KEURUULAINEN IMPROMPTU
Ollilan yliskamarin ikkunasta
Lehmuskujan päässä
päivä laskee luoteen
pilviin, — helmaan kauniin
purppuraisen vuoteen.
Lahti, niinkuin jonkin
linnanpuiston lampi,
kultaisena hohtaa...
taivas hohtavampi.
Lahden saarta kaksi
kuultaa kulisseina...
Tausta tummuu harmaan
hienon vivahteina.
Pitkin saarten rantaa
hopeinen käy juova. —
Kauimpana korpi,
tumman varjon luova.
Kleio
Kauimpana korpi, —
vaarajono muhkein,
rauhallisin viivoin...
Metsäseutu uhkein!
Aikakirjat vanhat
seutu elävöittää...
Järkkyy mieli... hellyys
silmät kyynelöittää.
Täällä jäkälöitä
söivät Lapin laumat,
kunnes näki korpi
Suomen miehen aumat.
Tääll’ on Sydän-Suomi, —
tääll’ on sydän maamme!
Sykettä sen herkin
korvin kuunnelkaamme!
Täällä elämämme
usein säilyi siemen, —
säilyi kansa kurjan
lyödyn Suomenniemen.
Tänne leikkiväinen
väistyi Saimaan lapsi,
takanaan kun jalka
Donin ratsun kapsi.
Tänne Hämeen mailta
miehen hartaan, vankan
kutsui lohisaalis,
aarteet salon sankan.
Pohjanmaalta suola:
urho karski, kuulas, —
joukko vielä liian
kalsea tai suulas!
Täällä sodan yössä
milloin vieras voitti,
pääsivät he kätköön, —
kunnes aamu koitti.
Täällä piilopirtit...
Suuret kaskivaarat...
Täynnä riistaa metsät,
kosket, järvenhaarat.
Ah, jo oli silloin
maahan lyöty lappi:
voitti voimakkaampi,
kanssaan vouti, pappi.
Mutta Kleio tuiman
työn sai voittajista:
luoda kansa yksi
eriheimoisista.
Veli vielä toista
vastaan täällä nousi,
iski nuija, vaani
ilves, ampui jousi.
Kunnes viimein vilja
hurmepeltoon tuohon
kasvoi, — vilja kaunis
Suomen rahkasuohon.
Kansa hymyhuuli,
hillitty ja vakaa,
niinpä luulen, — moinen
kerran paljon takaa.
Te Populum laudamus
Joki alta pienen
kauniin sillan holvin
virtaa niittymaita
kiertelevin polvin.
Syvällä ui hauki,
kravut mustat uivat...
Askeleni sinne
aina palautuivat...
Päivä armas paistaa...
Pesukarttu kalkkaa...
Saanpa kahvit kuumat
leikinlaskun palkkaa!
Seurassani teuhaa
parvi lapsukaisten...
Ohi kulkee, laulaa
perhe mustalaisten...
Päivä armas paistaa...
Kaikki autuudella
täyttää rinnan!... Minne
käännyn kiitoksella!
Oi, jos kansa muinoin
jaksanut ei puurtaa,
peltokirjoitustaan
vaarain kylkiin uurtaa, —
jos ei lieska pilviin
kaskimailta lyönyt, —
kansa kallis nälkään
petäjäistä syönyt, —
mies ei kuoloon saakka
rakastanut lastaan,
taisteluun ei noussut,
arka kunniastaan; —
jos ei keskenäänkin
käyden tiimellykseen
taistellut se kansa
rauhaan, järjestykseen...
Jos ei marttyyreillä
kidutus ja turma,
halla, nälkä, kuolo
miekkaan, mustasurma...
Niin, jos ei se kansa...
enpä paistattaisi
tässä päivää, vielä
kerran kesää saisi!
Leikkisi en lasten
kanssa pientarella,
nauttisi en naista
nuorta ihastella...
Enpä onnen-tilkkaa
vielä unelmoisi!...
Suussani ei kaunis
suomen kieli soisi, —
ah, se tuhat vertaa
kauniimpi on sillä
maalla, jonka tiedän
täällä ympärillä,
tuolla Keuruunjärven
vaaramilla, jotka
näen tänne, sieltä
enemmän: ei kotka
lepäämättä lentää
jaksa loppuun asti, —
kukkuloita silmän-
kantamattomasti!
