TALVI

1.

HUVILA.

Elokuun 24 pnä ....

Vihdoinkin siis valmis! Kaukaiset aavistelut, vuosikausien unelmat,
pitkä-aikaiset suunnittelut määrätyn muotonsa saavuttaneina, kovasta,
harmaasta kivestä, ja puhtaasta, vieläkin pihkalle tuoksuvasta puusta
rakentuneina. Kaikki on paikoillaan pienintä penkkiä ja matalintakin
rahia myöten, niin paikoillaan, että mitään ei voisi enää alaltaan
siirtää, muualle muuttaa, muuttamatta osaa itsestään, näkymätöntä, ehkä
tärkeintä osaa, uniaan särkemättä, elämäänsä pirstomatta, joka
muutoinkin on niin kovin pirstaleista. Ja mitäpä kaupunkilaisen,
varsinkaan tämän maan pääkaupungin asujan elämä muuta voisi olla?
Pelkkää pirstaletta, josta on vaikeata, vieläpä ajan mittaan ainakin
tuossa kaupungissa mahdotonta mitään kokonaista ja pysyväistä rakentaa.

Istun ullakko-työhuoneessani kirjoituspöydän ääressä, kaistale valkeata
paperia edessäni, toimeton kynä kädessä, sillä kirjoittaa en tällä
hetkellä voi, tuskin tahdonkaan. Olen katsellut auringonlaskua,
ihmeellistä, ihanaa poismenoa päivän, jommoista en elämässäni muista
ennen nähneeni paitsi juuri tällä seudulla. Järvi kimaltaa avarana alla
ja edessäni; se ei ole mikään rajaton, rannaton ulappa, mutta rakennus
on varsin korkean kallion laella, ja senvuoksi kaikki suhteet
suurentuvat, viivat käyvät valtavammiksi, välimatkat kasvavat, kaikki
etääntyy, käy kaukaisemmaksi, väljentyy, vapautuu — siinä koko
salaisuus. Pienessä, rajoitetussa maailmassa täytyy kaikkea koettaa
käyttää rajattomasti hyväkseen, ellei sillä ketään vahingoita; eikä
itsensä hyödyttäminen, kun se ei kenenkään muun kustannuksella tapahdu,
ketään vahingoittaakaan voine.

Kuinka kummasti voimakkaiden petäjien rungot nyt päivänlaskussa
punertuvatkin! Ja iltapilvet ja lännen pienet laineenkareet, joihin
puhkee ihan violetti värituntu. Tuskin muistan sormukseni
ametistikivenkään koskaan niin tummansyvänä säteilleen — ainoa
”kappale luontoa” muutoin mikä vuosikymmeneen on lähelläni ollut. Tämä
on jo todellakin rappeutumista, dekadenssia! Ainoana luonnonnautintona
kova, kylmä kivi, miten kaunis ja kimaltava se muutoin lieneekin.

Tämä kesä oli elämäni painostavimpia. Mitään ulkonaista epäsointua ei
ollut, sillä olinhan niin monet muut kesät viettänyt kaupungissa, ja
luullut suuresti siitä nauttivanikin, mutta kaikki sisäiset vaistot
vetivät nyt sieltä kauas tänne pohjoiseen, pois hälinästä, pois
ystäväpiiristä, pois elämän myllertävästä tyhjyydestä ja autiudesta
tänne äänettömään, kuolonhiljaiseen elämän täyteläisyyteen, josta en
ensi hätään aio paeta takaisin tuonne, tuonne... en tahdo lausua ääneen
sitä sanaa, en kirjoittaa sitä paperille, sillä pelkään että se ei
olisi kaunis. Ja täällä kammoan kaikkea rumaa, sillä se tuntisi itsensä
varmaan kovin kodittomaksi ja orvoksi kaiken tämän hyvän ja hiljaisen
ja kauniin sitä täällä ympäröidessä.

Aion asettua kokonaiseksi vuodeksi tänne huvilalle työskentelemään.
Sivumennen sanoen vihaan tuota huvila nimitystä, sillä tarkoitukseni ei
suinkaan ole milloinkaan missään pelkästään ”huvitella”, elämä on liian
vakavaa ja vaativaa tässä iässä jo moiseen ajanvietteeseen, mutta
paremman puutteessa käytän tätä sanaa vanhasta tottumuksesta ja
mukavuuden rakkaudesta, ja tänne jään siksi, että tahdon nähdä oikean
syksyn, ja ennen kaikkea oikean talven, sydänmaan kovan, karun,
ankaran, totisen talven, jollaista en milloinkaan ennen ole nähnyt. En
tiedä talvesta oikeastaan yhtään mitään, sillä eihän kaupungin talvi
ole muuta kuin narrinpeliä. Sillä mitä muuta kuin narrinpeliä on
sellainen, että ensi tuimemman tuiskun ja pyry-ilman sattuessa
vedätetään satojentuhansien kustannuksella lumi niin tyystin pois
kaduilta, että suojan sattuessa pari päivää myöhemmin sama lumi on
vedettävä kaduille takaisin maksamalla uudet, ihkaisen uudet
sadattuhannet ilosta käsiään hykerteleville ajomiehille. Kaupungin
talven vaiheet ja kauneus riippuvat tarkoin poliisisääntöjen
määräyksistä — siis jonkunverran rajallista, jotta en sanoisi
rajoitettua kauneutta. Olisi somaa nähdä jouduttuaan jo tuollepuolen
kolmenkymmenen ikävuotensa ensi kerran poliisin mielestä ja vallasta,
vaikkapa nyt suorastaan konstaappelin mielivallasta riippumatonta
kauneutta.

Useat kaupunkilaisystävät järjestävät syöntinsä, juontinsa, vieläpä
rakkauselämänsäkin poliisisäädösten mukaan. Heistä tuntuu elämä hyvin
miellyttävältä, ja ennen kaikkea turvalliselta.

2.

SYYSTÄHDET.

Syyskuun 24 pnä ....

