X

Pari viikkoa täysin terveenä oltuaan Reino lähti kerran Ruthin kanssa
matkaamaan kahden ”maailman loppua” kohden. He astuivat lautalle ja
meloivat toiselle rannalle. Satumaan äärimmäisellä rajalla Reino ei
ollut vielä koskaan käynyt, ja sinne he nyt matkasivat yhdessä. Siellä
peräkulmassa oli merkillinen tippukiviluola, jossa ei ollut ainoastaan
valkeita, vaan myöskin keltaisia, sinisiä, vihreitä ja punaisia
pilareita. Reino katseli ihmetyksissään luonnon suuremmoista käsialaa
ja virkkoi: — Tämä on Ainonkin nähtävä. Olemme täällä jo niin kauan
olleet ja tämä, maailman merkillisin luola, on vielä näkemättä.

Luolan perällä oli valtava paasi, tasainen kuin pöytä. He nousivat
paadelle, jota koristi iso kuutionmuotoinen kultamöhkäle. Reino koetti
kohottaa sitä, mutta sai sen vaivoin polvensa korkeudelle. Ruth yritti
myös Reinon kehoituksesta, mutta luopui pian aikeestaan ja sanoi: — Ei
nouse, ei viimeisillä voimillanikaan. Eipä tuota luulisi niin
painavaksi.

— Istu nyt sille kultatuolille, kehoitti Reino, — niin olet kuin
kuningatar ainakin.

— Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos
saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus
jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin
nyt olet?

— Ilman sinua, en missään nimessä!

— Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit
huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua
palveltaisiin kuin kuningasta.

— Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin
suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän
kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki
ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin
viettelevimmät huvitukset.

— Mutta onhan siellä neiti Rautamo ja hänkin on Ruth.

— Mitä sinä hänestä tiedät? Onko Aino kertonut?

— Puhuit hänestä houraillessasi.

— Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten
näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja
silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on
minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli
Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun
luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen
käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja
nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja
hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois.
Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat
Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että
veri tihkui kynsien alta.

Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli
kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista
pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti
helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi
vihertävää valoa.

Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista
raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan
voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina,
vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina.
Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin
olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti
kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä
yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.

Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen
vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka
vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku
kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.

Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä
juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja
kävelivät nojaten toinen toiseensa.

Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he
virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he
saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui
tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen,
liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.

Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että
noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki
parhaansa mukaan heitä vaalimaan.

Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet
silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi
liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin
kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan
haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa
valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: —
Pian hän siitä herää!

Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta
kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin
vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.

Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. — Mitä järkyttävää heille
olikaan mahtanut tapahtua?

Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: — Mitä teille, rakkaat lapset,
on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet
jostakin hirveästä vaarasta.

Nyt kertoivat Ruth ja Reino kamalan seikkailunsa.

— Se aukko tukitaan huomenna, eikö niin, isä? virkkoi David.

— Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen
henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne
meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi
sen ulottuville.

— Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, —
vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.

— Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli
Reino.

— Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen
turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun
pelastukseksesi, vakuutti isä.

— Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa?
kysyi David.

— Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt,
mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain
kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini
heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa
tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino
katsoi neitoon rakkaasti.

Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää
juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.

Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin
sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin
tiessään.

Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan
johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja
rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon
suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen
synnyttämä kolina vuoren sisästä.

Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko
reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten
rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät
kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon
kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.

— Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien
hikeä otsaltaan.

— Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan
täst’edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen
mielessään.