Niin, ja lähi aivan,
ympärillä armaan
Lintuharjun, jonne
usein kuljen varmaan:
siell’ on jäkälöistä
pehmyt, hieno matto,
yllä ihanainen
honkametsän katto;
sinne näen kirkot,
kylät vainioilta, —
järvet, kosket, jotka
lähtee marjasoilta...
Niin, ja aivan tässä,
jossa sievin polvin
joki virtaa alta
kauniin sillan holvin.
Isoviha
Merkinantopaaden,
”Jylkynkellon”, jyly
kuuluu kukkulalta:
”Jatkuu taisto tyly.”
”Kaiken tallaa, raiskaa
Isoviha julma.
Kylät kauniit nielee
tulipalon kulma.
”Vainioista jääneet
pelkät mustat karret.
Surmattuja täynnä
pihat, teitten varret.
”Mutta suojaa vielä
antaa korven helma...
Eikä vielä pääty
miesten runoelma!
”Piilopirtteihinne
viekää lapset, naiset,
karja, viljan jäännös, —
sadot tulevaiset!
”Itse miehet tänne
Ampialaan käykää, —
niinkuin ampiaiset
laaksoon levittäykää!
”Joukko pieni, kuumat
nuolet lennätelkää:
pientä polttavaista
ylivoima pelkää!
”Ken ei väisty muuten,
lyökää maahan peitsin,
nuijin, aidanseipäin,
paljastetuin veitsin.
”Eikä pääty ennen
vihollisen-seuruu
kuin on vapaa siitä
meidän kaunis Keuruu
”Sitten Suomi suuri! —
Johtajiksi saatte
Herpmanien veljet, —
maineen kaikki jaatte.”
Sankarilaulu
Kertoella tietää
ranta Lapinkankaan,
kuinka ylivoima
soutaa vastahankaan!
Asunta sen tietää
muistaa Hommosaho,
ett’ on mahti suuri,
joskus vallan laho!
Tietää Länkipohja,
vannoo Halmesmäki:
orjalaumat voittaa
pieni, vapaa väki!
Herpmanin pojat
Ain’ ei uljuus auta...
voitettu on Suomi, —
painui parhaimmilta
kuoloon silmäluomi.
Voitettu on Suomi!
Taipui liian monta, —
taipui koko Suomi!
Kaikki toivotonta...
Herpmanien sissit,
niin, he melkein yksin
vielä taipumatta,
toisin käsityksin:
”Viel’ on riemu yksi:
kunnialla kuolla!
Suuri kaiku kerran
teollamme tuolla.”
⁂
Ampialaan, niinkuin
linnoitukseen jaloon,
saapuivat he joulun-
viettoon, vanhaan taloon.
Siellä yksinäinen
pirtti heille hoivan
usein antoi, yössä
korven huminoivan.
Seisovat nyt siellä
päässä isäin pellon,
luona merkkipaaden,
pyhän Jylkynkellon:
”Sydän verta itkee
kivellä nyt tällä:
maa ei enää nouse
kellon jylinällä.
”Yks’ on riemu vielä:
kunnialla kuolla. —
Kaiku suuri kerran
teollamme tuolla!”
Heroica
Pirtissä nyt veljet
joulurauhan saavat, —
tähtitaivas säihkyy,
lunta metsäaavat.
Juodaan häitä, rengin.
Riemu kattomalkaa
nostaa. Vierasjoukko
poistuu. Aamu alkaa...
Ryssän, jota vastaan
enää Keuruu tohti,
opas kidutettu
Ampialaan johti.
”Vihollinen!” huutaa
vartija, ”se töytää
tänne ratsaslaumoin!”
”Kerran saaliin löytää.
”Aina antoi ryssä
meille kuormat kootut,
maksuna sai otsaan
Keuruun kelpo plootut.”
Ratsaslauma saartaa:
”Antautukaa, heikot!” —
”Leikataanko parta,
koirankuonot, peikot?”
Ken ei voimiin luota,
keksii keinot: salaa
tulen nurkkaan tuikkaa
Ampiala palaa!
