XV.

Päivällistä syöden istui perhe
pappilassa vaiti, vakavana.
Papin rouva sanoi lempeästi:
”eilen kirkoss’ oli kumman hiljaa,
nyt se hiljaisuus mua peloittaa.”

Virkkoi pappi: ”Lapista ei pidä
leipää etsiä, ei sieltä kukaan
viel’ oo palannut; ei pakkokeinoin
rauhaa luo, ken miekkaan tarttuu,
miekkaan hukkuu, nyt sen ymmärrän.”

Mutta Inka soitti sormillansa
rummutellen poloneesin tahtiin,
muisti eilisillan tanssiaiset,
pitovieraat, paksun, pyyleen Buchtin,
joka soitti päissään huilullaan.

Muisti Thude Nordvin kokkapuheet,
muistui mieleen vielä mieluisammin
nuori papin alku, studiosus,
sacri ministeri candidatus,
sukulainen sinisilmäinen.

Silloin saliin juoksi Ruthin vaimo,
kaikki atrialta pystyyn nousi. —
”Älä itke, vaimo, älä pelkää,
Inka, rauhoitu, ma käyn ja katson,
koitan hurjan joukon rauhoittaa.”

Sanoi Hvoslev, jätti sauvan nurkkaan,
kulki hiljaa kohti kirkonkylää,
malttaneet ei naiset kotiin jäädä,
kaukaa seurasivat papin tietä,
pappi kulki kohti templiään.

Niinpä raskaasti ei koskaan käynyt,
kulki rakkaan tiensä kumarassa,
ennen kulki usein ilomielin
sunnuntaisin saarna-aatoksissa,
nyt kuin Golgatalle kävi hän.

Tuli kiroellen pyhät vastaan,
naiset sylkien ja miehet juosten
eellä Aslak, Mauna, nuori Lauri,
Aslak, Rista, Magga murtain suuta
sakeana sauhu takanaan.

”Kuule, pappi, huutaja nyt huutaa,
jo on kirves pantu puiden alle,
jos ei puu voi kantaa hedelmiä,
hakataan se, tuleen heitetähän,
Herran päivä lähestynyt on!

Etkö pelkää Herran vihan tulta,
katso, pappi, noin ne paatunehet,
palaa helvetissä!” — Aslak Hetta
viittas kädellänsä Ruthin taloon,
käski papin kädet sidottaa.

Sidottihin kädet selän taakse,
naiset lyötiin kylmin koivunraipoin.
Magga tarttui nuoren Ingan hiuksiin,
nosti käden Lauri, eteen astui,
torjui nyrkiniskun kädellään.

Katsoi Hvoslev tyynnä, totisena
Aslak Hetan silmiin säikkymättä,
niinkuin risahtaissa korvess’ oksan
hirvi, susi katsoo kohdatessaan
toisiaan ne mittas katseillaan.

Silloin Autsist’ tuli apujoukko,
Klement koulumestar’ etupäässä
pyssyin sekä nuijin kirkkotieltä,
uhaten hän käski, nosti pyssyn
niinkuin kouluss’ ennen keppiään.

Kimmahtivat pyhät papin luota
surutonten kimppuun, vaihtui iskut,
monet pyörtyi maahan mellakassa,
monet huohottivat haavoissansa,
monet verin maahan tallattiin.

Karjui joukko kuin ois irti päässeet
kaikki pahat henget helvetistä,
kiiri äänet yli talviseudun,
kaikui intohimon, tuskan huudot
kuin ois sata koiraa haukkunut.

Kuului vihlovat ja villit äänet
iltahämärässä, sekamelskaan
sotkeentuivat veljet, vihamiehet,
kunnes pyhäin joukot teljettihin,
sidottuina latoon ajettiin.

Päästettihin pappi siteistänsä,
Inka itki, papin rouva vietiin
tajutonna kotiin, kaikkialta
kuului kirous ja vihan voihke,
ladoss’ yhä pyhät mellasti.

Kiristellen hampaitansa Aslak
ponnisteli pauloissaan ja huusi,
Mauna siteitänsä koitti purra,
Laurin silmään nousi kyynelhelmi,
vieri palkin rakoon polvilta.

Saapui surutonten lisäjoukot,
kekseillä nyt ulos raastettihin,
kiskottihin pyhät pihamaalle,
lyötiin rautoihin ja vankikyydin
vietiin vankilahan Alteniin.

Ja se kulku oli murheen kulku,
ruumiskelloin soitto, surusaatto,
ja se kulku oli niinkuin retki
itkun erämaassa, surun maassa,
taivas huokasi ja huokas maa.

Ja niin harmaana ei hohda koskaan
Lapin taivas kuin se hohti silloin,
ja niin syvään huokaillut ei milloin
Hvoslev katsoessaan akkunasta
tämän kurjan kulun nähdessään.

Mutta ladon alta ryömi hiljaa
Matte Jouna, nosti pullon suuhun,
ryyppi kunnes juopui, nukkui hankeen,
hampaat irvistivät pimeästä
kohti raskaan taivaan kattoa.

Kaukaa pilven reunalt’ tähti vilkkui
levollisna, yksin kurjaan maahan,
lensi, katos avaruuden kautta
löytämättä onnen toivojaansa,
rauhaa löytämättä lentäissään.