Ja minä kun luulin kadottaneeni kaikki ystävät asettuessani tänne
kauaksi sydänmaalle! Tai oikeastaan toivoin sitä; olin niin perinjuurin
väsynyt seurusteluun, tuohon rauhattomaan, pahaksi tottumukseksi
tulleeseen tapaan, joka rajalliselta ihmiseltä vaatii rajatonta
sukkeluutta ja säkenöivää neronilotulitusta joka sekunti, muuttaen
älykkäimmän, herttaisimmankin olennon lopulta iankaikkisesti itseään ja
toisia toistavaksi koneeksi, jonka oppii jonkun ajan kuluttua ”kannesta
kanteen” ulkoa. Seurustelun pitäisi olla lepoa, ihanaa lievitystä
yksinäisyyden, työn kovien ponnistelujen perästä, sydäntä ja aivoja
avartavaa suurta sopusointua, joka jättää ”päämme” rauhaan, meidän
silti tarvitsematta suinkaan typeriä olla, tai siltä edes näyttää.
Mutta aivot eivät saa levätä, puhumattakaan hermoista ja elimistöstä,
jotka suorastaan surmataan ylen syömisellä ja juomisella. Niin
järjettömäksi on seura-elämä varsinkin pääkaupungissamme, muita en
tässä maassa tunnekaan, lopulta kehittynyt, että kaksi ystävää ei voi
ajatella sanankaan vaihtoa, ellei kummankin kädessä välkähtele lasi
kuin mikäkin jalo ase, terävä tikari, joka monasti sekoittaa kantajansa
siihen määrin, että nämä aamu-yöstä eivät voi mitenkään toinen
toistansa enää tuntea. Jotkut ”järkevät” kansalaiset kertovat
kehittyneensä jo niin pitkälle, että lasittomina tuntevat olevansa
avuttomampia kuin jos äkkiä olisivat joutuneet ilki-alastomina suureen
ihmisjoukkoon häärimään. No niin, taistelkoot minun puolestani siellä
rauhassa pikareineen, tikareita heissä ei kuitenkaan olisi miestä
käyttämään, vaikka siihen paikkaan kunniattomina kaatuisivat.

Puhuin alussa ystävistä, jotka luulin tyystin menettäneeni, mutta
ihmeekseni olenkin huomannut, että suurin osa on seurannut minua
tänne. Tai täällä ne vasta jälleen olen tavannut, nuo oikeat
tosi-ystävät, lapsuuden, nuoruuden unien totiset, äänettömät toverit,
jotka minulle kuitenkin niin rajattoman paljon puhuvat, ovat aina
puhuneetkin. Ja ilta illalta niitä vain uusia ilmestyy; minä mainitsen
niitä nimeltä, en ainoatakaan ole vuosien kuluessa unohtanut, eivätkä
ne minua, siltä minusta tuntuu. Ja mitä pimeämmiksi ja äänettömämmiksi
illat tulevat, sitä ystävällisemmiksi ja kirkkaammiksi niiden silmien
säteet vain käyvät, sillä miljoonia vuosisatoja ne jo sijoillaan ovat
säkenöineet, ja miljoonia, ja taas miljoonia vuosmyriaadeja ne
sammumiseni jälkeen tulevat yhä vain siintämään iäisten avaruuksien
kuolon autiossa yössä. Ja eläviä ystäviä ne ovat, paljon elävämpiä kuin
mikään lasia kallistava veli siellä kaupungin vilinässä. Eläviä, sillä
kuka meistä pystyisi edes kuvittelemaankaan, miten suunnattomat määrät
kuohuvaa, myllertävää elämää yksi ainoa tuollainen palava piste
säteisiinsä kätkee. Tungettelevia ne ystävät eivät tosin ole, lähimpään
saisin neljäkymmentä miljoonaa ajast’aikaa pikajunalla ajaa huristaa,
mutta läheisiä ne sittenkin ovat, läheisempiä minulle kuin kukaan tämän
pallon asujista. Eivätkä ne minulta kysele, eivät tietojani tavoittele,
itse vain väsymättä haastavat, milloin heitä kuunnella tahdon, ja
siihen erakolla kyllä on aikaa. Aikaa pitkistä ajoista, sillä kaupungin
kivimuurien taa ne tavallisesti peittyvät, ellei sumu ole niitä
peittämässä, mikä merenrantakaupungissa ei monasti suinkaan jää
tapahtumatta.

Ja mitä nuo ystävät pitkinä, pimeinä, äänettöminä syysiltoina erakolle
puhuvat? Kummaa satua ne kertovat, tosisatua, kaikkia satuja kauniimpaa
totta, joka kirkastaa pimeimmänkin illan päivänpaistavaksi, korven
kolkoimmankin kohinan suvituulen helläksi hyminäksi muuttaa. Ne
kertovat, että minunkin erakkomajani on tähdelle rakennettu, pienelle,
sinisenä siintävälle taivaan kiiluvaiselle, joka kuuluu suureen
aurinkokuntaan, ja se taas vuorostaan vielä suurempaan, yhä vain aste
asteelta suurempaan, että kaikki kuuluu yhteen, ja yksi kaikkeen,
kaikkeuteen, jolla ei ole mitään rajaa, eikä mitään mittapuuta.
Lukemattomia vihannoivia saaria vain äärettömän eetterivaltameren
helmassa. Täällä tunnen niin selvästi olevani kauniin, sinervän tähden
asukas, ja kaikki tähdet kun kerran taivaalla loistavat, niin olen
minäkin taivaassa, olen avaruuksien, maailmankaikkeuden vapaa,
onnellinen kansalainen; miksi, miksi on tätä ajallista ja samalla
iankaikkista asumusta murheen laaksoksi opetettu sanomaan, ja siitä
todella murheen laakso tehtykin? Eivätkö ihmiset viihdy taivaassa,
koskapa heidän kerran on täytynyt tästä taivaasta itselleen helvetti
rakentaa, itselleen ja kaikille muille?

Vastako yksinäisyydessä ja äänettömyydessä ihminen uskaltaa tuntea
taivaassa asuvansa?

3.

VARISEVAT LEHDET.

Lokakuun 15 pnä ....

Niin, taivasta on yksin-olo, ja autuutta ääretön, ainainen äänettömyys.
Lehdet varisevat, lehdet varisevat...

Punaisina ne putoavat, keltaisina ilmassa karkelevat. Ne täyttävät
tieni, ja peittävät polkuni, mutta kukaan ei saa niitä pois siitä
laasta. Halki avaruuksien ne leijailevat kuin pienet, puuntavat tähdet,
kirkkaat, kipenöivät kulta-auringot, ja taivaat kaartuvat korkeina,
läpikuultavina kuin olisivat ne kristallista rakennetut, eikä näy
pilvenhattaraakaan ilmanrantojen kummallista kirkkautta sumentamassa.

Minä yhä vain etsin suurempaa yksinäisyyttä, täydellisempää
hiljaisuutta. Työnnän venheeni vesille, melon hitaasti pitkin
peilityventä järven pintaa. Kuinka kaunis tämä maailma sittenkin on,
kaunis, hyvä ja hiljainen. Pyhä, tahtoisin suoraan sanoa. Miten
korkeiksi rantojen kalliot ja vuorenharjanteet ovat kasvaneet, kun
niiden lehtimetsät nyt punakeltaisissa lieskoissaan palavat! Kesän
vellova vehmaus on niin täyteläistä, liian runsasta ja raskasta, se
melkein pusertaa, ahdistaa, kutistaa kokoon. Mutta tämä miltei aineeton
kuulaus ja kirkkaus kohottaa kaiken korkeammaksi, nostaa, kasvattaa,
keventää ja henkevöittää. — Jonkun matkan päässä puuntaa pienellä
rantatöyräällä rakennus, jonka asukkaat ovat hiljan paenneet tätä
kauneutta pois kaukaiseen, rumaan kaupunkiin. Melon melkein haikealla
mielellä tuota yksinäistä hyljättyä huvilaa kohti.

