POSTIRUUNA.

Se hirnahti aina tullessaan,
se tiesi sen kotoisen suunnan, —
sen tunsi jo kaukaa juoksustaan
sen tän kylän postiruunan.

Sen liinainen harja se heilahti,
sen silmäkin oli niin sirkku
ja toimensa täytti se täsmälleen,
se oli niin viisas ja virkku.

Se pureksi joutessa suuteitaan
ja kynti se päivässä pellon,
taas valmis oli se lähtemään,
kun helähti aisankello.

Se juoksi tasaista kulkuaan,
ei tyhjää kuormaa se tuonut —,
ei markkinakonien tavalla
se kaikista kaivoista juonut

Se oli niin nuori ja iloinen,
ei koskaan se eksynyt väärään
ja nyt se jo hylyksi tuomittiin,
uus lautamies sen määrää. — —

Tuli hevostenvarkaat ja harjurit,
joilla piikit on sauvain päissä,
ne löivät sen ruunan tainnuksiin
siellä Pyövelikankaan mäissä.

Ja ruunan virkaa nyt toimittaa
komukonkari, aituri raisu,
jok’ on tuhmaksi tunnettu vanhastaan,
eikä apilaheinistä paisu.

Se konkari rikkoo ja rimpuilee
ja silmille potkii hiekkaa
ja ajurilaudalla könöttää
punapartanen hevosniekka.

Nyt maantieltä ruoskan kirous soi,
mies peittoo konia laiskaa,
ties koska se metsähän viilettää
ja kuormansa ojaan paiskaa! —

Pää kallella ruuna se haassa nyt käy
kuin miettisi elämäänsä,
tutun aisankellon kuullessaan
se kohottaa suruisen päänsä. —

25/9 99.