ISÄNNÄ JA MÖKKILÄESE NAEMINE.

— Kyllä se nyt Oatami ennen pitkee kemmertyy, sano immeiset, sitteku
Kaesa Kekkone tulj sille palavelijaks.

Se olj tuo Oatami varakas talolline ja jo ikäsä seuvvut
jättännä sekä tarmokas ja kykenövä kaekkee muuhu, mut ei voan
naemapuuhii. Jotkut arvel, ettei se akotu, ennenku äejjistä aeka
jättää, jotta äet soa emanuuvve hallussaa pittee loppuu ast. Mut
huonoja asjantuntijoeta ne arvelijat olj, sillä äejjin kuoltuva ei
Oatami osottanna sen parempoo akottumishaluva, ku sen elläissäkkää. Sen
johosta sitte, että Oatamille tulj palaveluksee Kaesa Kekkone, alako
immeiset sekä salloo että juluk sannoo, että:

— Kyllä se nyt Oatami ennen pitkee kemmertyy.

Kaesa olj, neät, semmoene tyttö, että se panj vere heilumaa
niin nuorissa ku ikämiehissäe, sillä sille olj annettu sekä kokkoo että
näkköö. Ja minkäslaine työimmeine se olj! Monta löntterönaesta oes
soanna olla ahertamassa, eikä ne kuetenkaa oes kilipailussa tasalla
pysynnä. Tuskin se olj kokonaesta viikkoo Oatamilassa ollunna, ku talo
sisuspuoleltaa alako ihko toeselta näyttee: ikkunat ja astiat kiils
puhtavuuttaa, lattiat lakastuena arkinakkii, eikä sopella ja nurkissa
rikkatunkioeta ollunna. Siist immeine olj kyllä Oatamin äetii, mut sitä
haettas jo vanahuus, eikä toas Oatami naesväe töehe jäläkiä tahtonna
haestella. Ja sitte äejji kuoltuva talon sisuspuol vähitelle muuttu
semmoeseks, mikskä se emännättömässä talossa tahtoo muuttuva. Mut
ku Oatami nyt kahtel Kaesan hommia ja niihe vaekuttammoo muutosta,
tuns hää mielhyvvee siitä jo senniipuolesta, ettei mittää suurempia
mänöjä tullunna. Se olj, neät, se Oatami tarkka miltei itaruutee
ast ja se tarkkuus taes peäasjallisempana esteenä naemapuuhissae
olla. Mut siinä kuukaus kuukauvvelta nähessää, että vaekka joskus
pit hänestä itestää tarpeettommii ostoksii rahhoo panna, niin Kaesan
topakkuuvven kautta niillä rahamenoella soatii tuloja nousemaa, niinku
esmerkiks aejjamukkaeste maetoastijoehe hankkimisella ja parannetulla
karjanruokinnalla. Lystiksee se Oatami tämmöestä huohmas ja lyst
sen muutennii olj olla tupasalla ja katella Kaesoo, mitenkä sen peä
keikahtel ja posket hohtel, niinku puolukkaterttu. Ja sen silimättii
ne loest kirkkaena, ku kynttelpar jouluoamuna kirkon alttarpöyvvällä.
Rintapuoleltaa se Kaesa olj muhkee ja ku sen lanteet somast lyllähtel,
niin näytti siltä, kunj tuul oes helemoja hulumuutellunna, sillä ne
liikahtel käymise mukkaa... Ja mitenkäs voemakas se olj sekä reilu
töessää! Ei ollunnakkaa kummeksittavoo siinä, että isäntä kulumaesa
alta kahtomalla palavelijattaa tarkastel — ja kukapa tietää, mittee
lienöö miettinnäkkää...

Mut ei ollunna Kaesakaa niin sokkee, ettei sen silimää pistännä isännä
tirkistelyt. Ja siitä se Kaesa sae aehetta panna aena voan parastaa —
eikä sitäkää kukkaa tiijjä, mittee mielessä mahto moata...