Kuivuneet lehdet kahisevat jaloissani kiertäessäni sen autiota
pihamaata. Niitä on kaikkialla, rantatörmä on niitä täynnä, tiet, polut
puutarhassa ja rakennuksen ympärillä. Tyhjällä kuistilla ne kahajavat,
talon katonkin ne ovat peittäneet kuin pahin talvinen pyry-ilma,
kartanolla ne ihan nietoksina nousevat, kinoksina kohoavat. Ei ole
ihmiskäsi pitkään aikaan mihinkään koskenut; suunnaton rauha, ikuinen
lepo on kaikkialle laskeutunut. Syksyn lyhyt päivä on jo mennyt
mailleen, tuulen viimeinen henkäys häilyttää vielä herkästi kuihtunutta
kaislikkoa, mutta kuolee kohta, soinnahtaa pois, ikäänkuin ei koskaan
olisi elossa ollutkaan. Ja sitten tuntuu hiljaisuus ihan aavemaiselta.
Ei se painosta, ei ilahduta, ei itketä, mutta iki-autiuden siiven
suhinan tuntee vain sielussaan soivan. Niin perinpohjin äänetöntä,
niin äärettömän autiota! Kaikki ikkunat ovat peitetyt valkealla
sanomalehtipaperilla, mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kuollut
siellä lepäisi, hautaholvit kylmää, kosteata kolkkouttaan huokuisivat.
Suurempi valtias, mahtavampi majesteetti siellä asuu. Tyhjyys sieltä
peitettyjen ikkunain läpi tuijottaa, autius siellä asuu, äänettömyys
siellä öisin pitkän pöydän päässä istuu, kuun kummasti kajastaessa
ohuitten peitepapereitten puhki sisään. Tyhjyys, autius, äänettömyys,
kolme kummaa sisarusta, kolme kolkkoa kumppania, jotka joskus kumminkin
voivat niin kovin rakkaiksi ja läheisiksi käydä.

Kuuluu kuin äänetön, aivan äänetön huokaus soisi jossakin, kuiva lehti
lehahtaa jo melkein alastomasta koivusta lentoon, häilyy hetken
ilmassa, ja putoo sitten pimenevään maahan. Lähden kulkemaan
metsäpolkua myöten kotia.

Polun varrella on avara, laaja viljavainio, jota kellervät kuhilaat nyt
kauttaaltaan peittävät. Sen takana näen pimenevässä illassa kotini
kohoavan. Vaimoni käy juuri pihamaan poikki aittaa kohti. Siunaan hänen
askeleitaan, jotka tähän saakka ovat vain tanssiaisesta toiseen
kulkeneet, mutta nyt niin kevyesti kahisevissa, kellastuneissa lehdissä
karkeloivat. Ja siinä halki hämärän tuijottaessani tunnen, että olen
tähän pieneen maantilkkuun, karuun kamaraan jo kuin kiinni kasvanut,
tänne ovat juureni juurtuneet, joita niin auttamattoman irrallisina jo
pidin. Ei tunnu tukalalta enää mikään, päinvastoin iloisena,
toivorikkaana katson tulevaisuuteen, vaikka tuhkanharmaa hämäryys
hiipii yli seudun, ja kotini peittyy syysillan synkkään, lohduttomalta
näyttävään pilkkopimeyteen.

4.

ENSI LUMI.

Lokakuun 23 pnä ....

Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä
tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona,
mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta,
ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa
liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein
pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä
vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut,
ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja
äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria
valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina,
siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan
hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys,
suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain
lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa
hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin,
viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen
uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion
torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei
ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin
itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan
putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan
olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja sitten
sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön...

                                                  ⸻

Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.

Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot
vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot,
tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää
salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en
rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut
kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon
kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä... Sammutan suuren
kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu
kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa
milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin.
Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän
varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet,
aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää
ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan
kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin
tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä
nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne
sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan
ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan
niin uskoa.

Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun
kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille
lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain
avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu
seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana
silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia
sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen,
ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin
vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja
yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain
kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään
tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa
rajattomuudessaan on.

Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme,
ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena
yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken
sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta
samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan
tähtitaivaan alla.

5.

MAISEMA.

Lokakuun 24 pnä ....

Aamulla havahtuessani oli huone tulvillaan päivänpaistetta. Pukeuduin
nopeasti, ja riensin ikkunaan. Koko luonto siinti ihan huikaisevan
valkoisena, auringon iloiset, vallattomat säteet aivan hypähtelivät
paikasta toiseen, valon ja kimaltelevien värien rajaton riemu näytti
vallanneen koko maailman, joka edellisenä aamuna vielä niin syysmustana
ja kolkkona odotti tulevan, talvisen kauneutensa ensimmäistä
juhlahetkeä. Ja nyt se hetki oli vihdoinkin koittanut! Kinokset olivat
ihan silmissä kasvaneet, aamu-yöstä oli nähtävästi tupruttanut lisää
lunta, mutta sarastaessa taivas oli seestynyt, ja pienoinen pakkanen
paukutteli hyisiä kintaitaan hyvillä mielin puidenoksissa ja
rakennuksen nurkissa. Kolkutti kuin sisään pyrkiäkseen, mutta tuvan
suuren takan petäjäinen, räiskyvä pystyvalkea pelotti sen pian
pakosalle. Pikku hupakko, kunhan siitä vain vähänkin vartut ja
vanhenet, niin tuskin kovinkaan koivuinen kuumuus saa sinut loitommalla
pysymään. Sinä voit vuorokaudessa, parissa päästä jo voimistasi
tietoiseksi, ja silloin sinusta vasta hirmuvaltias paisuukin; purot,
virrat, joet, järvet, laajat merenlahdet ja ulapatkin sinä
jääkahleinesi kammitsoit, etkä ota kevätauringonkaan voimakkaammissa
käsissä enää hevin lannistuaksesi; sellaiseksi porhoksi sinä pian
pöyhistyt. Silloin en sinusta näin paljon pidä, mutta nyt olet soma
vielä kuin pieni, pörhöinen kissanpoika, ja ihan ilokseen sinun
kanssasi kisailee ja leikkiä lyö.

