VIII.

Kautokeinoss’ oli syksymarkkinat.
Yliskamarissa Buchtin luona
istui koulumestar Klement sekä Thude Nordvi,
nurkkasihteeri ja ilveniekka renttu,
pari passaria juopotellen.

Rommitodit höyrysivät, Bucht vain joi,
Klement arvokkaana harvaan maistoi.
”Nonne plenum optimum sit, ubi omnes pleni!”,
luutullansa lallatteli Thude Nordvi,
”ubi omnes pleni!” säisti kuoro.

— ”Täällä tuntureilla täytyy juoda vaan,
täällä ränstyy vanha virkaruumis,
ränstyy koko elämä ja voima, tunne, tahto,
kuuroille mun huilullani täytyy soittaa,
tiedättekö, kuka oli Mozart!”

Nosti huilun huulillensa paksu Bucht,
sorasäveleitä siitä päästi,
heitti huilun nurkkaan, iski pyötään nyrkillänsä,
Thude otti huilun, pöydälle hän nousi,
heilutti kuin huutokauppanuijaa.

”Kuules Bucht, nyt oon sun herra tuomaris:
— ’onko viime käräjien jälkeen
kihlakuntaan monta lehtolasta synnytetty?’
— ’Ruthin palkkapiian lapsi, jonka isäks
rahvas väittää itse nimismiestä’.

Joka kulmakunnan löysät tyttäret,
pienet pikisilmänoidat tunnet.
Varo, Ruth sai monen riksin sakon käräjillä,
Aslak Hetta, Mauna, uskon urheet miehet
vievät meiltä viimein piiat, viinat!”

— ”Piispankäräjillä saa ne tuomion,
nostan joka roiston hirsipuuhun,
hitto, juokaa, en ma noitaa pelkää,
taikamestari ma olen, paukautan kättä,
Lapin nainen raivostuu kuin hullu!”

”Nämä villikissat meitä kiihoittaa,
viina tylsistää”, niin ilkkui Thude,
”moni vouti tääll’ on hulluks tullut harmissansa,
miks sai veli Luulajassa virkapassit,
täällä poronliha maistuu puulle!”

— ”Luulajassa pieneen rahapulaan jäin,
kruunult’ otin hiukan etukäteen,
viikon join, mut tuli kohmelo ja tilinteko,
Ruth, hän täytti vaillingin, siis Ruthin malja,
ja nyt veronkantoon! Kadjan malja!

Juoksan riksit eivät mulle unta suo,
kota paloi, nyt se kitupiikki
kätkee vuoriin aarteet”, puhui Bucht ja hoiperrellen
kiskoi ylleen vanhan sinipoimutakin
kiiltonappisen, läks markkinoille.

Markkinoilla metsäkansaa vilisi,
erämaista tuli mekkomiehet
Inarista saakka kaupantekoon, ilonpitoon,
hiljaisuuden yössään ihmeseikkailuistaan
nauraakseen taas koko pitkän vuoden.

Eri ryhmin kulki tietään heränneet
tummin peskin, tummin karsain kasvoin,
halveksien halpaa tyhjää maalliskomeutta;
suruttomat joikui, huolt’ ei huomisesta,
kirjopunaisina puvut hohti.

Joen jäällä porot kilvan kiitivät,
riimutupsuin alla kellot kiikkui,
vöissä, kauluksissa päärmikorut, helyt heilui,
kautokeinolaiset riensi jäälle vastaan,
veivät vieraan tupaan, poron metsään.

Ajoi saita Juoksa huutain pulkastaan:
”pojat tulkaa, viekää porot talteen!”
Pojat väisti: ”ei se koskaan anna vieraslahjaa”,
vihdoin Vasse ajoi porot Ruthin pihaan,
mutta Kadja nousi niinkuin päivä

jälkeen pitkän hämyraskaan Lapin yön.
— Hylkeennahka verhos pulkan sivut,
koruommeltuina Kadjan porovaljaat helskyi,
Kadjan päässä kapper, suippo sinilakki,
kaulass’ siebenavte, ahmankaulus,

keltapalte-paulapieksut jaloissa,
yllään tulipuna sarkakäyhti,
hopeevyö ja käyrä sarvituppi vyötäröillä;
tuli niinkuin raikas viima tunturilta,
niinkuin morsian, mi etsii ylkää.

