Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin Kotkasta ja Keisarista.

Ensimäinen Luku.

Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin.

Paavo ja Liisa olivat sisarukset. Pienet olivat. Nuoret olivat;
eivät he olleet vanhemmat kuin sinäkään, nuori nopsakenkä, joka tätä
kummallista satua luet.

Kuulkaappas nyt! Eräänä kesäaamuna, juur kun kukko navettakujalla
pani tuota parasta lauluaan ”Kukko kiikaa”, lähtivät Paavo Liisa ja,
vanhempainsa luvalla, tuonne vähäiselle töyräälle marjaan. Töyrä
oli vaan kolme, neljä kiven viskattavaa heidän kotonsa portailta.
Marja-astiat oli heillä tietysti muassa. Niitä nyt juur vyöryttivät
tietä pitkin ja lauleskelivat: ”kipposten, kupposten, astiani täyteen!”
Jopa kohta seisoivatkin töyrään korkeimmalla kukkulalla.

”Voi, Paavo! täällä on mansikoita aivan punassa vain. Poimitaan,
Paavo”, lallasi Liisa lystisti.

Ja nyt molemmat poimimaan! Poimitaan siinä sitten vireästi hyvin; eikä
aikakaan, niin jo ovat astiat täynnä makeita mansikoita.

”Joko mennään kotia nyt, Liisa?” sanoi Paavo.

”Älä hätäile; minä poimin vielä vähän vyöliinaani”, vastasi Liisa.

”No, olkoon menneeksi!” tuumasi Paavokin, ”minä poimin lakkiini.”

Siinä nyt taas seisotaan kyykkyisillään, ja marjoja karttuu
karttumistaan.

Mutta mitäs ollakkaan! Korkealla ilmassa tuolla, juur Paavon ja Liisan
pään kohdalla, lentää löyhyttelee suuri, suuri lintu, jolla näkyy
olevan varsin summattoman suuret siivet, niin suuret, että niiden alle
varmaankin mahtuisi koko joukko Paavoja ja Liisoja.

Niin ainakin sisarusten mielestä, jotka juur tarkistella tuijottivat
tätä kummitusta.

Se oli lintu semmoinen, joka piti tapanansa pistää siipiensä alle
kaikellaista ja monenmoista elämää ja lentää tiehensä, taikka suoraan
noukkia nokkaansa pienempiä lintuparkoja, joita ei edes viitsinyt
kantaakkaan siipiensä alla; ja sitä lintua sanottiin Kotkaksi. Ja
vieläpä oli tämä kotka oikein Keisarin Kotka, Niin, se oli todellakin
Keisarin palveluksessa. Se liiteli, laateli maat ja meret, ja oli
sillä, kotia kun tuli Keisarin hoviin, aina jotain uutta Keisarille.
Välistä toi se kaukaa ulkomailta kaikellaisia kummallisia kukkoja
ja kanoja, joista Keisarille syntyi kaunihia kulta-munia ja jotka
pudottivat hopea-höyheniä. Välistä taas toi se kissoja ja koiriakin
kaikki kultakarvaisia vain; sillä kullasta kaikki Keisarille olla pitää.

Nyt kun Kotka näki lapset töyräällä, ajatteli heti: ”Aha! Tuossapa
taas uutta Herra Keisarilleni. Kuinka nuo punaiset marjat maistunevat
makealta suussa suuren Herra Keisarin, vaikkapa ne eivät kultaa
olekkaan. Tuskinpa hän ennen on semmoisia syönytkään, hän, jonka
tavallisena ruokana on voisula vain ja kultavelli. Ja nuo lapset minä
samassa vien näytteeksi kerran Keisarille, mimmoiset pikku pojat ja
tytöt tässä maassa ovat, koska tämä maisemakin on Herra Keisarin
valtakuntaa.” Niin tuumasi Kotka ja yht’äkkiä — hilivei! pisti alas
ilmasta Paavon ja Liisan kimppuun. Sovitteli siinä sitten siipiensä
alle heidät, vaikka lapsiparat kyllä ponnistelivat vastaan. ”Älä vie
meitä! älä vie meitä!” huusivat Paavo ja Liisa. Mutta Kotka ei ollut
kuulevinansakaan; ilmaan nousi vain, eikä lasten ollut muu kuin
seuraaminen. Mutta marjat, astiat sinne jäivät töyräälle, sinne Paavo paran
lakkikin. Kotka ei nyt siinä hädässä niitä muistanutkaan, kun
oli Liisassa ja Paavossakin kylliksi työtä, ja lapset taas olivat niin
hämmästyksissään, ett’ei heidän siinä käynyt marjoistansa, astioistansa
huolta pitää. Niin läksi siis Kotka lentoon. Lensi sitte pitkät matkat,
maat ja meret, ja miten lienee lentänytkin, niin jo tultiin viimein
Keisarin hoviin. Ja kohta saamme kuulla miten siellä kävi.