Mutta miten on maisema ympärilläni muuttunut, varsinkin korkea,
metsäinen vuori talon takana. Kaunishan se kesälläkin oli, suuri
syksyisessä väririkkaudessaan ja loistossaan, mutta nyt se on käynyt
suorastaan salaperäiseksi, satujen kimaltavaksi kartanoksi,
tarulinnaksi, peikkojen palatsiksi, joka päivällä jalokivisenä
kimmeltää, ja hämärissä niin outona häämöittää. Kaikki jyrkät ja
kirkuvat viivat ovat kadonneet, pehmeänä, sopusointuisena se nyt siinä
nousee kuin olisi se luotu vain kevyitten, aavemaisen ilmavien anturain
astuttavaksi. Kummaksi, salamyhkäiseksi on puiden ja pensaiden siimes
käynyt, ja polut niin ihmeellisinä siinä sinervässä hämyssä
luikertelevat, ikäänkuin olisi omituinen, oikullinen mielikuvitus ne
siihen piirtänyt ja haahmoillut, ja kerrassa suurenmoinen on vuoren
ala-osa, sen paljas, karu, rosoinen rinta, jolle sen kukkuloilta ja
korkeimmalta laelta ouruava vesi on nyt paksuiksi jääpuikoiksi
jäähmettynyt. Päivän säteet kun tuohon kovaan timanttipintaan
taittuvat, niin välkkyy ja kimaltaa se sateenkaaren kaikissa
värivivahduksissa, siinnollaan silmän ihan sokeaksi huikaisten. Koskaan
ei kesä tällaiseen kauneuteen voi kasvaa; suuri taikuri on talvi, ja
suuri taituri, taideniekka, joka vertaistaan turhaan saa tämän taivaan
kannen alta etsiä.

Terve tuloa, talvi, sinä suuri sadunkertoja, suuri satujen sepittäjä!
Satujen utua seulo maailmaan, ja kiedo satuverhoihisi suuri luonto ja
pienet, pienoiset ihmisen lapset!

6.

JÄRVI JÄÄTYY.

Lokakuun 28 pnä ....

Ei vielä viikkoakaan siitä kun satoi ensi lumen ja nyt on järvi aivan
kauttaaltaan jäässä. En muista talven kertaakaan tällaista kiirettä
pitäneen; täytynee ihan uskotella itselleen, että tämä on tapahtunut
minun vuokseni, pikemmin saadakseni sen, jota niin olen tavoitellut ja
tulevaksi toivotellut.

Aamusta aikaisin on kuulunut iloisia ääniä alhaalta lahdelta;
lähitienoon pienet rääsypekot, kömpelöt köntykset, siellä ovat puisilla
luistimen tapaisillaan jo päivän koitosta saakka liukuilleet ja
leikkineet. Ihme, että niinkin iloisia ääniä voi raikua noista
litteistä rinnoista, kumma, kuinka nuo muutoin niin lasittuneet ja
tylsät köyhäinlasten silmät nyt voivat kimmeltää ja välkähdellä. Talven
suuri satu ei voi heitäkään olla valtaamatta; vaistomaisesti se sen
ainakin tekee, miten alhaisella porraspuulla nuo olennot järjellisten
olioiden joukossa muutoin lienevätkin.

Mutta miksi mietiskelemään näitä vähemmän miellyttäviä ongelmia varojen
ja ihmishengen viljelyksen puutteen vaikutuksista ja tuloksista
ihmisaineksessa, kun on tälläkin kertaa paljon ilahuttavampaa
aprikoimisen aihetta.

Joku päivä sitten sanoin talvea taideniekaksi, ja oikeassa olin, mutta
kummastella nyt taas täytyy, mikä käytännönkin nero tuossa taiturissa
piilee. En tiedä ainakaan minä toista ja moista rakentajaa:
rakennusmestaria, arkkitehtiä, insinööriä, kasvattajaa, rakentajaa siis
juuri sanan täydessä merkityksessä. Eilen ei voinut soutaa enää
kirkolle, josta posti ja elintarpeet ovat joka päivä noudettavat,
rannat olivat näet jo siksi vahvassa jäässä, että ei saattanut olla
puhettakaan ulapalle pääsystä. Senvuoksi oli koko järvi kierrettävä
jalan, ja kesti tätä taivallusta runsaan tunnin; nyt viillätän viidessä minutissa
luistimilla tuon matkan. Nerokkaampaa sillanrakennustapaa
tuskin enää voisi ajatellakaan. Monista muista yhdyssiteistä ja
oikoteistä puhumattakaan, joista kesä ei mitään tiedä. Vajottavat,
upottavat lettosuot tämä mestari kuivaa, lyhyemmiksi korpitaipaleet
taittaa, avatessaan ne lylyllä liuoteltaviksi.

Ja suuri kasvattaja se on, talvi; minä ainakin sitä kaikesta saan tässä
suhteessa kiittää. Silmäillessäni tätä ennen kirjoittamiani liuskoja,
olen niissä näkevinäni aste asteelta kehittyvän kertomuksen
ihmishengestä, joka oli ihan irrallinen. Irrallisen kaupunkilaiselämän
kaikilta juuriltaan irroittaman sielun sekavaa olotilaa tuo elämä oli,
ja oli se jo pienimpiin alku-osiinsa hajoamaisillaan, mutta löysi
sitten yhdennellätoista hetkellä pelastuksensa sydänmaan luonnon ja
sydänmaan talven suuresta sylistä. Aste asteelta se alkoi tunkea
juuriaan tähän pieneen maankamaraan, ja tämän pienen maankamaran kautta
suureen, rajattomaan luontoon, ja luonnosta maailmankaikkeuteen ja
avaruuksien aurinkokuntiin. Ja tuntiessaan jälleen johonkin
juurtuvansa, se alkoi elää ja kasvaa ja hedelmöityä, josta tahdon ja
tarmon voima kehittyi, ja työkyky ja työn ilo moninkertaisiksi
monistuivat. Sellaisen kertomuksen noilta riveiltä luin, vai näinkö sen
rivien takaa nousevan, en tiedä; mutta sen tiedän, että talvea, suurta
rakentajaa, suurta kasvattajaa minun kaikesta on kiittäminen.

