojat läksivät matkaan.

He nousivat tunturiylängölle, laskeutuivat rotkoon, taas tuntureille ja
taas rotkoihin. Kiertelivät rantoja ja samosivat sisämaita. Mutta
minkäänlaista merkkiäkään etsittävästä ei löytynyt.

— Kai miesparka on kuollut jo! tuumivat pojat yön pimetessä ja
ryömiessään makuusäkkeihinsä ensimäisenä iltana.

Niin meni vielä toinen ja. Pojat olivat jo
varmoja, että kaikki etsiminen oli turhaa ja päättivät siis suuntautua
kodalle takaisin. Merkkilippukin juuri parhaaksi oli näkyvissä
kaakossa. Silloin he hämmästyksekseen huomasivat Sierkin kadonneen. He
huutelivat ja viheltelivät, mutta koiraa ei kuulunut eikä näkynyt.

Pimeys ehätti heidät siinä. Ei auttanut muu, kuin vielä yhdeksi
oli vetäydyttävä makuusäkkeihin. Pojat parhaillaan kiskoivat säkkejään
kiinni kun Antti yht’äkkiä huusi:

— Pojat! kuuletteko mitään!

Pojat pistivät päänsä ulos säkeistä.

— Totta tosiaan! Kuuluu haukuntaa lännestä. Olisiko Sierkki löytänyt
jonkun otuksen vai...?

Uni ei tahtonut tulla silmiin. Makuusäkkiinkin kuului kaukainen kumea
haukunta.

                                                  ⸻

Poro-Kallesta ja Erkistä oli sillävälin tullut hyvät ystävykset. Päivät
päästään he suolasivat turskaa. Veneestä muodostivat he aitan,
raivasivat keularuuman tyhjäksi ja suolasivat sen kalaa täyteen.

Silloin tällöin jätti Erkki kuitenkin työnsä ja kiipesi läheiselle
vuorelle tähystämään, eikö veljiä ja kadonnutta miestä jo näkyisi.

Kolme vuorokautta kului umpeen. Mitään ei vaan kuulunut ei näkynyt.

Neljäskin oli puoliväliin kulumassa, kun Poro-Kalle äkkiä havaitsi
Erkki-pojan rientävän tavallista kiireemmin vuorelta alas. Ja pian hän
kuuli huudonkin:

— Tulevat, ne tulevat!

— Montako henkeä sieltä näyttää tulevan?

— En voinut eroittaa! Olivat niin kaukana vielä.

He nousivat molemmat vuorelle. Mutta mitään ei näkynytkään enään.
Pettyneinä he siinä istuivat kauan.

— Olisinkohan ehkä nähnyt harhanäyn tai kummituksia, arveli jo Erkki.

— Kaipa niin! tuumi Poro-Kalle.

He olivat juuri lähtemässä vuorelta alas, kun samassa muutaman rotkon
takaa, aivan läheltä ilmestyi näkyviin joukko. Kaksi pojista tuki
välillään kolmatta, yksi asteli sivulla ja koira juosta lipsutteli
edeltä.

— Hei vaan! Tulevat kuin tulevatkin! huusi riemuiten Erkki.

— Niin tulevat! Mutta mitenhän on Matin laita?

He laskeutuivat vuorelta kodalle tulijoita odottamaan.

Sieltä he viimein saapuivatkin. Pojat rasittuneen näköisinä ja Matti
heidän olkapäihinsä nojaten kalpeana heidän välissään.

— Jumalan kiitos, Matti, sinä siis elät vielä! lausui Poro-Kalle,
joukon saapuessa kodalle. Mutta kenen kanssa olet tapellut, kun noin
olet veressä?

— Jääkarhun kanssa vain! Maakarhun temppuihin olen kyllä oppinut,
mutta nämä jääkarhut ne tuntuvat vasta olevan koko petoja! Ilo oli
kuulla, että sinäkin elät. Luulin sinut jo kauan sitten kuolleeksi.

— Samoin minä sinut.

— Nämä pojat ovat jo kertoneet minulle sinun kohtalostasi! Tulivatpa
he hyvän seidan [seidat = lappalaisten jumaluusolentoja] lähettäminä.
Minä etsin kauan sinua. Vihdoin jouduin eräälle autiolle
valaanpyytäjäin kodalle, samantapaiselle kuin tämä, pienemmälle vain.
Ammuin hylkeen. Sen lihalla sitten elelin. Söin sitä raakana, kun
tulineuvoni olivat hukkuneet, enkä saanut siis tulta. Kodassa olevista
taljoista laitoin makuusäkin ja tarkenin siinä hyvin yöt, vaikka
hullusti kai olisi kovempien pakkasten tultua käynyt. Eilen aamulla
läksin otuksia etsimään tapani mukaan...

— Sinä onnenpoika, kun sait pitää pyssysi! keskeytti Poro-Kalle.
Minunhan meni meren pohjaan veneemme mukana.