Toinen Luku.

Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen
tulevat kotia.

Komea oli Keisarin koto. Kullalta kiilsivät katot ja hopealta hohtivat
seinän hirret.

Istui siellä Keisari sitten istuimellaan, joka oli niin kaunis, niin
kaunis, ett’ei voi virressä vetää eikä saarnassa sanoa.

Kotka, kun nyt tuli lentäen, huomasi Keisarin jo akkunasta heti,
vaan ei malttanutkaan ovesta lentää sisälle, kiire kun oli näyttää
hallitsijalleen mitä makeaa taas muassansa toi; akkunasta säntäsi
sisälle peto vain.

”No, mikä sen siivoton pöllö sinä olet, kun akkunasta sisälle lennät!”
huudahti närkästyksissään Keisari.

”Tässä kerran tämän maan eläviä, tässä tämän maan marjasia!” vastata
pöyhisteli Kotka vain eikä ollut millänsäkään Herransa huudosta, ja
samassa laski lapset laattialle Keisarin eteen. Siinä seisoivat siis
Liisa ja Paavo kuni puusta pudonneet.

”Mitä minä noilla teen!” ärjäsi Keisari Kotkalle; ”kuka sinun on
käskenyt ihmisen lapsia minulle tuoda, enhän minä niitä syö.”

”Niillä on makeita marjoja, makeita marjoja”, kehui Kotka ja oli
toimissaan vain.

”No, annappa tänne marjat sitten”, käski Keisari.

Mutta nyt joutui Kotka pahaan pulaan. Jo huomasi, että Paavon, Liisan
marjat olivat menneet.

”Kah, sen veijarit!” karjui Kotka, ”kun marjat olette pudottaneet.”

”Mene matkoihisi sinä, kurja Kokko, äläkä tässä tyhjiä tuumi”, määräsi
Keisari.

Ja Kotka parka pötki pois, minne lienee pyörähtänytkin.

Nyt kääntyi Keisari lapsiin. ”Mistä te olette, lapsi parat?” kysyi hän.

Mutta Paavo ja Liisa olivat niin peloissaan, ett’ei sanaakaan heidän
suustansa lähtenyt. Tämän havaitsi Keisari ja päätti lempeästi kohdella
lapsukaisia.

”Älkää peljätkö ollenkaan, rakkaat lapseni, en minä teille pahaa tee;
puhukaa pois vain! Kenen poika sinä olet, pieni popposeni?” puheli
Keisari, taputtaen Paavo poloista olkapäälle.

Tästä jo rohkeni Paavo ja vastasi: ”Isän poika minä.”

Liisa, kun kuuli Paavon puhuvan, rohkeni hänkin ja virkki ilman
Keisarin kysymättä: ”ja minä olen äitin tyttö.”

”Vai niin”, sanoi Keisari, ”te olette ehkä sisarukset?”

”Niin, Liisa on sisareni” puhui Paavo.

”Ja Paavo on veljeni”, lisäsi Liisa.

”Kyllä ymmärrän”, arveli Keisari; ”Tiedättekö nyt missä olette?”

”Emme tiedä”, vastasivat sisarukset yhdellä suulla.

”Te olette nyt Keisarin hovissa; minä olen itse Keisari, ja tuo lintu,
joka teidät toi tänne, on minun Kotkani. Se tuopi matkoiltaan minulle
aina yhtä ja toista. Nyt se toi teidät. Mutta mikä sinun nimesi, poika?”

”Paavo minä olen.”

”Entäs sinä, tyttö tepsuni?”