Illalla, kun tähdet olivat jo syttyneet, sidoin minäkin teräkset
jalkoihini, ja lähdin koettelemaan jään kantavuutta. Ja se kantoi,
kantoi kaikkialla, siksi kova oli pakkanen jo ollut. — Kummallisen
mieli-alan muutoin tuollainen ensimmäinen luistinretki pimeässä illassa
herättää. Sitä pysyttelee tavallisesti aina ulapalla, missä on avarin
liikkuma-ala, ja unohtaa siten kokonaan rannat, joita muutoinkin olisi
vaikea pimeyden ja verrattain suuren välimatkan vuoksi eroittaa.
Ympärillään, minne katseensa vain kääntääkin, näkee pelkkää mustaa,
kolkkoa jäätä, johon taivaan palavat tähdet yksin himmeästi kuvastuvat.
Lakkaa luistelemasta, ja kun tuo ainoa rasahteleva ääni, minkä teräs
kovaa sitkeätä jäätä leikatessaan synnyttää, on vaiennut, käy kaikki
ympärillä ihan kuoleman hiljaiseksi. Ainoana heikkona elonmerkkinä ovat
vain halki kylmien avaruuksien verkkaan putoilevat lumihiuteet, jotka
äänettömästi häilyvät hetken ilmassa, ja laskeutuvat sitten mustalle,
kuolleelle jäälle. Haihtuvan ilmakehän viimeisten vesihöyryjätteitten
hyytyneitä hiutaleita, jotka kuolleen kiertotähtemme käärinliinoihinsa
kietovat, mietin mielessäni. Ja kuva kasvaa ja jatkuu yhä. Aurinko on
jo ammoin sitten sammunut, ja itse kuolleena vetää se nyt kuolleita
kiertolaisiaan perässään halki äärettömien, mitattomien avaruuksien.
Millaista kohtaloa kohti? mahdotonta tietää, mahdotonta edes
aavistaakaan. Mutta kuollutta vain kaikki on, kuolleempaa kuin muinoin
meidän vielä eläessämme oli kuun autiolla alppipinnalla, sillä aurinko
valaisi ja lämmitti sitä kuitenkin hiukan toisinaan, sulattaen
jonkunverran sen vuorenhuippujen ikuista jäätä. Mutta tämä jää ei sula
koskaan millimetriäkään, ei vähene eikä kasva vuosmyriaadien kuluessa,
jolloin kuollut aurinkokuntamme äänettömästi liitää halki ikuisen
pimeyden ikuisia, loputtomia äärettömyyksiä kohti, palavien tähtien,
avaruuksien auringoiden kuvastuessa vain himmeästi tähän mustaan,
kuolleeseen, autioon jäähän. Minua puistattaa, alan hitaasti liukua
kotirantaa kohti.

Luistimia jalasta irroittaessani nousee kuun sirppi metsänrannan takaa.
Terve tuloa, äänetön viestintuoja, valon ikuinen sanansaattaja! Sinun
kapea, terävä valoviirusi kertoo, että vielä ei ole aurinko sammunut,
vaikka se kasvonsa on kätkenytkin, sillä olkoonpa yö vaikka kuukausien
pituinen, niin se kerran päiväksi kuitenkin valkenee, niin kauan kuin
sinun sirppisi himmeästikin edes sen suurta, ihanaa valoa heijastelee.

Ja kevyemmällä mielellä nousen ylös rantatörmää kotia kohti. Huomenna
sarastaa kumminkin uusi päivä, olkoonpa se sitten kuinka lyhyt ja
talvinen tahansa.

7.

KIMALTAVAT HANGET.

Marraskuun 25 pnä ....

Välkehtii valkoisena hangen pinta,
petäjät nuokkuu lumipeitteen alla,
syänpäivän kylmä kuulto taivahalla,
timanttivöissä vuoren jäinen rinta.

Väräjää metsä virttä salaisinta.
Sinervät varjot peittää tummemmalla
hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla
päivällä silmässään kuin palavinta

paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä
hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken.
Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä.
Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää,
alottaa oudon, yöllisen jo retken.
Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.

Riimileikittelyä! — Silmäilin yhtenä Danten ”Uuden elämän”
sonetteja, joiden jäykästi, akateemisen määräperäisesti riimitettyihin
juhlallisiin säejaksoihin mestari oli valanut etelän veren nopeata,
lyhytaikaista onnen hehkua ja unten paloa. Eikö voisi vangita sen
vastakohtaa, pohjan pitkän, kolkon talven tuntua samanlaisiin säkeihin?
Nähtävästi. Sain sanotuksi, mitä mielin; ei jäänyt pois, ei tullut
liikaa mitään. — Riimileikittelyä niin, mutta se herätti eräitä
ajatuksia; jatkan nyt siis ajatusleikkiä.

Talvemme olennaisimpana ominaisuutena on totuttu pitämään sen muka
tavatonta pituutta, yksitoikkoisuutta, elotonta jäykkyyttä. Mutta asiaa
lähemmin katsoen tuskin mikään on sen epätodempaa. Pitkä se kyllä
tavallaan on, mutta se ei suinkaan niin vaarallista liene, kunhan
se ei vain pitkästytä. Yksitoikkoinen pitkästyttää, ja senvuoksi
esim. kesä on hetkittäin minua tavattomasti tympäissyt, sillä
se juuri suunnattomassa täyteläisyydessään ja muuttumattomassa
yltäkylläisyydessään on talvea paljon yksitoikkoisempi. Talvessa ei ole
mitään yksitoikkoista eikä jäykkää, siinä on tilaa suurimmille
vastakohdille, nopeimmille ylimenoille, hetkellisimmille tunnuille ja
mieli-aloille. Mikä ääretön valon ja värien ilo voi täyttää, kyllästää
selkeän, kylmän, aurinkoisen sydänpäivän talvella. Mutta miten lyhyt se
on. Lyhyt ja nopea kuin onnen lyhyin hehku, unten omituisin, oudoin
palo, mikä silmänräpäyksessä muuksi voi muuttua.

Kaikki hehkuu, kaikki palaa siitä hetkestä saakka kuin aamuruskon
ensimmäiset hennot lähteensuonet alkavat hopeisina solista, leveten,
avartuen päivän voimakkaaksi, virtavaksi kultakymiksi, ja laskien
vihdoin illan äärettömyyksiin asti häipyvään purppura- ja
violetti-valtamereen.

Välkkyvänä hopeapurona aamun valo todellakin virtaa läpi maailman.
Siroittelee milloin palavia timantteja kuuraisten puiden
korallivalkeuteen, milloin muuttaa taas valkean korallin syvän
punaisena puuntaviksi koralliriutoiksi ja -metsiksi. Valaisee
huurteiset petäjät, jotka nukkuvat pehmeän, uuvuttavan lumipeittonsa
alla, heittäen hangelle syviä, tummansinerviä varjoja, joiden välissä
tuhannet jalokivet siintävät ja säteilevät, ja sitä henkevyyttä,
läpikuultoisuutta, mikä talvisen päivän ilmassa värisee! Kaikki on
käynyt melkein aineettomaksi, pelkäksi puhtaaksi hengeksi, mikä
terästää, norjentaa ihmistä, tulistuttaa hänen verensä notkeaan,
lämpimään tanssiin, jolloin aivot toimivat moninverroin entistään
herkemmin, nopeammin, täsmällisemmin. Ja tarmokkaammin, sillä tahdon
voimaa ja joustavuutta se suuresti kasvattaa ja lisää.