Harvon on kahta iliman kolomanneta, sanotaa. Ja kolomantena tässä
olj, mökkiläesen poeka, joka jo enstopakassa olj ruvenna
tuummailemmaa, että:

— Jos tässä ruppeis niinku akottummaa, niin tuossa Kaesassa se oes
kelepoova kampraatti. Ja jahka minä katastelen ja siihe suuntaa alkaa
riipoja, passoo näe lähnoapurissa koitossii tehä...

Suoraa hoastaessa toas olj sillä tavalla, että akottumine olj
Alapetille päivän polttava kysymys, sillä äet olj kivuloene, isä jo
vanahanlaene ja mökissä huusholli lisävoemia kaepas. Ja muuten mökki,
joka olj Oatamilan moalla, olj omistaa elävä, eikä Alapetti ollunna
niin repäesemällä tehty, että sit’oes tytöt variksenpelättimenä pitännä.

No — niin! Se olj Alapetti iskennä silmäsä Kaesaa hetj sen Oatamillaa
tultuva. Ja jokkaene viikko poletissa ollessaa ja ussei tikusta
tekemillää asjoella talossa käyvvessää poekaparka olj tullunna
pikkiytynneeks siihe Kaesaa. Mut yrittäissää sitä lähennellä olj
se Kaesa, niinku kirppaluontone hevone. Se ei tosin hänteesä
hueskauttanna, ku sillä sitä ei ollunnae, voan helemukset heilaht ja
peä ylypeest keikaht merkiks siitä, että on parasta pysyvä loetompana.
Se sattu kippeest Alapettii, mut hää arvel mielessää, että tottapa tuo
vielä tulloo kesymmäks.

Isäntä Oatamista olj toas lystiä huohmata, ettei se Kaesa ou nue voan
koppoomalla otettava, se ku olj isäntä itekkii ruvenna miettimää, että
taetas siitä tuosta Kaesasta emäntänä tulla ihko kunnon kalu talloo. Ja
kevättalavella olj parrii kertoo lik hipaessunna, ettei naematarjous
tullunna tehyks. Mut aena olj ruvenna arveluttamaa, että:

— Entäs jos näe ikämiehelle kommee tyttö tulloo rikkauve tähe?

Ja siinä arvelussa olj pelätintä tarpeeks ast ja — naema-askel jäe
astumata.

Mut kerra sitte kesällä jonnae sunnuntakiltana olj kaekki muu väk
männä poes kartanolta, niin että kotosalla olj aenuvastaa isäntä,
Kaesa ja sokkee ruotukko tuvassa. Isäntä olj asettunna rappusille
päevee paestattammaa ja hetkise kuluttuva tulj Kaesa vastapäeselle
penkille istumaa. Eikä Kaesa ollunna Oatamista millonkaa näyttännä niin
korreelta, eikä sen silimät niin loestanna, ku ne nyt tek. Ensaluks
siinä hoasteltii ilimoesta ja tallousasjoesta. Isäntä ei voenna
kylliksee ihmetellä Kaesan haluva hyövyttöö talloosa ja ikkääsäku
vahingossa sano Oatami, että:

— Se se on huusholli-immeine tuo Kaesa ja emännaks luotu.

— Pyh, vae emännäks luotu! Kukapa se piikatyttörievusta emännäksee
huolii — hyvä jo sekkii, ku työssää ja leivässää jokkuu pittää. Mut
minusta on kummoo, ettei isäntä emäntee ota, tämmöene talo ku kuetennii
on emännän tarpeessa. Miks ei isäntä ota emäntee?

Ja Oatamia tuntu vilustavan ja varistavan samalla kertoo, vällii tuntu
suonenvettoo ja vällii toas iho olj kananlihalle käypinää. Mone erj
yritykse perästä sae se isäntä viimme sanotuks, että:

— Minne tuo lienöö minuva varte Oatamista, kaemamiehestän, otettu
kylykluu sotkeutumia, ku en sitä nuorena osunna tappoomaa ja ku...