”Liisa niinä olen.”

”Hyvä, tulkaa nyt hoviani katsomaan”, sanoi Keisari ja, käyden heidän
välissänsä, rupesi taluttamaan heitä läpi kauniin asuntonsa.

Keisarin kamarista, jossa he tähän asti olivat olleet, ja joka oli
hyvin soma ja kaunis, sekin, tulivat he suureen saliin, summattoman
suureen. Siinä oli laattia paljasta hopeaa ja katto kiiltävää kultaa.
Huonekaluja oli siinä niin paljon ja niin kauniita, ett’ei maalla
moisia. Paavo Liisa ja, jotka olivat tottuneet näkemään ainoastaan
köyhän kotinsa puisia penkkejä ja pöytiä, seisoivat siinä suurin
silmin, katsellen tätä kaikkea kummaa.

”Liisa! kyllä tämä on taivas”, arveli jo Paavo.

”Ei, ei tämä ole kuin minun hovini vain”, vastasi Keisari hymyillen.

”Katselkaa nyt täällä miten mielitte”, sanoi hetken perästä Keisari ja
meni takaisin kamariinsa toimilleen.

Sinne jäivät Liisa, Paavo kummastelemaan Keisarin suurta salia. Siellä
kuleskelivat he ylt’ympäri sitten, ja hupainen heidän oli olla.

”Mikähän tämä on?” kuiskasi Liisa, koetellen sormillaan erästä sievää,
savesta tehtyä veistokuvaa, joka seisoi eräällä pöydällä.

”Kyllä se on enkeli, se”, tuumasi Paavo, ”kah, siivetkin on sillä, ja
isä on minulle monta kertaa sanonut, että enkeleillä on siivet.”

”Voi kuinka se on sievä! puhuukohan tuo?” arveli Liisa.

”Osaatko sinä puhua?” kysyi Paavo veistokuvalta, mutta mitäs se olisi
osannut puhua, enemmän kuin lumi-äijä, savesta kun oli vain.

Katselivat siinä sitten sisarukset vielä ison aikaa, katselivat kuvia
seinillä, kultaisia kynttilä-kruunuja katossa, hopea-helmiä matoissa
laattialla ja monia muita moisia. Kuka niitä kaikkia voi luetella, mitä
Paavo ja Liisa näkivät!

”Voi sentään, Liisa, kun jätimme marjamme sinne töyräälle”, sanoi Paavo
hetken kuluttua, ”olis ollut niin lysti saada antaa jotain tuolle
Keisarille, joka on niin hyvä.”

”Hei Paavo!” huudahti yht’äkkiä Liisa. ”Onpa marjoja vielä vähäsen.”
Ja samassa irroitti hän vyöliinan-palteen rihmasta, jolla vyöliina
sidotaan ruumiin ympäri, ja äläppäs allakkaan! marjat olivat siellä
vielä. Tätä eivät lapset ennen olleet huomanneetkaan. Ja nyt nousi ilo.

”No, voi toki!” iloitteli Paavo; ”nuo me annamme Keisarille.”

Ja samassa tulikin Keisari takaisin kamaristaan.

Liisa meni häntä nöyrästi vastaan, niijasi niin syvään ja sanoi:

”Ottakaa, hyvä Keisari, nämä marjat vastaan; minulla oli vielä vähän
vyöliinassani.”

”No, kah kummaa!” sanoi Keisari ja pisti yhden marjan suuhunsa. ”Voi,
hyviäpä nämä ovatkin”, lisäsi hän sitten ja söi vielä toisenkin; ”mutta
syökää itsekin, lapsi-kultani.”

”Ei, ottakaa kaikki vain, hyvä herra Keisari! kyllä me toisia poimimme
taas”, vakuutti Liisa; ja Keisari söi marjat, kun söikin, Paavon ja
Liisan iloksi.

”No, nyt kun te olette antaneet minulle näin makeita marjoja, niin
tulkaa, ottakaa tästä tavara-arkustani jotain palkinnoksi”, sanoi
Keisari ja vei lapset erään suuren arkun tykö, aukaisi sen, — ja
Paavo Liisa, siinä nyt valitsemaan mitä parhaimpana pitivät.