Ja olkoon kesäinen päivänlasku ja sitä seuraava häilyvä hämy miten
kaunis ja riutuva tahansa, niin vertoja ei se voi vetää talviselle
hämärälle, jonka ihmeelliset, salaperäiset värisoinnut vapisevat kautta
koko luonnon, ja hukkuvat, haihtuvat pois pimeneviin avaruuksiin,
tummuvaan yöhön. Ja avaruuksien helmaan, öiseen pilkkopimeyteen
puhkeevat taivaan suuret tähdet, yön ikuiset auringot aina palamaan.

8.

TÄHTI-YÖ.

Marraskuun 27 pnä ....

Kylmin yö mitä tähän saakka on ollut, vaikka entistä kylmemmältä on
tämä talvi yleensäkin tuntunut ja yhä se sitäpaitsi näyttää vain
kylmenemistään kylmenevän. Ja miten aikainen se olikaan. Ensi lumi
pysyi, pakkanen pani maan routaan sen läpi, ja vahvensi järven jään,
joka ei sekään mistään ”varmoista” ennustuksista ja merkeistä
huolimatta ottanut enää sulaakseen. Vanhat, viisaat ukot ja eukot
lupasivat ”vissisti” mennä soutamalla vielä joulukirkkoonkin, mutta
soutamatta kait jää, elleivät lumessa soutane! Kerran, pari tosin
vihmoi hiukan vettä, ja silloin venyivät nuo viisaat suut tietäväiseen
hymyyn virkkoen, ”että sitähän sitä tässä luvattiin, ja veneellä sitä
vielä mennään tänä vuonna joulukirkkoon kuin mennäänkin”. Mutta yöllä
pakkanen alkoi ihan kiukustuneena paukkua nurkissa, jyski aamunkoittoon
asti mustalla jäällä kuin olisi sadat tykit siellä tavan takaa
jylähtäneet, ja kylmät, autiot rannat kumahtelivat ja kaikuivat
kolkosti kuultavan tähtitaivaan alla. Ja ”vanhat, viisaat suut”
vaikenivat visusti, ja vaiti ne ovat yhä vieläkin, kunnes kevätaurinko
ne jälleen sulattaa kanssaihmisiä sättimään ja ihmettelemään jumalan
suuria töitä ja väkeviä ihmeitä täällä kaukana salokylässä. —

Lämpömittari yhä vain alenemistaan alenee. Tähdet kipenöivät ihan kuin
tulta taivailta syytäen, kuu paistaa heleästi keskellä vahvuuden
kirkastettua lakea, ja jään järeä tykistö jyskää kuin kunnialaukauksia
ampuen ulapan ulvoessa ja vonkuessa ympärillä. Juhlajylinää tosiaankin
— pienen, hennon, juuri syttyneen ihmiselämän kunniaksi, jonka ensi
äännähdykset yhä tunkeutuvat tuolta alaalta tänne yläkertaan, ensi
äännähdykset ja valitukset, jotka riemu ääninä sittenkin korvissani
kaikuvat. Äsken juuri pakkasen korkeimmilleen kohotessa syntyi
pienoinen poikani täällä kaukana sydänmaalla öisen tähtitaivaan
kirkkaasti kimaltaessa, kuun hopeavalon hangilla virratessa, ja
jäätykkien alhaalla järven lakealla ulapalla jylistessä.

Olin läsnä koko ajan, vaikka en milloinkaan ennen olisi voinut edes
kuvitellakaan siihen kykeneväni. Läsnä ensimmäisistä, äänettömistä
poltteista aina siihen hetkeen saakka, jolloin uuden syttyvän elämän
riemuitseva voitollinen huudahdus kohosi halki kylmien avaruuksien yön
ikuisia tähtiä kohti, ikäänkuin tahtoen tuhansille muille elollisille
maailmoille kuuluuttaa, että täälläkin oli elämää, syntyvää, kasvavaa,
kehittyvää, kuolevaa, jälleen ja aina yhä uudelleen syntyvää, joka
ikuista, palavaa piirikarkeloa tanssien toistui, tuli takaisin, syttyi
ja sammui, iäti vain syttyi kaikkea sammumista ylpeästi uhmaten, ja
itse kuolemankin lannistaen, voitokkaasti sen maan tasalle lyöden. Nyt
alan ymmärtää, miksi kreikkalaiset pitivät synnytyspoltteita pyhinä.

Samoin myös ymmärrän nyt vasta oikein sen pyhyyden, mikä joulu-yönä
kylmissä, tähtikirkkaissa avaruuksissa värisee. Mikä sydämet suurentaa,
mielet avartaa, johtaa järjen ja tunteen ikuiseen sopusointuun. Mutta
sitä ennen on täytynyt olla eksyksissä, rikki revittynä, juurettomana,
irrallisena, on täytynyt paljon kestää, paljon kärsiä, paljon
kamppailla, josta kamppailusta vasta suuri kokoontuminen, kokonaisuus,
suuri sopusointu, suuri rauha on syntynyt. Ympärilläni yö on niin
suunnattoman syvä, äärettömän äänetön, hiljainen ja pyhä. On kuin olisi
vapahtaja minullekin syntynyt, omista sisäisistä tuskista ja
kärsimyksistä kasvanut, joka nyt kapaloituna seimessään lepää. Siunaten
ja sovittaen, siunaten paljon, mutta enemmän sentään sovittaen;
sovittaen kaikki, mikä sovitusta kaipaa, hyvitystä halajaa. Ja sitä
juuri kaikki enin kaipaa, enin tarvitsee, hartaimmin halajaa,
sillä kuka ei koskaan mitään rikkoneensa tuntisi. Rikkoneensa
kaikkivaltiasta, pyhää elämää vastaan. Ja elämä on vain elämällä
sovitettavissa, entinen uudella, mennyt tulevalla, kuollut syntyvällä,
kasvavalla, jälleen alkavalla, pyhällä myöntämisellä, kuten muuan
viisas suu kerran on sanonut...

Tähdet ikäänkuin lempeämmin tuikkivat nyt taivaalla, kerääntyvät
suureksi, siunaavaksi sädekehäksi seimen ylle, johon vastasyntynyt,
alkava elämä kapaloihinsa käärittynä hentona ja vavahtelevana juuri on
laskettu.

9.

SYDÄNTALVI.

Joulukuun 24 pnä ....

