PAHOLAESE KYNSISSÄ.

Kyllä sillä Tanel Tissukaesella mieltä olj, mut enemmä ku tavallista
mieltä sillä kuetennii olj — hajamieltä. Ja sitä mukkoo ku ikkee rupes
karttumaa, lissäänty hajamielisyyttäe, niin että sen pitj usseinnii
kaks er kertoo lähteekkii, ennenku peäs lähtemää. Ijä mukana lissäänty
lihhookii, jopa siinä mitassa, ettei puntar oes sitä miestä noukkaasa
ottanna, voan vuovissa se olj punnittava, jos paenomeärän tahto tietee.
Jos nyt sitte oes elämä muuten ollunnae myötäsukaesta, niin liika
hajamielisyys ja lihavuus olj vastuksina. Ku ite ei tahtonna soaha
kenkiä jalakaasa, eikä jaloesta poes, tapas se tuskitelle sannoo:

— No, annettiiha mulle suuret luuttii, mut kyllä näkkyy lihhookii
karttuvan.

Se olj, neät, se Tanel Tissukaene miltei kotahalakoo pitemp tavallisia
miehiä ja lihhoo olj toas, vaekka oes myömää ruvenna.

Ku sitte yhtenä kesänä jokkii kauppias läht Saksaa ihteesä
laehuttammaa, lyöttäyty Tanel yhtee matkaa — eikä siitä
hajamielisyytesä tähe yksinää mänijätä oes ollunnakkaa. Ne kuuluu
sanova, että saksalaene tekköö raha eistä, vaekka mitä. Ja aenakii ne
olj soanna kauppiaa ja Tanel Tissukaese laehtumaa. Sempä vuoks Tanel
syyskuu puoljväli paekkeilla palattuvvaa sanokii, että:

— Lihavina syöttösikoena myö Saksaa mäntii, mut laehoena Koepeliinina
takas tultii.

Ensimmäisiä toemia kottii palattuva olj tiettee sopivia voatteita,
sillä entiset olj käynnä niin väljiks, että niistä tahto läp
männä. Par päevee kotona oltuvaa läht Tanel iltahämärässä Karhuse Konttitorravintollaa,
joka olj nykkyese Miinna Kaanti kaun varrella
lähellä Pumpputoria. Ku olj syksy, vaekkei ilima kylymee ollunna, pist
Tanel paksun talavpaltoo peällee — eikä hajamielisyyvvessää huohmanna,
että vielä toene mies oes lisäks sissää mahtunna, ja jätti päevällä
ostamasa sopiva palttoon korreest naulaa riippuva nakottammaa. Tottapa
vastaatuljoesta lie sen mänö näyttännä outoselta, koska monj keänty
jäläkeesä kahtomaa — se, neät, se lihavana tietetty paltoo laehtunee
peällä näytti samallaeselta, ku purje oes väljiltää heikossa tuulessa
huplahellunna.

Hupaesest se ilta kuluva vilaht ja iloesilla päellä itekukkii läht
kotiaa koht kompuroemaa ja taes jotkut luovoomallakii kulukee. Ku
Tanel Tissaraene asu jossae Piispantorin lähheisyyvvessä, suuntaatu
se mänemää viistoo Pumpputorin halak, jonka keskkohalla olj katulyht
palloo tuekuttamassa. Mikä lie Tanelin peähä pistännä kahtoo kelloosa.
Sitä varte se toesella olokapeällää nojas lyhttoloppoo vaste ja kaevo
kellosa esille. Siinä kahentoesta korvilla se tuntviisar näytti olova.
Ku se sitte rupes palttoosa nappia kiin naproomaa, niin siinä pit ähkee
ja puhkee, ennenku tehtävä onnistu. Mut siitä selevittyvä tulj toene
tenä ettee: mies ei peässynnä kulukemaa minnekkaä päe, vaekka kuenka
oes koettanna. Enstopakassa se Tanel luul, että jokkuu tuttava häntä
takkoopäe puristaa ja sen vuoks se pyytel, että:

— Tule tänne etupuolelle, niin minä soan sylleillä vastaa, tule,
tule...

Mut ei sieltä mittaa tullunna. Ja sillo rupes Tanel tuummailemmaa, että
oesko tässä ryöväys kysymyksessä. Voan ku ei pienintäkkää liikettä
kuullunna, ei voenna ryöväyksestä olla ietiäkkää. Siinä tuskaillessa
peätti Tanel, ettei tässä apuva ruveta huutamaa, ennenku viimmesessä
tingassa sekä koittel kaekilla mahollisilla konstilla rimpuilla ihteesä
irt. Mut mikä on mahotonta, se on mahotonta. Ja kaekista kummallisinta
olj vielä se, ettei soattanna laskeutuva moaha polovillee, eikä myös
kyyristyväkkää, ei heittäytyvä selailee, eikä kuppeelle kumpasellekkaa.
Ku pahkakeppi olj hetj alkupelissä puota voklahtanna käsistä, ei ies
sillä voenna hoaria, oesko siellä takapuolella jottae pijäkettää, sillä
peätä ei soanna niin paljoo keäntymää, että oes kahtonna, ja käsillää
ei kauvvaks ylettännä. Jo pist peähä, että nyt sitä on paholaese
kynsissä. Sen meininki Tanel kuetennii luotaa lykkäs sanomalla, että:

— Ku tässä kaupunnissa lie suurempijjae syntisiä ku minä, niin
mitteepä se paholaene oes juur minuva tullunna ensimmäeseks kynsiisä
ottamaa...

Ja sitte se Tanel rupes tuummimaa, että hää taetaakkii nukkuva kotonaa
ja nukköö unta, vaekka hajamielisyytesä tähe ei sitä huohmoo. Soatuvaa
siinä ihko hikkeesä ast reutoo ja rimpuilla, tuntu niin kummallisest
raukasova, että Tanel nukaht syvvää unnee.

Oamu vaietessa tulj jokkii mies katulyhtyjä sammuttelemaa. Hyvi olj
sammuttajasta kummoo tavata Tanel Tissukaene moata koristamassa
lyhttoloppoo vaste. Ku se sammuttaja asettel portaetaa toloppaa
kiin, noustaksee lampputuettulan puhaltammaa sammuksii, heräs Tanel Tissukaene
kollauksesta. Sillo se äkkäs, että yöllä olj tullunna
lyhttoloppa napitetuks palttoo sissää. Ja ku lyhttoloppa olj kovast
moassa kiin ja palttoo sekä sen napit olj niinikkääsä lujjoo tekkoo,
olj häne mahoto peästä ies ätkähtämmää, voan sae siinä muutamia tuntia
olla, niinku oes pihissä ollunna. Peältä iskii soattas luulla, että
hajamieline mies oes puhunna ihtesä pussii, mut eipä niin käynnäkää,
sillä se Tanel sano, että:

— Ku minä siellä ulukomaella niin tavattomast laehun ja heikkonin,
tuntu ruppeevan huemoomaa ja sen vuoks minä ihten napitin tähä toloppaa
vähä aekoo levätäksen.

Se lyhtyje sammuttaja ymmärs yskän, vaekkei sitä ryvittännäkää, ja
lähtiissää tuummas, että:

— Semmoestahaa se on tässä matoesessa moalimassa, että teällä uupuu
niin lihava ku laehakii... siinä... viinamäe työssä...

Mut tuntematonta on, kuulko Tanel niitä sanoja ollenkaa, sillä
tavallista kiireimmäst se sekkii läht harppailemmaa kotiaa koht, niin
että väljä kaprokki huplahtel.