XII.

Kömpelöltä näytti kirkko kunnaallaan
niinkuin hautova ja iso riekko.
Kirkko oli täynnä ristikansaa,
surutonten koreet puvut kiilsi,
pyhäin puvut puhui vakavuutta.

Tuli vaimot kantain lasta komsassaan,
kirkonseinään sukset pystytettiin,
Ruthin luota hoippui moni lappi,
nosti kirkonportaill’ leilin suuhun,
joskus remu kuului messun lomaan.

Ovensuussa saamilapset leikkivät,
kirkoss’ oli hien, pihkan haju,
miesten puolla istui eri ryhmin
Aslak, Mauna, Rista; naisten puolla
Kadja, Bigga kuullen messu-ääntä.

Lempeästi kirkkoväärtti myhäili
päässä valetukka, piispan lahja,
nähtiin Ruthin vaimo, Klement, Juoksa,
surutonten katseet oli veltot,
pyhäin silmiss’ oli kiihkon tulta.

Astui alttarilta Hvoslev kaapussaan,
nousi, puhui saarnastuolistansa,
alas tulvi tulikivisaarna,
kimpos seiniin, kieri ulos ilmaan
yli hautuusmaan ja kyläkujan.

Niinkuin vanhan testamentin profeetta,
sotanasiiri hän julki huusi
anateemansa ja iski lautaan,
tankkas sanaa ikivanhaan tapaan
vailla henkeä ja herätystä.

Aslak katsoi häntä, muoto musteni,
muisti Svakon saamat papin iskut,
muisti pakon, uskon uhkaukset,
pyhän valheen, papin vallanhalun,
verot, vainot, kurjuudet ja kauhut.

”Lain salama kun iskee Sinailta
ihmissyämmeen, puhkee tuskan huuto,
evankeliumin valonsäteen
kohdatessa raikuu ilon ääni,
mikään ihmisvoima sit’ ei estä.

Jalot, korkeet tunteet ääniin puhkeaa,
muuten ihmissydän särkyy, murtuu,
ei ne vaijeta voi kirkossakaan!”
— Nuo Laestadiuksen syvät sanat
muisti Aslak, vaipui mietteihinsä.

Lauri Leevi pappi on kuin papit muut,
minä yksin olen tosi pappi,
seuran ylipaimen, hengen päämies,
en voi kuulla tulvaa palkkasuusta,
veroilla sen autuuden saan maksaa.

Niin hän mietti, kuuli saarnastuolista
papin väsyttävän, turhan uhkan
raipaniskuista ja jalkapuusta,
silloin havahti hän aatoksistaan,
kuuli itkun tyrskeen naisten luota.

Biggan olkapäähän Kadja nojasi,
itki ilmi kaikki sala-itkut,
kaikki kaipaukset, synnin tuskat,
mutta käytävällä kulki Magga
elein nauratellen pyhäin seuraa.

Niinkuin syyskuun hämärässä äkkiä
lankee rankkasade räppänästä
sammuttaen tulen, kodan seiniin
yksitoikkoisesti rummutellen,
niin nyt itku kuului kaikkialta.

Aslak värisi, ja tunteen humina
kävi ruumiin läpi herkytellen,
voiman hehku kävi sielussansa,
kookkaana ja äkkiarvaamatta
penkille hän nousi, huusi ääneen:

”Herätkäätte, saamelaiset, herätkää,
pirun profeetta on meidän pappi,
kääntykää jo poijes hänen luotaan,
kääntykää jo poijes pimeästä,
kuulkaa korvess’ ääntä huutavaisen!

Kuulkaa! Kautta Hengen pyhitetty oon,
Hengen vaikutteesta kiroon kaikki
kääntymättömät ma helvettihin,
min’ oon tie ja avain autuutehen,
pappi, rukoile, käy polvillesi!”

Hii ja huu! Nyt riemun huudot kaikuivat.
Niinkuin Daavid tanssi arkin eessä
tanssi Aslak kirkon lattialla,
penkeistänsä nousi miehet, naiset,
huumeissaan ja huutaen ne hyppi.

Aslak Kadjan pyhään kisaan tempasi.
Mylläkästä yli kaiken kuului
Laurin ääni: ”teitte Isän huoneen
rosvoluolaks!” aukas kirkon portit,
hautuusmaalle syöksyi lappalaiset.

Vanha kirkkoväärtti kulki rauhoittain,
vihdoin joukko hajosi ja tyyntyi,
kirkonkellot soi kuin myrskyn kellot
ihmishulluutta ja ihanuutta,
kaiken kauneutta, kadotusta.