Joulukuusen viimeisetkin pienet vahakynttilät ovat jo loppuun palaneet,
ja hiillos tummennut takassa, jossa neljänkymmenen pakkasasteen vuoksi
pystyvalkea on melkein vuorokauden umpeensa loimottanut ja räiskynyt.
Koko talo nukkuu joulu-yön rauhallista, valoisaa unta, sillä kukin on
ainakin tänään koettanut kanssa-ihmisilleen iloa tuottaa, ja
onnistunutkin siinä, ja senvuoksi lepo senjälkeen onkin tavallistaan
syvempi ja lempeämpi. Ihminen on aina tarkoin sellainen, miksi hän oman
sisäisen elämänsä ajaksi tai vaikkapa iäksikin on tahtonut ja voinut
virittää. Siksi on uni nyt kunkin sisäisen, rauhallisen virityksen
hiljaista, itsetiedotonta käyntiä sekä tyyntä vireistä purkautumista.

Eikä tuo hyvä, rauhallinen viritys vaikuta ainoastaan ihmisiin,
eläviin, tunteviin, iloitseviin ja murehtivaisiin olentoihin, vaan
ulkonaisesti elottomiin, niin sanottuihin kuolleisiinkin kappaleihin,
vaikka pohjaltaan, syvimmältään ei mikään itse asiassa näytä kuollutta
olevankaan. Olin esim. ennen pitänyt kertomusta kolmeatoista lyövästä
kellosta pelkkänä vanhana taruna, mutta nyt olen havainnut todeksi
senkin. Syksyllä oli palvelijani ehkä liian raskaan työtaakan vuoksi
usein hermostunut ja huonolla tuulella. Niihin aikoihin en saanut
ilta-yöstä oikein unta, ja tulin monasti laskeneeksi keittiössä olevan
kellon öisiä lyöntejä. Sydänyöllä se kerran ihmeekseni löi selvästi
kolmetoista kertaa. Epäilin ensin korviani, mutta tein sitten useasti
saman havainnon. Ja kun toisetkin tulivat heiltä asiaa kysymättäni
samaa kertomaan, niin olisihan ollut mieletöntä enää sen
todenperäisyyttä epäillä. Mutta nyt vallitsi sopusointu ja rauha
talossa, ja kirkkaasti ja selvästi löi keittiönkin kello äsken sydänyön
kaksitoista lyöntiänsä.

Pakkanen oli niin suunnattoman kova, alun viidettäkymmentä astetta,
että ilma oli kuin kummaa raskasta usmaa, sakeata, mutta kuitenkin
läpikuultavaa auteretta täynnä. Ja sen takaa kuumotti täysikuu
omituisena heleänä punervana pallona, jonka säteet hiipivät viluisina
sisään tuvan ikkunan kautta, jonka ääressä istuin katsellen ulos
tulipalopakkasyöhön. ”Jumalan rauhaa, ystävä”, kuulin erään kevyen
säderihman itselleni kuin kuiskaavan. ”Samaa sinullekin, naapuri!”
vastasin yhtä äänettömästi. ”Etkö tahtoisi lähteä kanssani pienelle
joulu-yöretkelle suureen luontoon? siellä vietetään sydäntalven juhlaa
sielläkin”, jatkoi vapiseva sädeseitti vaikenevaa puhettaan. ”Minulla
ei ole kyllin paksuja turkkeja voidakseni lähteä tuollaisen sydänjuuria
jäätävän pakkasen syliin”, vastustelin. ”Älä ole milläsikään; olen
saanut tänä yönä senverran lämpöä lainaksi auringolta, etäiseltä
isännältämme, että voit huoletta heittäytyä helmaani ja seurata
paleltumatta mukanani, minne mentäneekin”, kuulin säteen hennosti
säkenöivän. ”Kernaasti siinä tapauksessa. Mutta jaksatko sinä, vieno,
hauras verkko kantaa minua, raskasta olentoa?” kysyin.

”Luulet kait minua heikommaksi kuin olenkaan. Muista, että kuljen esim.
tuon suunnattoman matkan kuusta maahan vajaassa puolessatoista sekunnissa,
jolla aikaa sinä tuskin ennätät käydä lattiasi yli. Älä
siis epäile, lähde vain mukaan! Voihan ruumiisi sitäpaitsi jäädä kotia,
henkesi näkee ilman sitä paljon paremmin, mitä minulla on sinulle nyt
näytettävänä”.

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Olin tuossa tuokiossa ikkunan
ulkopuolella, hennot säderihmat kutoutuivat kevyeksi, kimaltavaksi
seitiksi ympärilleni, kohosivat korkealle, yhä vain korkeammalle, ja
niin alkoi välkkyvä lento läpi kylmän, kipenöivän tähti-yön. Koko
luonto oli kuin juhlaan pukeutunut. Korkea kotipetäjä oli kietoutunut
kiiluvaan jalokiviviittaan, ja pienet, paljaat lehtipuut seisoivat
siinä siintävän valkeissa silkkivaipoissaan. Maat ja metsät
kimaltelivat kuin kauneimmissa timanttikoruissa, ja joka kuusi kohosi
joulupuuna jääpuikkojen kirkkaina kynttilöinä niiden oksilla ja
latvoissa palaessa ja tuikkiessa. Ometan ohi kiitäessämme sattui
sädevaunujeni valo heittämään himmeän kajastuksen parven pieneen
akkunapahaiseen, jonka kautta näin selvästi sisään sen lämpimiin,
tuoksuviin heinäkasoihin. Mutta mikä kumma kimallus sieltä nyt
siintikään silmään? Valovaljakkoni pysähtyi samassa, ja katseeni alkoi
eroittaa yksityiskohtaisemmin, mitä siellä sisällä tapahtui. Heinät
helkkyivät hopeakorsina lattialla, ennen niin tomuiset orret kulkivat
kultaisina kurkihirsinä nyt tuolla timanttiluolaksi muuttuneella
navetanparvella, jota sadat pienet, säkenöivät kuukivilamput
valaisivat. Ja niiden valossa leikki heinien hopeakorsilla pieniä
punahiippaisia tonttu-ukkoja ja -poikia, ja aivan heidän keskellään
näin oman pienoisen poikani hymyilevänä ja iloisena istuvan ja
leikkivän niin innokkaasti kuin olisi hän ikänsä juuri siinä seurassa
ollut. ”Mitä kummaa, ovatko haltiat varastaneet pienokaisen kehdosta
äidin nukkuessa?” ajattelin kauhuissani. ”Ole huoletta”, säihkyivät
säteet, ”poikasi kyllä lepää kaikessa rauhassa kehdossaan, jos äiti
sattuisi havahtumaan. Mutta miekkoinen on talonhaltiain lemmikki ja
suojatti, ja nyt joulu-yönä he ovat saaneet hänet tänne ylisille
hetkeksi luokseen leikkiä lyömään. Harvoille lapsille sellaista onnea
on suotu.”