Yhden veljen kaataa
luoti, liekki salpaa
toisen hengen, — koskaan
ei hän nosta kalpaa.
Kolmas, jättiläinen,
vannoo valan kostaa,
tulesta pois pyrkii, —
katon päältä nostaa.
Juoksee pitkin harjaa, —
noiduttuun ei pysty
kuula, eikä liekin
keskellä hän kysty.
Hopeisenpa kuulan
kalmukki nyt muistaa
muskettiinsa pistää:
kuula urhon suistaa.
Seisoo sissi, katsoo, —
tuleen syöksyy, peittyy...
Talo sortuu, lieska
pilviin asti heittyy.
Ampialan vaara!
Juhlatulet milloin
ylevämmät poltit
juhannuksen-illoin?
Elisabet Carbonaria
Mustan piiloluolan
sammalkaton alla, —
kun nyt yhä myrsky
pauhaa maailmalla, —
voittaja kun riehuu:
miehet, — ken ei näille
maille kuollut, — viedyt
Siperian jäille; —
vanhukset ja naiset
liekkiin korvennettu,
lapset imeväiset
seipäin varrastettu...
Niin, kun vieras riehuu,
kaiken tallaa, raiskaa, —
ken ei muuten sorru,
rutto maahan paiskaa; —
koht’ ei Suomenmaassa
laula kenokaula...
pakkasessa jäätyy
liekki... sammuu taula...
Ah, kun myrsky julmin
pauhaa maailmalla,
siellä piiloluolan
sammalkaton alla
nuori Carbonaria,
papin tytär, rahvaan
poikaan, armas, kiintyy:
eipä miekan kahvaan
päästä, ainoaansa
tässä maailmassa,
sotaan sortuneessa, —
taikka sortuvassa...
Nuorukaisen hellään
syliinsä hän sulkee.
Aika vierii. — Viimein
vaino ohi kulkee.
Kasvaa uusi vilja...
Kasvaa kansan luku.
Viel’ ei sukupuuttoon
kuollut Suomen suku!
Äiti Carbonaria
kertoo lasten kuullen
iltalieden luona,
syksymyrskyn tuullen,
kertoo, kuinka pakko
meidät syöksee taistoon:
”Suomi, älä luota
koskaan muukalaistoon!”
Kertoo tappioista,
joissa kansan voima
silti säilyi, — voima
tuskan aateloima...
Yhä ihanamman
tarun Herpmaneista,
tuleen sortuneista
Keuruun sankareista:
niin, he tuhoutuivat
feeniks-linnun lailla!
Koskaan ei se taru
kuole Suomen mailla.
Vanha talo
Tuossa talo vanha,
niinkuin linnavuori!
Mitä kätkee kaunis
vanha ulkokuori, —
pihan nelikulmaa
tarkoin ympäröivät
rakennukset, joita
helle, sade söivät?
Miesten tupa, jossa
kuivuu tarvepuuta;
naisten, jonka takka
aukoo mustaa suuta:
ääressä sen toimii
kangastuoli, rukki, —
kotikehrätyillä
täyttyy rulla, tukki...
Tuolla uusin puoli:
sali, monet huoneet...
myrtit, monen polven
seppeleitä luoneet...
Sitten aitat, täynnä
vaatetta ja muonaa...
Karjatarha, siellä
vohlia ja vuonaa...
Vielä pajat, riihet
talokummun alla.
Koppeli ja sauna
viimein rantamalla...
Mutta kaiken keskus
pihan tarkka piiri!
Ylpeänä kuultaa
kauas musta viiri.
Viiri: eipä suinkaan
mielten tuuliviiri!
Mitä kertoo kaunis
linnoituksen piiri?
Kertoo: vaikka kuinka
käykööt virrat uudet,
talo vanha säilyy
iankaikkisuudet
entisenä aivan:
sit’ ei aatteet kaada! —
Talonpoika: yksin
seiso, yksin raada!
⁂
Täält’ ei rahaa lähde
autoihin ja roskaan,
mutta kätköön, pankkiin...
Tääll’ ei lainaa koskaan
laiskureille, vaikka
sääli ehkä kyllä:
onni maan ei kasva
säälin säteilyllä!
Tääll’ ei tunnustettu
liioin armot muiden:
”Suku sutta”, tunnus
korven taisteluiden...
