IX

Keihään- ja kiekonheitto olivat nuorten mieluisinta urheilua. Joka
päivä uimisen lomassa oli heillä harjoitustunti, ja he harjoittelivat
sellaisella innolla kuin aikoisivat kilpailemaan olympialaisiin
kisoihin. Sinne Reino lupasikin lähettää Davidin maanalaista maata
edustamaan.

Reino oli jo saavuttanut keihäänheitossa viidennenkymmenensä, mutta
Davidin saavutus oli 63 ja runsas puoli askelta. Reino katseli ihaillen
Davidin heittoja ja iloitsi paljon enemmän kuin itse asianomainen
uusista ennätyksistä. Tytöt laskivat leikkiä väittäen, että Reino luki
itselleen ansioksi runsaan toisen puolen Davidin taidosta.

— Niin, olenhan minä hänen oppi-isänsä! virkkoi Reino mahtipontisesta

Ruth oli myöskin paljon taitavampi Ainoa. Reino arvelikin, ettei
Ainosta tulisi heittäjää ollenkaan, hän kun aina rupesi heittäessään
nauramaan.

— Heittäessä pitää olla totinen kuin lantunistuttaja ja silmä kovana.
Katsopas Davidia! Tuollainen ilme pitää heittäjällä olla..

— Saako hän tulla edes katsomaan sinne olympialaisiin? Minä veisin
hänet mielelläni mukaan, virkkoi David.

— Luvataan! Mutta muista, Aino, sitten huutaa: — Hei, hei, hei,
David, David!

Oli syyskuun ensimäinen perjantai. Ruth ja Reino olivat toisella
puolella ja toisella David ja Aino. He olivat jo heittäneet kukin
kymmenen heittoa keihäällä. Aino oli juuri heittänyt ja purskahti
helakkaan nauruun, kun tämä heitto oli huonompi kuin kaikki hänen
edellisensä. Reinon piti odottaa, kunnes David heittäisi heittonsa, ja
mennä sitten noutamaan keihäs ensin Ruthille ja sitten itselleen. Mutta
hän otaksui, että David heittäisi keihäänsä entistä rataa kauas, ja
kiiruhti noutamaan Ruthin keihästä. Tällöin sanoi David Ainolle: —
Osaankohan minä heittää keihääni aivan sinun keihääsi rinnalle? Ja hän
heitti huomaamatta, että Reino juuri sillä hetkellä juoksi tyttöjen
keihästä kohden.

Kuului hirveä kirkaisu kahdesta nais-suusta. Keihäs sattui Reinoa
rintaan vasemman solisluun alapuolelle. Hän kaatui maahan selälleen
ääntä päästämättä. Terävä kärki oli tunkeutunut keuhkon yläosan läpi ja
pysähtynyt lapaluuhun.

Ruth oli ensimäisenä paikalla. Hän polvistui nuorukaisen pään puoleen,
näki tämän kalvenneet kasvot ja elottomat silmät, ja huusi sielunsa
suuressa tuskassa:

— Oi hyvä Jumala, älä anna hänen kuolla!

David vetäisi keihään ulos, jolloin verisuihku tulvahti hänen ja Ruthin
kasvoille.

— Oi rakas veljeni, älä kuole! Jumalani, Jumalani, pelasta veljeni!
rukoili Aino kädet ristissä ja silmät kyyneleissä.

Ruth tukki kädellään haavan, ja verisuihku pysähtyi. Sitten hän pyysi
Davidia pitämään haavaa kiinni, repäisi kaistaleen uimapuvustaan ja
sillä veljensä avustamana sitoi haavoittuneen.

Ruth oli muuttunut merkillisen tyyneksi. Hän oli saanut sisällisen
varmuuden, että Reino saisi pitää henkensä, ja hän lohdutti Ainoa: —
Älä itke, ei veljesi kuole!

Kun side oli saatu jotenkuten paikoilleen, tuli Reino tuntoihinsa ja
kysyi: — Mitä, sattuiko minuun?

Ruth pani sormensa haavoittuneen huulille ja virkkoi:

— Älä nyt, hyvä poika, puhu mitään, niin sinä paranet.

Reino yritti nousta, mutta David nosti hänet käsivarsilleen.

Kun David näki viimeisen heittonsa hirveän seurauksen, sai hän
sellaisen iskun rintaansa, ikäänkuin keihäs olisi mennyt hänen oman
rintansa läpi. Hän tunsi samoinkuin tytötkin kamalaa tuskaa, mutta
hänen tuskansa oli kahta kauheampi tuntea, kun hän piti itseänsä
syyllisenä tapaturmaan. Palavia rukouksia hän lähetti Kaikkivaltiaan
luo, että Reino pelastuisi kuolemasta. Kun siis Reino teki ensi
kysymyksensä, niin lämmin ilon laine läikähti Davidin rinnassa, ja hän
lähti kantamaan haavoittunutta hellästi kuin armas äiti sairasta
pienoistansa.

— Voinhan minä kävelläkin, virkkoi Reino.

— Ole nyt kiltisti asemillasi, muuten tuotat surua meille kaikille,
sanoi Ruth äidillisesti.

Onneksi lautta oli sillä puolella ja tytöt meloivat yli.

Aino juoksi noutamaan vaatteita, saavutti pian toiset ja pisti Ruthin
puvun tämän ylle heidän kävellessään kotia kohti.

Suuri oli vanhempienkin kauhu, kun he kuulivat onnettomuudesta. Maria
vallan vapisi, niin ettei hän vähään aikaan kyennyt tekemään mitään.