Jo kohosimme keveästi jäässä kimaltavan vuoreni jyrkkiä
jalokivirinteitä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yli hyisten
huippujen lensimme ja painuimme syvemmälle vain korpien pimenevään
poveen. Metsäpolut allamme aivankuin elivät. Tuolla hyppi ja harppasi
pieniä, lumivalkoisia jänöjä, ruskeita, tuuheahäntäisiä repoja
livahteli paasien ja pensaiden kätköstä, ja siellä täällä juosta
jolkutteli harmaa hukkakin silmät päässä kuin pienet, kirkkaat
sähkölamput kiiluen. Ei niistä nyt kukaan saalista tavoittanut,
riistanajoon ryhtynyt; syvä, loistava, äänettömän valtava pakkasyö oli
vain kaikki jaloin juoksevaiset otukset liikkeelle ajanut. Metsien
kumma kansa! Sellaista jäsenien ja liikkeitten sulavuutta, viivojen
pehmeätä, kaunista kaareilua ei muualla elämässä voinut tavata. Mutta
ei niidenkään näkeminen matkamme varsinainen määrä ollut, syvemmälle
salon siimekseen vain tiemme tunkeutui. Suuren jättiläiskoivun
huurteisille, korallivalkeille oksille vasta pysähdyimme.

Pyhä, muinainen uhripuu!

Ainainen humina käy sen oksilla ja latvassa, vaikka yö on tyyni ja
äänettömän syvä. Kuin sadat tuulikanteleet sen hienoilla, jäisillä
jäsenillä helisee ja soittaa, ja kummallinen kohina kiertää sen
lumivalkeata, vankkaa runkoa. Ajast’ajat, aikakaudet, suvut,
sukupolvet, sukukunnat laulavat sen lehvissä lauluaan, maan mustimpiin
uumeniin, huimaaviin kuiluihin sen rautaiset juuret jatkuvat ja
tunkeutuvat, kuin väkevän vantein se koko maapalloa vyöttää, jonka
varsinaisena napana, pyhänä, pystynä pylväänä se pyhässä yössä kohoaa.
Sadat kohisevat, kristalliset lähteensuonet kulkevat syvällä kätkössä
sen juurien lomitse, maan kätketyimmät, kirkkaimmat vedet sen hienoissa
soluissa virtaavat, maapallon kaikki aineet ja ainesosat ovat sen
ravintona ja rakentajina, ja siksi siinä kaikki solisee, ja senvuoksi
se on kaikki kaikessa ja kaikki. Ei ole mitään sen ulkopuolella,
yläpuolella; magneettina se kaiken vetää luokseen, imee kaukana,
korkealla purjehtivat pilvet ja hennot, autereiset pilvenhattaratkin
valkeaan vereensä, juo merien vihreämmän veden, ja etäisen auringon
huikaisevimmat, siintävimmät säteet ainaiseen janoonsa, kokoo ja taas
hajottaa kaiken kaikkiin tuuliin ja ilmansuuntiin. Suurimmat ja
pienimmät virrat siihen virtaavat, ja vaahdoten ne taas syöksyvät siitä
pois joka taholle, elämän ainainen, vivahteleva, vaihtelevainen kudos
kulkee sen yllä ja ympärillä, ja yksi ainoa öinen hetki sen oksilla on
elämän iäinen, täyteläinen, täysi hetki, jonka jälkeen ei elossa enää
mitään outoa eikä vierasta kohtaa. Joka hermosäikeelläsi kuulet ja
tajuat sen sanattoman laulun, saat aarteita, kalleuksia, joita et enää
ikänä voi kadottaa, vajoat, uppoat itse elämään, antaudut elämän
kiivaimman, palavimman valtimon kuljetettavaksi, eikä retkelläsi ole
enää loppua oleva. Et näe alkua missään enää, et päätöstä eroita,
lennät kipinänä elämän polttavan uhritulen ainaisessa piirikarkelossa,
joka palavana seppeleenä ainaisia, iankaikkisia avaruuksia iästä ikään
kiertää...

Olet elänyt elämäsi pyhimmän, kirkkaimman, korkeimman joulu-yön,
syntymäjuhlan, jonka jälkeen et mitään kuolemaa ole milloinkaan enää
tunteva etkä tajuava.

10.

KEVÄÄN KAJASTUS.

Maaliskuun 7 pnä ....

Talven valta on taittunut. Kuin iloisena viserryksenä väistyy päivä
toisen, entistään yhä vain kirkkaamman tieltä, hukkuu kuin hankien
huikaisevaan kimallukseen, haihtuu raikkaitten, keväisten tuulien
vapauttavaan, väkevään huminaan, joka kuin valtavana, voitokkaana
virtenä laulaen lentää yli talven unesta valveutuvan maan ja
jääkahleitaan luovan laajan, levottoman meren.

Jokainen päivä on kuin havahtuvan elämän uusi, hohtava synnyinhetki.
Ilmat ovat täynnä aavistelevaa odotusta, joka kuin tuhansina
sulotuoksuina tunkeutuu olemukseen juovuttaen, päihdyttäen, hullauttaen
aistit, täyttäen sielun kuin siintävän silkin salaperäisellä suhinalla,
tummien, välkkyvien jalokivien raskaalla, huumaavalla loistolla,
sydänyön satakielien suurella soitolla.

Nämä alkavan kevään ensimmäiset, kuultavat päivät kuin kruunaavat
talven iäisen kauneuden. Tuhatsärmäiset timantit leimuavat, syytävät
tultaan kaikkialla. On kuin sokeat saisivat takaisin näkönsä, kuurojen
korvat aukenisivat, mykät rupeisivat puhumaan, ja itse valjut
vainajatkin nousisivat viluisista, jäisistä hautaholveistaan.

Liian köyhiä ovat sanat kuvaamaan tätä uudestisyntymisen suurta,
riemuitsevaa luomisen juhlaa, liian köyhiä ja kuluneita. Viskaan pois
kynän, paiskaan paperit syrjään, jätän ne päivän käsiin kellastumaan.
Pivollinen kahisevia, kuihtuvia syyslehtiä, kajastuksia elämän suuren,
polttavan, ainaisen auringon korkeasta, kiiluvasta kullasta. Kuvan
kuva, pisaran pisara. Täyteläisyyden tyhjyys, autiuden avuttomuus,
alakuloinen huokaus aavistelevassa, ainaisessa odotuksessa, kaukaisessa
kaipuussa, rajallisen rajattomuudessa, jolla ei mitään alkua ole.

Yhtä vähän kuin loppuakaan.