Tääll’ on selko aina
vihata ja välttää
velkaa, vaikk’ ois pakko
petäjäistä jälttää.
Talo, joss’ ei velkaa,
valtakunta eri!
Ainoastaan yksi
täältä rahat peri:
kruunu: Sille lähtee
pennit, vaikka soikein
muodoin, sillä vahva
tekee aina oikein!
Niin myös käskee kirja,
jota hurskas lukee:
sehän itsekkyyden
pyhään hahmoon pukee...
Tääll’ on selko, kuinka
syntyy, olla alkaa
karja, — ihminenkin:
aikanaan yöjalkaa
juoksee, nai ja huolee,
aikanaan hän nauttii
aikanaan hän kuolee...
Yksi yli muiden
laki tuima pantu:
jatkuminen! — Kaiken
ehto maa ja mantu...
Tässä kaikki? Tällä
talonpoikaa kruunaan:
vanhaa, jok’ ei taivu
turhiin uusiin kuunaan.
Tähän melkein täällä
harrastukset hyytyy:
Suomi kukkii, milloin
kukin omaan tyytyy...
Maamiesseura, kirkko,
aseharjoitukset,
joskus vieraat, — siinä
seuravaatimukset:
”Kokoontukaa, nuoret!
Autoin matkustelkaa!
Puhukaa ja juoskaa...
Tulos? Korviin velkaa!
Kunnon kansa luota
ei kuin apuun omaan:
niin jos kaikki, luota
maa ei — pohjattomaan!”
Talo luottaa vanhaan,
jok’ on ollut kahteen vuosisataan
samaa:
poika isän lahteen
laskee pyydyksensä, —
kyntää, kylvää, haraa
isän tapaan. Säästää
laariin puutteen-varaa
niinkuin isät ennen...
Niin, on pojan kuosi
tehdä tunkiotkin
niinkuin isä suosi...
Mutta: yli muiden
laki tuima pantu:
jatkuminen! — Kaiken
pohja maa ja mantu...
Maa ja mantu! Elää
sille, jolle vaatii
vaisto... Lapset isän
muistomerkin laatii...
joskus pelkkä mantu:
ettei hajoaisi
talo, työmme muisto
hukkaan mennä saisi,
isä pojist’ yhden
perijäksi säätää, —
toiset lapset saattaa
konnulta pois häätää!
Maa ja mantu: ällös
koskeko sen satoon!...
Kaikki hetken touhu
murtuu siihen patoon.
Pyhä maa ja mantu,
kuinka kuiskuttaakin
ajan uuden henki...
Maata — isänmaakin:
siispä isänmaata
varo uhkaamasta!
Syvin vaisto vastaa
Suomen kunniasta!
Maa ja mantu! Työtä
tehdä synnyinmaassa, —
siellä elää, kuolla, —
muu on pientä vaassa.
Keuruun vanha kirkko
Salmen kukkulalla
kirkko vanha, tumma...
Niinkuin kukka kaunis,
mielenhaave kumma!
Punaiset on seinät, —
katto, jonka paanut
luovat kuvioita,
mustan värin saanut.
Seinät punamultaa,
tervaa kattosuomus, —
kullalla ei kersku
köyhän kansan luomus.
Mutta niinkuin kulta
hohtaa kattolevyt...
Kirkko vakaa, vankka,
siro, kirkas, kevyt!
Koristelu runsas,
mutta viivoin selkein...
Kevyt niinkuin ilmaan
kohoaisi melkein!
Seinät honkaa, — omaa
valtaosa aineen, —
korven honka kestää
vuosisatain paineen!
Omaa aine, omaa
lantit, kootut vaivoin
Taideteos tehty
omin käsin, aivoin.
Aikaan, jolloin työhön
käytiin vyöllä miekka,
kirkon kauniin veisti
rahvaan taideniekka.
Kirkko pieni, tumma,
hiljainen ja nöyrä, —
mut ei masennettu,
eikä selkä köyrä:
Kuinka sinkoavat
ilmaan viirikukot!...
Rautakukkasilla
verhottu on lukot...
Kirkko uljas, — niinkuin
ennustaisi uutta
aikaa: meidän vapaan
Suomen nuorekkuutta!