Kaesa ei malttanna outtoo, että isäntä oes lausunna sanottavasa loppuu,
voan sano, että:

— Eipä ou isäntä taenna kylykiä kopliakkaa, ett’ oes peässynnä
seleville, kennenkä kuppeessa oes isännän kylen tyhjää paekkaa passoova
kylykluu?... Eikä isännässä toas ikä ou vikana, voan paremmin ansiona,
sillä ei avioliitto ou lastenleikkiä...

Ja oes se Kaesa sanonna vielä jottae muutae, mut pihhaa astu mökin
Alapetti ja sannoo mölläytti, että:

— Minä tulin tievustammaa, passoesko isännälle lähtee arvaelemmaa,
mille kohalle myö siitä Hauklammista laskuoja kaevettas, niin saes
tässä kesätöehe loputtuva ruveta työhö.

Kaesa posket läväht monenvärisiks ja ihko se taes isäntäkkii kalaveta,
ku hää sano, että:

— Mikäpäs tässä lie esteenä. Minä voan pistäyn vähä kammarissan.

Kun isäntä mänj, rupes Alapetti häne paekallee istumaa. Peästäksee
jutustamise alakuu se kysäes:

— Vieläkös Kaesa jeä tulovaks vueks tähä talloo?

— Mittees varte sitä kysytää?

— No, ku meilläe oes immeise tarvis, ku se äet on saeraaloene ja...

Mut sillo Kaesan helemukset pyöräht, niinku kirppaluontose hevose
häntä, peä keikaht kommeest ja miltei kiukkusest se sano, että:

— Kukapa tuota mökkitöllii lähtöö, jos talosissa taloessa työtä ja
leipee sekä lämmintä soa...

Ja sitä sannoissaa se Kaesa poestu, lisäte vielä männessää, että:

— Ite pahahenk lie tuon rutalee tuohon lähättännä...

Siitä Alapetti hetj osaes arvata, että rappusilla on ollunna
kysymys naemiskaupasta taekka on ollunna kysymys tulemaisillaa —
ja se arvelu näykkäes niin ilikeest häne syväntää. Mut ku Kaesa
halaveks häntä sentähe, että hää on mökkiläene, niinku mökkiläene ei
immeisvärtieringissä oeskaa ja ku vielä rutaleeks sano, niin se ei
aenuvastaa estännä häntä surulliseks muuttumasta, vaan päenvastoe rupes
pernoo kaevamaa. Ja tällä laella se Alapetti siinä yksinää tuummail,
samalla ku noama olj vällii punaesena ja vällii valakeena:

— Ompas sillä sisuva! Ja minä ku sitä oun ihko laupiaana lupsakkeena
pitännä... Tottapa se luuloo tähän emännäks peäsöväsä, ku jo nue
ylypeilöö, että minuvakkii rutaleeks sannoo... Jos nyt oun mökkiläene,
niin kukapa uskaltaa vannoo, etten talollisena kuole?... Mut Kaesa ite
ei ou mökistäkkää, voan... No, mitteepä minä siitä, mistee Kaesa on —
kuhhaa ei kuetenkaa liijja aekasee ruppeis ylypeilemmää... Soppiippa
nyt ottoo isännältä selevä, onko Kaesa tähä talloo emännävoalissa vae
luulottellooko se turhoo...

Ku Kaesa tuvassa tuskittellii Alapetin tulosta ja Alapetti
iteksee rappuella järkeil, ketturoe isäntä sängyssää, johonka se
sissääpeästyvää heittäety ja paenel syvänalloosa, jota tuntu ahistava
ja mieltä paeno, ikkääku jokkii suur vahinko oes sattunna taekka oes
sattumaesillaa. Vappautuvaksee paenajaesesta peätti Oatami lähtee
Alapetin matkassa tuuleutummaa, tulj rappuelle ja sano, että:

— No, nyt lähetää, eikä käkkeillä.