Kaivoi siinä Liisa sitten, niin jo tarttui sormen päähän sievä,
kultainen sormustin eli vingerpori, — ja sen piti Liisa ja oli
iloissaan.

Paavo sai taas sormiinsa hyvin kauniin hopeaisen hauin-uistimen, jolla
oli siimakin hopeasta ja jolla Keisarille hopea-haukia uistettiin.

”Kah! on isälläkin hauin-uistin, mutta ei se ole näin kaunis; saisinko
mä tämän?” kysyi Keisarilta Paavo.

”Pidä, veikkonen, hyvänäsi”,vastasi Keisari. ”Ja nyt, jos tahdotte,
tulkaa Keisarinnaakin katsomaan ja sitten saatte, jos mielenne tekee,
lähteä kotianne.” Vei sitten Keisari heidät taas monen hopealta
hohtavan ja kullalta kiiltävän huoneen läpi, kunnes tultiin Keisarin
kyökkiin. Siellä Keisarinna par’aikaa keitti kultakahvia. Esitteli
sitten Keisari lapset puolisolleen, ja tämä suuteli, hyväili heitä,
antoi heille sitten vielä kupillisen kummallista kahviaan ja nisuleipää
monenmoista, jotka makeasti sulivat sisarusten suussa. Kun nyt oli
vielä hovia kaikin kerroin katsottu, kutsutti Keisari Kotkan taas
luoksensa ja määräsi:

”Nyt sinun pitää viedä nämä lapset samaan paikkaan takaisin, josta ne
otit.” Sanottiin siinä sitten hyvästi molemmin puolin, ja sisarukset
erkanivat Keisarista ja Keisarin rouvasta. Kotka lahti lentoon, lapset
siipiensä alla. Mutta Kotkalla oli paha mielessä. Oli, näet, vielä
vihoissaan siitä, että Keisari oli häntä vähäsen torunut, kun akkunasta
lensi sisälle ja ihmisen lapsia toi muassaan. Tuumasi nyt viedä Paavon
ja Liisan Kyöpelin vuorelle, jossa vanhat akat piiskaavat pieniä
lapsia, kun niitä sinne tuodaan.

”Nyt minä vien teidät Kyöpelin vuorelle”, sanoi Kotka lennossaan.

Jo Liisa ja Paavo rupesivat vapisemaan.

”Mutta kyllä mä tässä neuvot tiedän”, tuumasi Paavo, kun Kotka juuri
sattui lentämään heidän kotonsa yli.

Otti sitten sen Keisarin antaman hauin-uistimen lakkaristaan, sitoi
siiman pään Kotkan siipeen kiinni ja, juuri kun Kotka nyt oli katon
kohdalla, päästi hauinkoukun menemään alas, ja äläppäs vain! tämä
tarttui räystääsen kiinni.

Yht’äkkiä seisahtui Kotka, kun, näet, uistin esti lentämästä. Nytkiä
räpytteli se siinä kyllä, mutta ei päässyt paikaltaan.

”Päästä meidät alas”, sanoi Paavo, ”niin pääset pulastasi.”

No, ei siinä ollut Kotkalla muu neuvona. Alas lennähti se Paavon ja
Liisan kodon pihalle, jossa päästi heidät, ja Paavo puolestaan irroitti
uistimen siiman pään Kotkan siivestä.

”Kiitoksia kyydistä”, sanoi Paavo, ja Kotka lensi tiehensä, lensi niin,
ett’ei sitä sen kovemmin kuultu eikä nähty. Lensikö takaisin Keisarin
hoviin, vai matkustiko Kyöpelin vuorelle, sitä en tiedä.

Mutta Paavo istui pian isänsä polvella ja Liisa äitinsä sylissä. Niillä
Keisarin antamilla lahjoilla tulivat he sitten, ikäisemmiksi kun
pääsivät, aika onnellisiksi. Paavo sai uistimellaan hopealta hohtavia
haukia, ja Liisalta kävi työ vireästi, kun hän ommellessaan käytti
tuota kaunista sormustinta, ja varain aamusin ahkerana istuen oli
hänestä kuin hän olisi ollut Keisarin hovissa, sillä nousevan auringon
säteet kultasivat kullaksi huoneen kaikkine kaluineen.

Sen pituinen se.