Kun siteet päästettiin ja haava voideltiin manilla, etsi Aino uusia
siteitä, mutta Reino sanoi: — Minä en parane ollenkaan, ellen saa
pitää näitä alkuperäisiä. Silloin Maria naurahti ensi kerran hänkin ja
virkkoi: — Se oli oikein Reinoa se!

Mutta paraneminen ei käynytkään nyt niin helposti kuin tavallisesti
manivoiteen avulla. Seuraavana päivänä haavoittunut sai kuumeen, posket
hohtivat punaisina ja kädet olivat kuin tulessa. Mani auttoi kyllä aina
hetkeksi, mutta noin tunnin kuluttua palasi kuume aina uudelleen,
kunnes se taas poistettiin manilla, jota potilaalle annettiin sekä
sisällisesti että ulkonaisesti. Vuorotellen valvottiin öisin sairaan
vuoteen ääressä. David ja Ruth tarjoutuivat ensin kahden valvomaan
vuorotellen, mutta Aino ja vanhemmat eivät sitä sallineet, vaan
tahtoivat heidän kanssansa ottaa osaa sairaan vaalimiseen.

Reino oli usein horroksissa, ja silloin hän houraili maanpäällisistä
tapahtumista. Milloin hän ajoi polkupyörällä kilpaa, milloin hiihteli
valkoisilla hangilla yhdessä Ruth Rautamon kanssa. Usein hän eli
tapahtumia vapaustaistelusta Vilppulan rintamalla ja Tampereen
valloituksessa.

Ääretön oli tuska silloin kaikilla, mutta erittäinkin Davidilla, hän
kun pelkäsi tulevansa murhaajaksi. Hän rukoili rukoilemistaan, että
hyvä Jumala ei sallisi Reinon kuolla. Vapisevin käsin hän, jonka sormet
tähän asti eivät olleet vielä koskaan vavisseet, voiteli potilaan
kuumeista otsaa ja tiputteli manipisaroita hourivan huulille.

Levollisin kaikista oli Ruth. Vaikka hän suri ja oli vakava taudin
johdosta, niin hänellä oli samalla vuoren vankka usko sairaan
paranemisesta. Ihmeelliset sormet oli neidolla. Kun hän niillä siveli
hourivan otsaa, poskia ja käsiä, niin heti kuumehoureet hävisivät,
heleä puna katosi poskista, sairas avasi silmänsä ja hymyili kaunista
hymyään.

Koko viikon oli Reino näin maannut kuumeessa. Tuli lauantai. Perhe oli
hiljaisin äänin laulanut aamuvirtensä, ja isä Johannes piti
aamurukouksen, jolloin hän ääneen, niinkuin joka aamu ja ilta näissä
yhteisissä rukouksissa tämän viikon aikana, rukoili sairaan
parantumisen puolesta.

Rukouksen jälkeen Aino sanoi äkkiä: — Viedään Reino kylpyyn, ehkä hän
silloin paranee.

— Tuo ajatus on tullut itse Jumalalta. Miksi emme ole sitä ennen
huomanneet, virkkoi äiti ja jatkoi: — Tule, Aino, mennään heti ja
valmistetaan amme. David saa kantaa sitten Reinon kylpyyn.

— Menkää, menkää! hoputti isäkin. — Varmasti se ajatus on tullut
taivaasta.

Kylvyllä olikin siunattu vaikutus. Heti kun sairas laskettiin
ammeeseen, tunsi hän elämän virtaavan suonissaan.

Tauti oli voitettu, kuume ei enää sen koommin palannut, silmät saivat
taas terveen loisteen ja potilaalla oli puheluun suuri halu. Mutta Ruth
oli ankara sairaanhoitajatar, hän kielsi puhumisen tänä päivänä. —
Katsella saat, mutta puhua et. Ehkä huomenna hiukan!

Illemmalla sai sairas vielä uuden kylvyn, samalla kertaa kuin
toisetkin. Ja illalla pidettiin kiitosrukous Reinon paranemisen
johdosta.

Kaikki olivat niin sanomattoman iloisia ja onnellisia. Aino sai sinä
iltana monta syleilyä osaksensa. Ruthin syleilyihin hän oli vallan
tukehtua. Reinon paraneminen luettiin Ainon ansioksi.

Vakava David oli niin iloinen, että hänen mielensä teki oikein hyppiä.
Hän otti Ainoa vyötäisistä ja pyöräytti tyttöä monta kertaa ympäri,
sanoen:

— Sinä olet pelastanut sekä veljesi että minut!

— Jumala sen teki! vastasi Aino.

— Niin, Jumala kyllä, mutta hän käytti sinua välikappaleenaan. — Voi,
kuinka minä sinua nyt rakastan!

Seuraavana viikkona tapahtui haavan paraneminen nopeasti. Reino tahtoi
jo monesti nousta makuulta, mutta se estettiin. Hänen täytyi olla
vuoteessa vielä seuraavaan lauantaihin asti. Mutta suloista olikin nyt
maata, sillä kaiket päivät istui Ruth hänen vieressään käsitöitään
tehden, palvellen ja hoivaillen.

David soitteli sinä viikkona hyvin usein viuluaan ja urkuja; usein
kaikki viisi lauloivat kiitolliselle kuulijalle, joka puhkesi sanomaan:

— Oi kuinka ihanaa on sairastellakin, kun on niin erinomaisia
sairaanhoitajia, lääkäreitä ja tällainen sairashuone! Kyllä pätii pojan
lekotella!