Ja eänettömyyvessä ne miehet astuva harppail Hauklampia koht ja
eänettömyyvessä ne kotvan aekoo tarkastel parraenta laskuojan paekkoo.
Viimme Alapetti katkaes mykkyyve sanomalla, että:

— Isäntäkkii se voan suunnittelloo ja riittailoo viljelystesä
loajentamista, vaekka niitä on jo ihko tarpeeks ast. Eiköö oes paremp
ruveta riittailemmaa akottumista?

— Hm, vae akottumista! Kukapa se näe ikämiehe toveriks ennee tahtoes
tulla?

— No, sillä laella! Ja kuetennii oes tulijoeta, vaekka takkavitassa
kantaes...

— Niinkö luulet? No, soattaes ehkä samallaesia ikäloppuja soaha, ku
itekkii on... Mut jos sitä akottues, oes ies toespuoleise oltava nuor,
joka vanhannii miehe vere panis heilumaa...

— Niin juur. Ja semmoene on omassa koessanne — Kaesa. Mittees muuta,
ku kysäsette voan, niin helemat hampaessa se hetj etteenne juoksoo...

— Ku tässä on näe pitkältä jo puhuttu, niin voenhaa sannoo, että
sitä oun joskus riittaillunna jo sennii puolesta, että Kaesa on roema
työntekijä ja talloene immeine. Mut entäs, jos tullookki ommaesuuvve
himossa?

Ja nyt olj Alapetti peässynnä siihe, mihinkä olj pyrkinnäkkii ja miltei
keskeyttämällä isännä puhhee sano se, että:

— Siinä se jurnu just onnii... Eikös isäntä muesta, mitenkä
Toloppivaenoolle käv mäntyvää vanahoella päevillää kovin nuore kansa
naemisee? Vaekka tyttö olj köyhä, ku poltettu, mut annappas olla, ku se
emännäks peäs, niin se istukii pöyvvä peähä ja ite Toloppi sae nurkassa
olla nuhjottoo, kunnekka kuolema korjas poes surkeutta näkemästä...

Ja nähessää isännän nuppatuulelle tulovan, jatko Alapetti:

— Eihää sitä ossoo povata, minkälaene Kaesa emäntänä oes, mut
peäsishää siitä seleville, jos tekis piene kokkee. Siinä tappauksessa,
että isäntä suostuu, minä oekee mielellän ruppee yhtee juonee...

— Min oun valmis, ku lukkar laulamaa. Mut mittee sit oes tehtävä?

— Jahka tässä illat myteröetyy, eikä kotonanne satu jonnae
sunnuntakiltana olemaa enempee väkkee ku nyt juur olj, sillo teijjä
pittää yht’äkkiä saerastuva kammarissanne, valittoo niinku viimmene
hetk oes tulossa ja pyytee, että Kaesa oes lähtöönne kahtomassa.
Minä tulen sitte sissää passoovana aekana — elekeekä voan sillo
säekähtykköö — ja myö soahaa kokkee, tulisko se Kaesa emännäks miehe
vae rahhaenko tähe. Eiköhää esmerkiks viikkoo ennen pestuupyhhee oes
passoovi aeka?

— No, se passoo, niinku puukko tuppee. Ja myö koitetaa.

Sunnuntaena viikkoo ennen pestuupyhhee kehottel Oatamilan isäntä
väkkeesä mänemää kylläelemmää. Kaesa jäe kotosalle, niinku isäntäkkii.
Ja muuten olj Kaesa miltei entistää suuremmalla ahkeruuvvella
työskennellynnä ja kaekinpuolin pitännä talon puolta, niin että isännän
peässä naemapuuhat yhäti kiivaammin olj ruvenna pyörimää. Ku sitten
myterä tulj, alako isännän kammarista kuuluva voehkinoo ja suureänistä
valittamista. Kaesa ihko ryöppynä juoks sinne. Pelästynneenä — aenakii
siltä näytti — kysäes se, että:

— Mikäs teällä on hätänä?