Aslak tunsi kuin ois käärme pistänyt,
ken on paratiisin päivän nähnyt,
joku enkeli sen ajaa miekallansa yöhön,
kurjuuteen ja kylmään, mietti Aslak, väistyi
yrmein mielin ohi kauppatupain.

Siellä petoskauppaa salaa hierottiin,
kirkkotuvista hän remun kuuli,
äitelyyden, pelon, inhon, ylpeyden tunne
täytti mielen, raskain askelin hän astui
Buchtin veronkantopöydän ääreen.

Veroluettelo eessään istui Bucht
jakkaralla, tutki rahain leimaa,
mahtavana lyöden nyrkkiä hän kokos ortit,
kun hän riksit otti, paistoi naurisnaama,
vilkui tihrusilmin impiin vuoroin.

Aslak pöytään laski rahat massistaan.
— ”Ei nää riitä, kaiva tarkkaan taskut,
rästiä on sulla vielä, muistan, entisistä!”
— ”Lumimyrskyyn multa paraat porot hukkui,
huono oli meren kalasaalis.”

— ”Maksa pois! Sun tunnen, lurjus, ennestään,
rahat pois tai ryöstän koko kodan!”
— ”Ota peski, ota porot, ota pettuvelli,
ota silmä, ota vielä sydän multa,
mies oot, jos voit vielä hiukan vuottaa!”

— ”Minä maksan”, sanoi Mauna sävyisään.
— ”Sin’ et maksa mitään!”, tiuskas Aslak.
— ”Aslak maksaa vasta Herran viime tuomiolla”,
ilkkui muuan lattanenä lappalainen,
yli joukon heitti Mauna miehen.

— ”Hullut! Sopikaatte itse riitanne,
patukka ois teille paras laki,
menkää kotiin, nyt ei aikaa, huomena ma jatkan!”
huusi Bucht ja etsi samein silmin Kadjaa,
muisti Thuden, hoippui ullakolleen.

Bigga hiipi hiljaa Ruthin keittiöön,
tuliaisiks toi hän poronlihaa,
Ruthin vaimolle hän haastoi lunastuksestansa:
”Luojan henki liikkuu yli tuntureiden
niinkuin lämmin tuuli kukkain kuussa!

Suuri sielunhätä sull’ on, näen sen,
onko Totuus koskaan koputtanut
sydänovees, ristisisar, kaikki suru katoo,
aukaise, niin kuulet taivaan heljät harput,
Luojaa ympäröivän enkel’kuoron!”

Niin hän puhui, kyynel nousi silmihin,
pyhät kädet helmassa hän istui,
joilla ennen läpi pakkasen ja lumimyrskyn
nääntymättä kantoi pientä Aslakkia
lämmitellen häntä rinnallansa.

Mutta Ruth vain hieroi kauppaa aitassaan,
vaihtoi ruudit, hamput, padat, kankaat,
porontaljoihin ja näädännahkaan, kapakalaan,
tarjos puorispoksan, tuiman tuloryypyn,
tinki, petti, juotti lappalaista.

Tuli Aslak, huomas valkeen taljansa
sekä heimomerkin, otti taljan.
— ”Tämän taljani on porovaras sulle myynyt,
kuka, sano!” — ”Enkä sano, liukas lappi,
pidä taljas, mutta korjaa luusi!”

— ”Miss’ on emo?” — ”Oisko päässyt pakana
riivaamaan mun kunnon vaimoani”,
sanoi Ruth ja otti puntarin ja juoksi, huusi:
”ulos noita-akka heti talostani,
muuten puntarilla päähäs isken!”

— ”Tule emo! Tääll’ on rutto ilmassa,
herää, Ruuta, muuten syntis kasvaa,
ettei hornan tulikaan voi niitä poroks polttaa!”
Aslak talutteli Biggan kylätielle,
siellä täällä sammui tupain tulet.

Mutta yliskamarissaan myöhään joi
Bucht ja päissään nukkui lattialle,
Thude sitoi paperiset liperinsä kaulaan,
passarit ne naurain, ruumisvirttä laulain
kantoi vahvan nimismiehen aittaan.

Tähdet kiilsi yli turvekattojen
niinkuin helyt saamineidon vyössä. —
Hangell’ lojui vielä mässääjät, soi joikusävel,
kaukaa pappilassa sammui talituikku
nuoren Inkaneidin kamarissa.