— Niin riistanpyyntiin läksin, jatkoi Matti. Tuli jo ilta ja minä olin
palaamassa kodalleni, kun äkkiä aivan lähellä sitä huomasin jääkarhun
köntystelevän. Ammuin ja osasin rintaan. Mutta eihän se peto ollut
milläänkään, tuli vain päälle. En kerinnyt ladata uudelleen, iskin
pyssyntukilla, mutta karhu sai minut allensa ja olin jo aivan varmassa
surman suussa, kun samassa kuulin haukun räjähdyksen ihan äärestäni ja
samassa silmänräpäyksessä vierähti peto nurin kurkut poikki purtuna.
Kun pääsin seisaalleni jälleen, näin urhokkaan Sierkkimme parhaillaan
antavan viimeistä höyhennystä pedolle. Pääsin kotaani ja makuusäkkiini.
Sierkki haukkui vimmatusti koko yön ja aina siihen asti kuin nämä
kunnon pojat tulivat luokseni. Haavani ei ole vaarallinen, mutta kun en
itse yksinäni saanut sitä hyvin sidotuksi, vuoti se armottomasti verta
koko yön ja siksi olen hiukan kai kalpeana nyt.

                                                  ⸻

Poro-Kallesta, Muotkavuoman Matista ja Korhosen pojista tuli
Karhusaarella pian mitä parhaimmat toverit ja ystävykset. Kovaa oli
elämä siellä ja ankara oli talvi. Mutta reippaasti kaikki kestettiin.

Päivät temmellettiin jääkarhujen tai hylkeiden kanssa ja monta tuikeata
ottelua silloin oteltiin. Arvokas nahkavarasto lisääntyi päivä päivältä
ja elintarpeita saatiin samoin yllin kyllin.

Illat istuskeltiin lämpimässä kodassa tarinoiden ja juttuja kertoillen.

Jouluna pidettiin suuret juhlat. Niin suuret kuin on mahdollista
kaukana jäämeren yksinäisessä saaressa. Takassa hehkui huikea hiilos,
rasvalamppu loisti kodan joka nurkassa ja jouluporsaaksi paistettiin
komea hylje. Onni oli hiljainen ja suuri siellä kaukana kaukana
pohjolan pyhässä rauhassa, minne ei koskaan maailman melske kuulu ja
missä ei koskaan pauhaa sota.

Onni olisi ollut täydellinen, ell’ei kodan asukkaille yhtenään olisi
mieleen pyrkinyt:

— Mitenhän nyt suree Muotkavuoman kota ja miten itkee isä ja äiti
Kjelvikissä.

Mutta Poro-Kalle lohdutti:

— Pojat! Ajatelkaa millainen on keväällä ilo Muotkavuomassa ja
millainen Kjelvikissä, kun kadotetut saapuvat terveinä ja tuovat
tullessaan vielä tuhansien markkojen arvosta jääkarhun ja hylkeen
nahkoja. Minkäpä sille mahtaa, että nyt olemme täällä. Kovaa on tosin
tämä elämä, mutta sitä kovempia poikia se meistä tekee. Ja reippaana
pysyköön mieli!

                                                  ⸻

Oli juuri juhannusyö ja keskiyön aurinko korkeimmillaan pohjoisella
taivaalla. Ukko Korhonen Kjelvikissä istui tapansa mukaan ikkunan
ääressä, katse merelle luotuna. Niin oli hän istunut syksystä saakka.

Ukko parka on kadottanut järkensä, sanoivat kyläläiset.

Keskiyön aurinko loisti niin kummasti! Ukko Korhonen hypähti
seisaalleen, pyyhkäsi hikeä lasista, katsoi tutkivasti merelle ja
syöksyi samassa pihalle.

— Katsokaa, tunnetteko venettä merellä! hän huusi.

Juhannusjoukon hilpeä tanssi keskeytyi. Kaikki juoksivat rantaan.
Korhosen eukkokin kompuroi pirtistä ulos. Juhannushumu hiljeni
omituiseksi äänettömyydeksi. Useat joukosta kalpenivat. Alkoi aivan
puistattaa. Kuului hiljaisia kuiskauksia:

— Se on aave! Kummitus!

Kaikki odottivat, että aaveena näkyvä alus, joka oli aivan syksyllä
hukkuneen Korhosen aluksen näköinen, pian sulautuisi keskiyönauringon
salaperäiseen loisteeseen ja sinne häviäisikin.

Mutta alus läheni lähenemistään, navakan tuulen pullistaessa purjeita.

Alkoi aivan jo kammottaa. Ja kun pursi vihdoin sukeltautui
satamansuusta sisään ja laski ankkurin, eivät ihmiset enään tienneet
mitä ajatella. Vasta sitten kun kaikki Korhosen neljä poikaa ja heidän
kaksi seuralaistaan ilmestyivät laidalle ja huusivat: ”Terveisiä
Karhusaarelta”, käsittivät rannalla olijat mitä oli tapahtunut ja
kajahuttaen huikean hurraahuudon he ottivat onnelliset tulijat vastaan.

Nopeasti levisi talosta taloon tieto Korhosen poikain palaamisesta sekä
heidän monivaiheisista seikkailuistaan. Ja kaikkialla silloin
ylistellen sanottiin:

— Kovia poikin, ne Korhosen pojat!

Rajaton oli riemu Kjelvikissä ja yhtä rajaton viikon kuluttua
Muotkavuoman lappalaiskodassa!