— Nyt on teällä hätä käsissä. Minä saerastun kovin ankarast, eikä
tästä taejja muuta tulla, ku kuolema. Aeh, aeh, kuenka pistää ja koko
ruummiin pallaa ilimitulessa.

— Mistee minä ossoesin lähtee apuva hakemaa?

— Ei mistää, sillä ei tässä apu auta... voeh, voeh... jo taetaa henk
salapaantuva kulukkuu, voeh, voeh.

— Voe kuetennii, jos se tuo isäntä nyt kuoloo, eikä ou ies emäntätä,
joka rikkauvet peris taekka jos oes ies morsian, jolle ommaesuutesa
luppoes...

— Eihää mulla rikkautta oukkaa — velekoo on niin paljon, että ku
velekamiehet tulloo omiaa riistamaa, ei jeä muuta, ku tuhkaläjä
jälelle... Pistää, pistää, voeh, voeh, voeh!...

— Mittee? Joko isäntä houroo? Ja kaekki isäntätä rikkaana pittää ja
niin oun minnäe uskonna... Empä sitten ruppeekkaa rukkuilemmaa, että
kuolema ottaes minut ja antaes isännän jeähä elämää...

— Rukkuiliskos Kaesa minun eistän, jos oesin rikas?

— Niin... jos oesin emäntänne taekka ies morsiamenne...

Mut sillon auken kammarin ov ja sieltä tulj sissää valakene pitkä
hoahmu, jolla olj viikate olakapeällä. Sen parta ja tukka olj
kummallisennäköeset ja levitelle käsiää se jyrisövällä eänellä sano,
että:

— Minä kuulin tuon tytön rukkoukset. Minä oun ite kuolema. Ja koska
nuor tyttö tahtoo kuolla vanaha miehe eistä — vae tahtonookko se
venaruuvvella peästä tuon saeraa ommaesuuvve omistajaks? — niin
jeäköö isäntä elämää ja minä otan tuon tytön kylymää kaenaloon, ettei
se ennättäes moalimassa oppia veäryyttä tekemää. Kas niin — tuleppas
tänne kaenaloo...

Mut sillon Kaesa lysälit polovillee ja käit ristissä rupes
rukkuilemmaa, että:

— Elä, hyvä kuolema, ota minuva nuorta tyttöö, elä vielä! Vie tuo
vanaha ukkokoppura, joka on niin itarakkii, että se sylykesäkkii
nieleksii. Anna nuoren ellee ja vie tuo ikäloppu, joka on jo valamiiks
saerastunnakii... Enkä minä toenperästä kuolemata rukkuillunna, jos
niin lien sattunna sanomaa... Hyvä kuolema, seästä nuor ja terve sekä
vie vanaha ja saeras.

Siinä silimänräppäyksessä pomppoes isäntä sängystä jaloellee ja sano,
että:

— En minä ou saeras ollunnakkaa ja jos oesin ollunna, niin kuoleman
näkemine minut parans... Mut mihinkä se kuolema nyt joutu?... Ei sitä
näy, eikä kuulu...

Se olj, neät, se Alapetti, joka kuolemana olj, puekahtanna kammarista
poes ja ympärillää ollee lakanan asettanna pihamoalle nuorallee sekä
noavatukkasa ja — partasa tietä kottiisa männessää repinnä pieniks
palasiks...

Mut kuoleman talossa käytyvä muuttu elämä kuolleeks, sillä isäntä
tulj harvapuhheiseks ja Kaesa välinpitämättömäks, niin että entisestä
Kaesasta ei ollunna mittää jälellä. Eikä se ottanna pestiä Oatamilan
isännältä, eikä Alapetiltakkaa, voan köyriltä muutti Helsinkii sekä
sieltä Pietarii, jonne häepy sen hämärii...

Voan ku rakkauven siemen yritti sekä Oatamissa että Alapetissä ruveta
itämää, niin se alako kaevata uutta kasvupaekkoo. Ja niin kävvii, että
ennen jouluva olj Oatamilassa suuret jyryheät ja Hauklammin mökissä
pienet ja iloeset kihhaukset...